Viinamaassa syödään poikalapsia

Mo Yan, oikealta nimeltään Gyan Moye palkittiin kirjallisuuden nobelilla 2012. Tutustuin Yaniin vasta tänä vuonna, joten juttuni on auttamatta myöhässä. Tai sitten ei, sukupolvet katoavat, hyvät kirjat elävät ikuisesti.

Photo by ChinaFotoPress/Getty Images

Mo Yan syntyi vuonna 1955 Kiinassa, Shandongin maakunnassa, jossa Keltainen joki laskee Bohainmereen. Kulttuurivallankumouksen aikana koulu oli keskeytettävä ja lähdettävä paimenpojaksi. Hengenpitimiksi piti syödä kasveja ja puun kaarnaa. Myöhemmin Yan työskenteli tehtaissa ja valmistui Beijingin yliopistosta 1991.

Yanilta on suomennettu kolme teosta: Seitsemän elämääni, 2013. Viinamaa, 2014 ja Punainen durra, 2016. Kaikista käännöksistä vastaa Riina Vuokko. Viinamaa on liki viisisataasivuinen jötkäle, jonka luin juuri loppuun. Kirjailijan bibliografiasta löytyy yli kaksikymmentä teosta: romaaneja, esseitä ja novelleja.

Nobelistin otetta on verrattu Franz Kafkaan ja Joseph Helleriin. En allekirjoita hätäistä rinnastusta lainkaan. Yan itse pitää esikuvanaan Gabriel García Márquezia. Esikuva ei merkitse saman tyylin tavoittelua. No, kyllä Yan solahtaa maagisen realismin muottiin, mutta tarkennetaan tätäkin luonnehdintaa.

Márquezin tekstissä kulkee lämpimän humaani pohjavirta. Yanin tyylikeino on parodia ja sysimusta huumori. Hyperbola on kirjallisuudessa käytetty voimakkaan liioitteleva kielikuva. Viinamaassa kirjailija vie tarinan ennennäkemättömälle tasolle, koko teos on yhtä liioittelun liioittelua ja kerronnan käänteiden (ilo)tulitusta.

Kirjan yhä absurdimmaksi käyvää, houreista juonirihmastoa pitää kasassa valtion syyttäjäviraston erikoistutkija Ding Gou’er, joka lähtee Viinamaahan ottamaan selvää huhusta, jonka mukaan poikalapsia myydään Keittotaidon akatemian Erikoisherkkujen keskukselle, jotta niistä voidaan valmistaa soijassa marinoituja eliitin juhla-aterioita.

Sisäkkäistarinoissa viina virtaa ja korkein hyve on kestää megalomaanista juopottelua. Useassa arviossa on nostettu esiin rankka lukukokemus ja kyselty kirjailijan moraalin perään. Tällaisessa kritiikissä luetun ymmärrys on jäänyt täysin pintatasolle ja ilman suhdetta kirjallisuuden jatkumoon ja perinteeseen.

Mo Yanin kerronta ponnistaa huhujen, legendojen, velhojen, magian ja ylimaallisen maailmasta. Samaan tapaan kuin läntisen perinteen sadut. Nostan esimerkiksi Grimmin veljekset, joiden tarinat käsittelivät alkuaan seksiä, insestiä ja raakaa väkivaltaa. Veljekset editoivat tarinansa aikuisille suunnatusta kerrontaperinteestä. Satuja on loivenneltu, mutta vähemmälle huomiolle jääneissä on todella kovaa kamaa: ”Mylläri: Lapseni, jollen hakkaa molempia käsiäsi poikki, niin paha vie minut mukanaan, ja tuskissani lupasin jo totella häntä. Autathan minua hädässäni ja anna anteeksi se paha, jota sinulle teen.”

Kun Kiinasta on kyse, kirjailijalta on odotettu myös poliittisia kannanottoja, joita Yan on karttanut. Se ei ole kaikkia miellyttänyt. Olisi pitänyt kirjoittaa enemmän ”järjestelmää” vastaan. Kun Viinamaasta lukee myös rivien välit, kritiikkiä poliittista valtaa käyttäviä vastaan on riittämiin – metatasolla koko kirja on sellainen.

