Tehokkain yhteiskunnallinen psyykkisen turruttamisen keino?

Luin eilen Kirkko ja kaupunki -lehden linkistä artikkelin: ”Arkkipiispa Luoma teki pesäeroa jyrkkään nationalismiin – hyvinvointimme ei voi perustua eristäytymiseen ja viholliskuviin”. Myös tämänpäiväinen Hesari referoi otteita kirkolliskokouksen avajaispuheesta.

Arkkipiispa Tapio Luoma, Kirkko ja kaupunki -lehti

Hyvää ja rakentavaa ajattelua. Selkeä ja napakka kannanotto – jatkoon ja jakoon. Itse olen kirkosta eronnut. Ehkä juttu kolahti juuri siksi. Artikkeli nosti mieleeni myös Norman Mailerin ironisen kommentin nationalismista. Lainaan sen jutun loppuun. Ensin muutama ote arkkipiispan puheesta.

”Luoma pohti poliittista murrosta Euroopassa ja sitä, miten erottaa myönteinen ja ongelmallinen nationalismi. Hän korosti suomalaisten kuuluneen aina Eurooppaan ja kehotti rakentamaan tulevaisuutta muiden kansojen ja maiden kanssa.

Kuva: Euronews.com

Luoma myös päivitti käsitteet koti, uskonto ja isänmaa tuoreella tavalla. Hän tarkasteli puheessaan ’kotia, uskontoa ja isänmaata’ erillisinä käsitteinä ohi niiden synnyttämien perinteisten mielikuvien. Hän pyrki niiden avulla pohtimaan, miten tukea myönteistä kansallisuusajattelua. Pulmallinen kansallismielisyys katsoo tulevaisuuden sijasta menneisyyteen – ja usein vieläpä sellaiseen menneisyyteen, jota ei koskaan ollut. Se hellii romanttista käsitystä ajasta, joka edustaa kansakunnan kadotettua suuruutta ja kunniaa.

Kodin, uskonnon ja isänmaan hyvinvointi ei voi perustua eristäytymiseen, kaunaan, viholliskuviin tai oman erinomaisuuden korostamiseen muiden ihmisten, muiden kansanryhmien tai muiden kansakuntien kustannuksella. Koti, uskonto ja isänmaa on tarkoitettu vuorovaikutukseen muiden kotien, uskontojen ja isänmaiden kanssa.

Hyvä isänmaa arvostaa isien ja äitien työtä ja saavutuksia, mutta tekee sen halveksimatta muita, jotka hekin toivovat lastensa parasta, totesi Luoma. Kun Euroopan Unioni perustettiin, perustajien mielessä olivat kahden suursodan kipeät muistot ja ajatus, ettei tapahtunut saisi koskaan enää toistua.”

Päivitin blogiin taannoin arvioni Norman Mailerin romaanista Adolfin linna. En noteerannut lukuelämystä kovin korkealle, mutta muutama helmi kirjasta vierähti. Sivun 519 ajatus vaikuttaa itsestään selvältä. Juuri siksi… ja erityisesti jälkimmäinen kappale kannattaa lukea yhä uudelleen.

”Kun on tullut kuoleman työnjohtajaksi, jolla on valta likvidoida joukoittain ihmisiä, tarvitsee myös hyvin kovan kuoren minälleen, jotta ei kokisi syvää kauhua siitä hinnasta, mitä tämä vaatii sielulta. Useimmat sodan aikana menestyksekkäiksi johtajiksi tulleet valtiomiehet ovat jo valmiiksi nousseet tällaisiin korkeuksiin. He ovat saavuttaneet kyvyn olla menettämättä yöuniaan toisen puolen ihmisuhrien vuoksi.

Heillä on nyt hallussaan tehokkain yhteiskunnallinen psyykkisen turruttamisen keino – isänmaallisuus! Se on yhä luotettavin massojen johdattamisen väline, vaikkakin sen saattaa vielä joskus korvata ilmoituksellinen uskonto. Rakastamme fundamentalisteja. Heidän uskonsa tarjoaa meille kaiken mahdollisen lupauksen siitä, että se saattaa kehittyä lopullisen joukkotuhon aseeksi.”

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Massamurhaaja Breivik

2. Paholaisen kätyri: koko päivitys Mailerin romaanista

……………………………..

Vapauttava viesti ihmiskunnalle!

Otsikko Hesarissa torstaina 21.3.2019: ”Isis tappaa tryffelinetsijöitä Irakin aavikolla” Neljännessivun juttu kertoo Isisin taistelijoiden rippeistä, jotka kiertelevät Irakin aavikoilla ja sieppaavat ihmisiä: ”Yleensä sunnimuslimeilta vaaditaan lunnaita, ja sitten heidät vapautetaan. Shiiat tapetaan. Isis pitää shiiamuslimeita vääräuskoisena.”

Kuva sivuilta: Tekniikka & Talous.

Päivityksessäni ei ole uskontojen vastakkainasettelua. Uutinen toisaalla arvioi, että joka viideskymmenes katolisen kirkon pappi on pedofiili. Kristinuskon historia on verinen, nykyään Raamatun ”oppien” nimissä harjoitetaan myös henkistä väkivaltaa ja eriarvoistamista. Kyllä ihminen tietää mikä on Jumalan tahto ja tarkoitus. 

Keräilen taas sekalaisia lehtileikkeitä uuden romaanikäsiksen lähteiksi. On luettava myös faktaa, fiktiota ja… runoa. Myös koko sen ajan kun kirjoitan – kuinka kauan siihen sitten kuluukin. Perusidea säilyy, mutta itse tarina voi kehiä mukaansa ennalta arvaamattomia asioita.

