Perjantairuno: Omistus on sinulle

Pohdin aikanaan pitäisikö kirjan ensilehdille tehdä omistus. Esimerkit eivät innostaneet, niissä oli muovin maku. Kiiteltiin kaverit, kustannustoimittajat ja kirja-agentit. Lopuksi jotain erityisen äitelää ihmiselle ”jota ilman tämä kirja ei olisi koskaan valmistunut”.

Päätin jättää omistamatta!

Ei se niin käy. Asia jäi vaivaamaan, kun mietin osaisinko itse tehdä jotain aivan muuta. Omistus syntyi kokoelmaan, jolla on harkitun hölmö nimi: Elämän tarkoitus (Like 2002). Eikä teksti sen kummempi ole. Jos patetian rima ei putoa – niin värisee ainakin. Melodraama on lajeista vaikein.

Elokuvajuliste Tri Jekyll & Mr Hyde.

”Hatut ja myssyt” on politiikkaa ja sotaa, Oscar Wildestä ja Dorian Graysta kirjoitan enemmän juuri tekeillä olevassa käsiksessä. Kaikista omistuksen yksityiskohdista löytyy suurempi symboli, mutta ei niistä enempää. Tajutkoon jokainen tekstin tavallaan:

O M I S T U S

Kiitokset kaikelle elolliselle, jolla ei ole puhumisen lahjaa, mutta kyky kommunikoida toisella tasolla. Kiitoksen Frankensteinin hirviölle ja hänen sukulaisilleen. Dorian Grayn muotokuva ei koskaan kulu mieleni vinttikamarista, aina kun kipuan sitä katsomaan näen itseni. Kiitokset Tri Jekyllille ja Mr Hydelle, yhdessä ja erikseen. Kiitokset Kafkalle ja kaikille yksinäisille. Kiitokset Pessoalle, joka puolusti patetiaa, ja joka ainoalle runoilijalle, joiden sanat antoivat minulle valon, levottomuuden ja lohdutuksen. Kiitokset Ovidiukselle, jonka Muodonmuutokset ovat jääneet vähälle luvulle. Silti kaikkien aikojen sanat ovat käytössäni ja talletettuina maailmankaikkeuden geenipankkiin, jonka osakas olen. Yoshida K:lle olen enemmän velkaa kuin eläville opettajille. Kiitokset kaikille, jotka ovat uskaltaneet muuttua vain valitsemalla Hatun sijasta Myssyn. Tai toisinpäin. Kiitokset kaikille muusille, jotka ovat jaksaneet monin tavoin kannustaa ja auttaa. Kiitokset äidille ja edesmenneelle isälleni. Kymmenet kerrat teitä vihasin. Viimein voin sanoa, että rakastan. Valitsin kaikkien joukosta juuri teidät. Ellen niin olisi tehnyt, minä en olisi koskaan voinut olla Minä.

Ihmisen henki

Kahdeskymmeneskahdeksas Vuoden nuori taiteilija on Porissa 1978 syntynyt kuvataiteilija ja graafikko Ari Peltonen. Palkitulle ojennettiin 20 000 euron stipendi ja mahdollisuus yksityisnäyttelyn järjestämiseen Tampereen taidemuseossa.

Ari Pelkonen (kuva: Jari Kuusenaho)

Museon tiedotteessa sanotaan Pelkosen olevan ”Suomen tyylikkäintä taidetta vanhalla puupiirrostekniikalla tekevä taidegraafikko.” Lausunnon voisi ottaa sekä kehuvana että kriittisenä kommenttina. Nyt ei kuitenkaan ole kyse siitä, että hengettömäksi siloteltu estetiikka söisi taiteellisen sisällön.

Ari Pelkonen, Vuoden nuori taiteilija 2012.

