Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

Ystävä poikkesi työhuoneella työasioissa. Hoidettiin hommat ja juotiin kahvit. Hän kertoi aikanaan päivittäneensä kirjailijayhdistyksen kotisivuja. Kuolleita listalta poistettaessa heräsi monta kysymystä, päällimmäisenä, kuka muistaa henkilön kirjailijana – tai osaa nimetä jonkin hänen teoksensa. Sama kohtalo on lopulta liki kaikilla. Kuolemattomia kiteytyy kovin harvasta. 

Ajatuksiini vaikuttaa juuri nyt myös yöpöytälukemiseni. Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Niin pohdittavaa tekstiä, että nostan teoksen blogiin aikanaan. Edellä mainituista syistä – plus muista – päätin summata tähän muutaman, mielestni olennaisen pointin kaunokirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Mistä kannattaa kirjoittaa?

Kaikesta. Kirja herää eloon tekijän ja lukijan yhteistyönä. On hyvä, että makuja on monia. Sellaista teosta ei ole vielä kirjoitettu, josta kaikki pitäisivät. Oma mielipiteeni on, että taitelija – kuvan tai kirjainten kanssa työskentelevä – tekee aina omakuvaansa. Aihetta ja tyyliäkin vaihtaessaan varioi itseään loputtomiin.

Minulle kirjoittaminen merkitsee aina jonkin ”mahdottoman” yrittämistä, tavalliset asiat me jo osataan – tai opitaan muualta. Toivon, että teksti ja kielellinen ilmaisu olisi tarinaansa isompi. Ruotsin nykykirjallisuuden kärkinimiin kuulunut Torgny Lindgren (1938 – 2017) sanoi haastattelussaan: ”Halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

Tein tänne jutun 26.8.2014 otsikolla ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”. Neljä vuotta myöhemmin ennustukseni toteutui ja puolalainen Olga Tokaczuk kuittasi Nobelinsa. Hänen teoksissaan on tarinallisuutta tuskin nimeksi. Kaiken kattaa loistelias ja suvereeni kielen hallinta. Rakenteen taustalla leijuu koko ajan jotain aavistettavaa, joka lävistää lukijan tajunnan tehokkaammin kuin suora kerronta.

Vielä esimerkki yhdysvaltalaiselta Raymond Carverilta (1938 – 1988). Hänet luetaan runojensa lisäksi nykynovellin tärkeimmäksi uudistajaksi. Ei juonellisia tarinoita, vaan ”Short cuts”, leikkeitä elämästä, jotka jäävät lukijan mieleen oudosti kiertämään. Pidin kauan tietokoneeni näytön kantissa muistilappua hänen ohjeestaan: ”Älä selitä.” Ja toinen lainaus Carverilta: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

René Magritte: The Family objects, 1928

Kenelle kannattaa kirjoittaa?

Erik Satie (1866 – 1925) myös kirjoitti säveltäjäntyönsä ohella. Silva Kauko on suomentanut hänen lyhyen, fragmentaarisen teoksensa Muistinsa menettäneen muistelmat. Satie viis veisasi kohderyhmäajattelusta ja nimesi yhden sävellyssarjansa: ”Todella veteliä preludeja koiralle”. Omalaatuinen nero ylsi kuolemattomien kirjoihin.

Kari Aronpuro on suomentanut runoilija Werner Aspenströmin (1918 – 1997) tekstejä. Arvostettu kirjailija istui aikanaan Ruotsin kuninkaallisen akatemian tuolilla n:o 12. Kun häneltä kysyttiin kenelle hän kirjoittaa, Aspenströmin vaivaanutunut vastaus oli: ”Minä kirjoitan kissalle. Sen saat painaa kursiivilla. Kenen tai minkä sijaisena hän toimii, sitä en tiedä.” Karilta sain sittemmin tietää, että kissan nimi oli Tempus.

Itse en ole koskaan halunnut ajatella kenelle kirjoitan. Minä en ole aihetta valinnut, vaan aihe minut. Legendan mukaan Hollywoodissa elokuvakäsistään kauppaavan on osattava tiivistää ”Isolle pomolle” koko juttu viiteen lauseeseen. Noinkin saatan ajatella, tosin en tarvitse viittä lausetta. Romaaniin Marilynin hiuspinni (Like 2009) riitti aikanaan yksi: Kuka minä olen – ja kuka sen voi määritellä? Aihe lähti lukemastani sosiaalipsykologian väitöskirjasta ja alkoi itse kehiä materiaalia ympärilleen.

