Perjantairuno vaihtaa koko maailman kuvan!

En tiedä, olenko tähän ikään oppinut mitään oleellista ja perusteellisen tärkeää. Mietin yhä, miten täällä tulisi elää? Joku väittää, että jumala on luonut ihmiselle vapaan tahdon. Ei pidä paikkaansa. Tiivistän tähän väitteen Tiede -lehden artikkelista kesäkuulta 2019. Tulos perustuu yhdysvaltalaisen neurotieteilijä Benjamin Libetin kokeisiin. Uskokoon, ken tahtoo: ”Emme näytä pääsevän mihinkään siitä, että aivot päättävät ja tietoinen mieli seuraa perässä.” 

Toisaalta voisi kysyä miten määritellä ”vapaa tahto”. Entä sen vastakohta? En näytä pääsevän neuroottisuudestani, vaikka miten koettaisin ”armahtaa” itseäni. Ehkä täällä pärjäisi monin tavoin paremmin vähemmälläkin funtsimisella. Tai sitten ei – voiko sellaista valita? Vapaan tahdon merkitys ei tarkoita sitä, että ihminen ajelehtisi täällä joka puhurin armoilla. Meillä on omaan elämäämme veto-oikeus ja mahdollisuudet muuttumiseen. En minäkään tahdo olla sama ihminen huomenna kuin tänään.

Teoksessaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat, kosmologian professori Kari Enqvist kertoo tutkimuksista, joissa erilaiset kokemukset aktivoivat tiettyjä aivoalueita eri ihmisillä. Tuntuu loogiselta, kun ajattelee vaikkapa ihmisille kehittyviä riippuvuuksia. Tämä on oman juttunsa arvoinen ja nostan Enqvistin kirjan tänne tuonnempana.

Käänsin sattumanvaraisen aukeaman ja valitsin perjantaiksi proosarunon kahdenkymmenkolmen vuoden takaisesta kokoelmastani Vapaa pudotus. Se taitaa yhä kertoa jostain selvittämättömästä ihmetyksestä elämän ja oman itsensä edessä. 

Jutun kuviksi funtsin jotain René Magrittelta, mutta kyllä tämä jotain rujompaa kaipasi. Ensimmäisessä kuvassa rajattu otos Francis Baconin maalauksesta ”Portrait of George Dyer Talking”, 1966. Myyty Lontoossa Christiensin huutokaupassa helmikuussa 2014 reiluun 49 miljoonan euron hintaan. Toinen kuva triptyykistä George Dyerin muistolle, 1971. Tekstirivit esikoiskokoelmastani.

”Toinen kengännauha on toista kireämmällä, vaikka solmin sen jo seitsemästi. Kuiva karsta pakenee pikkusormea, eikä tahdo nenästä ulos. Aamulla en tajunnut heti, että uni oli kestänyt elinkautista kauemmin. Olisin halunnut herätä suudelmaan, mutta olin tullut valmiiksi kuin tie, ja ehtinyt yhtä pitkälle. Nyt kierrän peilit kaukaa, enkä kuule, jos kuvani huutaa takaisin. Huomaan outoja muutoksia: syvä uni on painanut tyynystä vanat kasvoihini, ja silmäni näkevät ihmiset auringon haalistamina. Olen kuolematon. Mitään muuta kokemusta ei minulla ole. Silti päivät lyhenevät minuun ja pallon hidas liike kerii huomaamatta sisäänsä. Huomenna pysähdyn ikkunan ääreen ja erotan kuvani. Irrotan tekemisen ja ajattelemisen toisistaan – vaihdan koko maailman kuvan. Käännän kanavaa ja teen sodasta saippuaoopperaa. Lasken levolle luojani.”

Blogin ekstralinkit:

Kirjailijan henkilö on aina fiktiota

Veijo Meri ja näkymättömän orkesterin johtaja

Päässäni puhuu Pikku apulainen

Blogin päivitysjonoon on kertynyt ruuhkaa, mutta sen purkaminen vaatisi kirjoihin perehtymistä ja muistiinpanoja. Nyt ei vaan jaksa. Huomiseksi on luvattu kaunista keliä, joten taitaa tulla vapaapäivä. Ehkä pilkkiavannon äärellä.