Pelkosen tekniikka palvelee töiden ideoita täydellisesti. En ole nähnyt vastaavaa metodia ennen. Akvarellinohuiden akryylivärikerrosten päälle on liimattu japaninpaperille vedostettu puupiirros. Maalauksesta ja grafiikasta tulee yhtä – kuultavaa ja hengittävää pintaa.

Ari Pelkonen, Vuoden nuori taiteilija 2012.

Valtaosa näyttelyn töistä kuvaa ihmiskasvoja. Varjossa tai ylivalottuneena. Hahmot ovat itseksitulemisensa tilassa, jotain on koko ajan syntymässä. Ikään kuin figuureilla olisi sanaton, vain aistittava tarina kerrottavanaan.

Taiteilija on kertonut olevansa kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista. Ja koska blogissani sanat saavat maustetta kuvista, annetaan nyt kuville ryytiä sanoista. Näyttelystä palattuani  kaivoin hyllystä (taas kerran) Yoshida Kenkon klassikon Joutilaan mietteitä.

Ari Pelkonen, Vuoden nuori taiteilija 2012.

Kenko syntyi 1283 ja sai perinteitä kunnioittavan kasvatuksen. Hän palveli keisarin henkivartiokaartissa, toimi pappina, vetäytyi erakoksi ja kirjoitti runoja sekä huomioita kaikesta maan ja taivaan välillä. Avasin Joutilaan mietteet satunnaiselta sivulta ja heti osui silmiini kappale Pelkosen kuviin sopivaa tekstiä:

”Kun vasemmalla ja oikealla on avaraa, ei mikään ihmistä estä; kun edessä ja takana on tilaa, mikään häntä ei voi pysäyttää. Ahtaudessa ihminen murtuu ja musertuu. Jos ihminen on piittaamaton ja jyrkkä, hän tuhoutuu alituisiin kiistoihin ja riitoihin. Jos hän on lempeä ja maltillinen, hiuskarvakaan hänen päästään ei taitu.

Ihmisen henki on taivaan ja maan henkeä. Taivaalla ja maalla ei ole äärtä, miksi siis ihmisluonnolla olisi? Kun ihmisen mieli on avara ja rajaton, ilo ja viha eivät häntä kahlitse eikä mikään ulkopuolinen aiheuta hänelle harmia.”

Kenkon lyhyet tekstit ovat filosofin, viisauden ystävän mietteitä. Ja ällistyttävän yksinkertaisia, arjen ja estetiikan kuvia seitsemänsadan vuoden takaa. Niistä voit nauttia täältä ikuisuuteen. Ari Pelkosen palkintonäyttelyyn olisi ehdittävä ennen 22.4.2012.

Perjantairuno: Sano mistä pidät niin kerron millainen olet

Juttuun olisi ollut helppo löytää järkyttävämpi kuva, mutta kartoin shokkiefektiä. Otos on Sebastiao Salgadon, jonka näyttelykokoon vedostetut kuvat ovat jääneet mieleen lähtemättömästi. Salgadon reportaasien kuvaajanjälki on ainutkertaista ja tunnistettavaa.

Kuva: Sebastiao Salgado (wayneford´s posterous)

Brasiliassa 1944 syntynyt Salgado opiskeli taloustieteitä ja teki väitöskirjan maatalousekonomiasta. Työskennellessään 1970-luvulla kansainvälisessä kahvintuottajien organisaatiossa Afrikassa, hän alkoi liittää raportteihinsa valokuvia. Lopulta hänestä tuli freelance-kuvaaja ja yksi maailman arvostetuimmista kuvajournalisteista, joka on työskennellyt yli sadassa maassa.

Salgado kuvaa maapallon kipupisteitä: nälänhätää, pakolaisleirejä, epäinhimillisissä oloissa työskenteleviä ihmisiä, hetkiä ennen ja jälkeen kuoleman. Mutta myös iloa ja toivoa kurjuuden keskellä, erityisesti lapsia.

