Ei mitään miesten juttuja

Olipa kerran Koskenkorva-kirjallisuuspalkinto. Vuodesta 2001 lähtien Tiiliskivi-palkinto. Suomen painavin. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden raati on valinnut tänä vuonna seuraavat palkintoehdokkaat:

Juha Siro: Linnun muotokuva, Janica Brander: Lihakuu, Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle, Jermu Koskinen: Niin kauas kuin vyötä riittää, Tero Tähtinen: Katmandun unet, Riikka Palander: Sininen punainen.

Palkinnon tavoitteena on nostaa esiin tuoretta kotimaista kirjallisuutta, joka on valtamediassa jäänyt arvoaan vähemmälle huomiolle.

Fellini: La Strada 1954. Kuvassa Gelsomina (Giulietta Masina).

Tässä ote Linnun muotokuvasta, sivu 127:

”Kun meille tuodaan ruokaa, mies sanoo painoa kertyneen aivan liikaa. Hän kertoo kuin anteeksipyydellen pitävänsä kovasti kaikesta syötävästä. Aivan kaikesta, ei ole mitään mikä ei maistuisi. Savolainen pulloposki, syöpi leivän puuron kanssa, niinhän sitä sanotaan, hän hekottaa. Kerron, etten suuremmin pidä syömisestä, eikä sillä ole mitään suhdetta lihomiseen tai laihtumiseen.

Hoitaja käy kertomassa, että toimenpidevuoroni on aamulla ensimmäisenä. Hän lupaa minulle herättyäni virtsakatetrin, tippapullon ja rauhoittavan esilääkityksen.

Ja isäkarhu jatkaa yhä tarinoitaan kunnes viimein nukahdan hänen ääneensä kuin iltasatuun. Eikä hän kerro mitään miesten juttuja: ei armeijaa, aseita, jalkapalloa tai jääkiekkoa, ei viinaa, naisia eikä formulaa… Hän sanoo, että La Strada on hienoin koskaan tehty elokuva, mutta syöminen on filmissä häntä aina ihmetyttänyt, luulisi maankiertäjillä olevan nälkä, mutta Zampanò ja Gelsomina syövät kulkiessaan kirpun annoksia, kaapivat pakista muutaman lusikallisen keittoa ja sekin vähä jää monesti Gelsominalta kesken, kun Zampanò tiuskii ja pistää hänet toimittamaan ties mitä asiaa, ja kun he saapuvat hullunkurisella moottoripyöränkotterollaan luostarin pihaan, saavat yösijan ja lautasellisen pastaa illalliseksi, vanha mustahuivinen eukko puuskahtaa: Tehän syötte seisaaltanne kuin hevoset.

Muistan elokuvasta vain haikean tunnusmelodian, trumpetin ja Gelsominan pyöreät klovnin kasvot, olen jo unien eteisessä ja hetkeä ennen kuin todellisuuden pohja pettää, tajuan miten paljon isäkarhu pelkää.”

………………………………..

Fellinin La Strada valmistui 1954. Pääosissa Anthony Quinn ja Giulietta Masina (kuvan Gelsomina).

Elämä. Henk. koht.

Lupasin tänne jotain hyvin henkilökohtaista.

Äiti täyttää ensi viikolla 83 vuotta.

Omin avuin liikkuminen on välillä hidasta, mutta onnistuu. Pää pelaa kirkkaasti ja tämän päivän asiat ovat yhtä hyvässä muistissa kuin lapsuuden kuvat. Turhien tavaroiden hamstraushalu on yhä lisääntynyt. Sairaalakäynneiltä ei ole vältytty ja sydämentahdistin asennettiin pari kuukautta sitten.

Kaarina Siro, 83 vuotta 3.2.2012

Äitini on aina kirjoitellut asioita ylös. Ei niitä päiväkirjoina voi pitää, muistivihkoja ja paperilappuja lojuu siellä sun täällä. Katkelmia kaikesta mitä kuvitella saattaa. Mutta sellaista on elämäkin. Ei mikään kaunis ja hiottu kaari, vaan sisäisen minän tuottamaa sekalaista ajatussilppua josta kokonaisuutta kasaillaan.

