Syödään vihollisen silmät!

Useimmiten ihmisten arkiset mielipiteet muokkautuvat liki täydellisen tietämättömyyden perusteella. Miten muutenkaan voisi olla? Harva meistä on Esko Valtaoja, joka kykenee kirjoittamaan ”Kaiken käsikirjan”.

Taistelemme näkemysten puolesta, jotka ovat meille mieluisia ja sopivia. Ravintotiede on monelle turhaa, koska aina löytyy tutun tuttu, jonka isoisä eli satavuotiaaksi syömällä silkkaa voissa käristettyä läskiä. Ja toisin päin: tiukin terveysintoilija uhraa terveytensä asiansa puolesta.

Kuva sivustolta: picstopin

Ehdottomimmat mielipiteet syntyvät narsismiin sekoittuneesta alemmuudentunteesta. Tai mieltä jäytävästä traumasta, oli se sitten tiedostettu tai tiedostamaton. En ole poikkeus tässä porukassa. Ihmiset ovat syvimmiltään hämmästyttävän samankaltaisia, vain käyttäytymismallit vaihtelevat.

Yksinkertaistettuna – ja kokeneen lääkäriystäväni sanoin: ”On lääketieteen onni, että ihmiset ovat niin toistensa kaltaisia. Mikä tepsii yhteen, sen voidaan olettaa olevan hyväksi toisellekin.”

Olen funtsinut omaa ehdottomuuttani. Ehkä muodostan mielipiteitä liian kärkkäästi ja nopeasti. Enemmän kuin yksittäistä, kaikki on lukemattomien asioiden summa. Suuressa mittakaavassa maailman menoa hallitsee mediaani, keskiarvoakin tasapäisempi suure.

Keskiverto ei kuitenkaan ole avartavaa. Luova työ, ideat ja assosiaatiot kaipaavat sytyttävää särmää. Ymmärtääkseni paremmin asioiden eri puolia, otan käyttöön muinaisten Perun intiaanisotureiden metodin – ainakin ajatuksen tasolla. Taistelussa surmattujen vastustajien silmät olivat erityisen haluttuja. Syömällä ne, kykeni näkemään vihollisen silmin.

……………………………..

Kuva sivustolta: picstopin

Perjantairuno: politiikkaa ja poetiikkaa

Esko-Juhani Tennilä, Lapin pitkäaikaisin kansanedustaja (1975 – 2011) ja vasemmistopoliitikko on julkaissut muistelmansa nimellä Toppari Arkadianmäellä. Sopii entiselle jalkapalloilijalle.

Vuonna 1971 Tennilä kertoi haastattelussa miten taistolaiset kommunistit pyrkivät käymään RUK:n saadakseen johtajakoulutusta sosialistista vallankumousta varten. Samana vuonna värikäs poliitikko julkaisi esikoisteoksensa Maailma punaisempi.

Tennilän tuore teos on seitsemästoista. Hän on julkaissut runoja, muistiinpanoja, ja lastenkirjoja. Muistelmat on puettu runon muotoon. Persoonallinen anekdootti, mutta pikaisen selaamisen perusteella kaunokirjallisia arvoja tekstistä on vaikea tavoittaa. Ehkä ei ole ollut tarkoituskaan.

Runokokoelma Esko-Juhani Tennilä. Taidehallin kutsun maalaus Tarmo Paunu.

Arvioidessa poliitikkoa poeettana, esimerkki pitää hakea aiemmasta tuotannosta. Kaivan kaksi kuriositeettia kotihyllystä: Rakastanhan minä tätä maata (Pohjoinen 1985) ja Metsän väristä en väittele enää (Otava 1996).

Tennilän runot ovat proosamaisia ideologian julistuksia, jossain välähtää luontokuva, useimmiten aatteelle alisteinen sekin. Teksteistä tiivistyy runon muotoon puettuja mielipiteitä, jotka tyhjenevät kertaluvulla.

Runo ajaa huonosti poliittisia päämääriä, sen tehtävä on toisaalla: näyttää maailma sellaisesta kulmasta, jota lukija ei ole osannut edes kuvitella. Runo voi tarjota myös lohtua ja toivoa. Tai kiihottaa mielikuvitusta muita stimulansseja tehokkaammin.

