Kazuo Ishiguro ja nobelistin kolme pointtia

Kirjallisuuden Nobel 2017 meni Nagasakissa 1954 syntyneelle brittikirjailija Kazuo Ishigurolle. Hänen tuotantoaan on käännetty yli 30 kielelle. Neljän lukemani romaanin perusteella uskallan pitää valintaa hienona. Tosin, jos lukemisjärjestykseni olisi ollut toinen, mielipiteeni ei olisi aivan yhtä ehdoton.

Kuva: REUTERS/Toby Melville.

Ensimmäinen lukemani Ishiguro oli Tammen keltaisessa kirjastossa 1990 julkaistu Pitkän päivän ilta. Suomennos Helene Bützov. Elämys oli siksi vahva, että se sai lukemaan 2005 julkaistun dystopian Ole luonani aina. Porttiteoria toimi ja luin lisää, mutta 2002 julkaistu Me orvot ja 1983 suomennettu Silmissä siintävät vuoret ei jättänyt aivan yhtä syvälle käyviä muistijälkiä.

Ishiguron bibliografiaa voi pitää suppeahkona. Novellikokoelma, seitsemän romaania ja kaksi elokuvakäsikirjoitusta. Jokaisella julkaisullaan nobelisti on kuitenkin ollut ehdolla, tai saanut jonkin merkittävistä kirjallisuuspalkinnoista. Pitkän päivän ilta sai Bookerin 1989. Kirjasta on tehty James Ivoryn ohjaama filmatisointi. Pääosissa Anthony Hopkins ja Emma Thompson. Elokuvasovituksen Ole luonani aina -romaanista ohjasi Mark Romanek. Vahva suositus kummallekin.

En ole pitänyt kirjallisuuspäivityksissäni juonikuvauksia merkittävinä. Ne eivät tee oikeutta merkittävän kirjan syvyydelle ja moneen suuntaan haarovalle tarinarihmastolle. Sen sijaan koetan sijoittaa teokset kirjalliseen jatkumoon ja kiteyttää niistä jotain oleellista. Juonikuviot (mikäli sellaisia on) selviävät lukemalla.

Kannen kuva: René Magritte. Opettaja.

Vaikka Ishiguron teokset liikkuvat keskenään hyvinkin erilaisissa tarinakehyksissä, niistä löytyy yhdistävä tapa rakentaa romaanit. Tiivistän tunnusomaiset piirteet kolmeen pointtiin ja yhteenvetoon:

1. Ishiguron romaaneja leimaa keskittyminen mielensisäisiin liikkeisiin, vähäiset ja hitaat siirtymät, jopa tapahtumattomuus. Tekstin yllä leijuu maaginen ote, josta alkaa kehkeytyä tarinan jännite ja lukemisen imu. Romaaneissa on selkeä metataso, jonka perusideat puetaan tarinamuotoon. Useimmiten kehittyvää kertomusta voisi kuvata sanalla ”haikea”.

2. Ishiguro luo kirjojensa rakenteen aloittamalla jostain merkityksettömän tuntuisesta tapahtumasta. Vähitellen näille ”sivuasioille” alkaa kertyä korkoa ja ne ohjaavat lukijaa kuin vaivihkaa kirjailijan haluamaan suuntaan. Mitään ei sanota suoraan, lukija joutuu rakentamaan tarinaa mieleensä omien oivallustensa mukaan. Tulos on tehokkaampi kuin suoran kerronnan kuvaukset ihmiselämän käännekohdista.

3. Nobelistin ”käänteinen menetelmä” lähtee liikkeelle tarinan lopusta, ikään kuin sen ulkopuolelta. Kulunut sipulivertaus sopisi tähän: ydintä kohti mennään kuorimalla kerros kerrokselta. Tai niin kuin kultaa huuhdottaessa: alussa on sameaa vettä vaskooli täynnä, mutta vähin erin arvokkain paljastuu pohjalta. Sisäisissä monologeissa ja replikoinnissa Ishiguro käyttää ohipuhumisen metodia, tärkein jää aina rivien väliin, mutta aavistettavaksi ja oivallettavaksi.

Yhteenvetona ja loistavan teoksen tunnusmerkkinä voisi pitää sitä, miten kirja ei lopu eikä tyhjene viimeisen pisteen myötä. Se esittää itsestään yhä uusia tulkintoja, vaivaa mieltä ja jättää pohtimaan syitä tarinan henkilöiden käytökseen.

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Juttu Keltaisesta kirjastosta: ”Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä”

2. Ote nobelistin 2010 palkintopuheesta: ”Ymmärryksen avaimet”

…………………………………………….

Koko päivä on yhtä suunnatonta ponnistelua

Pitää vielä tarttua edellisen päivityksen häntään, jossa kehuin kääntäjän työtä. Juttu otti lisää kipinää ja selailin kotihyllyjä. Tartuin kollegan muistutuksesta Juan Rulfoon. Hänen 1950-luvulla julkaistut kaksi kirjaansa – kolmensadan sivun tuotanto riitti nostamaan meksikolaiskirjailijan klassikoksi.

Omasta hyllystä löytyi Rulfon niukka ja tiukka romaani Pedro Páramo. Suomennos Tarja Roinilan. Ja saman suomentajan kääntämät Thomas Bernhardin romaanit Haaskio ja Hakkuu. Vaikuttavaa työtä, mutta parin esimerkin poimiminen pinseteillä ei riitä. Eikä se ole tarkoituksenikaan. Joku kaivelee käännöksistä alkuperäisilmaisujen tarkkuutta. Minä haluan löytää siihen emotionaaliseen tilaan, johon tarkka käännös ei kykene. Kääntäjä tarvitsee samaa luovuutta kuin kirjailija.