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kaksikymmentä vuotta, enkä ole koskaan ajatellut myyntituloja. Jonkin verran sivuduuneja on tullut tehtyä leipätöiksi. Samoin saan kiittää julkisen- ja yksityisen sektorin apurahajärjestelmiä. Edellä mainitsemani Torgny Lindgrenin sanoin: ”Kirjoittaminen ei ole ammatti, vaan tapa elää.” Virke ei sulje pois sitä, että jotkut kirjailijat kykenevät saamaan tällä työllä pääasiallisen elantonsa.

René Magritte: Decalcomania, 1966

Työkalupakki

Olen sanonut, että runoilijasta voi tulla kelpo prosaisti, hyvin harvoin toisin päin. Kielellinen ilmaisu on kaiken edellytys. Jos se ei toimi, mikään ei toimi. Ajattelen näin sekä lukijana että kirjoittajana. Kielellinen ”estetiikka” ei vaadi aina draamallista ja ”juonellista” otetta. Kirkas kieli kantaa, huono tappaa hyvänkin tarinan. Proosa saa olla fragmentaarista, ei ”kiinni naulattua”. Niin elämäkin on. Muistijälki jää vain sellaisesta tekstistä, joka askarruttaa ja aktivoi omaa ajattelua. Kirjoittaja ja lukija rakentavat kirjan yhdessä. 

Palaan vielä kuolemattomiksi kiteytyneisiin – tai ainakin sellaisiin, jotka vielä hetken lähtönsä jälkeen muistetaan. Ikuisuutta varten kirjoittamisen kaavaa ei ole. ”Pyhää kolminaisuutta” olen esittänyt lähtökohdaksi: kieli, rakenne ja tarina. Nimenomaan tuossa järjestyksessä. Yhdessä ne muodostavat kirjallisuudentutkija Alex Matsonin (1888 – 1972) teoksessaan Romaanitaide kaipaaman Muodon.

Ja kun kaikki kyseenalaistetaan, muistan edesmenneen kuvataiteilijaystäväni määritelmän: ”Yksi tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

Lukijana oman top kymppi -listani kärkipaikoilla on edelleen Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin, monesti blogissa mainittu. Kokonaisuudesta muodostuu Kristusmyyttiin verrattava metatarina hyvän ja pahan taistelusta. Nobelin kanssa saattaa tulla kiire, kirjailijalla on ikää jo 87 vuotta. Loistavan suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill.

Annetaan McCarthyn ranskalaisen kääntäjän Francois Hirschin summata lopuksi mistä kielessä ja kirjoittamisessa on kysymys: ”McCarthyn kääntäminen olisi mahdotonta jos et rakasta kieltä, sanoja, niiden sävyjä, niiden tummaa lumoavaa voimaa. Miksi? Koska McCarthy on runoutta. Eeppistä, lyyristä, mikä nimi sille nyt annetaankin. Runoutta.”

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Aspenström ja Harmaavarpusen projekti

2. Tärkeät kirjani – keikka kirjastossa Siirin ja Terhin kanssa 24.8.2018

…………………………………….

Tyhjyyden tunnetta kaupan – Edvard Hopper ja piraattikopio automainoksen kuvituksessa

Nyt on pikapäivityksen paikka, vaikka moni muu aihe odottaa vuoroaan. Vilkaisin aamulla Lexuksen automainosta Hesarissa. Mieleen tarrannut jälkikuva sai minut kääntämään sivun takaisin. Näyttää siltä, että auton takana on Edvard Hopperin maalaus ”Nighthawks”.

Kyseessä on kuitenkin piraattikopio, joita voi ostaa 6-8 viikon toimitusajalla alaan erikoistuneista nettikaupoista. Mainoksen kaltaisen taulun saa n. kuusikymmentä senttiä leveänä, öljyväreillä käsin maalattuna hintaan 159 dollaria. Alkuperäinen työ on puolitoistametriä leveä. Hopper myi sen 3000 dollarilla Chicagon taideinstituutille toukokuussa 1942.