Viinamaa ansaitsi paikkansa lukulistallani täysin omalakisen kerrontansa vuoksi. Kaunis ja kauhistuttava, karmaiseva ja koominen yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla. Tässä tapauksessa puhtaasti kirjalliset ja kerronnalliset ansiot painavat kuitenkin lukukokemusta enemmän. Top 100-listalleni, mutta ei aivan kärjen tuntumaan.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kolme tapaa lähestyä tekstiä: ”Kuinka kirjaa luetaan?”

2. ”Ajattele Alienia, kuvittele Kummisetä ja Hannibal Lecter”

…………………………………………….

Tänään on Hitlerin syntymäpäivä

Käytän kierrätysmateriaalia toistamiseen – päivitän tiukan aiheen ja sille haetun vastapainon ja lukusuosituksen. Tänään on Johtajan syntymäpäivä. Adolf Hitler syntyi Branau am Innin kaupungissa Itävallassa 20.4.1889. Kuolinhetki Berliinin bunkkerissa oli vain kymmen päivää myöhemmin 30.4.1945.

Aihe on ajankohtainen. Olen vakuuttunut, että tämän päivän uusnatseilla ja kiihkonationalisteilla on historian tuntemuksessa syviä puutteita. Antiikin runoilija Horatiuksen sanoin: ”Vestigia terrent – Jäljet pelottavat.”

Oliver Hirschbiegelin elokuvassa Perikato, Bruno Gantz tekee Hitlerinä käsittämättömän hienon näyttelijäsuorituksen. Hän kykenee kaivamaan sisältään toisen persoonan. Uusilla katselukerroilla nyansseja löytyy aina lisää. Koko elokuva on millintarkkaa historiallista ja psykologista draamaa.

Katsottuani elokuvan aikanaan, luin sille vastapainoksi Etty Hillesumin dokumenttiromaanin Päiväkirja 1941- 1943. Sattumalta syntynyt ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Elokuva peilaa kirjaa – ja päinvastoin.

Kliseisesti tiivistettynä jälkeenjäänyt Päiväkirja on kuvaus hyvän ja pahan taistelusta. Sekä ihmisen sisällä, että ulkopuolella. Hillesum käyttää sellaisia sanoja kuin Jumala ja sielu. Silti hän ei kaunistele, vaan tuo esiin myös omat heikkoutensa.

”Voimakas viha saksalaisia kohtaa myrkyttää mielen. /…/ Kunnes yhtäkkiä muutamia viikkoja sitten tuli mieleeni vapauttava ajatus, joka pisti esiin rikkaruohoerämaasta kuin epäröivä pieni ruohonkorsi: jos olisi edes yksi kunnollinen saksalainen, hän olisi sen arvoinen, että häntä suojeltaisiin kokonaista barbaarijoukkiota vastaan, ja sen yhden kunnollisen ansiosta ei pitäisi vihaa kohdistaa koko kansaan.”

Hillesumin kärjistys kumpuaa vihasta ja kauhistuksesta, mutta johtopäätös sopii mitä terävimmin myös tähän päivään: ”Erittelemätön viha on pahinta. Se on oman sielun sairautta.”

Päiväkirjan sivuilta löytyy outoa voimaa, jota minun on vaikea selittää. Hillesum kasvoi Amsterdamissa, josta juutalaiset koottiin Westerborkin leirille, viimeiselle pysäkille ennen Aushwitzia. Etty Hillesum ei yrittänyt piiloutua vaan meni leirille vapaaehtoisesti. Sitäkään en saata ymmärtää.