Työhuoneen hyllyssä on Walt Whitmanin (1819 -1892) Valitut runot Markus Jääskeläisen suomentamana ja Sammakon vuonna 2007 julkaisemana. Whitmania on helppo pitää yhtenä historian suurimmista humanisteista. Hän kirjoitti ajatuksensa ja manifestinsa runoiksi. Esikoisteostaan Leaves of Grass, hän laajensi ja täydensi ja julkaisi siitä yhä uusia versioita kuolemaansa saakka: ”Kirjoitan tätä jotta tavoittaisin sinut / joka luet tätä sadan, monen sadan vuoden päästä, / sinut joka et ole vielä syntynyt.”

Kuva: Library of Congress

Whitmanin teos on ylistyslaulu yksilölle, vapaudelle ja tasa-arvolle. Kaikki nostetaan yhtä arvokkaiksi riippumatta sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä tai uskonnosta, iästä tai ulkonäöstä. Riveiltä huokuu rajaton kiinnostus ja kiitollisuus itse elämään.

Olen kirjoittanut tänne ennenkin Whitmanista ja hänen vaikutuksestaan maailmankirjallisuuteen. Miksi nostan hänet blogiin uudelleen? Koska hänellä on vastaus Jumalan olemuksesta koko ihmiskunnalle. Näin simppeliä on yhteisen ymmärryksen ja rauhan saavuttaminen. Säkeet valittujen runojen tekstistä nro 48.

”Olen sanonut ettei sielu ole enemmän kuin ruumis / ja olen sanonut ettei ruumis ole enemmän kuin sielu / eikä mikään, ei edes Jumala ole suurempi kuin oma itse, / ja hän joka kävelee kilometrinkään ilman myötätuntoa kävelee / kohti hautaansa käärinliinat yllään /…/ ja sanon kaikille miehille ja naisille: seiskää rauha sielussanne / vakaasti miljoonien maailmankaikkeuksien edessä.

Ja ihmiskunnalle sanon: älä ole utelias Jumalan suhteen. / Sillä minä joka olen utelias kaikesta en ole utelias Jumalasta. / (Minkään pituinen lista määritelmiä ei voisi ilmaista millainen rauha / minulla on Jumalan ja kuoleman suhteen.)

Minä kuulen ja näen Jumalan jokaisessa esineessä mutta en ymmärrä / Häntä vähimmässäkään määrin, / enkä käsitä kuka voisi olla ihmeellisempi / kuin minä itse.

Miksi haluaisin nähdä Jumalan mieluummin kuin tämän päivän? / Näen jotain Jumalasta kaikkina vuorokauden tunteina ja joka hetki / näen Jumalan miesten ja naisten kasvoissa ja omissa kasvoissani / kun katson peiliin, / löydän kadulta Jumalan jättämiä kirjeitä ja kaikissa / on allekirjoituksena Jumalan nimi / mutta jätän ne paikoilleen koska tiedän / että minne tahansa menenkin / löydän niitä jatkuvasti.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa

2. Terrence Malickin vastaus Jumalalle

……………………………..

Tie uuteen ajatteluun on kuin taivaalle kohoava pallo

Olli Jalosen (s.1954) bibliografiaan on ehtinyt kertyä mittava määrä julkaisuja: kaksi novellikokoelmaa, viisitoista romaania, lukuisia tietokirjallisuutta sivuavia julkaisuja. Näytelmät, kuunnelmat ja elokuvat -otsikon alle kertyy kuusitoista merkintää. Väitöskirja Hitaasti kudotut nopeat hetket. (Kirjoittamisen assosiaatiosta 1900-luvun suomalaisessa proosassa) valmistui vuonna 2006.

Palkintojen ja tunnustusten listalla on kolmetoista merkintää. Finlandia-palkinto vuosina 1991 ja 2018. Palkinnon 34-vuotisen historian aikana sen on Jalosen lisäksi saanut kahdesti vain Bo Carpelan.

Finlandialla ”kruunattu” Taivaanpallo (Otava 2018) on kaiken muun ohella viimein luettu. Kiteytän blogiin muutaman olennaisen ajatuksen. Lähdetään tärkeimmästä oivalluksesta. Ihminen luulee monesti käsittävänsä – mutta ei ymmärrä. Kun luin Alex Matsonin pääteosta Romaanitaide, kuvittelin tajuavani hänen romaanin tärkeimpänä ominaisuutena pitämänsä Muodon vaatimuksen. Vasta Jalosen Taivaanpallo kirkasti mitä Matson todella tarkoitti.

Olen aina ajatellut romaanin rakentamisen kolminaisuutta näin: kieli, rakenne ja tarina. Ja juuri tuossa järjestyksessä. Ilman kielen hallintaa ei ole mitään. Yksi väärin valittu lause törröttää kuin naula lattiassa ja pilaa romaanin sadat sivut. No… nyt romaanin kaava näyttäytyy minulle tällaisena: kieli + rakenne + tarina = muoto.

Olli Jalosen romaanin muoto on tiukka ja järkähtämätön. Koko romaanin kronologista rakennetta kuljettaa täysin omaperäinen kieli, joka syntyy kaksitoistavuotiaan pojan ajatuksista ja tajunnanvirrasta. Muutaman vuoden matkalla kieli muuttuu vain hieman päähenkilön tajunnan laajentuessa. Tarinan lopusta kiteytyy iso metafora siitä, miten koko ihmiskunta ja ajattelu on sysännyt meitä jatkuvasti eteenpäin. Lopulta hyvässä tai pahassa.