Hopperin taulu on innoittanut niin sarjakuvapiirtäjiä, kirjailijoita, musiikintekijöitä kuin elokuva-ohjaajiakin. Amerikkalaisen elämän ja yksinäisyyden kuvaaja odottaa blogin tarkempaa analyysiä. Tässä yhteydessä vain kiteytyksenä: kukaan ei ole kyennyt kuvaamaan sivullisuutta (outsider) ja meditatiivista tyhjyydentunnetta yhtä hienosti kuin Hopper.

Kuva sivustolta: overstockart.com

Mietin piraattikuvan käyttöä mainoksessa. Alkuperäiselle ei ole lupaa, se vaatisi 70 vuotta tekijän kuolemasta. Tässä tapauksessa oikeudet vapautuvat vuonna 2037. Tekijänoikeuslaki jättää hyvin pienen pelivaran, muunneltu teos olisi katsottava uudeksi ja itsenäiseksi taideteokseksi.

”Tekijän yksinomainen oikeus käsittää oikeuden määrätä teoksen muuttamisesta ja muuntelemisesta. Teoksen muuntelu ei siis poista alkuperäisen tekijän oikeuksia, vaan muunnelman valmistamiseen on saatava tekijän lupa. Jos tekijä on teosta vapaasti muuttaen saanut aikaan uuden ja itsenäisen teoksen, ei hänen tekijänoikeutensa riipu alkuperäisteoksen tekijän oikeudesta. Hänellä ei ole kuitenkaan oikeutta määrätä teoksesta tavalla, joka loukkaa alkuperäisteoksen tekijänoikeutta. Epäitsenäisen muunnelman valmistamiseen tulee saada tekijän lupa, mikäli teoksen suoja-aika on edelleen voimassa.”

Kuva sivustolta: overstockart.com

Päivitykseni tarkoitus ei ole ottaa kantaa mainoksen tekijän moraliteetteihin tai tekijänoikeudellisiin kysymyksiin. Ikoninen kuva pysäytti ja jäin pohtimaan miten sen käyttöön on päädytty. Tyylikästä olisi kuitenkin ollut merkitä yhtäläisyyttä tavoittelevaan kuvaan, että se on pastissi alkuperäisestä.

Vielä muutama säe Hopperin sukulaissielulta. Raymond Carver, aikalainen ja monin tavoin pysäyttävä sivullisuuden kuvaaja,  jota olen lainannut blogissa usein. Teksti sopisi monen Hopperin taulun pariksi. Runon nimi on ironisesti Seurassa (suom. Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen).

Tänään heräsin sateen ropinaan / ikkunassa. Ja tajusin / että jo pitkään olen / valinnut huonoimman, / monesta mahdollisesta. Tai ehkä vain / helpoimman, / en kunniallisinta, vaikeinta. / Tällaisia tuumin / kun olen ollut päiväkaudet yksin. / Kuten nyt. Tuntikaupalla / omassa tylyssä seurassani. / Tuntitolkulla / kuin pieni huone. / Lattialla matonsuikale, jota tallata.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Lauri ja Raymond vetivät elämästä saman johtopäätöksen

2. Huomatkaa uusi keksintö, kokoontaittuva sateenvarjo

…………………………

Vuoden mittainen rakkausruno

Kiinalaiset viettävät uutta vuotta muutamaa viikkoa myöhemmin kuin me. Ajankohta osuu tammi-helmikuun kanttiin ja vaihtelee vuosittain. Kiinalainen horoskooppi perustuu eläinmerkkeihin, jotka toistuvat kahdentoista vuoden sykleissä. 2017 oli kukon vuosi, alkava kuluu koiralle. Olen itse jänis.

Kuva: dreamstime.com

Päivitän postaukseen vuoden kiertoon puristetun runon (alkuperäinen löytyy kokoelmasta Babel, 2013). Teksti on silkka rakkausruno, mutta mitä muuta täällä tarvitaan? Raymond Carverin säkein: ”Saitko tältä elämältä / mitä halusit, kaiken jälkeen? / Sain. / Ja mitä halusitkaan? / Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni / rakastetuksi tässä maailmassa.”

Ystävät hyvät: toteutuvia toiveita tulevaan koiran vuoteen!