Edellisen päivitykseni McCarthyn romaanin käännösesimerkki kävisi musiikista. Barokkisen runsasta draamaa, mutta myös soljuvaa, svengaavaa ja hienosti hengittävää. Ba-rokkia. Nyt haluan nostaa tähän esimerkin täysin päinvastaisesta kulmasta. Herta Müllerin Matala maa julkaistiin Keltaisessa kirjastossa 1989. Suomennos Raija Jänicken.

Müller takoo tekstiä kuin vasara, joka upottaa naulan lautaan. Pelkkiä päälauseita. Lyhyitä. Silloin tällöin sivulause sekaan. Myönnytyksenä tekstin rytmille. Müller kuittasi kirjallisuuden Nobelinsa vuonna 2009.

Mainitsemani Pedro Páramon aloituslause on komea ja lukemista kiihottava: ”Tulin Comalaan koska isäni kuulemma asuu tällä.” Nyt haen kuitenkin näkökulmaa, joka ottaa kipinää omasta emootiostani.

Olen neurootikko, joka oikoo taulut hammaslääkärin vastaanotolla ja nyppii kotona pullanmurut lattialta. Väärät sukat pilaavat päivän, ja samaistun voimakkaasti Müllerin romaanin katkelmaan, jossa liian lyhyeksi leikatut kynnet aiheuttavat kärsimystä ja ponnistelua. Kyllä kynsien pitää olla millin kymmenesosalleen oikean mittaiset, jotta elämä sujuu.

 

”Silmänsä sulkeva nukkeni makaa kasvot tuolin toppaukseen päin. Käännän sen selälleen. Siltä on lähtenyt nenä. Sillä on paksut talvivaatteet päällä. Silmät ovat rikki. Kurkistan niihin, siellä on syvä kolo jonka sisällä muovipallot riippuvat jousessa. Sellaiset ovat nukkeni kauniit siniset silmät.

Jääkukat kutovat ikkunaan tiheikköään. Iholla kulkee ihana väristys. Äiti leikkaa kynteni niin lyhyiksi että sormenpäihin sattuu. Kun kynnet on leikattu, tuntuu kuin en osaisi oikein kävellä.

Minä kävelen jatkuvasti käsilläni. Tuntuu myös kuin en pystyisi oikein puhumaan enkä ajattelemaankaan, kun kynnet ovat näin lyhyet. Ja koko päivä on yhtä suunnatonta ponnistelua.

Jääkukat syövät omat lehtensä, niillä on maitomaisten sokeiden silmien ilme. Pöydällä höyryää kuuma makaronisoppa. Äiti sanoo: nyt syömään, ja jos en ole heti ensi käskystä paikalla, seiso ihan pöydän reunan vieressä, äidin kovan käden jälki piirtyy poskeeni.

Isoisää saa huutaa monta kertaa. Joskus uskon hänen tekevän niin minun mielikseni. Minä pidän hänestä kun hän ei tottele äitiä. Hän pesee sahajauhon käsistään ja istuu paikalleen pöydänpäähän. Kukaan ei sano enää sanaakaan. Kurkkuani kuivaa. En voi pyytää vettä, koska en saa puhua syödessä. Kun tulen isoksi, keitän jääkukkia, puhun syödessä ja juon vettä jokaisen suupalan päälle.”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Herta Müller ja Simpanssin kauneus

2. Laululyriikkaa: Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

……………………………………………

Kyllä kestää kääntäjää kehua

Kerran luettuun romaaniin tulee tartuttua harvemmin uudelleen. Lyriikan kanssa on toisin, mutta se on oma lukunsa. Cormac McCarthyn Blood Meridian ilmestyi Yhdysvalloissa 1985. Ensimmäinen suomenkielinen painos julkaistiin vuonna 2012 Kaijamari Sivillin kääntämänä nimellä Veren ääriin.

Olen kirjoittanut amerikkalaisesta ”nykyklassikosta” blogiin aiemminkin. Syystä jos toisesta luin romaanin uudelleen. Hain lähdetietoa, mutta lopulta koko kirja tuli käytyä läpi, joskaan ei aivan sivunumeroiden mukaisessa järjestyksessä.

Olen sanonut aiemminkin miten kääntäjät jäävät useimmiten liian vähälle huomiolle. Hyvä käännös pelastaa vaatimattoman tekstin, huono pilaa ansiokkaankin teoksen. Luovuudessaan ja kirjoittamattomien merkitysten välittäjänä kääntäjän panos on alkuperäisen tekstin veroinen. Ei toista ilman toista.

McCarthyn ”lännenromaanien” sarjaan kuuluvat myös Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset ja Tasangon kaupungit. Päivitykseni pointti on kuitenkin kehua useasti palkitun (mm. Valtionpalkinto 2011) Kaijamari Sivillin suomennostyötä.

Veren ääriin pysyy suosikkilistallani monestakin syystä. Lopun ekstralinkistä löytyvät syvemmät perustelut ja tarkempi ruodinta. Otan tähän lyhyen esimerkin Sivillin nautittavasta suomennoksesta, vaikka muutaman rivin ote kykenee niin vähään. Replikoinnin ja toiminnallisen tekstin ohella McCarthy käyttää runsaasti luontokuvia. Niihin on löydettävä loputtomasti rikkaita ilmaisuja, jotka eivät ala toistaa itseään.