”Kärsimys ja ilo… lukemattomat julmuudet, kaikki tämä sulautuu minussa voimakkaaksi kokonaisuudeksi. Hyväksyn tuon yhteyden ja alan yhä paremmin ymmärtää kaikkea, vaikka en osaisi selittää sitä vielä kenellekään. /…/ Siksi minun täytyy elää niin hyvin ja vakaumuksellisesti kuin mahdollista viimeiseen henkäykseeni saakka, niin ettei sen, joka tulee minun jälkeeni, tarvitse aloittaa aivan alusta ja ettei hänellä ole enää yhtä vaikeata kuin minulla.”

………………………………………………………….

Blogin ekstralinkki:

Nobelin rauhanpalkinto Adolf Hitlerille?

………………………………………………………….

Väärässä paikassa väärään aikaan

Päivitän jutun, jota olen käyttänyt täällä aiemmin. Syy on Jukka Petäjän lauantaiessee Hesarissa. Teksti kertoo kirjailija Truman Capoten ”joutseniksi” kutsutuista ihailijoista. Seurapiiri suuttui, kun kirjailija käytti negatiivisesti heidän yksityisyyttään romaaninsa materiaalina.

Helsingin sanomat 15.4.2017

Oma fokukseni on kuvassa, jossa Marilyn tanssii El Morocco yökerhossa Capoten kanssa vuonna 1954. Kliseistä ilmaisua käyttääkseni kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Otoksen ristiriitainen tunnelataus on käsin kosketeltava ja moneen suuntaan avautuva.

Marilyn Monroe kuoli 5. elokuuta 1962. En ollut näyttelijästä kiinnostunut, mutta kun aloin pohtia romaania ihmisen identiteetin muotoutumisesta Marilyn kiilasi väistämättä tekstiin mukaan. Romaanin teema tarvitsi hänen pirstaloitunutta imagoaan. Marilyn kyseenalaisti usein identiteettinsä ja pohti mikä on muiden luomaa, mikä hänen aitoa itseään.

Marilyn Monroe, kuva: Richard Avedon

Pohjiksi tuli luettua melkoinen määrä Marilynistä kirjoitettua tekstiä. Mutta yhtä hyvin narratiivisen sosiaalipsykologian väitöskirja. Haastattelin myös sisareni ystävätärtä joka on, ellei nyt maailman, niin Suomen paras Marilyn-asiantuntija. Marilynin hiuspinni julkaistiin 2009, ja nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi.

Kirjan takakannessa tiivistyy oleellinen kysymys: ”Marilynin hiuspinni lähtee liikkeelle Budapestin terrorismin museosta ja kiertää Kiinan ja Lontoon kautta kotiovelle. Miksi emme uskalla muistaa oikein? Kuka meidän identiteettimme oikein määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?” Lopuksi kaksi kuvan innoittamaa kappaletta romaanista. Nerokkaana itseään pitävä kirjailija tajuaa juuri olevansa väärässä paikassa väärän aikaan.

Kuva: UPI

”Mies pysähtyy hyllyn päätyyn lähelle ulko-ovea, ottaa sangat hyllystä ja katsoo kasvojaan peilistä, hän muistaa kuvan, se pulpahtaa mieleen pelästyttävän tarkkana, eikä hän saata muistaa missä olisi voinut nähdä otoksen aiemmin: Marilyn Monroe tanssii yökerhossa miehen kanssa, jonka ilme on hätääntynyt, Marilyn katsoo olkansa yli taakseen, tavoittaa katseellaan toista henkilöä, joka ei näy kuvassa, hymyilee tavalla josta näkee, että hän ja toinen jakavat salaisuuden, jota muut eivät tiedä. Tanssikavaljeerin pyöreät silmälasit – liki pyöreät, muovisankaiset lasit saavat hänet näyttämään koulupojalta, hän on Truman Capote, jonka epätoivoinen ilme kertoo, että hän on vaikeuksissa, että tilanne on riistäytymässä hallinnasta eikä hän ole Marilynille muuta kuin kiusallista rekvisiittaa. Mies tuijottaa peilikuvaansa, samaa hölmistynyttä ja kontrolloimatonta ilmettä kuin mustavalkoisen kuvan kirjailijalla, joka on juuri käsittänyt, että hänen olisi parempi olla jossain muualla.”