Kuva: ru.pngtree.com

älä unohda meitä kun noitapilli

roomalainen kynttilä ja Karjala takaisin

ilotulite tykinlaukaus ja tähtisädetikku

älä unohda jos pakastinta kylmempi ja pilkkoa pimeämpi

Suomi sota sisu Sibelius ja suojasää

edelliskevään eloon heräävä hautausmaa

älä unohda kun vedestä nousee miljardeja

koskikorentoja surviaisia sääskiä ja sudenkorennot

saavuttavat sukukypsyytensä

älä unohda kun Karhunlaukka levittää tuoksuaan

kun savesta ja syljestä rakennetut pääskyjen pesät

lintujen parvet lämpimistä maista ja

Laulu tulipunaisesta kukasta

älä unohda kun tähkäpäiden yllä täysikuu

(valehtelisin jos väittäisin vihaavani kauneutta)

viinimarjat viiruvalmuskat kurkiaurat kelloköynnökset

ja radiosta J. Felicianon Listen To The Rain

älä unohda kun ensilumi kynttilät ja illan suurin potti

yli neljätoista miljoonaa euroa

kalenterin ensimmäinen ja viimeinen luukku

älä unohda kun taivaankaari tiheys teräsjää ja revontulet

kun televisiosta uutiset sää ja urheiluruutu

ja kello kiertyy vuoden viimeiselle minuutille: helan går

älä unohda kun murheita muistaa ken vois laulajan

kun illan varjoon himmeään myötä kaipuun jälleen jään

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Ateenan vuodenvaihde: ”Lähemmäs elämää”

2. Lisää kiinalaisista horoskoopeista ja uskomuksista: ”Jäniksen neuvo: avaa ovi, kun onni kolkuttaa”

…………………………………………….

Täältä löydät kiinalaisen horoskooppieläimesi ja luonteesi tulkinnan

……………………………………………

Mikä erottaa kirjailijat toisistaan?

George Saunders (s.1958) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka työskenteli ennen kirjailijaksi ryhtymistään geofyysikkona. Hän opiskeli Syracusan yliopistossa ja julkaisi novelleja ja lyhytromaanin sisältävän esikoisteoksensa CivilWarLand in Bad Decline vuonna 1996.

Kuva: Damon Winter, New York Times.

Vuosien mittaan Saunders on julkaissut kiittäviä kritiikkejä ja palkintoja kerännyttä lyhytproosaa sekä lastenkirjoja. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös eri lehtiin ja opettaa entisessä yliopistossaan.

Siltala julkaisi Saundersin novellikokoelman nimeltään Joulukuun kymmenes Markku Päkkilän suomentamana vuonna 2015. Tartuin kirjaan ystävän suosituksesta. Myös kansiliepeen väite kohotti kiinnostustani: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.” – The Wall Street Journal.

Tekisi mieleni sanoa, että Joulukuun kymmenes on lajissaan omaperäisintä proosaa mitä olen lukenut miesmuistiin. Noin suoriksi ei mutkia voi kuitenkaan vetää. Lainaan siis kappaleen Raymon Carverin lyhyestä esseestä, jossa hän pohtii hyvän kirjoittamisen edellytyksiä – sitä mikä erottaa kirjailijat toisistaan.

”On kyse tyylistä, mutta se ei yksin riitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää. Mutta kirjailija, jolla on erityinen näkökulma ja kykenee tämän esittämään taiteellisessa muodossa; tällainen kirjailija saattaa päästä pitkällekin.”

On kirjailijoita, joille ominaisen tyylin tunnistaa yhdestä virkkeestä. Jose Saramagolla se saattaa tosin olla puolentoista sivun mittainen, Walt Whitmanilta riittää pari säettä. Nyt ei ole kyse siitä. Saunders puhuu useilla eri äänillä.

Saundersin omaleimaisuus syntyy itse kielestä, siitä miten hän muokkaa sen kulloisenkin tarinan henkeen ja ytimeen. Kun nelikymmenvuotias perheenisä alkaa pitää päiväkirjaa, jälki on sen mukaista: arkista, rosoista ja simppeliä. Novellissa, jossa kemialliset ärsykkeet säätelevät ihmisten tunteita, lyhyet ja täsmällisiksi hiotut lauseet kuljettavat kerrontaa äärimmäisen tehokkaasti.