Kuva: Reuters/Dailymail.co.uk

”Pohjoisessa sade oli riepottanut ukkospilvistä mustia kärhiä kuin juomalasiin pudonnutta lampunnokea ja sateen rummutus kuului mailien päästä öisellä preerialla. He nousivat louhikkoisen solan läpi ja salama muovasi näkyviin kaukana vavahtavat vuoret ja helähti ympäröivissä kivissä ja sinisen tulen töyhdöt  tarttuivat hevosiin kuin hehkuvat henkiolennot joita ei saanut karistettua pois. Himmeät ukonvirvat kulkivat valjaiden metalliosilla, siniset ja nestemäiset valot soljuivat aseiden piippuja pitkin. Sekapäiset jänikset säntäilivät ja seisahtelivat sinisessä hehkussa ja korkealla kumisevilla jyrkänteillä istuivat kaurishaukat kyyristelivät höyhenissään tai räväyttivät keltaista silmää ukkoselle jalkojensa alla.

He ratsastivat monta päivää sateessa ja sitten he ratsastivat sateessa ja raekuuroissa ja sitten taas sateessa. Siinä harmaassa myrskyvalossa he ylittivät tulvan alle jääneen tasangon ja hevosten jalkavat hahmot heijastuivat vedestä pilvien ja vuorten seasta ja ratsastajat lyyhöttivät etukenossa ja aivan aiheesta epäilivät niitä kimmeltäviä kaupunkeja jotka siinsivät heidän ihmeenomaisesti vaeltamansa meren kaukaisella rannalla. He kapusivat ruohoisilla kumpareilla missä pikkulinnut pyrähtelivät sirkuttaen pakoon myötätuuleen ja korppikotka ponnisti luiden seasta siivilleen, jotka sanoivat viuuuh viuuuh viuuuh niin kuin narun päässä kieputettava lapsen lelu, ja alapuoliselle tasangolle jääneet vedet näyttivät hitaassa punaisessa auringonlaskussa alkuveren vuorovesilammikoilta.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ”Hän sanoo ettei kuole koskaan”

2. Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa

…………………………………………….

”Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

Mainitsin edellisessä postauksessa Alain Bosquetin ja hänen vaimonsa Norman. Nappaan kiinni päivityksen häntään ja nostan tähän Bosquetin runokokoelman Jumalan piina. (Suom. Sirkka Aulanko wsoy 1996) Teos on yksi niistä, joihin palaan yhä uudelleen.

Alain Bosquet, kuva: Louis Monier.

Alain Bosquet (1919 – 1998) oli kosmopoliitti, kirjailija, runoilija, kriitikko ja aktiivinen kulttuuritoimija. Euroopan runousakatemia perustettiin hänen toimestaan 1995 Luxemburgiin, joka oli sinä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki. Ahkeran kirjoittajan bibliografiaan kertyi puolensataa teosta.

Bosquet syntyi Ukrainassa, josta perhe pakeni vallankumousta. Matka jatkui Bulgariaan ja Brysseliin, jossa Alain aloitti opinnot. 23-vuotiaana hän päätyi New Yorkiin. 1942 hän värväytyi Yhdysvaltain armeijaan. Hän toimi Eisenhowerin päämajassa Lontoossa ja liittoutuneiden valvontajoukoissa Berliinissä. Vuonna 1951 hän muutti lopullisesti Ranskaan.

Runoilijana Bosquet käyttää viiltävää ironiaa, kääntää päälaelleen ja kyseenalaistaa kaiken – oman tekstinsäkin. Hänen syvin viestinsä on olemisen järjettömyydessä, hän kysyy herkeämättä Miksi? Elämän mielettömyyden kuvaamisessa hän on sukua Samuel Beckettille, jonka kirjailijanuraa hän vauhditti alkuun.

Bosquet sanoo: ”Jokapäiväinen leipäni on järjettömyys. Villonin, Descartesin ja Váleryn oppilaana olen halunnut maistaa outoa ravintoa. Niinpä olen ottanut asiakseni sovittaa järjettömyyden faabelilla. Jos ihmistä ei sellaisenaan voi hyväksyä, keksikäämme hänet uudestaan.”

Jumalan piinan aloitusrunossa Bosquet kirjoittaa: ”Minä olen ateisti. Jumala koettelee minua: en tiedä / lihaniko, henkenikö vai kirjoitukseniko kautta. Minä en / voi hyväksyä häntä ja kun torjun hänet on kuin tuntisin / tunnon tuskia. Minä en usko ja mietin pitäisikö minun pakottaa itseni uskomaan.”

Kokoelman nimi Jumalan piina viittaa dialogiin: piinaako kirjoittaja Jumalaa, vai toisinpäin? Näkökulma on alati liikkeessä. ”Annoin sinulle sanan, / sanoo Jumala, jotta osaisit / sanoa minulle vastaan: / tarvitsen kaksintaistelua tullakseni ilmeiseksi.”

Vahva suositus Bosquetin kirjalle. Kaikille – ei ainoastaan heille, jota elämän eksistenssi askarruttaa. Kirjastoissa näkyy olevan saatavilla. Samoin nettidivareissa ja Huutonetissä.

Jumala sanoo:

”Tulen tänä iltana päivälliselle haalareissa

sepän ja parkitsijan kanssa.

Älkää ottako esiin hopeita

eikä pitsiliinaa.

Puheestani tulee yksinkertainen:

osoitan teille hedelmien ja juuston välissä,

että vanha paratiisi on tehnyt vararikon,

että sielu on kuollut luonnollisen kuoleman

ja että ikuisuuden aika on sama kuin

turilaan sireeninoksalla.

Te katsotte minua ehkä pitkään

siemaillessanne armagnacia,

mutta jos kuuntelette tarkasti,

annan määräyksen

että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää.”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Mausoleumi, runoutta suurempaa runoutta

2. Yhden totuuden tragediat

……………………………………………

Palkitseeko Äärimmäisen onnen ministeriö 20 vuoden odotuksen?