Kolmestasadasta mustavalkokuvasta koostuva EXODUS on kunnianosoitus ihmisille, jotka kaikki ovat kotinsa menettäneinä matkalla jonnekin. TERRA kertoo Brasilian maattomien elämäntaistelusta. ” En kuvaa kurjuutta, vaan erittäin köyhiä ihmisiä”, Salgado on sanonut.

Muutama vuosi sitten tein runoa kokoelmaani Satakieli! (Like 2008) Mietin miten erilasista asioista me pidämme. Voisi ainakin kuvitella, että ihmisen saattaa määritellä hänen mieltymystensä mukaan.

Aloin miettiä asioita, joissa olisi merkitystä ja nautintoa. Rivi riviltä syntyi jotain. Arvaamatta muistin Salgadon edellä mainitun Terra-kuvareportaasin Brasiliasta ja kaivoin näyttelykirjan työhuoneen hyllystä.

Salgado päättää koko runon ja tekee sen samalla tyhjäksi. Minulla olisi varaa valita henkilökohtaisia mieltymyksiäni. Joidenkin pitää vain koettaa selvitä päivästä toiseen. Ja silti – kaiken puutteen ja kurjuuden keskellä Salgadon kuvista löytyy vetoavaa estetiikkaa.

LET´S GO!

”Mieluummin leipää ja kalaa,

talvella mieluummin punaviiniä, kesällä samoin,

mieluummin jazzia, soulia, salsaa ja

sonetteja, mieluummin Tarkovskin Stalker,

Seitsemän samuraita ja Avaruusseikkailu 2001,

mieluummin Hopper, Duchamp, Schjerfbeck,

Caravaggio tai Leonardo, mieluummin

Tranströmer, Turkka, Lorca, Pessoa ja Paz,

Montaigne, Munro, Roth, Roy, Genet ja Kundera,

mieluummin avantgarde, arkkitehtuuri

ja minimalismi, mieluummin meren luodolla

ilman paitaa, mieluummin virveli ja viehe,

mieluummin kalaa ja leipää jos valita saa

ja ainahan saa, luettelee runoilija ja kysyy

olenko nähnyt Sebastiao Salgadon valokuvia.

Haluaisinko lisätä listaan jotain

– tai ottaa pois?

Minne matka – missä on ihminen perillä?

Runokokoelma voi olla valikoima tekstejä – tai kokonaisuudeksi kirjoitettu teos. Tällä ei ole tekemistä tyylilajin kanssa. Hallittu ja keinoistaan tietoinen runoteos syntyy yhtälailla kokeilevaa ilmaisua hakevalta kuin kuvakeskeiseltä modernistilta.

Runokokoelmien arvioissa katsotaan usein rivejä niin läheltä ja kielen kautta, että rakenne jää sivuseikaksi. Tämä tuli taas mieleen kuin luin Seppo Järvisen kokoelman Mustumia & muistumia. (Palladium 2011)

Ystävät, oikealla kirjailija Seppo Järvinen.

Järvinen kirjoittaa kokoelmaansa elämänkaaren. Näin se tiivistettynä menee: matkaa tehdään koko ajan eteenpäin, mutta aina välillä vilkaistaan taakse. Lähtöpiste on lapsuudenaikaisessa valokuvassa: ”… en ole varma kuka kuvan otti mutta hänen täytyi olla sokean harjantekijän tytär työläisten korttelissa kukaan muu ei omistanut kameraa liikkumatta!”

Osaa tekstistä rytmittää vain säejako ilman välimerkkejä. Se tuo riveille vauhtiin kirjoitetun tunnun, kuin auton kiihdytyksen. Rakenteen kokonaisuuden Järvinen jaottelee kirjoittamalla pidempien proosarunojen lomaan lyhyempiä säerunoja. Kuin olan yli vilkaistuja pysäytyskuvia:

”Isän sotilasrepulla pyydystin kutuaikaan säyneitä Pasko-ojasta. / Hullut kiimaiset kalat uivat suoraan repun suusta sisään. / Myöhemmin ymmärsin että näin käy ihmisen.”