Hain tähän Tennilän runon kolmesta syystä. 1. Edesmenneen ystäväni sanoin: ”Olen edelleen sitä mieltä, että myös huonoja runoja tarvitaan.” 2. Yksi blogini teemoista, Unohdettujen runojen klinikka antaa valituille teksteille uuden elämän. Arvotuksen sijaan niissä voi olla jotain muuta kiinnostavaa, kuten ajankuva. 3. Kuvan ja sanan yhdistäminen tuo yllättäviä assosiaatioita: tulos on enemmän kuin osiensa summa.

Tennilän kirjan ja runon parina on Taidehallin kutsukortissa Tarmo Paunun maalaus Helle. Paunun näyttely Taidehallissa 20.4. – 26.5. Siitä kerroin enemmän reilun viikon takaisessa postauksessani.

RUNO KAUPPIAAN KORVISTA

Kauppiaalla on eloisat korvat.

Bachin konserttoa kuunnellessa

ne lotjottavat välinpitämättöminä

konsertti-ilmeelle tärkättyä päätä vastaan,

mutta kaupassa ne ovat hyvin eloisat.

Hiljaisuuden jatkuessa pitempään

korvat valuvat alakuloisena kaulusta kohti.

Mutta heti oven käydessä

ne ponnahtavat iloisesti hörölleen.

Niitä nykii malttamaton odotus.

Kohta ne saavatkin kuulla kauppiaiden mielimusiikkia.

Kassakoneen iloista kilinää.

Kirjan ja ruusun päivä: Cervantes & Shakespeare

Kirjan ja ruusun päivää on vietetty vuodesta 1925. Aluksi 7. lokakuuta, joka oli Miguel de Cervantesin syntymäpäivä 1547. Vuodesta 1930 lähtien on juhlittu 23. huhtikuuta, jolloin Cervantes ja William Shakespeare kuolivat, kummatkin vuonna 1616.

William Shakespeare, kuva sivustolta: Alluvium-journal.

Kirjallisuuden päivän vietto lähti leviämään Barcelonasta, Kataloniassa tuli tavaksi, että mies antaa naiselle ruusun ja nainen miehelle kirjan. Vuonna 1995 UNESCO julisti päivän kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi. Kirjoja juhlitaan ”vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina.”

Miguel Cervantes, kuva: Wikimedia Commons

Tuore 365 runon teokseni Babel ei väistä velvollisuuksiaan, vaan kirjasta löytyy runo kahden klassikkokirjailijan kunniaksi. Nykyhetkestä käydään yli neljänsadan vuoden takana ja päädytään lopulta kolmen vuoden päässä odottavaan tulevaisuuteen. Tässä teksti nro 84:

Kadonnutta hautaa

jäljitetään madridilaisesta nunnaluostarista,

jonka kolmensadan vuoden takaisessa remontissa

sekoittuivat vainajien luut –

Miguel C. halutaan viimein löytää.

Tutkijat kaipaavat vastauksia Don Quijoten luojan

elämää koskeviin arvoituksiin.

Oikeuslääkärit uskovat tunnistavansa C:n

joka haavoittui vasempaan käsivarteen

ja sai hakapyssystä rintakehäänsä

Lepanton meritaistelussa 1571.

Kirjailija joutui merirosvojen vangiksi ja orjaksi Algeriaan,

hän työskenteli veronkerääjänä ja vakoojana,

kuoli tietämän mukaan maksakirroosiin.

Kallon mallinnuksella voitaisiin viimein

rekonstruoida luotettavasti kirjailijan kasvot.

Niin C. palaisi itse oman kuolemansa

maailmanlaajuisiin juhliin yhdessä William S:n kanssa

vuonna 2016, jolloin kummankin kuolemasta

on kulunut neljäsataa vuotta.

…………………………………………………………….
(Julkaisin runon täällä jo reilu vuosi sitten, taisi olla sitä aikaa, kun viimeistelin sen Espanjassa.)
Shakespearen kuva sivustolta Alluvium-journal, Cervantes: Wikimedia Commons.

Perjantairuno ja hautajaiset

Loppuviikon päivitys ei voi välttää otsikon aihetta. Vaimon nuorimman veljen viimeinen matka tehdään perjantaina. Syöpä vei raavaasta miehestä yli puolet ennen kuin armahti kivuista.

Välimme eivät olleet kovin läheiset, mikä tarkoittaa sitä, ettemme tavanneet vuosiin. Sisarukset kyllä soittelivat toisilleen ja kertoivat kuulumisia säännöllisesti. Olkoon viimeinen tervehdykseni yhteisille, vanhoille muistoille, vaikkapa mökkipäivien ja kalareissujen kunniaksi.