Hyvät uutiset uupumuksen hetkillä: tuoreen romaanini Yllämme kaartuva taivas hieno arvio viime sunnuntain Hesarissa ja Taiteen edistämiskeskuksen myöntämä ylimääräinen taiteilijaeläke. Tunnustus merkitsee minulle työtä ja keskittymistä kirjoittamiseen.

Kuvassa on Tommi Musturin sarjakuvahahmo Samuel. Hankin signeeratun serigrafian häneltä muutama päivä sitten. Tommin työhuone on Pyynikin punatiilitehtaan samalla käytävällä kuin omani. Palaan myöhemmin kansainvälisen tason taiteilijan töihin.

Kuvassa viehättää erityisesti Samuelin olkapäällä istuva hahmo. Siinä on syvyyttä monin tavoin. Mieleen nousevat lapsuuden Aku Ankat, Pelle Peloton ja hänen Pikku apulaisensa. 

Lisäksi minulla on ollut aina ”outo” mielikuva: jossain kalloni takakomerossa istuu pieni poika. Tiukan paikan tullen hän tekee hommat puolestani – herättää vaikka keskellä yötä ja antaa ratkaisun eväät. Joku saattaisi sanoa tätä alitajunnaksi. Minua helpottaa, että voin joskus kertoa muillekin, ettei ”poika” ole koskaan laistanut hommistaan.

Reilut kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt kirjailijan duuneissa ja niihin liittyvissä oheistöissä. Tuikataan lopuksi proosaruno esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998). Löysin tämän vuodenajan tekstin, joka kurottaa kauemmas – lapsuuden lähteille saakka.

”Poika laski puukon portaille ja kaivoi taskustaan ahvenen. Se oli santainen ja jäykkä kuin voikukan juuri ja silmiä peitti nahkea kalvo. Kala oli ongittu rannan sulasta, sillä jäälle ei enää ollut menemistä kuin mustalla sekarotuisella, joka oli napannut kiveltä hänen hiestyneen karvalakkinsa. Takaisin se ei sitä tuonut edes itkemällä. Mustan pellon selässä hehkuivat viimeiset lumivanat, kun se hengitti routaisen maan sisään ja sulatti elämää itselleen. Poika lähti juoksemaan ohi puiden, joiden juurissa silmujen sytytyslanka paloi jo. Hengästyneenä, yhä eteenpäin hän jatkoi kuraista tietä, joka toisesta päästään suli messinkiseen taivaanrantaan.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Entä jos romaanin valmistuminen kestää kymmenen vuotta?

2. Mikä on romaanissa tarinaa tärkeämpää?

…………………………….

Masennuksen takapotku –  ja liian silkoinen päivitys

Aina se iskee vaikka miten koettasi välttää. Kirjan julkaisun (Yllämme kaartuva taivas, Like, tammikuu 2019) jälkeinen lyhyt ilo ja sen jälkeinen masennuksen takapotku. Varotoimenpiteet on suoritettu. Seuraava, aivan eri genren käsis on viimeistelyä vailla. Myös uusi, täysimittainen romaani on aloitettu lähdetöillä ja muistiinpanoilla. Jopa prologi on kirjoitettu, vaikka eihän koskaan ole takeita jääkö se lopulliseen julkaisuun.

Hieronymus Bosch: Detalji, ”The Garden of Earthly Delights”, 1480 – 1505.

Olen ehtimiseen toistanut, että minulta syntyy tekstiä hitaasti, tuhannen toiston tuloksena. Se pitää korvata lanseerallamani ”perse penkkiin” -menetelmällä. Nyt ei tunnu sekään toimivan, kun keskittymiskyky on nollilla. Ihmettelen vain mitä merkitystä kaikella on. Miten helvetissä täällä voisi ja tulisi elää? Kuka minä lopulta olen? 

Mikä on ”oikea” kuva ihmisestä. Jokainen katsoo toista eri kulmasta. Ihminen on erilaisten heijastusten summa ja tuskin totta edes itselleen. Narratiivinen sosiaalipsykologia tutkii yksilön elämänkaarestaan luomaa tarinaa, jossa palaset pistetään paikalleen niin kuin ne omaan mielikuvaan parhaiten sopivat. Totuudesta – jos sellaista on – ei tarvitse, eikä voi välittää.