Intialainen Arundhati Roy julkaisi esikoisromaaninsa Joutavuuksien jumala vuonna 1997. Teos palkittiin Bookerilla, kirja käännettiin kymmenille kielille ja siitä tuli kansanvälinen myyntimenestys. Roysta tuli yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan taisteleva kansalaisaktivisti, joka julkaisi artikkeleita ja esseitä. Uutta romaania odotettiin kiihkeästi 20 vuotta.

Arundhati Roy. Kuva: Sanjay Kak.

Joutavuuksien jumala kuuluu yhä omaan Top kymppiini. Eroineen ja yhtäläisyyksineen se on otettava pohjaksi arvioitaessa Royn tuoretta romaania Äärimmäisen onnen ministeriö. (Otava. Suom. Hanna Tarkka) Siinä missä Joutavuuksien jumala kertoo intialaisen suvun tragedian, uusi romaani laajenee koko yhteiskuntaa koskevaksi.

Äärimmäisen onnen ministeriön keskiössä on Intian, Pakistanin ja Kashmirin konflikti ja sen myötä muun muassa sota, ihmisoikeudet, vähemmistöt, etniset puhdistukset, kidutus, vapaustaistelut ja pakolaiset… Liki 500-sivuisessa tarinassa Roy nostaa esiin myös kaiken yhteiskuntaa hiertävän epäoikeudenmukaisuuden kasteista korruptioon ja politiikkaan.

Intia, Pakistan ja Kiina ovat jakaneet Kashmirin alueen, jonka levottomuudet kiihtyivät jo 1940-luvulla. Kaksisataatuhatta Kashmirin hindua pakeni 1990-luvulla pakolaisleireille Jammun tasangolle. Äärimuslimien ja äärihindujen kiistat jatkuvat yhä. ”Näinä päivinä Kashmirissa voi tulla tapetuksi siksi, että on jäänyt eloon”, Roy kirjoittaa.

Joutavuuksien jumala rakentaa selkeän, jo antiikin tragedioissa koetellun draaman kaaren. Äärimmäisen onnen ministeriö on lukijalle ”vaikeampi”, lukuisiin suuntiin rönsyävä tarinoiden rihmasto, joka vasta viimeisellä sadalla sivullaan kehii tarinansa rakennetta kokoon. Lukemista ei helpota Royn tapa mainita nimeltä jokainen mitättömässäkin osassa vilahtava henkilö, joista vieraan kulttuurin vuoksi on vaikea aluksi tunnistaa onko kysymyksessä mies vai nainen. Romaanin rakkaustarina (totta kai) kiertyy mukaan kuin vaivihkaa.

Entä vastaus otsikon kysymykseen. Äärimmäisen onnen ministeriö on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Yksinkertaisesti ilmaistuna tärkeä kirja, jolla on kirjallisuudessa selkeästi oma, profiloitunut paikkansa. Kahdenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen Roy ei olisi voinut kirjoittaa romaaniin mitään itseään toistavaa – näkökulman piti laajentua.

Royn esiin nostamat yhteiskunnan ongelmat ovat globaaleja, eivät ainoastaan hänen kulttuuritaustaansa koskevia. Romaani on nielaissut sisäänsä hengästyvän laajan tematiikan. Nostan tähän vain muutaman aiheen ja lyhyen lainauksen Royn tekstistä:

KASTIT: ”Mitä kastia olivat Jeesus ja Gautama Buddha? Mitä kastia oli Marx? Mitä kastia oli profeetta Muhammed? Vain hinduilla on, heidän pyhiin teksteihinsä kirjoitettu epätasa-arvo.”

SUKUPUOLINEN SORTO: ”Haluaisin olla mukana hautajaisissa /…/ Naisia ei päästetä haudan luo. Siellä voidaan käydä myöhemmin, kun muut ovat poistuneet. Naisia ei päästetä. Naisia ei päästetä. Naisia ei päästetä. Suojeltiinko hautaa naisilta vai naisia haudalta?”

POLITIIKKA: ”Poliitikoiksi pyrkivät saivat uralleen lentävän lähdön filmaamalla itseään pitämässä vihantäyteisiä puheita tai hakkaamassa muslimeja ja lataamalla videot YouTubeen.”

KANSA: ”Intian mantereella tapahtuva tyhmistyminen vauhdittui ennen näkemätöntä tahtia, eikä siihen tarvittu edes sotilaallista miehitysoperaatiota.”

USKONTO: ”Ihmiset huomaavat kylän moskeijassa seisovan sotilaan, joka katselee heitä. Mies ei ole riisunut saappaitaan pyhällä paikalla. Alkaa huuto. Kiväärinpiippu kohoaa hitaasti ja tähtää. Ilma kutistuu ja kovenee.”

VAPAUSTAISTELU: ”Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. Hautakiviä kasvoi maasta kuin pienten lasten hampaita.”

Äärimmäisen onnen ministeriö päätyy varovaiseen toivoon, mutta sitä ennen, toiseksi viimeiselle sivulle Roy kirjoittaa ristiriitaisen ja lohduttoman kuvan: ”Hänet haudattaisiin niin kuin hän halusi – kasvottomana miehenä nimettömään hautaan. Häntä korvaamaan tulevat nuoremmat miehet olisivat kovapintaisempia ja ahdasmielisempiä eivätkä yhtä sovinnollisia. He olisivat todennäköisempiä voittajia, koska kuuluivat sukupolveen, joka ei ollut nähnyt muuta kuin sotaa.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Lahjaksi rynnäkkökivääri ja kranaatteja

2. MC Kash räppää Kashmiria itsenäiseksi

…………………………………………….

Triangelidraamaa ja itsetunnustusta, vaarallista ja rohkeaa rakkautta

Blogi päivittää 124 vuoden takaa. Juhani Ahon romaani Papin rouva on lajissaan ylittämätön kesäklassikko: ”Ihmiskohtaloita kotoisesta ympäristöstä yleiseurooppalaiseen valaistukseen siirrettyinä ja siinä tutkittuina”, kuten Rafael Koskimies 50-vuotispainoksen esipuheessa kirjoittaa.