……………

”Hän puhuu innostuneesti ja liikkuu samalla. Käsi huitaisee laajan kaaren tämän tästä: Marilyniä on kuvattu lahjakkaaksi autistiksi. Ja mielenvikaiseksi rajatilapersoonallisuudeksi. Häntä on väitetty seksinnälkäiseksi viettelijäksi ja naiivin viattomaksi lapsinaiseksi. Hän oli aito luonnonlapsi. Ja typerä teeskentelijä. Hyvä näyttelijä. Ja huono.

Nainen pitää tauon ja antaa seuraavien sanojen ladata painoa itseensä: Unohtakaa kliseet… ja toisaalta, Marilynin kohdalla on kyse mitä suurimmassa määrin kliseestä! Kyllin paradoksaalista ja hedelmällistä tutkimusaineistoa siis.”

………………………………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Älä kuuntele sydämesi ääntä: ”Kliseillä on aina tilausta”

2. Mitä mensetykseen vaaditaan: ”Keskinkertaisuus ja kuuluisuus”

…………………………………………………………………

Ensimmäinen avaruuslento ja syntymän ihme

Huhtikuun 12. päivänä 1961 Neuvostoliitto lähetti avaruuteen Vostok 1-raketin ja kosmonautti Juri Gagarinin, joka kiersi maapallon ja palasi lennoltaan elävänä takaisin. Mäntän kirjastossa avautuu tänään Arto Huhtisen kokoama näyttely ”Lapsuuden sankarille”. Esillä on vanhoja valokuvia, postikortteja, propagandajulisteita, pinssejä, lehtiä, kirjoja ja leluja.

Juri Gagarin 1961.

Aamulehti kirjoittaa tänään: ”Näyttelyssä tärkeää roolia kantaa kaksi hienoa runoa, Heikki Salon klassikko Lapsuuden sankarille ja Juha Siron huhtikuun 12. päivästä kertova runo.”

Runoni taustalta löytyy tarina. Ensimmäinen ihminen avaruudessa oli aikanaan etusivun juttu koko maailmassa, joten ihmiskunnan merkkipaalu oli luontevaa ikuistaa vuonna 2013 julkaistuun 365 runon kokoelmaani Babel.

Luin tekstini maailman pienimmän museon kesätapahtumassa – Velaatan maitolaiturimuseolta saattoi matkustaa avaruuteen ja saada todisteeksi kuvan maalamassani tinttamareskissa. Avaruuskeskuksen avajaisissa oli myös intohimoinen keräilijä Arto Huhtinen, joka tunnetaan myös Reino & Aino Kotikengän ja Suomen Kumitehtaan toimitusjohtajana.

Aamulehti 12.4.2017

Kävi ilmi, että ensimmäisen avaruuslennon päivä on hänen syntymäpäivänsä. Julkaisin runoni viisikymmentä yksi vuotta Gagarinin lennon jälkeen. Sattumoisin kuvasin viimeisillä riveillä uuden elämän alun, joka olisi hyvinkin saattanut olla Huhtisen syntymä.

…………………………………………….

Kello 9.07 Moskovan aikaa

sosialismin sankari syöksyy avaruuteen

toveri Teräsmiehen nopeus on 28 000 kilometriä tunnissa

kun hän aloittaa kokeensa painottomassa tilassa:

harjoittelee liikesarjoja, kirjoittaa ja syö

kello 9.37 Juri Aleksejevitsh ehtii nähdä

auringonlaskun Havaijin yllä – Vostok 1 kiertää

maan varjoon ja Moskovan radio kertoo lennosta

matka maapallon ympäri kestää 108 minuuttia

tähtitaivaan Kolumbus ehtii jo itsensä edelle

hän hymyilee New Yorkissa, Lontoon lentokentällä

ja Tampereen keskustorilla – laulaja kysyy:

Näätkö rakastavaisen kaupungin päällä

Kuuletko lapsien syntyvän täällä

kello 10.55 Juri Aleksejevitsh Gagarin leijuu

varjonsa varassa Uzmorjen pellolle

lähelle rakettinsa kuumentunutta kapselia.