Kirjan henkilögalleriaan jää lopulta kaksi henkilöä, joiden varaan suuri kertomus lasketaan. Edmond Halley (1656 – 1742) oli englantilainen tähtitieteilijä ja nerokas tutkija, jonka saavutukset jäivät suurelta osin hänen aikalaisensa Isaac Newtonin varjoon. Kirjan ehdoton päähenkilö on Angus, lapsi vielä, jonka Halley ottaa apulaisekseen tehdessään havaintoja syrjäisellä Saint Helenan saarella. Lopulta Anguksen harteille lasketaan suuria asioita, joiden mukana hän kasvaa omaa itseään isompiin mittoihin.

Olli Jalonen. Kuva Ylen sivuilta.

Taivaanpallo perkaa sosiaalisia suhteita, uskonnon ja tieteen välisiä näkemyksiä, taikauskoa ja totuutta, asioiden hyväksymistä ja kyseenalaistamista, ennakkoluuloja ja uusia näkemyksiä.

Olen kääntänyt koirankorvan mm. sivulle 358: ”Me rämmimme yhä toinen jalka nilkkaa myöten entisaikojen savessa, herra Halley sanoo kerran kun olemme kahdestaan ja hän haluaa opettaa minua irti Vanhasta testamentista. Uudesta hän ei sano yhtä pahoin mutta Vanhasta hän sanoo että siellä on ilmiselviä virheitä, ja jos on tosiasioin osoitettavia virheitä niin miten sellainen sana voi olla virheettömästä Jumalasta syntynyttä.”

Summa sumarum: Taivaanpallo kuuluu ehdottomasti luettaviin teoksiin. Kirja avaa menneisyyttä kiinnostavalla tavalla – miten maailmankuva alkoi 1600-luvulla avautua silkasta uskonnosta kohti tiedettä ja asioiden ja ilmiöiden tutkimista. Muoto vaatii tekstiin tiettyä toisteisuutta, mutta ehkäpä muutaman kymmenen sivun karsinta ei olisi ollut haitaksi.

Kirjan lopetus on erityisen hieno. Jotain tulee valmiiksi, mutta ei kiinni naulatuksi. Taantumuksen ja tulevaisuuden kamppailua ei alleviivata. Tie uuteen ajatteluun on auki kuin taivaalle kohoava pallo.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Viime perjantain radiohaastattelussa puhuin myös tästä runoilijasta

2. Kevään kirjastokeikalla suosittelin näitä

……………………………..

Lue sata klassikkoa tunnissa: ”Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma.” 

Perjantain päivitys on tiukkaan pakettiin puristettu. Ulkomitat 12 x 14,5 cm. Sivuja sata. Pehmeäkantinen ja pokkaria pienempi formaatti sopii sisältöön, josta löytyy sivistystä ja outoa huumoria. Takakansi kertoo näin: ”Pistä paremmaksi kuin Paavo Väyrynen – lue koko kirjallisuuden kaanon yhdessä tunnissa. Lukeneisuuden osoittaminen ei tämän helpommaksi tule!”

100 klassikkoa tunnissa on Avaimen kustantama tuore julkaisu. Tekijän, Vesa Sisätön mukaan: ”Pahinta mitä kirjallisuudelle on tapahtunut sitten Alexandrian kirjaston palon.” Sisättö on kirjailija ja toimittaja. Wikipedian teosluettelosta löytyy reilut parikymmentä merkintää. Mies on tehnyt myös Hesarin kirjallisuuskritiikkejä ja kehuu ”Joskus lukeneensa jopa kokonaisen kirjan alusta loppuun.”

Esipuheessaan tekijä kiteyttää: ”Teos tiivistää maailmankirjallisuuden klassikot Odysseiasta Da Vinci-koodiin virkkeiksi, jotka jaksaa naputella Twitteriin, Facebookiiin ja muihin sosiaalisen median kanaviin. Sisällön lisäksi kustakin klassikosta kerrotaan knoppi, jolla voi loistaa baaripöydässä tai Facebebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä. Lopuksi kukin klassikko tulkitaan ja tuomitaan yhdessä virkkeessä. Kätevää!”

Uteliaisuus ja nauru vauhdittaa lukemista, ja siihen tuskin tunti menee. Mitä löytyy vielä lukemattomista klassikoista – miten tutut kirjat on kiteytetty. Vaikkapa Sofi Oksasen Puhdistus esitellään näin: ”MITÄ Naisille tapahtuu ikäviä asioita Neuvostoliiton aikana ja sen jälkeen. KNOPPI Parhaan salaliittoteorian mukaan Puhdistuksen olisikin kirjoittanut Suomen viihdeteollisuuden huippuammattilaisten työryhmä. TUOMIO Jos etsit luettavaksesi hyvän mielen romaania, se ei ole tämä.”

Analyysit aloittaa Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille: ”Alussa maapallo tuhoutuu, sitten asiat menevät huonompaan suuntaan.” Lopuksi sadas tiivistys ja Wirginia Woolfin romaani Majakka: Ramsayn perhe tärii majakalle lähtöä kymmenen vuotta. Mukana tajunnanvirtaa.”

Suositus: hyvää ja peilaavaa huumoria, joka saataisi innostaa lukemaan lukemattomia klassikoita. Lopuksi nappaan takaisin postaukseni otsikkoon. Numero 13, Albert Camusin Sivullinen: ”MITÄ Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma. KNOPPI The Curen ensisingle Killing an Arab (1979) on saanut inspiraationsa Sivullisesta. TUOMIO Lukiolaisen tulee rakastaa Sivullista, mutta jos vielä 40-vuotiaanakin on lukiolainen, on syytä alkaa lukea enemmän.”

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Albert Camus ja Fingerpori

2. Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

………………………………….

Piipitän täältä ruohonjuuritasolta: kritiikkisi on käyntikorttisi!