Jan Kaila, Enkeli (Eelis Sinistö 1988)

Valitsin kuvaksi Jan Kailan otoksen originellista elämäntaiteilijasta Eelis Sinistöstä (Enkeli 1988). Elämä kulkee hauraalla jäällä, on hyvä pitää siivet mielessä. Mitä ne sitten merkitsevätkään, mistä kukin pelastuksensa ja lohtunsa löytää.

………………………………………………

Asut taloasi kuin meri

simpukankuoren sisällä.

Keräät kotiloiden kaulanauhaa,

kylmänä niiden sisällä

humisevat lapsuuden huoneet.

Historiaasi kirjoitetaan takaperin,

siru lihassa kerää helmeä ympärilleen.

Niin alkaa kierto alusta taas, niin kuin elämä

alkaa kerta toisensa jälkeen.

…………………………………………….

Varaslähtöjä II

Viime lauantai: jatkan työhuoneella romaanikäsistä, joka on kulkenut Los Angelesin kujalle, Taiwan Seafood & Fish companyn rapistuneille kulmille. Kadun päässä väreilevät pilvenpiirtäjien haamut, joita nousevan auringon säteet alkavat terävöittää.

Teksti takkuaa ja kurkkaan naapurin pajaan. Sauli Iso-Lähteenmäki on aloittamassa Valkeakosken sairaalan tilaamaa työtä ja pohjustaa alumiinilevyjä. Vastapäisen ateljeen Petri Niemelä on saanut pakattua Müncheniin De Martino Galleriaan lähtevän näyttelynsä.

Tarmo Paunu: Sibelius, 2011

Seuraavassa työhuoneessa on tiukka tempo. Tarmo Paunu nitoo maalattuja kankaita kehyksiin, kuplamuovi kahisee ja pakattuja töiden välissä mahtuu tuskin kulkemaan. Tarmon liki 80 maalauksen kokoelma avaa Taidehallin uuden, Vuoden taiteilija -näyttelysarjan. Vielä maanantai ja tiistai tiukkaa ripustusta, avaus yleisölle keskiviikkona 20.4.

Tarmo Paunu: Keitä te olette, mistä mä tulin, 2012.

Tarmon työt pursuavat huumoria, ihmettelyä ja elämäniloa. Sumeilemattomalla otteellaan Paunu vie valitsemansa tyylilajin aivan äärirajoille. Hän tekee myös päivityksiä taidehistorian ikoneista. Toivottavasti ehdin katsomaan Rakkaudesta -näyttelykokonaisuuden Taidehallissa ja kirjoittamaan tänne muutaman rivin lisää.

Tarmo Paunu: Pagan Couple, 2011.

Palaan työpöydän taakse. Vastapäisen seinän takaa tuskin erottuva klassinen musiikki paljastaa, että myös Viggo Wallensköld työskentelee. Näin hänen töitään muutama viikko sitten Taidemuseo Emmassa. En tiedä mitä uutta juuri nyt on tulossa. Romaanikäsikseni ei etene puolta liuskaa enempää, mutta tunnen vilauksen verran hetkeen tarttumisen taikaa. Pyynikin punatiilitehtaalla taiteilijat muuttavat maailmaa, ja olen jollain tavoin siinä osallisena.

……………………………………………………………………..

Tarmo Paunun Rakkaudesta –näyttely Helsingin Taidehallissa 20.4.-26.5.2013. http://taidehalli.fi/

Kuvat: Sibelius, 2011. Keitä te olette, mistä mä tulin, 2012. Pagan Couple, 2011.

Perjantairunossa Carver ja kadonneet tohvelit

Runoilijat Arto Lappi ja Juha Rautio ovat suomentaneet valikoiman Raymond Carverin runoja, kustantajana turkulainen Sammakko. Kokoelma Sateisten päivien jälkeen pyörii vielä painokoneissa. Haastattelin kirjallisuusillassa suomentajia, joten omalla koneellani on teoksen pdf-tiedosto. Uskallan ottaa tähän runon mittaisen varaslähdön.

Raymond Carver, Sateisten päivien jälkeen (Sammakko 2013)

Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen suomensivat Carverilta kokoelman Rivi riviltä, lyönti lyönniltä (wsoy 1994). Nyt käsillä oleva käännös on muhkeampi paketti, jonka yli 200 runoa kattavat noin kaksi kolmannesta kirjailijan runotuotannosta.