Viisikymmentäyksi vuotta myöhemmin

yöllä satanut lumi säkenöi aamupäivän auringossa,

sairaalan synnytysosastolla kaikki sujuu hienosti,

”kuin oppikirjasta”, kätilö sanoo.

Äiti saa lapsen rinnoilleen ja maailma on

yhdessä hetkessä ihmettä täynnä.

…………………………………………

Ekstralinkissä neuvostotaiteilija ja nobelisti, jonka totalitarismin kone koetti jauhaa.

…………………………………………

Harakka ja huhtikuun sumuinen kuu

Jenni Haukio on koonnut Suomen juhlavuodeksi Otavan kustantaman, juuri julkaistun runoantologian Katso pohjoista taivasta. Satakuusikymmentä runoilijaa ja kolmesataaviisikymmentä sivua. Haukion sanoin: ”teos on kunnian- ja rakkaudenosoitus runoudelle Aleksis Kivestä nykypäivään.”

Haukion valitsema tekstini on viidentoista vuoden takaa. En julkaise sitä tässä, ehkä joskus tuonnempana. Selailin kokoelmiani noilta ajoilta ja mietin miten erilaisin tunnelatauksin nykypäivään verraten olen niitä kirjoittanut. Jotain muuttumatonta silti on: runon estetiikka ja etiikka, jonka takana voi seisoa. Särmät ja vastakohdat, joista runo hakee kipinää. On mahdoton kirjoittaa rivejä, joita ei koe omaksi äänekseen.

Nappaan tähän Perjantairunoksi tekstin vanhoilta ajoilta. Valinta on yksinkertainen, koska runon nimi on Huhtikuu. Rivit löytyvät kokoelmasta Musta runokirja (Like 2000).

Kuva: Pictaram, Heikki Helle

Runon tekeminen on sellainen sairaus

ettei siitä saisi kirjoittaa.

Pitää maata sängyssä ja jättää sirpaleet lakaisematta,

varata olutta käden ulottuville ja miettiä

miten kaunis lintu harakka on.

Se pysyy ilmassa kuin ajatus

kun ei lentämisestä tiedä.

Ilman tuulta ja räntää ei kevät tule.

Ilta tulee, huhtikuun sumuinen kuu.

Autojen ikkunat huurtuvat parkkipaikoilla

ja jossain laulaa oopperan diiva,

silloin runon tekeminen on maailman turhin tauti.

Syvästi alastomana haravoit unissani

puiston kuivunutta nurmea.

Kun soitan sinulle, pyydät kuvittelemaan

väliimme pingotetun köyden

ja tulen, joka polttaa sen poikki.

……………………………………………

Blogin ekstralinkissä Mirkka Rekola:

”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille”

……………………………………………

Maailmanmaineeseen haudan takaa

Edellinen päivitykseni nosti sos-mediassa keskustelua ”ikärasismista” kirjailijoita kohtaan. Tulenkantajien kirjallisuuspalkinto vientiponnisteluineen ”nuorille, kauniille ja rohkeille” on paikallaan. Tarkempi pointtini oli, ettei kirjaa (ja kirjailijaa) ole olemassa ilman näkyvyyttä. Harva kyselee kirjaa kaupasta tai lainastosta aivan sokkona.

Mutta – kuten sanoin, tärkeintä on kirjoittaa ja luottaa työhönsä. Nostan tähän uudelleen parin vuoden takaisen päivityksen. Kaikki on mahdollista.

John Williamsin Stoner on romaaniksi harvinainen tapaus. Kanteen poimittu The New Yorkerin lainaus väittää: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”. Kansipaperin liepeestä löytyy lisäksi usean kirjailijakollegan suositus. Monesti koettuja markkinointikeinoja, mutta tässä tapauksessa olen valmis allekirjoittamaan ne.

