Kirja on kuollut. Eläköön kirja!

Kirjamarkkinoiden meno kiihtyy ja elinkaari lyhenee. Ei ole monta vuotta siitä, kun vuoteen mahtui kaksi kirjasesonkia: syksy ja kevät. Nimikkeiden määrässä syksy painoi, kevät oli keveä.

Kuva sivuilta The Guardian, Kevin Summers/Getty Images.
Kuva sivuilta The Guardian, Kevin Summers/Getty Images.

Nyt kirjamarkkinoiden kevät alkaa 1. tammikuuta ja julkaisutahti jatkuu kesän kynnykselle, jolloin alkaa lomalukemiseksi markkinoitujen kirjojen sesonki. Syksyn ensimmäiset julkaisut ilmestyvät jo heinäkuun lopulla. Vaan eipä auta, perinteisen kirjan myynti laskee.

Terho Puustinen kirjoittaa 12.5. Image -lehden blogissaan: ”Tietokirjallisuuden myynti on pudonnut 42 prosenttia huippuvuodesta 2004. Kaunokirjallisuuden huipusta on sulanut 30 prosenttia ja oppikirjatkin ovat menettäneet 13 prosenttia myynnistä. Tällaisia lukuja kirja-ala ei esittele koskaan julkisuudessa. Niitä ei tohdita nostaa edes sisäpiirin keskusteluun.”

Entä kirjan hinta? Tein parin minuutin empiirisen tutkimuksen. Tommi Kinnusen Neljän tien risteys julkaistiin 2014. Arviot olivat kehuvia ja nostivat romaanin puheenaiheeksi. Tänään kirjan voi hankkia kirjakaupasta hintaan 29,95. Tai tarjouksesta 4,50 eurolla plus postikulut.

Kun myynti tyssää ja uutta julkaisua tunkee varastoon, painoksen loppu lykätään silppuriin. Taannoin esimerkiksi Kirjatori myi kustantajien jäännöseriä. Myymälöitä oli parhaimmillaan kaksitoista. Toiminta on loppunut. Viime joulun kantissa Tampereella oli vielä pop-up myymälä.

Kirjailijan kustannussopimuksessa on yleensä pykälä, joka velvoittaa kustantajaa tarjoamaan kirjaa tekijälle ennen silppuria. Sos-median viestien perusteella näyttää siltä, että viime viikkoina yhä useampi kollega on lunastanut option ja pelastanut viimeiset kirjansa kuolemalta.

Käytin tilaisuutta myös itse ja lunastin kahden kirjan painoksen loput. Maksoin niistä mielelläni viisikymmentä senttiä kappaleelta. Olen jakanut jo liki kaikki kevään esiintymisten ja haastattelujen yhteydessä. Kirja on kuollut, eläköön kirja! Raha ja prosentit eivät merkitse kaikkea. Lukemisella parannetaan maailmaa yhä. Enemmän kuin millään muulla?

Vielä runo eloonjääneestä kokoelmastani Satakieli! Voit myös kuunnella sen kotisivuiltani kahdeksan muun tekstin kanssa. Hienon äänimaailman runoihin on tehnyt ja sovittanut Hanna Silvennoinen. LINKKI.

………………………………………………………………………….

Nimetön – Namnlösa

Herra siunaa ja varjele meitä. Valista meille kasvosi

ja ilmesty meille iltalehtien lööpeissä ja kohulehtien kansikuvissa,

sillä Sinä loit meidät kuvaksesi vaikka jotkut väittävät,

että olet tehnyt myös sekundaa. Me olemme yhtä kuin sinä,

tai toisin päin. Sinä olet yksi ja ainoa: et musta etkä valkoinen,

et hyvä etkä paha, et vapahtaja etkä murhaaja,

väärämielinen tai oikeudenmukainen. Yhtä hyvin äiti

joka tappoi lapsensa kuin julkkis, joka tilittää syöpäänsä.

Sinä olet homo ja hetero, et miinuslaskun tulos, vaan kaiken summa.