Järvisen poetiikka on selkeän kerronnallista ja riveille kertyy runsaasti aforistisia kiteytyksiä. Mustumia & muistumia toimii maailmankatsomuksen kuvana. Kulttuurisia viitteitä on runsaasti ja tekstien omistuksia löytyy yhtä hyvin Kari Aronpurolle kuin Stanislaw Lemille tai Susan Sontagille.

Kuva: Flickr, by Jackson Lee

Järvinen julkaisi kokoelmansa viime syksynä, mutta nostan tähän jo hakusanaksi Unohdettujen runojen klinikan. Näinhän ei ole. Runo elää, vaikka se saa valtamediassa yhä vähemmän huomiota. Jos asioiden merkittävyyttä mitattaisiin huomioarvolla, julkkisten puuhat olisivat enemmistön tärkeintä henkistä pääomaa. Näin saattaa jo ollakin?

Matka on ikiaikainen elämän metafora. Näin Järvinen pääsee perille runossaan Iloluontoisen Matkustamisen Opas.

”Miksi murehtia matkustamisen asiakirjoista, kuten / sormenjälkitunnisteista, veriryhmistä, silmien iriksen väreistä, / julkeista tullimiehistä. Pääasia on matka, minne tahansa. / Ihminen on vapaa kuin siipirikko lintu. / Paniikkikohtaus iskee nousukiidon jälkeen. Pureskelet pamia kuin lapsi tikkunekkua. Lennät hammastahnatuubissa. / Tuntemattomia matkailun harrastajia. / Naapuri katselee ikkunasta Himalajaa. O, Holiness! / Pistävä hien haju kuin ganjaa polttelisi Gangesin rannalla. / Aika lennetään taaksepäin. Elämä eletään syklisesti kuin / sukkulamadot poikisivat. / Matkasuunnitelmia on turha laatia. Perillä hotellihuoneessa / vuorokausi toisensa jälkeen menee hengittämiseen. / Katossa hiushalkeamia muistojen hiusverkossa. / Kääriydyt uneen & moskiittoverkkoon, / uuvahtaa valkoinen turilastoukka. / Paikkakunnalla ei ole nimeä. / Olet perillä.”

…………………………………………………………………….

Seppo Järvinen (1936) on julkaissut kuunnelmia, matkakirjoja ja viisi runoteosta. Hän on tehnyt näkyvän uran myös kirjallisuuskriitikkona.

Perjantairuno: Virtsaan upotettu Vapahtaja

Aloitin tänne sarjan otsikolla Runo viikonvaihteeksi. Ensimmäisen julkaisun jälkeen sain palautteena paremman nimen: Perjantairuno. Päivän poikkitaiteellinen juttuni esittelee ensin muutamin sanoin tekstiin liittyvän taiteilijan.

Anders Serrano, Piss Christ.

Amerikkalainen Andres Serrano (1950) haluaa hätkähdyttää valokuvillaan: verta, spermaa ja virtsaa. Kuvia patologian laitokselta, seksuaalisuutta, uskontoa ja kuolemaa. Oheinen kuva, Piss Christ, on aiheuttanut suurimman kohun. Kun työ oli aikanaan esillä Ranskassa, 85.000 henkilöä esitti vetoomuksen sen poistamiseksi.

Serranon kuvassa on krusifiksi, jonka taiteilija on upottanut omaan virtsaansa. Avignonissa Collection Lambertin näyttelyyn tunkeutui kaksi ”aktivistia” ja tuhosi vedoksen vasaroimalla. Kun kymmenen vuotta sitten lähdin Helsinkiin kolutakseni muutaman näyttelyn, en tiennyt Serranon maineesta mitään.

Tennispalatsin näyttely teki vaikutuksen. Useita kuvia on vieläkin helppo palauttaa mieleen. En lähde tulkitsemaan ”Pissa-Kristuksen” syvintä tarkoitusta tai arvoa taideteoksena. Se on tässä epäoleellista.