Maanantaina 1.10. järjestettiin Tampereen Kulttuuritalo Laikussa tapahtumapäivä: ”Säätiöt tieteen ja taiteen tukena”. Mukana yhdeksän kulttuurin ja tieteen säätiötä, joiden edustajien kanssa pääsi keskustelemaan mm. apurahoituksesta ja muusta toiminnasta. Tilkkeeksi haastatteluja ja musiikillista ohjelmaa. En palaisi tähän, ellei kohdaltani olisi jotain tärkeää jäänyt sanomatta.

Kuva, Mikko Närhi. Vasemmalta: Siskotuulikki Toijonen, Minnakaisa Kuivalainen, Juha Siro

Lupauduin haastatteluun, josta en etukäteen tiennyt kuin otsikon: ”Kohtuullista kritiikkiä”. Sekin on ymmärrettävää, että haastattelija oli kiireiltään ehtinyt miettiä keskustelun sisältöä vasta juuri ennen tilaisuuden alkua. Ja toisaalta, olen aina sanonut, etten haastatteluja varten tarvitse kysymyksiä etukäteen.

Keskusteltiin päivälehtikritiikin vähenemisestä ja nettikritiikin kasvusta: mikä on kritiikin painoarvo, kun kuka tahansa voi ryhtyä ”kriitikoksi”. Kaivataanko menneen maailman ”tähtikriitikoita” vaikkapa Jukka Kajavan, Pekka Tarkan ja Seppo Heikinheimon tapaan? Miten kritiikki vaikuttaa taiteen markkinointiin ja taloudelliseen tulokseen? Mihin tarvitaan institutionaalista kritiikkiä? Onko kriitikolla valtaa? Miten tekijä suhtautuu saamaansa kritiikkiin? Voiko kritiikki ohjailla taidetta? Aiheita, joiden parissa kuluisi helposti koko päivä…

Piipitän täältä ruohonjuuritasolta vielä muutaman henk. koht. pointin. Tein aikanaan kritiikkejä Kiiltomadon nettifoorumille, jopa sivujen ensimmäisen julkaisun vuosituhannen vaihteessa Kari Aartoman runokokoelmasta. Juttujeni perusteella Aamulehden silloinen kulttuuritoimittaja Kanerva Eskola bongasi minut ja kysyi lehteen kriitikoksi. Vuonna 2003 sovin hieman arvellen parin vuoden pestistä. Neljän vuoden kuluttua olin tehnyt lehteen n.150 juttua ja funtsin, että on aika antaa tilaa uusille näkemyksille.

Kuva: www.markholthusen.com

Maanantain haastattelussa esiin nousi yleisökysymys: Mitä sisältyy kriitikon etiikkaan? Itse kirjoitin aikanaan itselleni kymmenen ohjetta. Onhan niissä muutakin kuin etiikkaa, mutta samoja näkemyksiä noudatan yhä tehdessäni arvioita tänne. Eihän minulla tätä muistiinpanoa ollut haastattelussa mukana, mutta se tässä tulee:

1. Kirjoita “hyvin”, vain ilmeikäs juttu on lukijalle antoisa!

2. Mieti lähestymiskulma tarkasti: pitää sanoa jotain mitä kukaan muu ei pysty sanomaan.

3. Muotoile viesti ihmisten ja yksityiskohtien kautta yleiseen. Peilaa teosta ja asemoi se aiemman kirjallisuushistorian kautta.

4. Vältä turhaa briljeerausta ja sivistyssanoja. Monimutkaiset asiat voi esittää yksinkertaisesti. Aamulehden kulttuuriosaston vastaava, Markku Huotari opasti minua alkuun aikanaan: ”Jos kriitikko rakastaa yksinomaan kulttuuria, hän on väärässä tehtävässä.”

5. Mieti, missä suhteessa teet analyyttisen tai impressionistisen kritiikin. Analyysi ja tulkinta on usein kuiva lähtökohta – silkka juoniselostus jo ymmärtämättömyyden merkki.

6. Lue teos huolella, pientäkin ideaa voi jalostaa jos siitä löytyy tekstin avain.

7. Vastaus kaikkiin kysymyksiin löytyy aina kritisoitavasta tekstistä. Ei kriitikon henkilökohtaisista mieltymyksistä tai tavoitteista. Muista etiikka ja jääviys joidenkin teosten kohdalla.

8. Kertaa aina lukemaasi, älä luota ensivaikutelmaan.

9. Olet väistämättä joskus väärässä.

10. Lue, lue ja lue! Peilaa myös muiden tekemisiä. Kritiikkisi on käyntikorttisi.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Julkinen teurastus

2. Onko megamenestys laadun tae?

……………………………

”Väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdeperän sydänperseissä”

Muutaman viikon urakka muiden puuhien ohella on valmis! Olen lukenut Alastalon salissa!

Näin sanoo kirjan takakansitekstissä kirjallisuudentutkija ja Suomen kirjallisuuden historian (1981) julkaissut Kai Laitinen: ”Tämä vuonna 1933 ilmestynyt romaani kuuluu suomalaisen kirjallisuuden parhaisiin saavutuksiin. Sen edelle tai rinnalle voidaan asettaa vain pari muuta suomalaista teosta, Kiven Seitsemän veljestä  ja Joel Lehtosen Putkinotko. Ulkomaisina vertauskohtina Kilven yhteydessä on mainittu modernin proosan mestarit James Joyce ja Marcel Proust.”

Kuva: Paraisten kotiseutumuseo.

Kahdessa edellisessä jutussa käsittelin hieman Kilven metaforia ja romaanin rakennetta. Kilven tärkein elementti on kuitenkin itse kieli. Voisi sanoa, että hän on luonut kokonaan oman ja jäljittelemättömän kielen, jolle kaikki muu on romaanissa alisteista.

