Kerran luettuun romaaniin tulee tartuttua harvemmin uudelleen. Lyriikan kanssa on toisin, mutta se on oma lukunsa. Cormac McCarthyn Blood Meridian ilmestyi Yhdysvalloissa 1985. Ensimmäinen suomenkielinen painos julkaistiin vuonna 2012 Kaijamari Sivillin kääntämänä nimellä Veren ääriin.
Olen kirjoittanut amerikkalaisesta ”nykyklassikosta” blogiin aiemminkin. Syystä jos toisesta luin romaanin uudelleen. Hain lähdetietoa, mutta lopulta koko kirja tuli käytyä läpi, joskaan ei aivan sivunumeroiden mukaisessa järjestyksessä.
Olen sanonut aiemminkin miten kääntäjät jäävät useimmiten liian vähälle huomiolle. Hyvä käännös pelastaa vaatimattoman tekstin, huono pilaa ansiokkaankin teoksen. Luovuudessaan ja kirjoittamattomien merkitysten välittäjänä kääntäjän panos on alkuperäisen tekstin veroinen. Ei toista ilman toista.
McCarthyn ”lännenromaanien” sarjaan kuuluvat myös Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset ja Tasangon kaupungit. Päivitykseni pointti on kuitenkin kehua useasti palkitun (mm. Valtionpalkinto 2011) Kaijamari Sivillin suomennostyötä.
Veren ääriin pysyy suosikkilistallani monestakin syystä. Lopun ekstralinkistä löytyvät syvemmät perustelut ja tarkempi ruodinta. Otan tähän lyhyen esimerkin Sivillin nautittavasta suomennoksesta, vaikka muutaman rivin ote kykenee niin vähään. Replikoinnin ja toiminnallisen tekstin ohella McCarthy käyttää runsaasti luontokuvia. Niihin on löydettävä loputtomasti rikkaita ilmaisuja, jotka eivät ala toistaa itseään.
”Pohjoisessa sade oli riepottanut ukkospilvistä mustia kärhiä kuin juomalasiin pudonnutta lampunnokea ja sateen rummutus kuului mailien päästä öisellä preerialla. He nousivat louhikkoisen solan läpi ja salama muovasi näkyviin kaukana vavahtavat vuoret ja helähti ympäröivissä kivissä ja sinisen tulen töyhdöt tarttuivat hevosiin kuin hehkuvat henkiolennot joita ei saanut karistettua pois. Himmeät ukonvirvat kulkivat valjaiden metalliosilla, siniset ja nestemäiset valot soljuivat aseiden piippuja pitkin. Sekapäiset jänikset säntäilivät ja seisahtelivat sinisessä hehkussa ja korkealla kumisevilla jyrkänteillä istuivat kaurishaukat kyyristelivät höyhenissään tai räväyttivät keltaista silmää ukkoselle jalkojensa alla.
He ratsastivat monta päivää sateessa ja sitten he ratsastivat sateessa ja raekuuroissa ja sitten taas sateessa. Siinä harmaassa myrskyvalossa he ylittivät tulvan alle jääneen tasangon ja hevosten jalkavat hahmot heijastuivat vedestä pilvien ja vuorten seasta ja ratsastajat lyyhöttivät etukenossa ja aivan aiheesta epäilivät niitä kimmeltäviä kaupunkeja jotka siinsivät heidän ihmeenomaisesti vaeltamansa meren kaukaisella rannalla. He kapusivat ruohoisilla kumpareilla missä pikkulinnut pyrähtelivät sirkuttaen pakoon myötätuuleen ja korppikotka ponnisti luiden seasta siivilleen, jotka sanoivat viuuuh viuuuh viuuuh niin kuin narun päässä kieputettava lapsen lelu, ja alapuoliselle tasangolle jääneet vedet näyttivät hitaassa punaisessa auringonlaskussa alkuveren vuorovesilammikoilta.”
…………………………………………….
Blogin ekstralinkit:
1. ”Hän sanoo ettei kuole koskaan”
2. Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa
…………………………………………….