Herra kuule meitä ruumiisi ja veresi nimessä, siunaa

jokapäiväinen valmisruokamme ja pyhitä pahvilaatikkoviini

sillä meidän on nälkä ja meitä janottaa. Herra varjele meitä

vihollisilta ja vääräuskoisilta, äläkä jätä meitä terroristien käsiin

niin kuin mekään emme lakkaa puolustamasta sinua.

Herra siunaa ja varjele meitä kaikilta, jotka eivät tunne tarkoitustasi

ja anna meille rauha nimesi tähden.

…………………………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä Tommi Kinnusen Neljän tien risteys.

…………………………………………………………………………..

Mitä Idoli tarkoittaa?

Blogi on välttänyt omien julkaisujen siteeraamista. Runot ovat saaneet silloin tällöin vahvistaa poikkeusta jos tekstit ovat liittyneet käsiteltävään aiheeseen oleellisesti.

Julkaisin esikoiseni 1998. Nyt käsillä on tuore, kymmenes omalla nimellä julkaistu teos. Jokaisen työn kohdalla olen kyseenalaistanut ja punninnut kirjoittamisen mielekkyyttä ja oikeutusta. Mistä ”kannattaa” kirjoittaa?

Pidän lähdetöiden tekemisestä ja tiedon hankinnasta. Työn edetessäkin lukeminen on yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Kliseisesti ilmaistuna: ei ole toista ilman toista. Idoliin kirjoitin tällaiset

J Ä L K I S A N A T

Idoli päättää identiteettiä luotaavan romaanitrilogian, jonka aiemmin julkaistut osat ovat: Marilynin hiuspinni, 2009 ja Linnun muotokuva, 2011.

Romaanit ovat itsenäisiä teoksia, jotka kuvaavat miten ihminen rakentaa merkitystä uudelleen elämänsä muutostilanteissa. Marilynin hiuspinni käsittelee muistin katoamista, ja sen myötä sitä, kuka meidän identiteettimme määrittelee – onko sitä edes olemassa? Linnun muotokuva ammentaa muistoista ja sankarimyyteistä ja kysyy, kykenemmekö itse ymmärtämään elämämme tarinallisen jatkumon voimaa?

Idoli laajentaa identiteetin teemaa suhteessa toisiin ihmisiin ja riippuvuuksiin itseymmärryksen muotoutumisessa. Kaikkien kolmen teoksen motoksi sopii lainata sveitsiläisen kirjailijan Max Frischin lausetta: ”Jokainen meistä keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan, jota hän luulee omaksi elämäkseen.”

Moninaisesta lähdeaineistosta haluan mainita kaikkien teosten kohdalla Vilma Hännisen Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen väitöskirjan ”Sisäinen tarina, elämä ja muutos”. Idolin fokukseksi lainaan Hännisen tutkimuksesta kappaleet luvusta Sisäinen tarina halujen suodattajana:

”Mikä on ihmistä perimmältään liikuttava voima? Psykologisissa teorioissa vastaukseksi tähän kysymykseen on tyypillisesti esitetty yksi tai useampia vaistoja, viettejä tai tarpeita. Ne on nähty enemmän tai vähemmän universaaleiksi ja luontoperäisiksi voimiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi seksuaalienergia, alemmuudentunne, psyykkiset tarpeet ja persoonallisuuden piirteet.

/…/ Tässä hahmoteltu tarinallinen lähestymistapa ei pyri palauttamaan ihmisen pyrkimysten, halujen ja impulssien kirjoa ylihistoriallisiin ja luonnonvoimaisiin tai yksittäisiin perusvoimiin. Ihmisiä liikuttavia voimia kutsutaan tässä haluiksi.

Halut nähdään intentionaalisiksi tiloiksi, jotka syntyvät ihmisen ja halun kohteiden välisessä suhteessa. /…/ Kirjallisuudentutkija Peter Brooks (1998) toteaa, että halut ovat paitsi psyyken myös tarinoiden ydin ja liikkeellepaneva voima.”

……………………………………..