Kirjailija ei selitä mitään, hän iskee keskelle päähenkilön elämää ja leikkaa siitä vahvan siivun, ei mitään juonellisten johtopäätösten pakettia, vaan tajunnanvirtaa ja dialogia kunnes novellin olemus alkaa kirkastua lukijan mielessä.

Saunders kirjoittaa kipeistä aiheista amerikkalaisen keskiluokan, tai vieläkin vähäosaisimpien kokemana. Usein novellien alun arkiselta vaikuttava tilanne alkaa kääntyä lähitulevaisuuden dystopiaksi. Saunders on myös ajankohtainen moralisti ja musta humoristi, joka kirjoittaa älykkäästi ja asiaansa alleviivaamatta. Vahva suositukseni kirjalle.

………………………………………………………………..

1. Ekstralinkissä ”Lääkettä ja vastamyrkkyä”. Kaksi loistavaa novellistia.

2. Raymond Carver ja novelli, josta tehtiin leffa: ”Miksi ette tanssi?”

………………………………………………………………..

Lauri ja Raymond vetivät elämästä saman johtopäätöksen

Lauri Viita kuoli joulukuussa1965 liikenneonnettomuuden uhrina. Viimeisiksi sanoiksi kolarin jälkeen on mainittu: ”Pahin on ohi.” Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Viidan syntymästä. Hesari teki aiheesta 14.1. kokosivun jutun: ”Kokoelma suurelta yleisöltä piiloon jääneitä runoja käynnistää Lauri Viidan juhlavuoden.” (linkki)

Tutkija Sakari Katajamäki on toimittanut teoksen Ne runot, jotka jäivät. Kirja sisältää puolensataa Viidan lehtiin, kirjeisiin tai käsikirjoituksiin tekemää vähemmän tunnettua runoa tai sikermää.

Lehtijuttuun oli nostettu runo, jonka kolme ensimmäistä säettä toivat välittömästi mieleeni Viidan nuoremman amerikkalaisen kollegan Raymond Carverin (1938-1988). Carver oli runoija ja novellisti, joka ”uskalsi kirjoittaa yksinkertaisesti tavallisista ihmisistä.”

Kun Carver löysi elämänsä rakkauden, runoilija Tess Gallagherin, hän kykeni nousemaan alkoholismista kuiville. He ehtivät elää yhdessä yhdeksän vuotta. Kaksi kuukautta suhteen virallistamisen jälkeen Carver kuoli 50-vuotiaana keuhkosyöpään.

Lauri Viidan lähtö oli nopea. Carver ehti sulatella lääkäriltä saamaansa tuomiota. Kummatkin kirjailijat päätyivät elämän puntaroinnissaan samaan lopputulokseen. Melodraaman ja patetian rima värähtää – vaan ei putoa. Se, jos mikä on mestarin merkki.

Lauri Viita: Onni

Sain sen mitä halusin, rakkauden,

ja sentään: olenko onnellinen?

Mitä odottelen?

……………………………..

Raymond Carver: Myöhäinen katkelma

Ja saitko tältä elämältä

mitä halusit, kaiken jälkeen?

Sain.

Ja mitä halusitkaan?

Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni

rakastetuksi tässä maailmassa.

……………………………..

Ekstralinkin olen jakanut aiemminkin, mutta onhan siellä runo, jonka stooriin joku toinen kirjailija tarvitsisi romaanin mitan: ”Carver ja sanomatta jättämisen kauneus”

(Carver suomennokset Lauri Otonkoski-Esko Virtanen)

……………………………..

Miksi ette tanssi?

Viime sunnuntaina 14.7. tuli jälleen todistettua miten vähin eväin voi syntyä hyvän leffan käsikirjoitus. Pieni ja kirkas idea riittää jos siinä on syvyyttä. Dan Rushin ohjaama Neighbor for Sale perustuu Raymond Carverin novelliin Miksi ette tanssi? Elämästä tempaistulla fragmentilla on mittaa reilut kuusi sivua.

Neighbor for Sale, ohjaus Dan Rush 2010.

Elokuva taustoittaa tarinaa enemmän, ja Will Ferrell tekee pääosassa vakuuttavan roolin. Alkuperäinen novelli leikkaa elämästä vain öylätin ohuen siivun, mutta juuri kipeimmästä kohtaa. Joku toinen kirjailija olisi tehnyt aiheesta romaanin, Carverille riitti muutama sivu, josta turhat selitykset on riisuttu.