Luin Papin rouvan pari kuukautta sitten ja hämmästyin miten ajankohtainen, tuore ja aistivoimainen sen tarina on. Maailmankirjallisuutta millä tahansa kriteereillä punnittuna.

Tyynelän pappilan kesäidylliin saapuu pastori Aarnion ja hänen vaimonsa Ellin vieraaksi miehen vanha opiskelutoveri Olavi Kalm. Seuraa tukahdutetun rakkauden ikuinen kaipuu, täyttymättömyys ja ikävä.

Kolmiodraama käsittelee ”kiellettyä” rakkautta. Osa aikalaiskritiikeistä piti Papin rouvaa siveettömänä. Romaani kuvaa vastentahtoiseen avioliittoon ajautuneen naisen tunteet niin syvästi, herkästi ja monisyisesti, että niiden fyysinen täyttymys latistaisi tarinan jännitteen.

Papin rouva kasvaa tarinansa yli myös kuvaukseksi naisen asemasta yhteiskunnassa ja omassa suljetussa yhteisössään. Satakaksikymmentä vuotta on muuttanut aviollisia asetelmia paljon. Tunteet, halut ja mielenliikkeet ovat kuitenkin yhä samat.

Osa aikalaiskritiikeistä oivalsi Ahon psykologisen kuvauksen taitavuuden. O.E. Tudeer kirjoitti Valvojassa 1894: ”Kuinka hienotajuisesti Aho osaa tunkeutua kuvattavaansa, naissielun salaperäiseen tunne-elämään, kuinka ihmeen notkeasti hän antautuu sen hienoimpiakin väreitä seuraamaan.”

Ahon romaania on kuvattu ”suomalaisen kirjallisuuden Madame Bovaryksi”. Epäilemättä Papin rouvassa on suoraa autobiografiaa kirjailijan omista tunnekuohuista, ”itsetunnustusta”, kuten Koskimies juhlapainoksen esipuheessa kirjoittaa. Flaubert puolestaan sanoi romaanistaan suoraan: ”Emma Bovary, c’est moi – Minä olen Emma Bovary.”

Vahva suositus kesälukemistoon. Huomioikaa painokseni ainutlaatuisen hieno kansitaide. Myöhemmät versiot eivät yllä lähellekään sen tyylikkyyttä. Harmi, ettei painoksessa ole tekijää mainittu.

Oma, keskeneräinen käsikseni ottaa aikaa, mutta nappaan seuraavissa jutussa kiinni päivänkohtaisempiin aiheisiin. Lukulistalla on tuoreita kirjoja. Kirkkaita kesäpäiviä ystävät!

……………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Maailmankirjallisuuden lyhyt oppimäärä

2. Maailmankirjallisuuden ensimmäinen bestseller

……………………………………………….

Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa?

Kun poikani muutti nykyiseen taloonsa, pelastin muutaman edellisen omistajan jättämän kirjan hyllyyni. Lao-Tsen Tao Te Ching (Salaisuuksien tie) jäi unohduksiin, kunnes poimin sen yöpöydälleni muutama viikko sitten.

Kiinassa on kolme valtion tunnustamaa uskontoa: konfutselaisuus, buddhalaisuus ja taolaisuus. Virallisimpana ensin mainittu. Lao-Tse syntyi 2600 vuotta sitten ja hänet tunnetaan taolaisuuden perustajana.

Kuva: thephilosophersmail.com

Lao-Tse sulautti kirjaansa myös häntä ennen eläneiden filosofien ajatuksia. Kirjan syntytarinan mukaan Lao-Tse lähti asuinsijoiltaan, koska arveli Tshoun valtakunnan kulkevan kohti tuhoaan. Hän saapui valtakunnan rajalle, jolloin vartioston päällikkö esitti hänelle pyynnön: ”Te olette päättänyt vetäytyä yksinäisyyteen. Pyydän teitä kirjoittamaan kirjaan ohjeita elämäni tarpeiksi.”

Annettuaan kirjan pyytäjälle Lao-Tse jatkoi länteen ja katosi jäljettömiin. Oma kappaleeni on Toivo Koskikallion suoraan kiinankielestä kääntämä ja wsoy:n julkaisema vuonna 1950. Uusi Pertti ja Kai Niemisen suomennoksen tarkistettu laitos löytyy nimellä Tao te ching – kirja Taon toteutumisesta. (mm. Adlibriksen valikoimassa)

Kirja itsessään on lyhyt, suomennokseni ”selityksineen” sisältää reilut sata sivua. Taon oppi on paradoksaalista ja käsittelee kysymyksiä usein dualismin kautta: mitä Tao on… ja mitä se ei ole. Kristillinen käsitys ei mahdu Taoon, sillä se ei suhtaudu maailmaan ulkopuolella olevan itsenäisen persoonan kautta. Maailma on virrannut Taosta ja on sen eräs ilmenemismuoto. Tao itse on tuntematon.

Entä otsikon kysymys, löytyykö siihen Taon vastaus? Koska Tao on taivaan ja maan äiti, niin jumalaa voidaan pitää Taon poikana ja sellaisena Tao on syntynyt ennen jumalaa. Elämä itse on Taosta lähtöisin ja sen toiminta on luonnonmukaista, itsestään tapahtuvaa. Meidän vain pitäisi pysyä Taon tiellä.