Kokosin yhdestä äidin vihkosta runon. Erimielisyytemme koski ensimmäistä riviä. Pitäisikö siinä mainita henkilö nimeltä. Sovimme että Netanjehu saa edustaa tässä kaikkia kaltaisiaan, jotka ajattelevat ”Si vis pacem, para bellum.” (Jos haluat rauhaa, hanki sotaa)

Jaan tähän runon kaikkien kanssa. Ensi viikolla olen jo Malagan kupeessa, viivyn helmikuun yli kirjoittelen siellä (ja sieltä) aivan uusia asioita.

”Israelin pääministeri Netanjahullekin sellaiset terveiset,

että kointähti hänen sydämessään koittaisi ja hänestä tulisi

niin heikko lenkki, että sotahuurut päästä hälvenisi.”


Sairaalan vihko on tekstiä täynnä, muistissa

päivän tapahtumat pienintä murua myöten ja

vailla viimeistä käyttöpäivää – asiat vain

ottavat loikkia seitsemän peninkulman saappailla:

”vuonna neljäkymmentä sai kauppahallista ostaa tiskin alta

sodassa kuolleiden hevosten lihaa ja rasvaa

jatkosodan aikaan, kun kaikki oli kortilla mustan pörssin kauppiaat

varastivat pienikokoiset koirat ja myivät jäniksen lihana

yhdessä Tammelan yleisen saunan porstuassa

emme me kaikki kuolemassa nuku

vaan kaikki me muutumme – siunaa Herra meitä ja ehtoollista

vaikka se kannibalismia muistuttaakin

huomenna haluaisin lähteä tälläämään itselleni talvihattua

käytäisiin kirpputorilla ja sitä ennen voisi miettiä

sitä johdatustähtee ja kuunnella linnunlaulua –

ollaan vaan helläsydämiset toisiamme kohtaan

se peittää syntien paljouden, näin sanotaan sanassa

ihanteellisia oltiin viime vuosisatojen kirjallisuudessa

vaikka Aleksis K. käytti kansan kieltä… ja viinaakin

kuinkahan mitäänsanomaton olisi ollut Väinö L.

ellei hän olisi pysynyt niin tiukasti totuudessa

minua Herra on kurittanut, vaan ei ole vielä ottanut hengiltä

kuinka tyytyväinen saan olla, että vielä välillä jaksan ulos

ja aika armoton palvelija olen, kun näitä töherryksiäni teen

vaikka toiset raataa töissä iltansakin

lempeni ruusut ne kukkivat varhain

tuoksunsa maailman tuulet jo vei, armaani ainut

mun haaveeni parhain, mua enää koskaan hän muistele ei

säilytä Jumalan sinulle antama persoonallisuus

älä ole kenenkään varjo tai matkija

voimakkaita ihmisiä ovat ne, joita on häiritty

estetty ja ahdistettu.”

Back to basic – takaisin Pyynikille!

Lupasin tänne vielä asiaa Guggenheimista. En muista hanketta, joka olisi aiheuttanut vastaavaa mielipiteiden vyöryä. Nyt Hesarin yleisönosastossa asiaan esittää aivan utopistisen kantansa jo Mannerheimin Lastensuojeluliiton liittovaltuuston jäsenkin.

Kun soppa alkaa kiehua yli, kattila pitää nostaa levyltä. On syytä muistaa, että blogini tarkoitus on tukea kulttuurin sisältöjä. Ei kiistoja. Hanketta ajavat leijuvat toiveidensa todellisuudessa. Vastustajilla on esittää realistisia lukuja mielipiteidensä tueksi.

Pyynikin näkötorni, tammikuu 2012.

Edellisestä jutustani haluan nostaa tähän uudelleen vain Leif Jacobssonin virkkeen: ”Nykytaiteessa hirveän suuri osa liikkuu instituutioiden raamien ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla kuin instituutioissa.”

Tähän sopii naurettavan yksinkertainen esimerkki, jonka lupasin. Ei siitä sovi puhua Guggiksen kanssa samana päivänäkään, mutta hanke konkretisoi Jacobssonin ajatusta taiteesta, joka on vetovoimaista, läsnä olevaa ja kaikkien helposti saavutettavissa.

Tampereelle on laadittu MasterPlan: ”kokonaisvaltainen kaupunkivalaistuksen Suuri Suunnitelma, joka lisää kaupungin persoonallisuutta ja vetovoimaa valaistuksen keinoin.” Pimeyttähän meillä piisaa – ja ihan ilman lisenssimaksuja.

Pyynikki, tammikuu 2012.