Kilven teksti on kerrosteista, yhtä aikaa tiheää pintaa, paksua välifyllinkiä ja sisävuoria: sama asia kerrotaan yhä uusin ja loputtomin vertauksin. Eikä tässä vielä kaikki! Koko romaani rakentaa toisteista näkökulmien rihmastoa. Kun Alastalon tytär Siviä kantaa kuuman totivesikannun saliin hänen ajatuksensa ovat tarinan keskiössä, kohta jo Härkäniemen tuumailussa mitä keskelle lattiaa jätetylle kannulle tulisi tehdä – tapahtumaa pohtivat myös muut ja kerronnan edetessä kannun ympärillä pyörähdetään vielä useamman kerran.

Kilven ilmaisu koostaa kirjakieltä, murreilmaisuja, yhteisön sanontatapoja, uudissanoja ja yllättäviä assosiaatioita: ”…ja niinpä oli ollut ehtymätön mannan vuoto Alastalon huulilta, ja väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdenperän sydänperseissä.”

Kuva elokuvasta Ulkosaarelaiset/Kansallisfilmografia.

Alastalon salissa on läpeensä patriarkaalinen romaani. Naisen osaksi jää vain kaksi stereotypiaa. Katselle alistettu ja mieltä kiihdyttävä ihastelun kohde: ”Flikkaihminen Siviäkin kuitenkin sentään vain on ja tyttöastia, vaikka vihastunutkin ja syystä suutuksissaan tukanmartoa myöten!” Toinen naiskuva on ehtivä ja kaikesta huolehtiva emäntä:

”On kepsava antura emännän ja kiepsava hameen helma, kun on nopsakas nopea ja vanha vikkelä, lieve vauhdissa ja kori kokolla, kieli kantimilla ja silmäpari akkunavahtina, sana kierimässä pavun poukkimin, huomio harpalla kirpun hyppimin, hyrrä ja kerä, kärppä hameissa ja sukkula jalkaterillä, emäntä ja Alastalon Eevastiina!”

Mainitsin jo aiemmin Pukkilan, jonka luonteen särmä kipunoi koko romaanin mitan. Hänenkin ajatustensa fokusta tarkennetaan aivan viime sivuille saakka. Kilven romaanin syvin olemus kietoutuu isäntien sosiaalisiin suhteisiin, varakkuuteen ja rahaan, joka määrää elämisen järjestyksen: ketä kunnioitetaan ja kuunnellaan, kenen sana painaa, kuka on yhteisten hankkeiden arvoinen luottomies.

Kuva: Rauman merimuseo.

”Joku kaupunki kuuluu sinun juttujesi mukaan olevan Lübeck, vieläkös sinulle siellä rahaa tyrkytetään enempi kuin julkeat kotiin laahata /…/ Eivätkös teillä silläpuolen Tuurveden jo pian ala pohjimmaiset rahat mädäntyä laareissa, kun päälle ja päälle vaan kootaan entisten niskaan! Kukas teistä silläpuolella on äveriäin, sinä pitkä, vai Alastalo paksu, vai Härkäniemi selkäleveä, vai tunnonpuntari ja munaskuiden tutkija Langholma leukavaakoineen ja förmyntarisilmineen?”

……………………………….

Suomalaisuuden tarinaa määrittää raivaajahenki ja teollistumisen vauhdittama hyvinvointi. ”Alussa oli suo kuokka ja Jussi.” Tai Toivo Pekkasen paatos romaanissa Tehtaan varjossa. Saatan tehdä ensi viikolla vielä Alastalon salista yhden jutun, jossa katsotaan laajemmin yhteiskuntaa ja kokonaisuuden kaarta.

………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Göran Shildt ja purjehdus Välimeren maisemiin.

2. Borges ja todellisuuden mittakaava.

………………………………

”Vaikene runoilija, joka et ymmärrä mitä puhut!”

Viime viikko vierähti kalastuspuuhissa Keski-Suomessa: haukee ja hyttysiä, särkiä, säynettä ja ahvenia. Suurin hauki yli kahdeksan kilon. Perattavaa piisasi kiitettävästi. Nyt istun taas Pyynikin työhuoneella ja on spontaanin pikapäivityksen paikka.

Hieronymus Bosch (Pyhä Johannes)

Tein blogiin viime vuoden marraskuussa jutun otsikolla ”Diletantti Tampereelta todistaa: taidehistorian hintavin maalaus on väärennös?” (linkki jutun lopussa) Nyt kirjoitan laajempaa juttua Hieronymus Boschista ja törmäsin juuri kiintoisaan kuvaan hänen tuotannostaan.

Hieronymus Bosch (1450-1516) syntyi Hollannin Hertogenboschissa ja eli seudulla koko ikänsä. Leonardo da Vinci (1452-1519) syntyi Italian Toscanassa, matkusteli elinaikanaan ja kuoli Ranskan Amboisessa. Heidän maalaustensa päähenkilöissä on selkeä yhdennäköisyys. Leonardon maalaamaksi väitetyssä Salvator Mundissa näyttää olevan sama henkilö kuin Boschin taulussa – vain muutamaa vuotta nuorempana. Samoin sama maailmankaikkeutta symboloiva pallon muoto.

Huomioilla ei sinänsä ole mitään merkitystä. Toisistaan vaikutteita hakevia ja kopioituja maalauksia on taidehistoria täynnä. Itseäni huomio ilahdutti ja ”inspiroi”, kun koetan funtsia mistä lähteestä kummankin taiteilijan luovuus pulppusi. Leonardo oli keksijä ja insinööri taitelijan kaavussa. Bosch moralisti ja puhdas mielikuvituksen visionääri.