1. Idolin arvio Suomi lukee -sivustolla.

2. Idolin voit tilata vaivattomasti Adlibriksen sivuilta.

3. Juha Siron kotisivut.

………………………………………

Ei mitään miesten juttuja

Olipa kerran Koskenkorva-kirjallisuuspalkinto. Vuodesta 2001 lähtien Tiiliskivi-palkinto. Suomen painavin. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden raati on valinnut tänä vuonna seuraavat palkintoehdokkaat:

Juha Siro: Linnun muotokuva, Janica Brander: Lihakuu, Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle, Jermu Koskinen: Niin kauas kuin vyötä riittää, Tero Tähtinen: Katmandun unet, Riikka Palander: Sininen punainen.

Palkinnon tavoitteena on nostaa esiin tuoretta kotimaista kirjallisuutta, joka on valtamediassa jäänyt arvoaan vähemmälle huomiolle.

Fellini: La Strada 1954. Kuvassa Gelsomina (Giulietta Masina).

Tässä ote Linnun muotokuvasta, sivu 127:

”Kun meille tuodaan ruokaa, mies sanoo painoa kertyneen aivan liikaa. Hän kertoo kuin anteeksipyydellen pitävänsä kovasti kaikesta syötävästä. Aivan kaikesta, ei ole mitään mikä ei maistuisi. Savolainen pulloposki, syöpi leivän puuron kanssa, niinhän sitä sanotaan, hän hekottaa. Kerron, etten suuremmin pidä syömisestä, eikä sillä ole mitään suhdetta lihomiseen tai laihtumiseen.

Hoitaja käy kertomassa, että toimenpidevuoroni on aamulla ensimmäisenä. Hän lupaa minulle herättyäni virtsakatetrin, tippapullon ja rauhoittavan esilääkityksen.

Ja isäkarhu jatkaa yhä tarinoitaan kunnes viimein nukahdan hänen ääneensä kuin iltasatuun. Eikä hän kerro mitään miesten juttuja: ei armeijaa, aseita, jalkapalloa tai jääkiekkoa, ei viinaa, naisia eikä formulaa… Hän sanoo, että La Strada on hienoin koskaan tehty elokuva, mutta syöminen on filmissä häntä aina ihmetyttänyt, luulisi maankiertäjillä olevan nälkä, mutta Zampanò ja Gelsomina syövät kulkiessaan kirpun annoksia, kaapivat pakista muutaman lusikallisen keittoa ja sekin vähä jää monesti Gelsominalta kesken, kun Zampanò tiuskii ja pistää hänet toimittamaan ties mitä asiaa, ja kun he saapuvat hullunkurisella moottoripyöränkotterollaan luostarin pihaan, saavat yösijan ja lautasellisen pastaa illalliseksi, vanha mustahuivinen eukko puuskahtaa: Tehän syötte seisaaltanne kuin hevoset.

Muistan elokuvasta vain haikean tunnusmelodian, trumpetin ja Gelsominan pyöreät klovnin kasvot, olen jo unien eteisessä ja hetkeä ennen kuin todellisuuden pohja pettää, tajuan miten paljon isäkarhu pelkää.”

………………………………..

Fellinin La Strada valmistui 1954. Pääosissa Anthony Quinn ja Giulietta Masina (kuvan Gelsomina).

Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää

Kirjoitin kolumnin SARA-lehden elokuun numeroon. Nyt, kun uusi lehti on jo ilmestynyt, lienee korrektia tarjota juttu tässä. Kirjailijalta kysytään aina tarinan todenmukaisuudesta, tivataan kirjoittaako hän omasta elämästään. Moni (ehkä) kirjoittaa, esimerkiksi meilläkin kovassa nosteessa oleva norjalainen Karl Ove Knausgård.

Autobiografinen kirjallisuudentulkinta on jälleen nostanut päätään myös kritiikeissä. Lukijoille uskottavuuden illuusio ja ”tosielämän” yhtymäkohtien hakeminen tuntuu olevan tärkeää. Kirjailija tietää, että tarina muuttuu kansien välissä aina fiktioksi. Totuuden siemeniä toki löytyy. Niin kuin alla olevasta kolumnista.

Kuvapohja: Galleria Jesseca Ferguson.