Näyttelyn jälkeen tein junassa muutaman muistiinpanon, joista syntyi sittemmin runo kokoelmaani Elämän tarkoitus (Like 2002). Muistan miten seisoin näyttelysalissa: kun katsoin krusifiksia ja käänsin sille selkäni, näin vastapäisellä seinällä kuvan syntymättömästä lapsesta ja kuolleesta naisesta. Jokin aistittava jännite kulki tilan lävitse.

Saattaa tuntua, että runolla olisi tulkinnallinen tarkoitus. Näin ei ole. Paremminkin säkeet esittävät kysymyksen. Aivan kuin totuus odottaisi portin takana, mutta lukko ei yrityksistä huolimatta suostu avautumaan.

P O R T T I

Kesällä maa on kevyttä lapioida,

tänään taivas täyttyy lumesta Pyhäjärven yllä.

Sankaritenori laulaa levyltä yhä,

en pidä aariasta jossa meille luvataan

tottumus onnen sijaan.

Madeiran viini on vahvaa ja käy sydämeen,

teen rivejä orjantappuran ja

kristallikruunun välistä. Eilen katsoin kuvaa

virtsaan upotetusta krusifiksista ja ihmettelin

miten kauniilta valo saa kärsimyksen näyttämään.

Vastapäisellä seinällä näin syntymättömän lapsen

ja kuolleen naisen kasvot,

enkä havainnut mitään eroa.

Esikoiset ja maailmanmenestyksen kaava?

Luin lentokenttäpokkarina Hanif Kureishin romaanin Esikaupunkien Buddha. Kirjailija kuittasi monikulttuurisella esikoisellaan Whitebread-palkinnon 1990. BBC teki käsikirjoituksen pohjalta myös tv-sarjan, johon David Bowie sävelsi musiikin.

Hanif Kureishi. Kuva: lexpress.fr

Khaled Hosseinin menestysromaani Leijapoika (2003) on Kureishin kirjan velipoika. Samaan sukuun kuuluvat myös  Frank Mc Courtin Seitsemännen portaan enkeli (1996) György Dragománin Valkoinen kuningas (2005) ja Booker-voittaja Aravind Adigan Valkoinen tiikeri (2008). Esikoisia kaikki… ja aivan mainioita lukuromaaneja.

Ilmaisu lukuromaani tässä yhteydessä mitä suurimmalla arvostuksella. Jos lajin intensiteettiä ja kirjallista arvostusta tästä nostaa, pitää lukea Arundhati Royn Joutavuuksien jumala, kirjailijan Bookerilla palkittu esikoisteos vuodelta 1997. Keralassa asuvan intialaisen suvun tarinassa Roy käyttää tekstin rihmastoituvuutta ja toistoa aivan originellilla tavallaan. Antiikinaikaisen tragedian kaari hyödynnetään hienosti ja viimeistä pisaraa myöten.

Kureishin romaani linkittyy selkeästi sukulaisiinsa, joista nostin tähän ensimmäisenä mieleen pulpahtavat. Kaikki ovat kehitysromaaneja, jotka kuvaavat ihmisen kasvua sekä psykologista, moraalista ja yhteiskunnallista muotoutumista.

Rakenteessa on myös samankaltaisuutta, joka on mainitsemilleni lukuromaaneille yhtäläistä. Olen kuvannut sitä usein ”tarinankerronnan vuorikiipeilyksi”. Kirjoittaja iskee tekstinsä hakun yläpuolelleen, ja kun hän hilaa itseään sitä kohti, seuraava etappi isketään jo odottamaan tarinan kulkua. Siitä se kertomuksen imu ja dynamiikka syntyy.