Leonardolta jäi myös mittava muistiinpanojen arkisto, jota hän ei saanut koskaan koottua suunnittelemaansa järjestykseen. Lopuksi lyhyt lainaus, jossa da Vinci jälleen kerran pohtii kuvataiteilijoiden paremmuutta runoilijoihin – noihin tyhjäntoimittajiin – nähden.

”Kuningas Matiaksen syntymäpäivänä muuan runoilija toi hänelle teoksensa, jossa hän ylisti tuota päivää, jolloin kuningas oli syntynyt siunaukseksi maailmalle. Eräs maalari taas toi muotokuvan, joka esitti kuninkaan rakastettua. Kuningas sulki nopeasti runoilijan kirjan, kääntyi muotokuvan puoleen ja uppoutui katselemaan sitä suuren ihastuksen vallassa. Runoilija sanoi silloin harmistuneena: ”Kuningas, lue, lue, niin löydät enemmän sisältöä kuin mykässä maalauksessa!”

Kun kuningas kuuli, että häntä moitittiin mykän esineen katselemista, hän sanoi: ”Vaikene runoilija, joka et ymmärrä mitä puhut! Tämä maalaus palvelee parempaa aistia kuin sinun teoksesi, joka on sokeita varten. Anna minulle sellaista, mitä voin katsella ja kosketella enkä vain kuunnella!

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Taidehistorian hintavin väärennös

2. Maailman kaunein maalaus

………………………….

Vastasyntyneet suoraan laskiämpäriin

Duunien ruuhka helpottaa ja blogi päivittää tietokirjallisuudella. Atena julkaisi Xue Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret Taina Wallinin suomennoksena 2013. En muista mistä kirja on tarttunut matkaan, todennäköisesti jostain kirppikseltä. En muista myöskään päivää, jolloin en ole lukenut kansien väliin painettua tekstiä. Xinranin kirja on mennyt siinä samassa imussa.

Karl Marx vietti juuri 200-vuotissynttäreitään. Kiinan pressa Xi Jinping nosti yhteiskuntafilosofin näyttävästi esiin juhlapuheessaan. Vallankumoukset Venäjällä, Kiinassa, Vietnamissa ja Kuubassa tehtiin marxilaisuuden nimissä. Marxin oma tavoite oli viimekädessä panna materiaalinen todellisuus palvelemaan vapautta tavoittelevaa idealismia. Vallanpitäjät tekivät marxilaisuudesta poliittisen uskonnon palvelemaan omia päämääriään.

Marx kannatti kapitalismia ja näki sen välivaiheena työläisten vapautumiseen. Kiina on koko telluksen seuraava ja ehdoton supervalta. Seuratessani telkasta johtaja Jinpingin puhetta, mietin millaisesta historiasta valtio ponnistaa asemaansa. Pitkällä perspektiivillä maan kulttuuriperintö on uskomattoman rikas. Lähimenneisyydestä löytyy mustia aukkoja. Kiinan kadotetut tyttäret kertoo yhden nykyhistorian rankimmista jaksoista.

Kiinan ikiaikaisen perinteen mukaan perheen ensimmäisen lapsen tulee olla poika. Kun siihen lisätään valtion määräys yhden lapsen politiikasta, syntyy kovaa jälkeä. Vastasyntyneen tyttären matka saattaa päätyä suoraan kohdusta laskiämpäriin. Vuoteen 2020 mennessä Kiinassa on 30 miljoonaa miestä enemmän kuin naista. No, täytyy myös muistaa, että satoja tuhansia kiinalaisia tyttöjä on adoptoitu muihin maihin.

Xue Xinran, kuva: lehtikuva

Xue Xinran (s.1958) on työskennellyt toimittajana Kiinassa. Nykyään hän on Lontoossa asuva kirjailija. Kiinan kadotetut tyttäret on tarinavetoista tietokirjallisuutta, joka perustuu dokumentaarisiin haastatteluihin. Xinran hakee myös ymmärrystä äideille, jotka ovat päätyneet äärimmäiseen ratkaisuun tai luovuttaneet tyttärensä muiden kasvatettaviksi. Hän yrittää oikeasti ymmärtää miten vaikeaa on luopua lapsestaan.

Xinran kertoo kymmenen kiinalaisnaisen tarinan, myös omansa. Yhteiskunta, puolueen mielivalta ja yksilöiden oikeuksien rajoittaminen nousevat vahvasti esiin. ”Tasa-arvossa on kyse oikeudenmukaisuudesta”, hän kirjoittaa. ”Ensiksi täytyy ymmärtää, miksi näin toimitaan. Me elämme miesten kulttuurissa.”

Kiinan kadotetut tyttäret on rankka kirja, mutta kuljettaa lukijaa sujuvalla kielellä ja (kaikesta huolimatta) mielenkiintoisilla tarinoillaan. Mikä olisi yhteenveto? Ymmärrys jatkuvasta muutoksesta. Toivo tulevasta, ja siitä miten historian ei tarvitse toistaa itseään, että ihminen voisi oppia.

………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

2. Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja

…………………………

 

Sananvapaus ja henkisen olemassaolon ainoa mahdollisuus

Sen verran on duunia jonossa, jotta pitkän proosan arvioon ei ole aikaa. Lähestyn lukijoita siis perjantairunolla. Eilen 3.5. oli kansainvälinen sananvapauden päivä. Kotihyllystä napattu teksti tulee Sándor Kányádilta kokoelmasta On seutuja. Kirjailija kuuluu Romanian unkarilaisvähemmistöön, jota koetettiin hävittää ja hajauttaa aina Ceausescun kukistumiseen saakka.

