Ollako oikeassa vai eikö olla?

Perjantairuno viittaa edelliseen päivitykseen ja oikeassa olemisen taakkaan. Teksti on itselleni kirjoitettu. Tein taannoin erilaisia kirjeensulkijatarroja omaan käyttöön ja haalin niihin säkeitä vanhoista kokoelmistani. Kas, kaikki on suhteellista. Ja pirunko väliä sillä, onko hetken oikeassa vai ei. Lopulta tilit menevät aina tasan.

Einstein 1921, Vien. (Ferdinand Schmutzerin arkisto)

Yritin taivuttaa maailman

omaan muotooni.

Pidin huolta

ja muistin sanoa muille

missä on mieltä.

Laskin loputtomasti toden näköisyyksiä.

Aamulla tuuli nousi

ja taivutti koivun latvan.

Auringonlaskussa tanssi hyttynen,

hieno hyönteinen.

Tietokonetta tarkemmin

se osaa aistia

elämää ympärillään.

Kaiva siinä sitten helmet paskan seasta

Piru periköön Gutenberg, minkä teit! Sysäsit alkuun kehityksen, jolle ei loppua näy. Tuskin on viisisataa vuotta kulunut ja täällä on täysi helvetti. Kirkko ei vahdi mitä julkaistaan ja kaikenmaailman valopäät kiristävät tahtia vain. Itse pääpiru on keksinyt, että kuka tahansa voi ilmaista itseään ja painattaa vaivattomasti vaikka yhden kirjan. Tavaraa tulee saatana niin, ettei kukaan ehdi kaikkea lukea. Kaiva siinä sitten helmet paskan seasta.

Duomo Siena, lokakuu 2013.

Ja semmoinenkin laite on keksitty, johon voisi tilata kaikki maailman kirjat vaikka vessanpöntöllä istuisi. Mutta ne, joilla on valta ja rahat, pitävät vielä entisestä kiinni kynsin hampain. Kuten aina ja kaikkina aikoina.

Valokuvista, elokuvista ja taskuun mahtuvasta musiikista sinä et ymmärrä yhtään mitään. Niidenkin teossa tahti kiihtyy, mutta kukaan ei ole keksinyt ruveta rajoittamaan niiden tekoa ja vahtimaan, että vain ”hyvää” julkaistaan. On ainutlaatuista, miten täällä ”Gutenbergin galaksilla” keksintöäsi vieläkin vaalitaan.

Ja sitten on nämä perkeleen plagiaattikohut. Kirjaan painettuja kuvia varastetaan ja rahastetaan aivan muissa yhteyksissä. Se on väärin, niin minäkin ajattelen! Mutta on sekin, ettei osata lopettaa ja kopioita haetaan sieltäkin missä niitä ei enää ole. No, nykyään jokaisesta uutisesta nuollaan verta niin kauan, kun sitä vähänkin haistetaan.

Pentti Saarikoski, Punaiset liput (weilin+göös 1966)

Nappasin kirjahyllystäni yhden kappaleen vanhaa keksintöäsi. Siinä on vielä ”quattrocenton lyijyistä jälkimakua”, kuten runoilija sanoisi. Onhan teksti vuonna 1966 metallikirjakkeilla ladottua. Kirjoittaja oli aikanaan kuuluisa mies, joi hillittömästi viinaa ja esiintyi lehtikuvissa mustan pantterin kanssa. Tekstin lainaus tähän on silkkaa sattumaa. Ehkä se vain kieputtaa juttuni näkökulmaa hieman eri asentoon.

”Uudessa kuvalehdessä on Paavo Rintalaa syytetty plagioinnista. Jaakko Lintinen väittää ja perusteleekin väitteensä, että Rintala on romaanissaan Mummoni ja Mannerheim ottanut ainakin yhden kohdan melko suoraan Anna Kareninasta. Vaikka Lintisen esimerkistä käykin ilmi, että Rintala aivan ilmeisesti on käyttänyt Tolstoin tekstiä hyväkseen, minä en ole Lintisen mukana sitä mieltä, että tämä alentaisi Rintalan romaanin arvoa. Jos Tolstoi on kirjoittanut jonkin kohtauksen niin, ettei Rintala sitä sen paremmin pystyisi tekemään, Rintalan on tietysti parasta käyttää Tolstoin työtä hyväkseen, niin kuin tieteenkin alalla käytetään aikaisempia keksintöjä ja havaintoja.”