Tv-sarja/Esikaupunkien buddha. Kuva: bfi.org.uk

Juttuni on lyhykäisyydessään mitätön analyysi. Lukusuositus se voisi olla. Näin Kureishi ottaa tarinan haltuun ja lataa odotuksia Esikaupunkien buddhan ensimmäisessä kappaleessa:

”Nimeni on Karim Amis ja olen perienglantilainen, melkein. Minua pidetään usein vähän omituisena englantilaisena, tavallaan uutena lajina, koska juureni ovat kahdessa vanhassa historiassa. Mutta siitä viis – olen englantilainen (joskaan en ylpeä siitä) Etelä-Lontoon esikaupungeista ja menossa jonnekin. Se että olen levoton ja ikävystyn helposti johtuu ehkä tästä maanosien ja verien sekoituksesta, siitä että olen kotoisin sieltä ja täältä, että kuulun ja en kuulu. Tai ehkä syy on se, että vartuin esikaupungeissa. Mutta miksi syynätä syntyjä syviä, riittää kun sanon, että minä haeskelin harmeja, mitä tahansa liikettä, toimintaa ja seksuaaliseikkailua, koska perheessämme kaikki oli niin ankeaa, niin hidasta ja raskasta, en tiedä miksi. Suoraan sanoen minua tympi ja olin valmis mihin tahansa.”

Intiasta voi tilata ammattijournalistien juttuja aiheesta kuin aiheesta muutaman euron kappalehintaan. Tekstirobotit ovat jo täysin päteviä tekemään uutisaiheisia juttuja perustietojen pohjalta. Koska menestysromaanien rakenne puretaan biteiksi ja luodaan ensimmäinen kokonaan tietokoneen tuottama kirja. Ehkä niin on jo tehty?

Tulitikut ja palohaavavoide – runo viikonvaihteeksi

Saan silloin tällöin viestejä, joissa kysytään käyttölupaa muutamalle säkeelle tai kokonaisille runoilleni. Vastaus on aina sama: siitä vaan, vapaasti ja niin paljon kuin sielu sietää. Tämä on henkilökohtainen ratkaisuni, ei kannanotto tekijänoikeuskysymyksiin.

P.P. Rubens: Venus Frigida 1614.

Tampereen kaupunginkirjasto julkaisi Facebook-päivityksessään tänään runon ”Odotus”, joka löytyy vanhasta kokoelmastani. Joskus idea on niin lähellä, että toisen pitää näyttää se kädestä pitäen. Tästä lähtien alan julkaista blogissa perjantaisin runon viikonvaihteeksi.

Kuva on saksalaissyntyisen flaamitaiteilijan, Peter Paul Rubensin. Barokkiketjun ykkösmies pyöritti ateljeetaan aikanaan apulaisten voimin ja maalasi palelevan Venuksensa 1614. Aisti-ilot eivät Venus Frigidaa kiinnosta, kun pohjoistuuli puhaltaa. Teksti tulee kokoelmastani Musta runokirja (Like 2000).

NOSTALGIA

Tumma on yö, laulut tulevat liki ja lumi

yrittää oven alta eteiseen.

Kuka tietää lämmöstä jos kulkee

taskussa tulitikut ja palohaavavoide,

mukana pelko eläimellisen vaikeista ihmissuhteista.

Ruumissa niin vähän kuumetta

ja paljon vettä, ettei pakkasta siedä.

Kuka muistaa laulujen elämät,

kuinka vain Rooma on ikuinen

kuin patsaiden kiveen veistetty kangas,

joka korostaa lepäävän jumalattaren muotoja.

Kuka sanoi, että parhaat ajatukseni

ovat syntyneet pelosta ja kaipauksesta.

…………………………………………………

Ensi viikolla myös muutama sana menestyksen kaavasta ja Hanif Kureishin romaanista Esikaupunkien Buddha.

Naistenpäivä 8.3.2012

Äideille, lapsille

Dadaabin pakolaisleiri. Kuva: World Food Programme.