Kányádi on vanhan polven tekijöitä, syntynyt itäisessä Transilvaniassa 1929. Hänen keskeisiä teemojaan on yksilön suhde valtaan, kun ihmiseltä pyritään viemään oikeus käyttää äidinkieltään. Silloin, kun kirjoista ja kirjoittamisesta on tullut vähemmistön henkisen olemassaolon ainoa mahdollisuus, jota sensuuri jatkuvasti uhkaa.

Ajat eivät ole muuttuneet, hakeneet vain fokusta paikasta toiseen ja seuraavaan. Ekstralinkeistä löytyy, miten räppäri taistelee Kashmirin alistamista vastaan. Tai millaiselta pohjalta nousee Unkarin nykyinen uho. Sitä ennen Kányádin runo Kivipiirros, joka murtaa aikaperspektiivin ja nostaa pintaan jatkuvan väkivaltaan turvautumisen mahdollisuuden. (Kokoelman suomennos Hannu Launonen ja Béla Jávorszky.)

……………………………………

viisaasti on herra säätänyt

kun antoi hakata lait kiveen

temppelit voi tuhota

hautausmaat voi aurata nurin

mutta mitäpä voisi kiville

kerran haltuun otetuille

muokatuille kirjotuille kiville

kivet voi muurata seinään

kivet voi murskata jauhaa jauheeksi

mutta kivi pysyy silti kivenä

kivipöly taas laskeutuu ilmatiehyisiin

rasittaa keuhkoja

kiveä vastaan sisyfoskin turhaan taisteli

siksi sanon että viisaasti on herra säätänyt

kun antoi hakata lait kiveen

kivet voi tietysti haudata maahan

kuin mitkäkin vaaralliset jätteet

mutta kivillä ei ole puoliintumisaikaa

rajuilma olisi liikaa ja herra varjelkoon

maanjäristys

kivet voivat milloin tahansa nousta pintaan

ja silloin minä totisesti sanon teille

kiveä ei jää kiven päälle

…………………………..

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Poplyriikan loppuliuku vai itsenäisyystaistelun ase

2. Neuvostopanssarit Budapestin kaduilla

…………………………..

Glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria ja hevosia

Tampereen pääkirjasto Metsossa järjestettiin viime lauantaina tilaisuus, jossa kirjailijat Siiri Enonranta, Terhi Rannela ja Juha Siro kertoivat tärkeistä kirjoistaan. Kirjavinkkausta on järjestetty lapsille ja nuorille, nyt kohteena olivat varttuneemmat lukijat. Nostan teokset tähän ja perustelen omat valintani tarkemmin. Olen arvioinut kirjailijat tällä aiemminkin, mutta menkööt nyt samaan kimppakyytiin.

Metso 21.4.18. Terhi Rannela, Juha Siro, Siiri Enonranta

Walt Whitman

Syntyi New Yorkissa 1819. Leaves of Grass, Ruohoa, on runouden klassikoiden klassikko. (suomennokset Arvo Turtiainen, Markus Jääskeläinen) Juha Hurme kirjoittaa Nyljetyissä ajatuksissaan: ”Walt Whitman on vapain ja viisain tuntemani ihminen. Kun luen Whitmania, minulle tulee aina hyvä ja saatanan vahva olo. En voi verrata kokemusta minkään toisen kirjailijan antamaan.”

Sirkka Turkka

Syntynyt Helsingissä 1939. Esikoisteos 1973: Huone avaruudessa. Kolmetoista kokoelmaa, Finlandia 1986: Tule Takaisin pikku Sheba. Tähänastinen tuotanto yksissä kansissa: Runot 1973–2004. Turkkaa leimaa harvinainen yhtälö. Hän on sekä kriitikoiden että yleisön suosikki. Usea kirjailija, myös prosaisti mainitsee Turkan inspiroivana kielenkäyttäjänä.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon ja koskettava. Teksti kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi (1999)

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepää keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

Alice Munro

Syntynyt Kanadassa1931. 16 teosta, pääsiassa novelleja. Nobel 2013. Liki koko tuotanto käännetty, luottosuomentaja Kristiina Rikman. Vuonna 2007 tein vielä kirjallisuuskritiikkejä Aamulehteen. Pidin silloin kanadalaista Alice Munroa vahvimpana Nobel-ehdokkaana ja perustelin näkemykseni lehteen lyhyesti: ”Meillä ei novellille ole koskaan suotu korkeinta kirjallista arvostusta. Toisin on maailmankirjallisuudessa. Kanadalainen Alice Munro on esiintynyt Nobel-veikkauksissa usein. Hän kirjoittaa Tsehovin veroisia tarinoita, ellei sitten vieläkin parempia. Munro kirjoittaa ihmisen näkymättömistä puolista hienovireisen psykologisella otteella, hänen novellinsa käsittelevät ihmisenä olemisen puolia, jotka jokainen joutuu kohtaamaan ajasta ja paikasta riippumatta.”

Neljä kiteytystä Munron kirjailijanlaadusta.

1. Kun Raymond Carver ja kumppanit pohjustivat novellin uutta nousua, heidän ilmaisuaan alettiin kutsua nimellä ”Dirty Realism”. Useimmat lajityypin kirjailijat eivät tästä pitäneet. ”Short Stories” olisi riittänyt heille hyvin. Alice Munro poisti määreestä vielä ensimmäisen sanan, hänen novellinsa ovat vain ”Stories”, kertomuksia.

Novellin perinteestä ja kaavasta poiketen Munron kertomuksista ei yleensä löydy avainkohtausta, tarinan kääntävää ”haukkapistettä” tai tarinan loppuun sijoitettua avainlausetta, maksiimia. Tarinat repäistään keskeltä arkea, ja ne saavat rakentua lukijan mielessä, hänestä kasvaa osallinen kirjailijan kertomukseen.