On aivan selvää, että kaksikymmentä vuotta ja kaksitoista kirjaa sitten avasin oven, josta ei voi kulkea enää takaisin. Ennen sitä olin päättänyt kouluttautua ammattiin, jota harjoitetaan kuoleman kynnykselle saakka. Työhuone ja duuni on minulle parasta, vapaa-aika turmioksi.

Oman ahdistukseni syy löytyy varmasti työn yksinäisyydestä ja pitkästä perspektiivistä. On turvallista mennä joka aamu hommiin, jossa on työkavereita. Kokemusta on. Entisessä elämässäni olin yrittäjä. Tiedän miten työt, ongelmat, ihmissuhteet ja vaikeudet ovat hyvästä. Niiden ratkaisemisesta saa tyydytystä ja säännöllistä, huomioitavaa palautetta tekemisistään.

Kun romaanikäsikirjoituksen ja lähdetöiden kanssa ahertaa pari vuotta ja jättää tuloksen kustannustoimittajalle, palaute hermostuttaa. Syntyykö tästä kustannussopimus? Siitä selvittyä helpottaa hetkeksi. Luottohenkilö antaa palautetta, syntyy kysymyksiä, vuorovaikutusta ja työn editointia.

Kun valmis kirja on kädessä, alkaa funtsia muiden reaktioita. Vaikka – hitto soikoon – sekin on turhaa. Olen aina pitänyt selkeästä työnjaosta: jokainen, tässä tapauksessa kirjoittaja, kustannustoimittaja, kustantaja ja markkinoinnista vastaava tekee duuninsa tinkimättä ja niin hyvin kuin rahkeet riittävät. Enempää ei voi eikä tarvitse.

Kirjoitin liian silkoisen päivityksen. Monestakin syystä kaivosta ylös kipuaminen on vaikeata juuri nyt, kun pitäisi olla päinvastoin. Hyvä ystäväni sanoi kerran: ”Juha, sun pitäisi kirjoittaa blogiisi henkilökohtaisemmin.” No, nyt näin, kohta tänne nousee toisten kirjoittamien teosten arvioita. Loppuun enteelliset rivit esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998, HS-kirjallisuuspalkintoehdokas ja Kirjailijaliiton palkinto vuoden parhaasta esikoisesta.)

Kun poimin kiven kämmenelle

ja heitän kohtisuoraan ylös

se pysähtyy hetkeksi

ennen kuin putoaa.

Onni on yhtä nopea ja haluan aina väistää.

Sain mitä halusin, lasini on täynnä

juopuneita kärpäsiä.

Keitto jäätyy lautaselle ja päivät

kuin hioisi kiveä tomuksi pääskysen siivellä.

Niin vähän on tehtävissä, mutta haluan oppia

juopumaan päivistä niin yksinkertaisesti

kuin vesipisara putoaa.

Neulansilmät jätän kameleille,

sillä ikuisesti eläviä ei täällä tule

kuin oikealla hetkellä kuolleista.

Etsin vastausta vain yhteen kysymykseen,

mutta minua rakastetaan sillä tavoin

etten koskaan saa tietää kuka olen.

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Usko omaan hyvyyteen on pelottavaa

2. Liian vaikea kysymys vastattavaksi

………………………………

Jo maanantaina ollaan Ateenassa – mennessä jutellaan kuolleiden kanssa

Piti kirjoittamani blogiin tänään Krista Launosen moniulotteisesta kirjasta Ofelian suru. ( Avain 2018) Se on luettuna, mutta kiteyttävään analyysiin ei ole nyt aikaa. Jo maanantaina olen kirjaililijaliiton residenssissä Ateenassa. Aamupäivät kuluvat kirjoittaessa, iltapäivisin on aika lähteä liikkeelle. Työpöydän taakse Pyynikinharjun kupeeseen palaan joulun jälkeen. Päivityksen kuvat ovat edellisiltä matkoilta.