Vaimo on jättänyt miehen, tämä kantaa tavarat ulos. Entisen elämän rojut ovat kaupan, eikä hinnalla ole väliä. Paikalle osuu nuoripari, joka alkaa naukkailla viskiä miehen kanssa. Kontrasti ottaa kipinää, mutta kuten Carverin teksteissä aina, vasta viimeiset lauseet etäännyttävät tarinalle sen syvyyden.

Miksi ette tanssi? löytyy Keltaisessa kirjastossa 1998 julkaistusta kokoelmasta Vielä yksi asia. Vajaaseen kolmeensataan sivuun mahtuu kahdeksantoista toinen toistaan tiukempaa novellia. Suosittelen.

Kirjoitin tänne keväällä muutaman rivin Arto Lapin ja Juha Raution tuoreesta Carverin valikoitujen runojen käännöksestä Sateisten päivien jälkeen. Julkaisu on jäänyt hämmästyttävän vähälle huomiolle. Turun Sanomissa oli arvio, jonka kanssa en ole kaikesta samaa mieltä (linkki).

Lehden kritiikki toistaa kaavaa, jota käytettiin jo Carverin eläessä. Kaikkia tekstejä ei pidetty runoina lainkaan, vaan säkeisiin pätkittynä proosana. Uudesta suomennoksesta löytyy lyhyt juttuni tästä linkistä. Postauksesta löytyy myös lisälinkki niille, jotka haluavat syventää asiaa hieman enemmän.

Seuraavaksi jotain aivan muuta. Lupaan olla kirjoittamatta tänne Carverista enää.

Perjantairunossa Carver ja kadonneet tohvelit

Runoilijat Arto Lappi ja Juha Rautio ovat suomentaneet valikoiman Raymond Carverin runoja, kustantajana turkulainen Sammakko. Kokoelma Sateisten päivien jälkeen pyörii vielä painokoneissa. Haastattelin kirjallisuusillassa suomentajia, joten omalla koneellani on teoksen pdf-tiedosto. Uskallan ottaa tähän runon mittaisen varaslähdön.

Raymond Carver, Sateisten päivien jälkeen (Sammakko 2013)

Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen suomensivat Carverilta kokoelman Rivi riviltä, lyönti lyönniltä (wsoy 1994). Nyt käsillä oleva käännös on muhkeampi paketti, jonka yli 200 runoa kattavat noin kaksi kolmannesta kirjailijan runotuotannosta.

Carver (1938 – 1988) tunnetaan myös novelliperinteen uudistajana. Hänen runonsa ovat proosamaisia ja tarinallisia, säkeet zoomaavat pieniin yksityiskohtiin ja kasvattavat runot täyteen arjen magiaa. Carverin metodi on käänteinen maksiimi. Ei maalailua, ei paisuttelua, ei loppuhuipennusta. Toteavat lauseet latautuvat silti täyteen outoa energiaa.

Olen linkittänyt ennenkin parin vuoden takaiseen Carver-juttuuni, jossa valotetaan kirjailijan elämänkaarta enemmän. Sieltä löytyy myös vanhan suomennoksen suosikkitekstini. (linkki) Tässä kuitenkin poiminta tuoreesta kokoelmasta. En ole takuulla ainoa, joka on odottanut kirjaa.

Raymond Carver, Sateisten päivien jälkeen (Sammakko 2013) Suom. Arto Lappi ja Juha Rautio.

Pirkkalaiskirjailijoiden ilta

Tampereen pääkirjasto Metso järjestää pirkkalaiskirjailijoiden illan keskiviikkona 10.4. klo 18.00. Haastattelen paikallisia tekijöitä, jotka ovat juuri julkaisseet: Marisha Rasi-Koskinen, Valheet (wsoy), Maria Syvälä, Lähtö (Robustos), J.S. Meresmaa, Mifongin aika (Karisto), Raymond Carver, Sateisten päivien jälkeen. Valitut runot, suom. Arto Lappi & Juha Rautio (Sammakko)

Pääkirjasto Metso, pirkkalaiskirjailijoiden ilta 10.4.2013

Kattaus on monipuolinen ja mielenkiintoinen, kirjat edustavat keskenään hyvin erityyppistä genreä. Haastattelijalle valmistelu merkitsee taustoitusta, kirjailijoiden tietojen päivittämistä ja 1300 sivun luku-urakkaa. Sitten onkin jäljellä vain oleellisten asioiden kaivaminen tekstistä ja kysymysten laadinta.