HYVÄÄ HUOMENTA KAUNIS ROUVA

Kirjailija hyödyntää kansien väliin oman elämänsä. Eikä sekään riitä: hän on varas, utelias harakka, joka nappaa käyttöönsä muiden kokemuksista ja tarinoista kaiken mikä kiiltää. Näin kuulee usein väitettävän. Mutta miten käy todellisuudessa neljän sanan ”varastaminen”. Mitä saattaa tapahtua ennen kuin yksi lause päätyy romaanin sivuille?

Pari vuotta sitten sain puhelun, jossa minua pyydettiin viemään paikallisen kirjailijayhdistyksen onnittelut ja kukat palvelukodissa 95 vuotta täyttävälle kirjailijalle.

Ja koska jänistin, en ymmärtänyt mitä olisin osannut eri sukupolven ihmiselle luontevasti sanoa, kilautin kaverille, joka hallitsee sosiaaliset tilanteet suvereenisti kaikissa oloissa. Hän vei tervehdykset puolestani. Homma hoitui, mutta oma raukkamaisuuteni ei jättänyt minua rauhaan.

Ajattelin, että hölmöyteni pitäisi jotenkin hyvittää. Oman itsetuntoni vuoksi – ja kirjailijan, joka oli kaartamassa elämänsä loppusuoralle. Ehdotin Kirjailija -lehdelle juttua päivän sankarista ja lupasin kasata koko paketin, hoitaa tekstin ja valokuvat.

Tekstin pyysin kirjailijan nuoremmalta kollegalta, heillä oli yhteisiä muistoja jo vuosikymmenten takaa. Lupasin lähteä haastattelutilaisuuteen mukaan, ottaa kuvat sekä editoida jutun sovittuun mittaan.

Tulos julkaistiin aikanaan lehden kansijuttuna. Hoitokodissa järjestettiin sataa käyvälle kirjailijalle kahvitilaisuus ja tarina hänen elämästään luettiin ääneen kaikille. Muutaman viikon kuluttua kirjailija kuoli, mutta ohikiitävän hetken hoitajat ja muut asukkaat olivat ehtineet nähdä hänet aivan uusin silmin. Ehkä tulin sovittaneeksi jotain.

Lehden juttua kasatessa kävin pari kertaa kirjailijan viisitoista vuotta nuoremman kollegan luona. Keskustelimme jutun näkökulmasta ja haimme tarinaan sopivia nostalgiakuvia hänen albumistaan: yhteisiä hetkiä kirjailijaliiton matkoilla, arvokkaita tilanteita suurlähettilään vastaanotolla, lomakuvia Lontoosta ja Islannista.

Keskustelumme kiertyivät menneeseen ja muistoihin, eikä minulla ollut vähäisintäkään tarkoitusta napata niistä mitään tekeillä olevaan kirjaani. Toisin kävi. ”Oli synkkä ja myrskyinen yö”, kun mieleeni pulpahti voimakkaana yksi lause keskusteluistamme ja kirjoitin sen yöpöydälläni odottavaan muistikirjaan.

Joitain muitakin hippuja tapahtumista päätyi tekeillä olevan kirjan tekstiin, mutta ne sekoittuivat muistiinpanoihini, omiin lapsuudenkokemuksiin ja tarinan fiktiiviseen imuun, joka edetessään alkoi itse ohjailla itseään.

Mieleeni tarttuneen yksinkertaisen, mutta upean lauseen lainasin yhteyteen jossa se alkoi saada uusia merkityksiä. Viimeisiltä riveiltä voit lukea miten tämän jutun otsikko on tuoreen romaanin sivuille sovitettu:

”Ja koska minä muistan vain merkityksettömän, kuvien hämärät taustat ja pienet yksityiskohtien yksityiskohdat, tekstinkappaleet ilman yhteyksiä ja puheiden sivulauseet, päähäni on jäänyt vain Hildan hyräily ja lupaus opettaa minut lukemaan.