Valonauha-sarjateos sisälsi viisi osiota. Kuvani ovat Pyynikiltä. Harmi vain, että teos on jo purettu. Mutta voihan ajatella, että puhun ensi vuoden tapahtumista kerrankin ajoissa. Katsoin teoksen kolme eri kertaa ja väkeä oli aina valtavasti liikkeellä.

Teos koostuu kahdesta osasta. Valosuunnittelun opiskelija Carita Elkon ”Kätketty” keskittyy näkötornin ympäristöön: ”Torni näyttäytyy katsojalle uljaana maanmerkkinä, mutta sen huipulta paljastuu katsojalle vielä vaikuttavampi näköala. Ympäröivä metsä on täynnä liikettä ja arvoituksia.”

Kokonaisuuteen liittyy myös Satu Leskisen ”Kaiut” videoteos. Elämys hyödyntää historiallisia kuvia, jotka luovat paikkaan aivan uuden ulottuvuuden jokapäiväisestä elämästä tänään ja vuosikymmeniä sitten.

Pyynikki, tammikuu 2012.

Nyt kun juttuni on lipsahtanut korskeasta kansainvälisyydestä vaatimattomaan kotiseutusarjaan, on syytä hakea tähän runo. Se löytyy Markku Toivosen kokoelmasta Kuka yössä herää (Savukeidas 2006).

Siinä puhutaan Guggenheimia isommista asioista: valosta, kotiharjusta ja elämästä. Ja ennen kaikkea, runoilija Toivonen asuu Pyynikin harjun Pispalan puoleisella rinteellä, joten tuntumaa on.

VALON IKÄ

Kun planeettamme / saapuu radallaan / lähimmäs aurinkoa, / vain kahdeksan minuuttia tarvitaan,

ja harhailematta valo tavoittaa vuoret, / merten aavikot, kotiharjulla / liekehtivän rinteen: / käppyräisen männyn sylissä / nyt katselen tuulta.

On aurinkoja.

Että ihmisen silmistä / virtaava valo minut / tavoittaisi, valo, / silmien sisältä virtaava – / siihen tarvitaan koko elämä.”

………………………………..

PS. Vaikka äiti kielsi, pistän seuraavaan postaukseen jotain hyvin henkilökohtaista.

Mitähän ne siellä Guggenheimin säätiössä ajattelevat meistä suomalaisista?

Aluksi lämpenin Helsingin Guggenheim-hankkeelle. Tutustuttuani asiaan tarkemmin käänsin takkini. Kyse on epärealistisesta toiveajattelusta ja taloudellisesta hirttosilmukasta, joka syö kohtuuttomasti kulttuurin niukkoja resursseja.

Guggenheim, New York.

Guggenheimin taidekokoelma perustettiin 1937. Arkkitehti Frank Lloyd Wright suunnitteli sille oman museon New Yorkiin 1959. Nykyään Peggy Guggenheimin lahjoittamaa kokoelmaa hoitaa Solomon R. Guggenheimin säätiö osana museon toimintaa. Muualla maailmassa museon nimeä kantaa neljä kaupunkia: Abu Dhabi, Berliini, Bilbao ja Venetsia.

Guggenheim, Abu Dhabi.

Brändillä on Euroopassa kova maine erityisesti Bilbaon museon ja Frank Gehryn Wau-arkkitehtuurin ansiosta. Lehdet kehuvat ilmiötä kilvan ja unohtavat säätiön toteuttamatta jääneet hankkeet.

Tiivistän Helsingin taidemuseohankkeen kritiikin kolmeen teesiin Alexander Stubbin tapaan. Haalin tueksi kovia nimiä, koska näin pieni piipittäjä tarvitsee niitä.

1. Leif Jacobsson toimi Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajana, mutta loikkasi 2012 alusta Svenska Kulturfondeniin. Näin hän sanoo tasan vuosi sitten:

“En halua Suomeen enää yhtään uutta taideinstituutiota. Esimerkiksi nykyiset kulttuuritilat pitäisi saada paremmin kaikkien – sekä instituutioiden että vapaiden ryhmien käyttöön. Nykytaiteessa hirveän suuri osa liikkuu instituution raamien ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla kuin instituutioissa.”