En tähän hätään muista monesko kerta tämä on Ateenassa, viides – tai kuudes. Kirjoittamisenkin kannalta residenssireissut ovat sujuneet hyvin. Nyt lähtee mukaan kaksi käsistä, mutta vain toiseen on tarkoitus keskittyä. Toinen saattaa vaatia vain muistiinpanojen kirjaamista.

Blogi päivittää siis lyhyesti Perjantairunolla. Ja tämmöisenkin huomasin: esikoisteokseni julkaisusta on kaksikymmentä vuotta. Jos mainostaisin, voisin toki muistuttaa romaanistani Yllämme kaartuva taivas, joka julkaistaan tammi-helmikuussa. (linkki) Ei kliseitä tähän ajan nopeasta kulumisesta, mutta runo kokoelmastani Vapaa pudotus. (Like 1998)

Vauhti tekee ilmasta niin vahvaa,

että sata tonnia rautaa ja ihmisen lihaa pysyy

pilvien päällä.

Leonardo ajatteli siipien liikkeitä,

mietti miten olla ilmaa kevyempi ja vettä raskaampi.

Linnuilla on ontot luut, minulla 

metallisiivet, mieleen valahtanut sulaa lyijyä.

Alla tuhat järveä jäätymässä, aurinkoon yön matka.

Olen varannut viereeni tyhjän tuolin kuolleille,

heillä on aikaa puhua kanssani.

Monitori näyttää miten kaikki jää taakse

kahdeksansadan kilometrin tuntivauhtia.

Käymälän automaatti imaisee virtsan

ja jokaisen tipan käsienpesuvettä.

Aineen ja ajatusten häviämättömyyden laki täyttyy:

yhdestäkään pisarasta on mahdoton

päästä lopullisesti eroon.

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Leonardo – ja sivun novellini Finnairin Blue Wingsissä

2. Kreikan kriisit ja kalakauppias Vasilis

………………………………….

Pimeää energiaa perjantaiksi

Sain pyynnön runoista juhla-antologiaan, eräs aktiivinen yhdistys täyttää tasavuosia. Osallistuin yhdistyksen toimintaan sen alkuvuosina, joten lähetin ehdolle muutaman tekstin esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus. (Like 1998)

Blogin Perjantairuno on ollut telakalla kesän, joten julkaisen yhden teksteistä täällä. On olemassa aineen häviämättömyyden laki: Nihil interit – mikään ei katoa. Materian massa ei voi hävitä, se pysyy tai ottaa uuden muodon: puu synnyttää palaessaan kaasuja, lämpöenergiaa ja tuhkaa.

National Geographic / Walden media

Noin 68.3% maailmankaikkeuden energiasta arvioidaan olevan pimeää energiaa. Sen voiman arvellaan työntävän galakseja toisistaan poispäin. Astronomien uusimpien havaintojen mukaan tämä universumin aine on todellista ”vaikka meillä ei ole mitään käsitystä sen koostumuksesta”.

Entä hengen energia ja tunteiden palo, ajatuksen ja tekojen näkymätön voima. Onko sitä? Mikä täällä saa kaiken alkamaan alusta yhä uudelleen ja mihin se elämä hiipuessaan katoaa, vai katoaako?

………………………………………………………….

Koko Royal Philharmonic Orchestra

soitti minun pääni sisällä,

ympäri päissään joka ainoa sorkka.

Dvorákin sellokonsertto tähtikirkkaassa yössä,

laineet lyijyvettä raskaammat ja tuuli painoi.

Kun ohjasimme kiville, pohja repesi keulasta perään.

Vielä silloinkin annoin sinulle meriselityksiä

kun vaivuin painot jaloissa kohti pohjaa.

Näin unta ruusuaidasta, joka oli leikattu

viiden sentin tapeiksi. Valosta versoi

kaksi läpikuultavaa silmua. Uskoin että siitä alkaa

kierto alusta taas. Niin kuin kaikki

alkaa kerta toisensa jälkeen.

…………………………………………………………

Kuva: National Geographic/Walden media

Pienet on Perjantairunon murheet

Viimeviikkoinen Malala Yousafzain murhayritys ei onnistunut. 15-vuotias pakistanilainen koulutyttö on hoidossa Birminghamissa, mutta yhä terroristien tappolistalla. Taleban julisti Pakistanin Swatiin koulunkäyntikiellon 2009, ja tuolloin yksitoistavuotias tyttö alkoi vastustaa islamistijärjestöä.