Ja vielä yksi muisto, jossa Hilda on sitaissut esiliinansa keittiön ovenkahvaan, hänellä on yllään kukallinen mekko, me istumme ulkoportailla iltapäivän auringossa ja pahvikantinen valokuva-albumi lepää Hildan polvilla. Joissain kuvissa ihmisten pään yläpuolelle on piirretty risti ja Hilda sanoo, että heidän kanssaan ei voi puhua enää samalla tavoin kuin me tässä toisillemme, kuolleiden kanssa pitää keskustella ääneti oman päänsä sisällä.

Minä nyökkään ja melkein ymmärrän, Hilda näyttää kuvia, joissa hän istuu äitinsä sylissä, sitten rippikuvat ja hääkuva, kuvia hänestä oppilaidensa kanssa, joille hän on opettanut äidinkieltä.

Oikeastaan, hän sanoo. Minä olen ollut nuorena aika kaunis, mutta yhtä ihmistä lukuun ottamatta kukaan ei koskaan sanonut sitä minulle. Vain koulun vahtimestari toivotti joka aamu: Hyvää huomenta kaunis rouva.

Nojaan Hildan pehmeään olkavarteen ja hän sanoo: Muista sinä, kun kasvat, muista aina sanoa jos siltä tuntuu. Ja voithan joskus sanoa vaikka ei niin kovasti tuntuisikaan.”

Mikä tälläytyjätyyppi sinä olet?

Ostin naistenlehden. Kuulin, että siinä on kuukausi sitten julkaistusta romaanistani muutaman rivin arvio. Muualla ei niitä ole ollut. Syykin selvisi: ainoatakaan arvostelukappaletta ei ole lähetetty yhtään mihinkään. Kustantaja kertoo Kirjavälityksen mokanneen. Siitä viis. Ehkä kirja aikanaan löytää lukijan… jopa kriitikon.

Me Naiset 1.9.2011

Me Naiset kertoo, että kirjoitan herkästi ja arvoituksellisesti kysymyksistä, joihin ei ehkä ole vastauksia olemassa. Hyväksytään. Lehti antaa kahdelle muulle romaanille kolme pointsia, Linnun muotokuvalle neljä. Kelpaa.

Lehden kannessa kerrotaan: Näin Suomi meikkaa! Mikä tälläytyjätyyppi sinä olet? Muodissa muhkeat neuleet. Syö päivälle hyvä alku. Naisessa tärkeintä on luotettavuus. Uusi Sarja! SEKSIHENK.KOHT.

Jokin aika sitten Me Naiset julkaisi hesarissa kokosivun ilmoituksia, joissa näkyivät edellisen vuoden numeroiden kannet. Kasasin kiinnostavista ja tarkoin valituista juttujen otsikoista runon. Saattoi siihen jotain tarttua tästä ajasta, jonkin elämän arkkityyppinen tarina:

Nainen kuvaa kansien henkilöt aina suoraan edestä,

kasvot kohti kameran linssiä:

”Se saa mallin näyttämään itsenäiseltä ja voimakkaalta.”

Olen koko ikäni hakenut miehiltä hyväksyntää

Nuori onni löytyi Afrikasta

Antakaa meille aikaa rakastua

Rakkaus teki minusta vahvan

Nuori aviomies antaa uutta energiaa

Mieheni hemmottelee minua kokkaamalla

Odotusaikana olen elänyt onnea ja surua

Hyvä suhde ja toivottu vauva

Osaatko vastaanottaa ja antaa rakkautta?

Äkkipikaisuuteni johtaa välillä vaikeuksiin

Rakkaus auttaa unohtamaan

Lähelläni on tosi vähän ihmisiä

Olen kääntänyt yksinäisyyteni voimaksi

Olen sinut menneisyyteni kanssa

Railakas elämä oli pakokeino

Minulla oli sama taipumus juomiseen kuin isälläni

Nyt elän hetken kerrallaan

Henkisen romahduksen jälkeen löysin kyvyn rakastaa

Olen tehnyt töitä kasvaakseni ihmisenä

Rakkaus nosti voittoon kuoleman porteilta

”Bookmarkki” kirjan julkistuksesta!

Uusi romaanini Linnun muotokuva julkistetaan Tampereen teatterikesän Tapahtumien yössä 4.8.2011. Tilaisuus Akateemisessa kirjakaupassa klo 23.00, haastattelijana Mari Hyrkkänen.