Williamsin romaani ilmestyi Amerikassa jo vuonna 1965. Stoner sai kohtuulliset arviot, myikin, mutta teos vaipui nopeasti suurelta yleisöltä unhoon. Romaanin uusi elämä ja maailmanmenestys alkoi Europasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun kirja käännettiin useille kielille. Bazar on julkaissut nyt Stonerin Ilkka Rekiaron käännöksenä.

Asetelma ei ole ennen kokematon. Haluan mainita tässä yhteydessä unkarilaisen Sándor Márain romaanin A gyertyák csonkig égnek, jonka hän julkaisi 1948. Sosialismin aikainen kritiikki lyttäsi teoksen, eikä se muuallakaan lentoon lähtenyt. Viidenkymmen vuoden kuluttua romaani heräsi henkiin ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen vuonna 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Tarkalla lähiluvulla Williamsin ja Márain romaaneista voi löytää tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Blogi ei nosta arvioihinsa sisältöselostuksia tai juonireferaatteja. Ne avautuvat mahdolliselle lukijalle romaanin myötä oikeassa kontekstissaan. Listaan suositukseeni muutaman kiteytyksen Williamsin romaanin menestyksen syistä: mitä Stoner on – ja mitä se ei ole.

1. Williamsin kieli välttää kaikkea korostusta ja alleviivausta. Kerronta ei hae mitään itsensä ulkopuolelta, räväkkyyden tai tekstillisen briljanssin sijaan Stoner tarjoaa äärimmäisen levollisia lauseita, jotka kuljettavat kerrontaa pienin elein.

2. Romaanin rakenne on yksinkertainen. Kronologinen kerronta toimii ilman ennakointeja, takaumia tai tarkoituksellisesti tehtyjä tihentymiä. Ei laskelmoituja ”gliffhangereita” lukujen loppuun, yllätyskäänteitä, jotka toimisivat lukemisen kiihokkeina. Päähenkilön elämänmittainen tarina soljuu tasaisen vastustamattomasti käänteistään huolimatta.

3. Päähenkilö Stoner on arkinen, alistuva, työtä ja arvojaan kunnioittava mies, josta muodostuu eräänlainen antisankari. Williams valitsee objektiivisen, kaikkitietävän kertojan ja pääsee lukijan nahkojen alle ”minäkertojaa” paremmin. Lukija alkaa kokea voimakasta samaistumista, kuin seuraisi kertojan kanssa tapahtumia paikan päällä.

4. Romaanin jännite syntyy vastavoimista. Stonerin hiljainen ristiriita ulottuu elämän lähtökohtiin, työhön, tavoitteisiin, avioliittoon, tyttäreen… onnellisuudeksi tulkittavia hetkiä on harvassa, pysyvän rakkauden mahdollisuudestakin on luovuttava ympäristön paineiden vuoksi. Kirjan tarinalliset ainekset ja käänteet ovat vähäiset, tulos syvästi koskettava ja inhimillinen. Myötätunto ja kunnioitus ovat sanoja, jotka lukemisen jälkeen nousevat mieleen.

5. Stonerin tarjoamaa elämystä voisi punnita monesta kulmasta: päähenkilöiden asetelmista löytyy tiettyä kliseisyyttä, tarinasta patetiaa ja melodraamaa. Romaania voisi halutessaan nimittää ”lukuromaaniksi”, ilmaisua millään tavoin väheksymättä. Edellä mainituista syistä huolimatta, ja myös niiden tähden, Stoner jäänee pysyvästi kirjallisuuden historiaan. Omalla listallani Williamsin teos heilahti aivan kärjen tuntumaan. Ja on syytä uskoa, että se pitää siellä paikkansa.

…………………………………………..

John Williams syntyi Teksasissa 1922, palveli toisen maailmansodan aikaan Intiassa ja Burmassa ja teki elämäntyönsä tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa. Hän oli yksi luovan kirjoittamisen opetuksen pioneereista. Williams kuoli 1994.

……………………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

2. Runo, Tomas ja Nobel

…………………………………………..