2. Silja Rantanen on kansainvälisen tason taiteilija ja Suomen Kuvataideakatemian professori. Guggenheimille jyrkkä EI ja sen tiukat perustelut löytyvät Ykkösen aamu-tv:stä. (linkki) Rantasen mukaan jo kahden miljoonan euron selvitys on tyhjä kupla ja tiedot alakoulutasoa.

3. Olen pitänyt kriitikko Otso Kantokorpea taidekentän kovan luokan asiantuntijana. Hän ei innostu hankkeesta: ”Jos museo toteutetaan nykyisen suunnitelman mukaan, se ei tuo suomalaiselle kuvataidemaailmalle minkäänlaista lisäarvoa. Itse asiassa se vähentäisi kuvataidetarjontaa, koska kaupungin taidemuseo lopettaisi näyttelytoimintansa ja Guggenheim keskittyisi myös arkkitehtuuriin ja designiin.”

Guggenhein, Bilbao.

Summa summarum: Guggenheim ei ota riskiä eikä kanna vastuuta, vaan haluaa kerätä miljoonien lisenssimaksut. Kuvataideakatemian vararehtorin, Jan Kailan mielestä hommassa on kiristyksen maku: ”Tähän on kasvatettu sellainen tunnelma, että tarttukaa tarjoukseen tai muuten ette saa pitkään aikaan mitään.”

Hankkeeseen alkaa kertyä otsikon henkeä. Yllättäen ihan New Yorkista asti lähestytään Meitä kansainvälisellä brändillä. Kyllä pitäisi olla imarreltu ja kaivaa kukkaroa. Mutta miksi rahoittaisimme Guggenheimin säätiötä saamatta vastineeksi oikeastaan muuta kuin taidemuseon nimen?

Hanketta on puolusteltu taiteen kansainväistymisellä. En väheksy, mutta muistutan, että taiteen arvo on aina sen sisällössä. Ja tekijän voimassa. Tuskin Stefan Lindforsin kansainvälinen maine olisi Guggenheimilla rakentunut. Sen paremmin kuin Osmo Rauhalankaan, joka nyt on asettunut museohankkeen puolelle.

……………………………………………………………

ARVOSTELIJAN ON SYYTÄ ESITTÄÄ jotain mielipiteidensä vastapainoksi. Onko taiteen tehtävä kerätä turisteja Helsinkiin? Vai onko se aivan jotain muuta? Seuraavassa postauksessa naurettavan yksinkertainen esimerkki ihan toisesta todellisuudesta.

Kirjailija, jota ei Otava oikaissut eikä WSOY potkaissut

Vuoden ensimmäinen juttu lähtee kaukaa ja kertoo maisen kunnian katoamisesta. On vaikea arvioida teeman ”kiinnostavuusastetta”, mutta lopun arkistolöytö on mitä mainiointa materiaalia täällä jatkamalleni Unohdettujen runojen klinikalle.

Jalmari Finne (11.8.1874 – 3.1.1938) kuoli liki päivälleen 74 vuotta sitten. Hän oli oman aikansa l´uomo universale, renessanssi-ihminen, joka tänä päivänä muistetaan ensisijaisesti Kiljusen herrasväki -kirjasarjastaan. Eikä sitäkään voi vähäisenä saavutuksena pitää.

Jalmari Finne, Kiljusen herrasväki.

Finne ehti moneen: Kiljusten lisäksi syntyi romaaneja yli tusina, näytelmiä kymmenkunta, Pitkäjärveläiset on yhä kesäteattereiden vakiokamaa. Novelleja, artikkeleita… suomennoksia ranskan- ja saksan kielestä. Finne toimi ohjaajana Suomalaisessa teatterissa, johtajana kahdessa muussa, harrasti sukututkimusta, säveltämistä ja grafologiaa. Hän oli myös historioitsija, joka aloitti Suomen asutuksen yleisluettelon laatimisen.

Aikalaiset arvostivat Finneä. Kuusikymmenvuotisjuhlat Kangasalla olivat kansallinen merkkitapaus. Vieraita saapui ympäri Suomea: ”Nimismies Neronen toimittaa kirkon ovelle poliisin, joka pitää tietä auki kutsuvieraille, jotka ensiksi saavat tulla kirkkoon. Maantielle on tilattu kaksi liikennepoliisia, jotka järjestävät autojen parkkeerauksen…”

Finne kirjoittaa rouva Minna Friskille missä järjestyksessä kirkossa istuvat presidentti Kyösti Kallio, maaherra, valtionarkistonhoitaja ja pappissääty… Saarnan jälkeen seuraa teatteriesitys ja ”Yöllä sunnuntaina vasten sytytetään merkkitulet kaikissa Hämeen pakanuudenaikaisissa linnoituksissa, jotka ovat korkeilla paikoilla. Seitsemäänsataan vuoteen ei näitä valkeita ole käytetty.”