……………………………………..

Lainaus Pentti Saarikosken kirjasta Punaiset liput. Alaotsikkona MIELIPITEITÄ. (weilin+göös 1966) Palaan kirjaan vielä tuonnempana.

………………………………………

Runoilijan ”quattrocenton lyijyinen jälkimaku” löytyy täältä.

Perjantairuno kysyy ”Miten käy elävitten”

Ei kuollut äiti (84v.) vaikka sukua jo sairaalaan hälyteltiin. Tänään oltiin jo lääkärikäynnin jälkeen kirppiksellä kahvilla. Toistuva keuhkokuume ja vereen levinnyt pneumokokkibakteeri lienee nujerrettu.

Runon vuosi 25.10.

Elämän ja kuoleman pohdintojen tueksi tarjoan päivän Perjantairunon äidin kirjasta. Runon vuodessa on muutama säe jokaiselle päivälle ja tilaa omille merkinnöille. Ja kuten näkyy muistiinpanojen mahdollisuutta on käytetty kiitettävästi. Saattaa olla, että kirjoittamisen tarve on periytynyt geeneissä.

Kirjan painettu runo tälle päivälle 25.10. on valittu Kaarlo Kramsulta. Sanokaa mitä sanotte, mutta vanhahtavassa yksikertaisuudessaan säkeet ovat silkkaa kromiterästä. Minua viehättää erityisesti persoonallisesti taivutettu sana ”elävitten”. Rivit ovat osa runosta Mustalainen.

Kuihtuu kukka, kaatuu puu,

linnun laulu lakastuu:

niin käy elävitten.

Mitä tulee sitten?

……………………………………

Kaarlo Kramsu (s. 1855) kuoli Niuvanniemen mielisairaalassa 39 vuoden iässä. Hän oli toimittaja ja kaksi ”Runoelmaa” julkaissut runoilija.

Mona Lisan silmät – kuvia Toscanasta

Tein kolmen viikon takaisen päivityksen Ellen Gallagherin näyttelystä. Napsiessani kuvia Sara Hildénin avajaistilaisuudessa, tuttu mies kommentoi: ”Olet sitten alkanut valokuvaamaan.”  Kaveri on itse valokuvaaja, joka toimi yhtä aikaa kanssani Pirkanmaan taidetoimikunnassa.

Ei minulla kommenttiin vastausta ollut, mutta tottahan se on. Aloitin hieman toisella kymmenellä. Ensimmäinen kamera oli isäni arpajaisvoitto, kaksisilmäinen peiliheijastuskamera Yashica D.

Toscana, lokakuu 2013

Toscana, lokakuu 2013

Toscana, lokakuu 2013

Seuraava löytyi divarista, Voigtländer Vito, jonka optiikka kääntyi palkeella kameran sisään. Sitten Yashica TL Electro X järjestelmäkamera. Ensimmäisen digitaalisista Canoneistani hankin, kun kuvien resoluutio ylitti kolme megapikseliä. Sillä ylsikin jo Kamera-lehden kansikuvaan.

Tuoreinta kameraa harkitsin kauan. Mieluusti pokkaria parempi, toisaalta en halua kuljetella järkkärin varusteita reissatessa. Valintani oli Panasonic Lumix DMC-FZ200, jossa on Leican kiinteä optiikka. Polttovälin kinovastaavuus 25-600 mm. Ja mikä merkittävintä, valovoima säilyy heikentymättä 24 kertaisen zoomin loppuun saakka.

Toscana, Siena, lokakuu 2013

Toscana, lokakuu 2013

Toscana, lokakuu 2013

Olen ollut hankintaan sekä tyytyväinen, että tyytymätön. Harjoiteltavaakin on vielä, mutta kameran automaattiasetusten pitäisi olla niin hyvät, etteivät tilanteet katoa säätöjen kanssa sählätessä. Lumixissa on myös valmiita tehosteasetuksia, mutta niitä on syytä karttaa. ”Luonnolliset” kuvat kestävät paremmin aikaa ja katselukertoja.