Tao Te Ching teki vahvan vaikutuksen. Voisin pitää sitä tiiviinä, kaikkien ”elämäntapaoppaiden” äitinä. Vahva suositus heille, jotka tarttuvat kesällä muihinkin kirjoihin kuin dekkareihin. Lopuksi lyhyt luku XXV, joka kuvaa Taon henkeä:

”On eräs, joka on syntynyt ja täydelliseksi muodostunut ennen taivasta ja maata. Se on kuulumaton ja näkymätön, täysin itsenäinen ja muuttumaton. Se kulkee kaikkialle rajoituksetta. Sitä voidaan pitää maailman äitinä. Minä en tiedä sen nimeä. Sitä voidaan kutsua nimellä Tao. Jos sille antaa jonkin pakkonimen, sitä voidaan kutsua nimellä suuri. Suurena se on alati virtaava; alati virtaavana se on kauas yltävä, ja kauas yltävänä se on takaisin itseensä palaamista.”

……………………………………………

Ensi viikko vietetään Pärnussa lasten ja lastenlasten kanssa. Blogi palaa sen jälkeen maailmankaikkeuden kysymyksiin. Oletettavasti vähäisempiin kuin tämänpäiväinen.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Elämää isommat kliseet

2. Älkää pitäkö omaa tietänne ainoana tienä Jumalan luo

…………………………………………….

!!**#+%**#… pakko pitää breikki!!

Ainainen työhuoneella istuminen on imaissut mehut totaalisesti. Ja  ohjelmaa olisi taas viikonlopun täydeltä. Muun muassa kirjailijaliiton 120-vuotisjuhla lauantaina Hesassa. Tuskin ehtisin juhlatunnelmaan, kun pitäisi kiirehtiä takaisin Tampereen junaan.

Skippaan kaikki ja ottan kovat lääkkeet käyttöön. Auto lähtee aamulla etelää kohti. Ennen iltaa istun merellä veneessä ja koetan lippaa, lusikkaa ja vaappua. Kalastusta parempaa vastalääkettä stressille ei löydy. Ehkä vähän punkkua lisäksi. Käytän päivitykseen blogin kierrätysmateriaalia. Jälkimmäinen tekstilainaus tulee maailman parhaalta kalastuksen kuvaajalta.

Juhani Aho (1861 – 1921)

”Mikään, kelpo oppilaani, ei ole yhtä miellyttävää kuin onkimiehen hyvin järjestetty elämä. Lakimiehen hyöriessä hoitamassa asioitaan ja valtiomiehen punoessa juonia tai vastajuonia me istumme esikkoja kasvavilla törmillä, kuuntelemme lintujen laulua ja elelemme yhtä rauhallisesti kuin nämä hiljaiset hopeavirrat, joiden näemme äänettömästi soljuvan ohitsemme.”

Izaak Walton julkaisi kirjansa Oivallinen onkimies vuonna 1653. Se on maailman ensimmäisiä urheilukalastusoppaita. Ja paljon muuta, kokonaisen elämänfilosofian kuvaus. Yhtä tuore tänään kuin kirjoittamisensa aikaan. Kirja tuskin kiinnostaa niitä, joiden kalastukseen kuuluu trailerilla kuskattava vene, muskelimoottori ja viisitoista vapaa vetämässä vaappuja kohti kalatutkan kaikua.

Kerrostalokotini ikkunasta aukeaa Näsijärven selkä, mutta mihin se riittäisi. Välillä pitää päästä merelle. Se on syvälle painunut muisto lapsuuden kesistä Kokkolassa, päivistä petroolintuoksuisessa veneessä. Verkoista, siimalaatikoista, illoista, öistä ja nuotiotulista meren luodoilla.

Insinööri Georg Holm ja kirjailija Juhani Aho.

Stressin hoitoon ei löydy parempaa lääkettä kuin: vapa, viehe ja meri. Pieni moottorini kulkee auton tavaratilassa ja vuokramökeiltä löytyy yleensä soutuvene, jonka perään sen voi sovitella

Maailmankirjallisuudessa kalastukseen keskitytään yllättävän vähän. Toki klassikkojakin löytyy. Niissä kalastus on kehyksenä elämää isommille kysymyksille. On kliseistä mainita tässä yhteydessä Hemingwayn Vanhus ja meri. Mutta tuttu esimerkki menköön.

Suomalaisen kirjallisuuden ylittämätön panos maailmanluokan kalastuskirjallisuuteen on Juhani Ahon 1921 julkaisema ja hänen viimeiseksi teoksekseen jäänyt Lohilastuja ja kalakaskuja. Kevyt nimi, painavaa asiaa.

Lyhyissä kertomuksissa Aho ei jää toistamaan itseään. Yhä uudelleen hän löytää tarinoihinsa jännitteen, joka kasvattaa ne nautittavan kirjallisuuden mittoihin. Juhani Aho on esteetikko. Mies, joka osasi kirjoittaa psykologisella otteella tunteista. Pinnan alainen, näkymätön taso on teksteissä aina läsnä harvinaisen voimakkaasti.

Ahon herkkyys elämälle ei jäänyt vain ihmisten väliseksi asiaksi. Näin hän kuvaa Englannista Hardyn tehtaalta tilaamaansa ruokovapaa, jolla on ”kauniisti soinnahtava nimi: Palakona extra light – kokoonsa nähden kaikkein kevein.”

”Sain sen sieltä vanhan tutun merikapteenin tuomana, joka säilytti sitä hytissään päänsä päällä hyllyllä Pohjanmeren ja Itämeren yli. Se oli kapaloituna veden pitävään kankaaseen, kääreeseen niin siroon ja siistiin, että oli sääli sitä avata ja rikkoa sen siteet ja sinetit. Minä päätin, etten avaa sitä ennen kuin koskellani. Minun täytyy päästä sinne heti. Minä matkustan sinne läpi Suomen, junassa, laivassa, lounaistuulen huojuttaessa juuri lehteen puhjenneita koivuja asemien ympärillä, pihlajien kukkiessa ja tuoksuessa sisään ja vaunun ikkunaverhojen hulmutessa ulos ja sisään ja laineen kelluessa kahden puolen laivaa myötätuulessa sinne päin, minne minä –  vapa aina vierelläni junanvaunun verkossa ja laivan hytissä… ettei vain kukaan sitä veisi, ettei sille tapahtuisi vahinkoa.