Mielenosoittajat Malala Yousafzain puolesta.

Malala kertoi blogikirjoituksissaan Talebanin tyranniasta. ”Taleban ajaa Swatin aluetta takaisin kivikauteen hyökkäämällä naisten koulutusta vastaan. Koulutetut äidit eivät salli lastensa alkaa itsemurhapommittajiksi, he eivät anna jalokiviään hyväntekeväisyytenä militanteille”, Malala kertoi taannoisessa haastattelussaan.

Bloggaaja ja ihmisoikeustaistelija sai Pakistanin nuorten rauhanpalkinnon joulukuussa 2011. Teinitytöstä tuli terroristeille niin kova pala, että hänet päätettiin ampua koulubussissa. Luodit päähän ja niskaan eivät vieneet henkeä.

Talebanien murhayritys: Malala Yousafzai.

Tarina on kaikille tuttu. Moraalinen kommentointi tai kauhistelu tuntuisi melodramaattisesta jeesustelulta. Jonkin johtopäätöksen siitä millaisia ihmisiä maailman muutos tarvitsee, voisi kuitenkin vetää. Ja suhteuttaa murheitaan toisten todellisuuteen.

Perjantairunossa tuijotellaan omaan napaan. Elämä on – tai oli. Käden ulottuvilla ja samalla saavuttamattomissa. Telkkarin eteen istahtaessa maailmansa voi muuttaa napin painalluksella. Ja sekin on jo kaluttu ajatus:

…………………………………………………………………………………..

”Toinen kengännauha on toista kireämmällä, vaikka solmin sen jo seitsemästi. Kuiva karsta pakenee pikkusormea, eikä tahdo nenästä ulos. Aamulla en tajunnut heti, että uni oli kestänyt elinkautista kauemmin. Olisin halunnut herätä suudelmaan, mutta olin tullut valmiiksi kuin tie, ja ehtinyt yhtä pitkälle. Nyt kierrän peilit kaukaa, enkä kuule jos kuvani huutaa takaisin. Huomaan outoja muutoksia: syvä uni on painanut tyynystä vanat kasvoihini, ja silmäni näkevät ihmiset auringon haalistamina. Vielä minä vaihdan koko maailman kuvan. Käännän kanavaa ja teen sodasta saippuaoopperaa. Lasken levolle luojani.”

…………………………………………………………………………………….

Proosaruno esikoisestani Vapaa pudotus. (Like 1998)

Lopuksi tarkentava uutinen: Suomesta ei tullut YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaa jäsenmaata. Pakistan hoitaa hommaa vuoden 2013 loppuun saakka Azerbaidzhanin, Guatemalan, Marokon ja Togon kanssa. Ruanda aloittaa pestinsä neljän muun valtion kanssa ensi vuoden alusta.

Perjantairuno ja kulunut tunteellisuus

Edellisen Perjantairunon prologiin tuli napattua säe esikoiskokoelmastani. Pistetään tähän päivitykseen koko kyseinen proosaruno, yksi seitsemän tekstin sarjasta nimeltään Pieni kertomus. Kirja oli aikanaan ehdolla Hesarin esikoispalkinnolle ja sai Kirjailijaliiton vastaavan palkinnon.

Olive Tree, Neil Folberg. The Everson Museum of Art.

Melodraama on aina viehättänyt minua. Niin runossa kuin proosassakin. Samalla se on lajeista vaativin. Pitäisi osua aseetonta lukijaa suoraan sydämeen. Huti tulee helposti ja järki katsoo sivusta, kun tunteiden kattila kiehahtaa riveiltä yli.

Simo Salminen lauloi Rotestilaulussaan, että ”romantiikka se ei sovi jätkälle…” Totta. Vähintään vaarallista se on. Ja jos patetiaan yhdistetään Happy End, runon kuolleisuus on 100 prosenttia. Mutta yrittänyttä ei laiteta, otetaan haaste vastaan tietoisena ja rohkeasti.

…………………………………………………………………………………………………………………..