Kirjailijan äitikään ei jäänyt juhlallisuuksista paitsi, kun ”Englannin lähettilään rouva Sperling laski äitini hautalaatalle kimpun tummanpunaisia ruusuja.”

Kirjailija itse lahjoitti seurakunnalleen viisisataakiloa painavan kromiteräksisen kirkonkellon, johon oli valettu teksti: ”Herra, anna meille voimaa rakastaa Hämeenmaata kaikella työllä ja toimellamme niin että viimeisenä tilinteon päivänä meidät siinä nuhteettomiksi löytäisit.”

Koko Finnen pitkä kirje hengästyttävine kunnianosoituksineen, airueineen ja tuomiorovasteineen löytyy vuonna 2003 julkaistusta kirjasta Augustan tanssikenkä. Eräitä Pirkanmaalla eläneitä kynäniekkoja 1811 – 1944. Sana-assemblaaseja, toisten aineista värkännyt Kari Aronpuro.

Taiteilijan valtiomiesmäistä juhlintaa on vaikea kuvitella tämän päivän maailmaan. Nyt kansallissankareina juhlitaan siiderihiprakassa presidenttiä halailevia kiekkoilijoita ja postimerkkiin pääsee ”ilmaveivillä”.

Jalmari Finne.

Lopuksi onnitteluruno, jonka Ilmari ”Iki” Kianto kirjoitti myöhästyneensä tervehdyksenä kollegalleen. Varsinainen arkistojen aarre sekin. Ja osoittaa, että jotkin asiat sentään säilyvät:

”Suomussalmen sulttaanin, Ryysyrannan ruhtinaan, Turjanlinnan ja Hölmölän kaanin tervehdyssanat 60-vuotta täyttäneelle ammattiveljelleen Jalmari Finnelle anno Ukko Petri 1934.

Post festum:

Tuhattaituri Jalmari Finne, / Sinä et ole professori Rinne, / Sillä sinulla on kirjava kistu, / siis lukkojen takana et istu — / On arkussasi ain tavaroita, / On kultaa ja messukasukoita, / Kirkonkelloja ja kirnuvoita, / Joita ilman torakoita / Sinä lahjoittelet muille, / Sinun armosi siunatuille, / Ettäs olet sinä ainokainen, / Rikas juutas kuin juutalainen, / Mikä poikkeus on kirjailijoissa, / Jotka rämpivät kurjuuden soissa, / Ja joilla ei ole kymppiä köyhälle antaa, / Vaan saavat omnia meansa kantaa / ollen säännöllisesti Aleksis Kiveä, / Tosin vailla suurta nimeä, / Itse asiassa Kiveäkin korkeemmat, / Omasta mielestänsä tärkeemmät, / Kuten kaikki sen tiedämme, / Jotka Kordelinia siedämme!

Oi onnen mykrä, sinä Jalmari, / Sinä Finne – Fennicus – Filmari, / Nyt yhtä vanha kuin Kalmari / Tai niin kuin Ego Ipse Ilmari, / Olet Ruhtinas taiteilijain parvessa, / Sulla on kilikello sarvessa, / Voit ajaa vaikka isvossikalla / Ja sinua ei vikuuta halla, / Kuten yritti Eino Leinolle kerran, / Kun hurrasi hän päivän verran / Ja lähetti ajurin Otavasta pennejä perimään — / SINUN lakeijasi ei mene kerimään!

Sinä kehräät kuin Egyptin kissa / Anitshkovan palatsissa, / Näet ihania itämaisia unia / Ja itse munit kultamunia — / Sinua ei Otava oikaise / Eikä W.S.O.Y potkaise / Ja sulle merkitsee hölynpölyä, / Jos opus jää painamatta, / Et nosta suurta mölyä / Tuli tai jäi tulematta / Romaani se uusi — / Sinä kauniisti korjaat luusi, / Suhdittelet suusi… / Ja sulla palaa aina joulukuusi!”

…………………………………………………………………………………………

Omnia mea = kaikki mitä omistan, Ego ipse = minä itte.