Carver (1938 – 1988) tunnetaan myös novelliperinteen uudistajana. Hänen runonsa ovat proosamaisia ja tarinallisia, säkeet zoomaavat pieniin yksityiskohtiin ja kasvattavat runot täyteen arjen magiaa. Carverin metodi on käänteinen maksiimi. Ei maalailua, ei paisuttelua, ei loppuhuipennusta. Toteavat lauseet latautuvat silti täyteen outoa energiaa.

Olen linkittänyt ennenkin parin vuoden takaiseen Carver-juttuuni, jossa valotetaan kirjailijan elämänkaarta enemmän. Sieltä löytyy myös vanhan suomennoksen suosikkitekstini. (linkki) Tässä kuitenkin poiminta tuoreesta kokoelmasta. En ole takuulla ainoa, joka on odottanut kirjaa.

Raymond Carver, Sateisten päivien jälkeen (Sammakko 2013) Suom. Arto Lappi ja Juha Rautio.

Otson valinta

Kriitikko Otso Kantokorpi ilmoitti lopettavansa ”päivälehtiin kirjoittamisen kokonaan – ainakin toistaiseksi”. Syy: ”Mediatalojen toimituksellinen aineisto tulee murskaamaan suomalaisen kulttuurijournalismin moniäänisyyden, ja tätä kehityskulkua en halua olla tukemassa.”

Hyvä ja suoraselkäinen päätös. Ja huono. Hyvä, koska se aiheutti kiivaan keskustelun, Hesarikin antaa tänään aiheelle kaksi sivua: Jaakko Lyytisen ”HS-analyysin” ja kahdeksan eri päivälehden kulttuurista vastaavan esimiehen mielipiteen.

Gunnar Berndtson: Taiteentuntijoita Louvressa (1879)

Entä huono puoli? Tässä yksi, Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokisen kommentista napattu: ”Tähän asti valtakunnallista kritiikkiä on usein kirjoitettu maakuntalehdissä puolivillaisesti.” Kumman siis lukisit kaikesta keskittämisestä huolimatta, heppoisin eväin, vai asiantuntevasti laaditun kritiikin?

Otetaan toinen verrokki kirjallisuudesta, kulttuurikritiikki on koko taidekentän kysymys. Näin edesmennyt Jarkko Laine: ”Tässä maassa asiansa osaavat kirjallisuuskriitikot voi laskea sirkkelikäden sormilla.”

Mitä vaaditaan kriitikon pätevyyteen? Provosoiden sanottuna: olemattoman vähän. Kuvataiteen tai kirjallisuuden opiskelija kelpaa. Kuvaamataidon opettaja tai juuri esikoisteoksensa julkaissut kirjoittaja, joka kutsuu itseään kirjailijaksi.

Ja toisin päin: kun kymmenien vuosien ja satojen kritiikkien kokemus antaa varmuutta ja sana painaa kuin kilon punnus, ollaan toisessa ääripäässä. Kriitikosta on tullut ennakoitavien mielipiteidensä kivettynyt näköispatsas. Suomalaiset esimerkit löytyvät vuosikymmenten takaa, ”vanhoilta hyviltä ajoilta”, jonne niin moni haikailee.

En väheksy kumpaakaan ääripäätä. Totuus, jos sellaista on, löytyy jostain tuolta väliltä. Itse tein vuosien 2003 – 2008 aikana Aamulehteen n. 150 runokritiikkiä. Mietin usein, että joku paljastaa minut ammattitaidottomaksi bluffariksi, jolta puuttuvat akateemiset kirjallisuudenopinnot.

Hesariin haastatellut päätoimittajat ovat yksimielisiä: ”Kulttuurijournalismi voi hyvin”. Entä jos se onkin totta? Jospa media tekee parhaansa niiden resurssien ja tilan puitteissa, joka sillä on käytettävissä. Missä on sellainen tasapaino, että taiteen tekijä kokee saavansa riittävästi oikeudenmukaista huomiota?

Päivän Hesari ottaa esimerkin: ”Tapaus Tuuri kuvastaa lehtikritiikin kaventumista”. Tuurin romaani Ameriikan raitti ilmestyi 1986. Sen arvioi lähes 90 suomalaista lehteä. Tuotteliaan tekijän Rauta-antura ilmestyi viime syksynä, kritiikkejä kertyi ”vain” 20. Luojan kiitos! Tuuri ei ole maailman napa, ei edes kotimaisen kirjallisuuden. Ehkä näin jäi tilaa myös niille tekijöille, joille arvostelu päivälehdessä ei ole automaatio.