Itse minä sitä kaikkialla hoidan ja kannan ja se on polvieni välissä viimeisen maataipaleen retkahtelevilla kyytirattailla. Vapalaatikon vaskihelaiset lukot helähtävät auki kamarin korkealla sängyllä. Se lepää siinä laatikossaan kuin viulu silkillään ja sametillaan, kärjet erikseen kukin uurteessaan, keskus ja tyvi erikseen. Viritän sen, viuluni, kremonalaiseni; vaskiset karat imeytyvät ilmatiiviisti holkkeihinsa ja äsken kolmiosainen on nyt jakamaton kokonaisuus, kuin yhtenäinen ruoko, niin kuin semmoiseksi kasvaneena löydetty ja otettu kuin jostain paratiisin puutarhasta.”

Aho uskaltaa olla häpeämättömän romanttinen tyyliään hukkaamatta. Trumpetistilegenda Miles Davis sanoi loistonsa päivinä: ”For me, music and life are all about style:” Nerot tietävät, että elämä ja taiteen luominen on tyylikysymys. Olipa sitten kyse kalastuksesta tai musiikista.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Chigozie Obioman romaani Kalamiehet

2. Liian suuri saalis

……………………………………………..

Viinamaassa syödään poikalapsia

Mo Yan, oikealta nimeltään Gyan Moye palkittiin kirjallisuuden nobelilla 2012. Tutustuin Yaniin vasta tänä vuonna, joten juttuni on auttamatta myöhässä. Tai sitten ei, sukupolvet katoavat, hyvät kirjat elävät ikuisesti.

Photo by ChinaFotoPress/Getty Images

Mo Yan syntyi vuonna 1955 Kiinassa, Shandongin maakunnassa, jossa Keltainen joki laskee Bohainmereen. Kulttuurivallankumouksen aikana koulu oli keskeytettävä ja lähdettävä paimenpojaksi. Hengenpitimiksi piti syödä kasveja ja puun kaarnaa. Myöhemmin Yan työskenteli tehtaissa ja valmistui Beijingin yliopistosta 1991.

Yanilta on suomennettu kolme teosta: Seitsemän elämääni, 2013. Viinamaa, 2014 ja Punainen durra, 2016. Kaikista käännöksistä vastaa Riina Vuokko. Viinamaa on liki viisisataasivuinen jötkäle, jonka luin juuri loppuun. Kirjailijan bibliografiasta löytyy yli kaksikymmentä teosta: romaaneja, esseitä ja novelleja.

Nobelistin otetta on verrattu Franz Kafkaan ja Joseph Helleriin. En allekirjoita hätäistä rinnastusta lainkaan. Yan itse pitää esikuvanaan Gabriel García Márquezia. Esikuva ei merkitse saman tyylin tavoittelua. No, kyllä Yan solahtaa maagisen realismin muottiin, mutta tarkennetaan tätäkin luonnehdintaa.

Márquezin tekstissä kulkee lämpimän humaani pohjavirta. Yanin tyylikeino on parodia ja sysimusta huumori. Hyperbola on kirjallisuudessa käytetty voimakkaan liioitteleva kielikuva. Viinamaassa kirjailija vie tarinan ennennäkemättömälle tasolle, koko teos on yhtä liioittelun liioittelua ja kerronnan käänteiden (ilo)tulitusta.

Kirjan yhä absurdimmaksi käyvää, houreista juonirihmastoa pitää kasassa valtion syyttäjäviraston erikoistutkija Ding Gou’er, joka lähtee Viinamaahan ottamaan selvää huhusta, jonka mukaan poikalapsia myydään Keittotaidon akatemian Erikoisherkkujen keskukselle, jotta niistä voidaan valmistaa soijassa marinoituja eliitin juhla-aterioita.

Sisäkkäistarinoissa viina virtaa ja korkein hyve on kestää megalomaanista juopottelua. Useassa arviossa on nostettu esiin rankka lukukokemus ja kyselty kirjailijan moraalin perään. Tällaisessa kritiikissä luetun ymmärrys on jäänyt täysin pintatasolle ja ilman suhdetta kirjallisuuden jatkumoon ja perinteeseen.

Mo Yanin kerronta ponnistaa huhujen, legendojen, velhojen, magian ja ylimaallisen maailmasta. Samaan tapaan kuin läntisen perinteen sadut. Nostan esimerkiksi Grimmin veljekset, joiden tarinat käsittelivät alkuaan seksiä, insestiä ja raakaa väkivaltaa. Veljekset editoivat tarinansa aikuisille suunnatusta kerrontaperinteestä. Satuja on loivenneltu, mutta vähemmälle huomiolle jääneissä on todella kovaa kamaa: ”Mylläri: Lapseni, jollen hakkaa molempia käsiäsi poikki, niin paha vie minut mukanaan, ja tuskissani lupasin jo totella häntä. Autathan minua hädässäni ja anna anteeksi se paha, jota sinulle teen.”

Kun Kiinasta on kyse, kirjailijalta on odotettu myös poliittisia kannanottoja, joita Yan on karttanut. Se ei ole kaikkia miellyttänyt. Olisi pitänyt kirjoittaa enemmän ”järjestelmää” vastaan. Kun Viinamaasta lukee myös rivien välit, kritiikkiä poliittista valtaa käyttäviä vastaan on riittämiin – metatasolla koko kirja on sellainen.