Toscana, lokakuu 2013

Toscana, lokakuu 2013

Toscana, lokakuu 2013

Tähän juttuun poimin yhdeksän kuvaa parin viikon takaiselta Toscanan reissulta. Napsin yli 1500 otosta ja karsin niistä kannettavalle 432 kuvan albumin. Viimeisessä kuvassa on mielenkiintoinen yksityiskohta, Mona Lisan silmien takaa häämöttää Medicien, firenzeläisen mahtisuvun (v. 1200-1700) vaakuna. Toscanassa renessanssi on yhä kaikkialla läsnä.

Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

Vuonna 2007 tein vielä kirjallisuuskritiikkejä Aamulehteen. Pidin silloin kanadalaista Alice Munroa vahvimpana Nobel-ehdokkaana ja perustelin näkemykseni lehteen lyhyesti:

Meillä ei novellille ole koskaan suotu korkeinta kirjallista arvostusta. Toisin on maailmankirjallisuudessa. Kanadalainen Alice Munro (s.1931) on esiintynyt Nobel-veikkauksissa usein. Hän kirjoittaa Tsehovin veroisia tarinoita, ellei sitten vieläkin parempia.

Munro kirjoittaaa ihmisen näkymättömistä puolista hienovireisellä psykologisella otteella, hänen novellinsa käsittelevät ihmisenä olemisen puolia, jotka jokainen joutuu kohtaamaan ajasta ja paikasta riippumatta. Lukeminen sopii aloittaa vaikka kokoelmasta Viha, ystävyys, rakkaus.

Alice Munro. english.astroawani.com

Jatkan juttua muutamalla kiteytyksellä Munron kirjoittajanlaadusta. Lyhyesti. Lopuksi nobelistin tekstiesimerkki, josta voi löytää näkemyksieni keskeiset elementit.

1. Kun Raymond Carver ja kumppanit pohjustivat novellin uutta nousua, heidän ilmaisuaan alettiin kutsua nimellä ”Dirty Realism”. Useimmat lajityypin kirjailijat eivät tästä pitäneet. ”Short Stories” olisi riittänyt heille hyvin. Alice Munro poisti määreestä vielä ensimmäisen sanan, hänen novellinsa ovat vain ”Stories”, kertomuksia.

Novellin perinteestä ja kaavasta poiketen Munron kertomuksista ei yleensä löydy avainkohtausta, tarinan kääntävää ”haukkapistettä” tai tarinan loppuun sijoitettua avainlausetta, maksiimia. Tarinat repäistään keskeltä arkea, ja ne saavat rakentua lukijan mielessä, hänestä kasvaa osallinen kirjailijan kertomukseen.

2. Munro valaise tarinansa viistolla valolla, hän kirjoittaa koko ajan ikään kuin asian vierestä. Jos aloituslause on dramaattinen, se latistetaan heti arkipäiväisellä jatkolla. Syntyy outo jännite, joka pakottaa jatkamaan lukemista. Tarina kiertää ydintään kuin kissa kuumaa puuroa.

3. Munro on lauserytmin mestari. Ei silkkaa rönsyä tai kalikkalausetta, kokonaisuus kulkee kuin tempoaan vaihtava musiikki. Pidempien virkkeiden jatkumo pysäytetään usein yhden tai kahden sanan lauseeseen. Munro käyttää yhtä hyvin ”näytä, älä selitä” -menetelmää, kuin sisäisten tuntemusten valaisua. Tapahtumat ja tunnetilojen kuvaukset ovat hiuksenhienossa balanssissa.

4. Ihminen ajattelee ja käsittelee tunteitaan usein saman kaavan mukaan. Munron teksteillä on kyky muuttaa tuota näkökulmaa ja esittää tuttuja asioita yllättävistä kulmista. Tekstin psykologinen ote ei maistu kliseiseltä, Munron kertomusten äärellä oma ajattelu ja oivallukset aktivoituvat.

Kirjallisuuden Nobel 2013

Kaivoin kotihyllyn Munrot esiin ja selailin tekstejä. Syystä tahi toisesta vetoavimmat tekstit löytyivät nyt 1987 suomennetusta kokoelmasta Valkoinen tunkio. Ehkä siitä saadaan uusintapainos, omani on divarista aikanaan löytynyt. Tuoreelta nobelistilta on suomennettu kaikkiaan yhdeksän teosta, kaikki Kristiina Rikmanin kääntäminä. Näin alkaa mainitusta kokoelmasta kertomus nimeltä Puuskia:

”Ne kaksi kuollutta olivat kuusissakymmenissä. Molemmat pitkiä ja komeita, hieman ylipainoisia. Miehellä oli neliskulmaiset, aika lattanat kasvot ja harmaat hiukset. Leveä nenä hiukan pilasi hänen muuten hyvin arvokasta ja komeaa ulkomuotoaan. Naisen hiukset olivat vaaleat, sitä hopeanvaaleaa sävyä, joka ei enää tunnu luonnottomalta – vaikka tietääkin ettei se ole luonnollinen – koska niin monet sen ikäiset naiset harrastavat sitä. Tapaninpäivänä, heidän piipahtaessaan lasilliselle Pegin ja Robertin luo, vaimolla oli ollut vaaleanharmaa leninki jossa oli ohuita kiiltäviä raitoja, harmaat sukat ja harmaat kengät. Hän joi gintonicia. Miehellä oli ruskeat housut ja kermanvärinen villapaita, ja hän joi ruisviskiä veden kera. He olivat juuri palanneet lomamatkalta Meksikosta. Mies oli kokeillut laskuvarjohyppyjä. Vaimo ei. He olivat käyneet katsomassa jotakin paikkaa Jukatanilla – lähteeltä se oli näyttänyt – johon oli kuulemma heitetty neitsyitä hyvän sadon toivossa.

’Vaikka oikeastaan se on vasta viime vuosisadan keksintöä’, nainen sanoi. Neitsyydestä vouhottaminen on vasta tuhatkahdeksansataaluvun keksintöä. Totuus on luultavasti se että sinne heitettiin ihmisiä kutakuinkin valikoimatta. Tyttöjä tai miehiä tai vanhuksia tai keitä nyt satuttiin kiinni saamaan. Niin että ei se neitsyyden menettäminenkään mikään turvan tae ole!”

…………………………………………

Alice Munro (s. 10.7.1931 Ontario, Kanada) kuva sivustolta: english.astroawani.com/news/category/entertainment

Maailmanluokan juttuja

Tampere tarjoaa tiukkaan tahtiin maailmanluokan taidenäyttelyitä. Tässä muutama avajaiskuvani Ellen Gallagherin näyttelystä AxME. Näyttelyn nimi on mustien slangia ja merkitsee: ”Kysy minulta.” Laaja retrospektiivi oli esillä Lontoon Tate Modernissa ja jatkaa Sara Hildénin taidemuseolta Münchenin Haus der Kunstiin tammikuussa 2014.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Vapriikissa on esillä Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet, Tampereen taidemuseossa Gordon Watkinsonin Euroopassa ja USA:ssa kiertänyt valokuvanäyttely Bauhausin perinnöstä. Mainitsen vielä toukokuisen Thomas Schütten Frauen -näyttelyn Hildénillä. Schütte on kuvanveistäjä ja yksi aikamme tunnetuimmista nykytaiteilijoista.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Ellen Gallagherin (s.1965) taide käsittelee tiivistettynä kahta asiaa: totta ja tarua. Totuuden otsikon alla käsitellään Yhdysvaltojen afroamerikkalaisen väestön historiaa, sitä miten ”afrikkalainen ihminen muuttui amerikkalaiseksi mustanaamaksi”. Taruja visualisoivat sarjat kuvaavat merenalaisen mantereen asukkaita ja fantasiaolentoja. Myytit ovat saaneet alkunsa orjalaivojen ajoilta, aaltoihin hypänneet tai heitetyt jatkavat elämäänsä Drexciyalla, mustan Atlantiksen maailmassa.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Gallaherin estetiikka on tiukkaa, aihe kerrallaan hän työstää kokonaisuuksia, joissa näkyy aikaa vievän työn valtaisa määrä. Tärkein työväline on kirurgin veitsi. Tekniikka on omaperäinen, usein kaksiulotteinen tai kerroksellinen, paperileikkauksissa herkkä ja läpinäkyvä.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Kysyttyjen näyttelyiden saaminen tänne vaatii osaamista ja hyviä suhteita avainhenkilöiden ja merkittävien museoiden kesken. Juttuni on muistutus tamperelaisille ja tänne suuntaaville, älkää ohittako hienoja näyttelyitä.

Lopuksi pari pointtia:

1. Printtihesari teki Gallagherista aukeaman ennakon. Tässä nettijutun linkki.

2. Tampere täyttää tänään 234 vuotta. Vuoden takaisen runon/jutun kaupungin perustajasta löydät linkistä.