Tämä on vieras kirja, jota täytyy ajatella jatkuvasti. Niin suuria tarinoita ei enää ole, että voisi myydä sielunsa pirulle. Vuosia sitten satoi kaatamalla ja me maalasimme sängyn päätyyn oliivipuun. Jätimme koskematta kaviaarin ja kylmäsavustetut hanhenmaksat. Mutta suudelmat antoivat aavistuksen miltä maistuisi paavin kuolinryyppy. Mitä muuta minulle jäi kuin leipää ja lämmintä, huomiseen tästä on tuskin vuottakaan. Käännän takin, koko ei ole miksikään muuttunut. Sinun sydämeesi syöpyi kymmenen pennin kolikko, minun onnenlanttini tyynen pintasi alla. Sitä et saa pois edes suurella rahalla, se on kuin varjosi, ei pesemällä haalistu. Minun suonissani yhtyvät veri ja punainen viini. Mene jo, mene sellaisena kuin olet.

……………………………………………………………………………………………………………………..

Kuva: Neil Folberg, ”Olive Tree”, 1997 (rajattu). Hopeagelatiinivedos, The Everson Museum of Art.

Perjantairunossa pirulle myyty sielu ja Burroughsin tragedia

”Niin suuria tarinoita ei enää ole, että voisi myydä sielunsa pirulle.” Lainaus on esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus. (Like 1998) En tiedä vieläkö piru käy sieluilla kauppaa. Alkuperäisestä Faustin tarinastakin on traaginen versio sekä katumuksen ja jumalan armon kirkastama vaihtoehto.

Suuria tarinoita punnitessa olin väärässä. Antiikin tragediat solmivat tarinan tiukkaan pakettiin, jonka lopussa katarsiksen kyyneleet johtivat puhdistukseen ja elämänhalun palautumiseen. Nykyhetkeä kokoavaa suurta tarinaa kaipaillaan säännöllisin väliajoin.

William S. Burroughs

Tarina elää yhä, mutta kertomus on fragmentoitunut ja rihmastoitunut. Se on kaikkialla eikä missään. Informaatiovyöry itsessään on Suuri tarina tänään. Peilinsirpaleista voi koota näköiskuvia, mutta miten ilmaista kaaoksen kokonaisuutta.

Ensi tammikuussa ilmestyy kokoelmani Babel, jonka 365 tekstiä tekevät maailmasta päivityksen. Luomisesta lähtien. Yksi avainteksteistä on numero 63. Ei siinä esiintyvän William S. Burroughsin vuoksi, vaan hänen haastattelunsa. Teksti kurkottaa kuudenkymmenen vuoden taakse ja määrittää samalla tulevaisuutta.

William S. Burroughs

Burroughs itse (1914 – 1997) oli beat-sukupolven keskeisiä kirjailijahahmoja. Palikka, joka ei tahtonut sopia järjestäytyneen yhteiskunnan lokeroon. Hänestä ehkä myöhemmin lisää. Tänään Perjantairuno.

………………………………………………………………………………..

William Burroughs ampui vaimonsa, häntä kiehtoivat aseet

(ehkä se oli kylmän metallin kosketus, ylemmyydentunne)

vahinko sattui Meksikossa 1951, juovuksissa ja leikin varjolla.

Syyllisyys kuristi kirjailijaa kuolemaan asti eikä hän voinut

kuin kirjoittaa joka päivä säilyttääkseen järkensä.

Toimittaja kertoo miten oli tavannut Burroughsin 80-luvulla

tämän ainoaksi jääneellä Suomen-kiertueella:

”Junassa Helsingistä Tampereelle kysyin monia nykyajan

piirteitä kirjoissaan ennustaneelta Burroughsilta

myös cut-up, eli leikkaa ja liimaa -kirjoitusmetodista.

– Me elämme  c u t – u p i s s a.  Tuossa ikkunassa

maisema vaihtuu koko ajan. Samalla me keskustelemme tässä

ja kuulemme katkonaisesti mitä ihmiset vieressämme puhuvat.

Näemme mainoksia ja pohdimme ehkä, mitä söisimme tänään.

Sekalaiset informaatiot leikkaavat lakkaamatta ja

hallitsemattomasti toisiaan.”

……………………………………………………………………………………