2. Munro valaise tarinansa viistolla valolla, hän kirjoittaa koko ajan ikään kuin asian vierestä. Jos aloituslause on dramaattinen, se latistetaan heti arkipäiväisellä jatkolla. Syntyy outo jännite, joka pakottaa jatkamaan lukemista. Tarina kiertää ydintään kuin kissa kuumaa puuroa.

3. Munro on lauserytmin mestari. Ei silkkaa rönsyä tai kalikkalausetta, kokonaisuus kulkee kuin tempoaan vaihtava musiikki. Pidempien virkkeiden jatkumo pysäytetään usein yhden tai kahden sanan lauseeseen. Munro käyttää yhtä hyvin ”näytä, älä selitä” -menetelmää, kuin sisäisten tuntemusten valaisua. Tapahtumat ja tunnetilojen kuvaukset ovat hiuksenhienossa balanssissa.

4. Ihminen ajattelee ja käsittelee tunteitaan usein saman kaavan mukaan. Munron teksteillä on kyky muuttaa tuota näkökulmaa ja esittää tuttuja asioita yllättävistä kulmista. Tekstin psykologinen ote ei maistu kliseiseltä, Munron kertomusten äärellä oma ajattelu ja oivallukset aktivoituvat.

Cormac McCarthy

Syntynyt Amerikassa 1933. Kymmenen teosta ja Pulizerin palkinto. Cormac McCarthyn Veren ääriin on järkyttävä, rankka ja raivostuttava. Romaanin syvin sanottava kätkeytyy säännöllisiin järjettömien tekojen ja kuoleman kuvauksiin. Näin on kuitenkin kirjoitettava, jotta romaanin ydin paljastuu.

McCarthyn romaani ilmestyi Yhdysvalloissa 1985. Kaijamari Sivillin suomennos 2012. Romaani on nostettu useassa yhteydessä amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkikolmikkoon Philip Rothin Amerikkalaisen pastoraalin ja Don DeLillon Alamaailman kanssa. McCarthyn ”lännenromaanien” sarjaan kuuluvat myös Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset ja Tasangon kaupungit. 

Veren ääriin kertoo tarinan 1850-luvulta. Teksasin erämaissa liikkuu Glantonin jengi, joille intiaanien päänahat ovat rahanarvoista kauppatavaraa. Romaanin päähenkilö on nimeämätön ”Poika”, joka edustaa tarinassa edes mahdollisuutta hyvään ja myötätuntoon. Hänen vastaparikseen asettuu tuomari Holden, joka on sivistynyt ja älykäs, mutta saatanallisen sydämetön ja julma.

Romaani hyödyntää Raamatullisia metaforia ja asettuu hyvän ja pahan pohdinnassaan vaikkapa Shakespearen ja Dostojevskin tavoin maailmankirjallisuuden klassikoiden ketjuun. Dualistisen asetelman kolmanneksi kasvaa rajaseutujen ja erämaiden armoton luonto, joka alistaa siellä kulkevat tahtoonsa. Eikä nyt ole kyse tavanomaisista kuvauksista, McCarthy antaa luonnolle omalakisen ja aktiivisen toimijan hengen. Kaijamari Sivillin suomennos on vertaansa vailla.

”Pohjoisessa sade oli riepottanut ukkospilvistä mustia kärhiä kuin juomalasiin pudonnutta lampunnokea ja sateen rummutus kuului mailien päästä öisellä preerialla. He nousivat louhikkoisen solan läpi ja salama muovasi näkyviin kaukana vavahtavat vuoret ja helähti ympäröivissä kivissä ja sinisen tulen töyhdöt  tarttuivat hevosiin kuin hehkuvat henkiolennot joita ei saanut karistettua pois. Himmeät ukonvirvat kulkivat valjaiden metalliosilla, siniset ja nestemäiset valot soljuivat aseiden piippuja pitkin. Sekapäiset jänikset säntäilivät ja seisahtelivat sinisessä hehkussa ja korkealla kumisevilla jyrkänteillä istuivat kaurishaukat kyyristelivät höyhenissään tai räväyttivät keltaista silmää ukkoselle jalkojensa alla.

He ratsastivat monta päivää sateessa ja sitten he ratsastivat sateessa ja raekuuroissa ja sitten taas sateessa. Siinä harmaassa myrskyvalossa he ylittivät tulvan alle jääneen tasangon ja hevosten jalkavat hahmot heijastuivat vedestä pilvien ja vuorten seasta ja ratsastajat lyyhöttivät etukenossa ja aivan aiheesta epäilivät niitä kimmeltäviä kaupunkeja jotka siinsivät heidän ihmeenomaisesti vaeltamansa meren kaukaisella rannalla. He kapusivat ruohoisilla kumpareilla missä pikkulinnut pyrähtelivät sirkuttaen pakoon myötätuuleen ja korppikotka ponnisti luiden seasta siivilleen, jotka sanoivat viuuuh viuuuh viuuuh niin kuin narun päässä kieputettava lapsen lelu, ja alapuoliselle tasangolle jääneet vedet näyttivät hitaassa punaisessa auringonlaskussa alkuveren vuorovesilammikoilta.”

………………………………..

Terhi Rannela nosti esittelyynsä Aino Kallaksen päiväkirjat, Heinrich Böllin, W.G. Sebaldin ja Julia Engelmannin. Linkki Terhin blogiin.

Siiri Enonrannan valinnat olivat: Gaétan Soucyn Tulitikkutyttö, David Mitchellin ja Siri Hustvedtin teokset. Linkki Siirin kirjailijasivuille.

…………………………………