Kuva sivuilta Vanished Americana.

Pidempi lukunäyte löytyy kotisivujeni kautta. Tähän vain kaksi lyhyttä kappaletta:

”Bill katsoo tyttöä, eikä hän itsekään tajua miksi, mutta hän kaivaa lantit taskustaan ja solauttaa ne tytön kouraan. Ja joskus myöhemmin, kun hän tajuaa asioiden oikean laidan, hän ihmettelee miten tyhjästä tipahtaneeseen tyttöön voi rakastua ennen kuin nenästä valuva veri hyytyy.

Ja hitto soikoon, jukravit! punapaitaiselle pojalle taitaa käydä samoin, tyttö on hypnotisoinut hänetkin tai sitten häneen iskee hulluuden salama pilvettömältä taivaalta, sillä hän tutkii taskujaan ja kilauttaa omatkin kolikkonsa tytön kämmenelle. Lopulta kyse ei olekaan rahasta vaan siitä, että he kolme sinetöivät ystävyytensä niin mutkattomasti ja yksinkertaisesti. Niin se käy. Kaikki voi lähteä kasvamaan muutamasta kolikosta.”

Elämän tärkein taito?

Ensin helppo kysymys, jonka joku (silkkaa kohteliaisuuttaan) saattaa joskus tehdä: ”Koska sinulta on odotettavissa uusi kirja?” Silloin kun käsikirjoitus ja kustannussopimus on tehty, siihen on yksinkertaista vastata. Muulloin ei.

Jatkokysymys on aina sama… ja mahdoton vastata: ”Mistä se kertoo?” Romaani haukkaa sen verran tarinaa sisäänsä, että sen kuvailu ei parilla lauseella onnistu. Tai sitten onnistuu, mutta muutama sana johtaa helposti harhaan ja koko kysymys on merkityksetön.

Linnun muotokuva. Julkaisu 4.8.2011.

Edellinen kirjani käsitteli identiteetin ongelmaa. Ihmisen alati vaihtuvaa persoonallisuutta. Elokuun 4. julkaistavassa Linnun muotokuvassa on kaksi mottoa, jälkimmäinen napattu vajaan vuoden takaisesta Paul Austerin haastattelusta:

”Mikään ei ole varmaa. Harva meistä ymmärtää mitä tapahtuu. Jotenkin kutkuttavaa on, että me luulemme, että tiedämme mitä tapahtuu, vaikka emme tiedäkään.”

Kirjailija ei yleensä tee romaaninsa takakansitekstiä. Hän on liian syvällä omassa tarinassaan. Kustannustoimittajani muokkasi tämän kansitekstin Linnun muotokuvasta:

”Äkkinäisten käänteiden mies on jättänyt työnsä. Avioliitto on sentään pysynyt vakaana – vai onko? Unettomana yönä hän katselee itseään, kotiaan ja vaimoaan kuin itsensä yleisönä. Kenen elämää hän itse asiassa elää?

Yksi puhelinsoitto laukaisee lumivyöryn, joka on syntynyt jo kaukana nuoruudessa. Heitä oli kolme sarjakuvan sankaria. Pecos Bill itse, toveri Davy ja sitten Jane. Ratkaisematon yhtälö vaatii ratkaisua. Janen soiton jälkeen kaikki kysymykset tuntuvat kuitenkin olevan yhä vailla vastausta. Onko ensirakkaus yksi niistä tärkeimmistä tienhaaroista, joita elämän varrelle alkaa kertyä loputtomasti?

Linnun muotokuva on jännittäväksi kiristyvä, tumman huumorin sävyttämä tarina, joka kykenee yllätykseen vielä viime sivuillaan.”

Kotisivuiltani (linkki) löytyy lukunäyte kirjasta. Kappale on ”suvantopaikasta” ja luottaa tällä kohdin tunnelmaan ja itse kielen voimaan. Merkittävin valintakriteerini taisi kuitenkin olla se, että sivut sisältävät kuvauksen siitä miten poika oppii lukemaan. Niin tärkeästä taidosta kaikki alkaa.