Missä on kulttuurijournalismin tulevaisuus? Se ei löydy entisistä hyvistä ajoista, joista Suomen arvostelijain liittokin tuntuu pitävän kiinni (kyllä, olen jäsen) vaan tulevaisuudesta ja väistämättömästi kiihtyvästä muutoksesta.

Kulttuurijournalismi kehittyy lehtien ja nettiverkkojen yhteistyönä, viestintä ja mielipiteet kulkevat kahteen suuntaan. Monoliittiset mielipiteet murenevat, lehdet ovat aikoja sitten ymmärtäneet, että sisältö tehdään lukijan ehdoilla. Keskivertolukijan, ei kulttuuri-, urheilu-, eikä kissayhdistysihmisten.

Verkkopalveluiden keinoista meillä on vasta kalpea aavistus. Ehdin odotella jo vuosia Long Playn kaltaisen julkaisun syntymistä. Lukukeskuksen julkaisema Kiiltomato on hyvä esimerkki kritiikkifoorumista, jossa on rajattomasti tilaa jos vain resursseja riittää. Tein julkaisun ensimmäisen kritiikin jo vuonna 1999.

Vielä pari sanaa rahasta. Kriitikoiden palkkiot ovat niukat. Tiedän, että sopimusten ulkopuolella on joustoa, että joillekin maksetaan paremmin kuin toisille, että kiirelisää voi kiristää, että tiiliskiviromaanin arviosta on oikeutettua saada enemmän kuin runoläpyskästä.

Edellisestä huolimatta en voi ymmärtää, jos kritiikistä maksetaan sama palkkio, julkaistaan se sitten yhdessä lehdessä tai konsernin seitsemässä muussa. Ehkä tässäkin on osasyy ammattikriitikon protestiin. En tunne tarkkoja faktoja tänään.

…………………………………………………………..

Kuva: Gunnar Berndtson, Taiteentuntijoita Louvressa (1879) Serlachiuksen museon kokoelmat, Mänttä.

Parnasson kritiikki Perjantairunon paikalla

Pistän Perjantairunon paikalle kritiikin uunituoreesta Parnassosta. On siinä hyvään mieleen aihetta kerrakseen. Luin tuon Kristian Blombergin viimeisen virkkeen pariinkin kertaan: ”Se ei ole vain älykäs, se on myös viisas, ja tuossa viisaudessaan se esittää hienon puheenvuoron nykyrunon mahdollisuuksista.”

Kymmenen vuotta funtsittuani ja puolitoista kirjoitettuani tavoittelin Babeliin jotain uutta, sellaista, jota ei ole ennen tässä mitassa toteutettu. Tekstiä kokeilevan runon ja perinteisen estetiikan väliin: 365 runon rihmasto, jolla on draaman kaari. Teos, joka yhdistää paikan, tilan ja ajan. Näen, että pyrkimykseni on saanut vastakaikua.

Parnasso 2/2013

Pirkkalaiskirjailijoiden ilta

Tampereen pääkirjasto Metso järjestää pirkkalaiskirjailijoiden illan keskiviikkona 10.4. klo 18.00. Haastattelen paikallisia tekijöitä, jotka ovat juuri julkaisseet: Marisha Rasi-Koskinen, Valheet (wsoy), Maria Syvälä, Lähtö (Robustos), J.S. Meresmaa, Mifongin aika (Karisto), Raymond Carver, Sateisten päivien jälkeen. Valitut runot, suom. Arto Lappi & Juha Rautio (Sammakko)

Pääkirjasto Metso, pirkkalaiskirjailijoiden ilta 10.4.2013

Kattaus on monipuolinen ja mielenkiintoinen, kirjat edustavat keskenään hyvin erityyppistä genreä. Haastattelijalle valmistelu merkitsee taustoitusta, kirjailijoiden tietojen päivittämistä ja 1300 sivun luku-urakkaa. Sitten onkin jäljellä vain oleellisten asioiden kaivaminen tekstistä ja kysymysten laadinta.

Yhdessä haastattelussa ei kovin syvälle neljään kirjaan kahlata. Voin siis toivoa, että illan perimmäinen pointti on kiinnostuksen herättäminen. Eväitä innostukseen, joka saa kuulijat itse lukemaan. Lopuksi linkki kirjaston tapahtumasivulle. Tervetuloa!