Viinamaa ansaitsi paikkansa lukulistallani täysin omalakisen kerrontansa vuoksi. Kaunis ja kauhistuttava, karmaiseva ja koominen yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla. Tässä tapauksessa puhtaasti kirjalliset ja kerronnalliset ansiot painavat kuitenkin lukukokemusta enemmän. Top 100-listalleni, mutta ei aivan kärjen tuntumaan.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kolme tapaa lähestyä tekstiä: ”Kuinka kirjaa luetaan?”

2. ”Ajattele Alienia, kuvittele Kummisetä ja Hannibal Lecter”

…………………………………………….

Maailmanmaineeseen haudan takaa

Edellinen päivitykseni nosti sos-mediassa keskustelua ”ikärasismista” kirjailijoita kohtaan. Tulenkantajien kirjallisuuspalkinto vientiponnisteluineen ”nuorille, kauniille ja rohkeille” on paikallaan. Tarkempi pointtini oli, ettei kirjaa (ja kirjailijaa) ole olemassa ilman näkyvyyttä. Harva kyselee kirjaa kaupasta tai lainastosta aivan sokkona.

Mutta – kuten sanoin, tärkeintä on kirjoittaa ja luottaa työhönsä. Nostan tähän uudelleen parin vuoden takaisen päivityksen. Kaikki on mahdollista.

John Williamsin Stoner on romaaniksi harvinainen tapaus. Kanteen poimittu The New Yorkerin lainaus väittää: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”. Kansipaperin liepeestä löytyy lisäksi usean kirjailijakollegan suositus. Monesti koettuja markkinointikeinoja, mutta tässä tapauksessa olen valmis allekirjoittamaan ne.

Williamsin romaani ilmestyi Amerikassa jo vuonna 1965. Stoner sai kohtuulliset arviot, myikin, mutta teos vaipui nopeasti suurelta yleisöltä unhoon. Romaanin uusi elämä ja maailmanmenestys alkoi Europasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun kirja käännettiin useille kielille. Bazar on julkaissut nyt Stonerin Ilkka Rekiaron käännöksenä.

Asetelma ei ole ennen kokematon. Haluan mainita tässä yhteydessä unkarilaisen Sándor Márain romaanin A gyertyák csonkig égnek, jonka hän julkaisi 1948. Sosialismin aikainen kritiikki lyttäsi teoksen, eikä se muuallakaan lentoon lähtenyt. Viidenkymmen vuoden kuluttua romaani heräsi henkiin ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen vuonna 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Tarkalla lähiluvulla Williamsin ja Márain romaaneista voi löytää tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Blogi ei nosta arvioihinsa sisältöselostuksia tai juonireferaatteja. Ne avautuvat mahdolliselle lukijalle romaanin myötä oikeassa kontekstissaan. Listaan suositukseeni muutaman kiteytyksen Williamsin romaanin menestyksen syistä: mitä Stoner on – ja mitä se ei ole.

1. Williamsin kieli välttää kaikkea korostusta ja alleviivausta. Kerronta ei hae mitään itsensä ulkopuolelta, räväkkyyden tai tekstillisen briljanssin sijaan Stoner tarjoaa äärimmäisen levollisia lauseita, jotka kuljettavat kerrontaa pienin elein.

2. Romaanin rakenne on yksinkertainen. Kronologinen kerronta toimii ilman ennakointeja, takaumia tai tarkoituksellisesti tehtyjä tihentymiä. Ei laskelmoituja ”gliffhangereita” lukujen loppuun, yllätyskäänteitä, jotka toimisivat lukemisen kiihokkeina. Päähenkilön elämänmittainen tarina soljuu tasaisen vastustamattomasti käänteistään huolimatta.

3. Päähenkilö Stoner on arkinen, alistuva, työtä ja arvojaan kunnioittava mies, josta muodostuu eräänlainen antisankari. Williams valitsee objektiivisen, kaikkitietävän kertojan ja pääsee lukijan nahkojen alle ”minäkertojaa” paremmin. Lukija alkaa kokea voimakasta samaistumista, kuin seuraisi kertojan kanssa tapahtumia paikan päällä.

4. Romaanin jännite syntyy vastavoimista. Stonerin hiljainen ristiriita ulottuu elämän lähtökohtiin, työhön, tavoitteisiin, avioliittoon, tyttäreen… onnellisuudeksi tulkittavia hetkiä on harvassa, pysyvän rakkauden mahdollisuudestakin on luovuttava ympäristön paineiden vuoksi. Kirjan tarinalliset ainekset ja käänteet ovat vähäiset, tulos syvästi koskettava ja inhimillinen. Myötätunto ja kunnioitus ovat sanoja, jotka lukemisen jälkeen nousevat mieleen.

5. Stonerin tarjoamaa elämystä voisi punnita monesta kulmasta: päähenkilöiden asetelmista löytyy tiettyä kliseisyyttä, tarinasta patetiaa ja melodraamaa. Romaania voisi halutessaan nimittää ”lukuromaaniksi”, ilmaisua millään tavoin väheksymättä. Edellä mainituista syistä huolimatta, ja myös niiden tähden, Stoner jäänee pysyvästi kirjallisuuden historiaan. Omalla listallani Williamsin teos heilahti aivan kärjen tuntumaan. Ja on syytä uskoa, että se pitää siellä paikkansa.

…………………………………………..

John Williams syntyi Teksasissa 1922, palveli toisen maailmansodan aikaan Intiassa ja Burmassa ja teki elämäntyönsä tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa. Hän oli yksi luovan kirjoittamisen opetuksen pioneereista. Williams kuoli 1994.

……………………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

2. Runo, Tomas ja Nobel

…………………………………………..