Afrikan sarvi – kaunis nimi

kuin Yksisarvinen, Merenneito tai Serafi

jotka luotuaan Jumala päätti jättää ne näkymättömiksi.

Afrikan sarvi on jäänyt vettä vaille ja kärsii

sen kaakkoiskulmaan on kasvanut

maailman suurin pakolaiskeskus:

”Iisha-tyttö syntyi akasiapuun alle

Kenian ja Somalian rajalla viime viikolla.

Kymmenientuhansien muiden tavoin

Iishan äiti oli kävellyt viikkojen matkan

kuivuuden koettelemasta Somaliasta kohti Keniaa.

Viimeisillään raskaana oleva äiti kantoi mukanaan

viittä lasta kohti Dadaabin pakolaisleiriä.

– Kävelimme 22 päivää pelkän veden voimalla.

Synnytyksen jälkeen en ole syönyt mitään.”

Kari Hotakainen ja Buster Keaton

Ajatus tämän päivän postaukseen syntyi Facebookista. Jaakko Heinimäki oli jakanut päivitykseensä Kari Hotakaisen virkkeen: ”Teki mieli aukaista ikkuna ja huutaa: Buster, älä mene tai jos menet, puhu jotain!” Lainaus on kirjasta Buster Keaton Elämä ja teot. (wsoy 1991)

Uransa alkuun Hotakainen kirjoitti neljä runokirjaa. Tragikoominen ja kulmikkaasti assosioiva kieli oli hallinnassa heti. Hotakaisen lyriikka kolahti silloin – ja yhä edelleen.

Silen movies, Buster Keaton

Runous johti alussa mainittuun pienoisromaaniin, jota pidän edelleen Hotakaisen proosallisen ajattelun perusteoksena. Siinä hänen kielellinen valmiutensa ja yllättävistä kulmista tarkasteltu maailmansa on jo täysin valmiina. Lyhimmät katkelmat ovat silkkaa runoa… niin kuin hyvässä proosassa pitääkin. Kaikki jälkeen syntyneet romaanit ulottavat juurensa jollain tavoin B K:n elämään ja tekoihin.

Annetaan kirjailijan määritellä tekstinsä tavoitteet itse. Lopusta löytyy mainitsemaani tragikomiikkaa. Toivottavasti myös jotain hyväksi enteeksi luettavaa. Ote Buster Keatonista:

”En ole persoonallisuus, kaadan mielelläni pahvimukiin pikakahvia. En lähde töihin yksilöllisyyttäni tyrkyttämään, työajalle pitää löytyä muuta käyttöä. Persoonallisuus on jotain mikä tarttuu vaatteisiin matkan varrella, päämäärä se ei ole.

Pukeudun mielelläni kuin Virtanen, minusta Virtanen pukeutuu hyvin. Harmaan sävyttämästä mustasta puvusta puhutaan suotta pahaa. Jos kävelisin töihin joulukuusena, minua voisi luulla värikkääksi saneeraajaksi.

Puhun mielelläni kuin Smith, pidän lyhyistä päälauseista, joissa on subjekti, predikaatti, objekti ja välissä töitä tekevä verbi. Pitkät sivulauseet kuuluvat vapaa-aikaan, niillä voi kertoa etelänmatkoista ja aviorikoksista, töissä röyhelöiset lauseet sotkeentuvat vaatteisiin ja niihin kompastuu portaissa.

Niin, tuosta läiskästä? Jotta se ei konsultin mieltä askarruttaisi, paljastan sen alkuperän. Ajoin pienenä poikana kolmipyörällä likakaivoon ja satutin otsani niin pahasti, ettei sitä enää voinut korjata ennalleen. Näin arkisia ovat kummallisten asioiden taustat. Ihan vaan vinkiksi, konsultti, näin syntyvät legendat: unohda nenäsi sirkkeliin, anna haavan arpeutua ja levittele asiasta totuutta vältteleviä lausuntoja.”