Yhdessä haastattelussa ei kovin syvälle neljään kirjaan kahlata. Voin siis toivoa, että illan perimmäinen pointti on kiinnostuksen herättäminen. Eväitä innostukseen, joka saa kuulijat itse lukemaan. Lopuksi linkki kirjaston tapahtumasivulle. Tervetuloa!

Carver ja sanomatta jättämisen kauneus

Olen jo aiemmin sivunnut tällä muutamaan otteeseen Raymond Carveria. Kävi kuitenkin niin, että kuukausi sitten laatimastani sadan kirjan listasta jäi kysymyksiä mieleeni kummittelemaan. Miksi valitsin suosikkeihini Carverin runokokoelman, enkä novelleja? Aikalaiskriitikot eivät pitäneet hänen lyriikkaansa runoina lainkaan. Heidän mielestään ne olivat säkeisiin pätkittyä proosaa.

Raymond Carver ja Tess Gallagher.

Nuorena Carver (s.1938) teki hanttihommia öisin ja opiskeli päivisin. Ensimmäinen runokokoelma Near Klamath ilmestyi 1968. Kirjailija eli rankasti ja vajosi alkoholismiin, mutta kykeni lopettamaan ja nousemaan uuteen alkuun. Hän erosi ensimmäisestä vaimostaan tavattuaan elämänsä rakkauden, kirjailija ja runoilija Tess Gallagherin.

1980-luvun alussa Carver toimi englannin kielen professorina Syracusan yliopistossa ja samaan aikaan häntä alettiin pitää uuden novellistiikan tärkeimpänä edustajana. Tyyliä alettiin kutsua Dirty realismiksi, joka ei nimikkeen alle niputettuja kirjailijoita miellyttänyt. Kyse oli lyhyistä tarinoista vailla selkeää taustoitusta, alku- ja päätepistettä.

Näin Carver kuvaa tyyliään itse: ”Runossa tai novellissa voi kertoa tavanomaisista asioista ja esineistä käyttäen tavanomaista mutta täsmällistä kieltä, ja ladata kaikki – tuoli, ikkunaverho, haarukka, kivi, korvarengas – valtavalla, jopa hämmästyttävällä teholla.”

Esseessään Kirjoittamisesta, Carver sanoo: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

Palataan Carverin runokokoelmaan Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Sen aiheita ovat viina, naiset ja kalastus. Ja jokin selittämätön läheisyyden tunne, jonka tavoittamiseksi tuntuu mahdottomalta löytää sanoja. Kokoelmasta löytyy runo Tukanleikkuu. Ja kauan sitten, liki toisessa elämässä, minulla oli tapana joskus lukea sitä vieraille parin viinilasillisen jälkeen. Tuloksena oli vaivautunut hiljaisuus tai päällepuhuminen… ja oma liikutukseni.

Edward Hopper: Sun in an empty room, 1963.

Runolla on monta olemusta. Toisinaan se on niin henkilökohtaista, että jakaminen on mahdotonta. Pidän Carverin tyylissä kaikesta siitä, minkä hän jättää sanomatta. Tukanleikkuu -runoon on kirjoitettu kokonainen elämäntarina. Joku saattaisi käyttää sen kuvaamiseen viisisataa sivua. Carverkin kuluttaa liki kolme, mutta lainaan tekstin tähän:

”Niin monta uskomatonta asiaa on jo / tapahtunut tässä elämässä. Mies ei epäröi / kun nainen käskee valmistautumaan: / miehen hiukset leikataan.

Hän istuu yläkerran huoneessa, / jota he joskus pilanpäiten kutsuvat / kirjastoksi. Valo sinne / tulee ikkunasta. Lunta sataa / ja sanomalehti valahtaa / hänen jalkoihinsa. Nainen asettelee suuren / pyyhkeen hänen harteilleen. Sitten / hän ottaa esille sakset, kamman ja harjan.

Tämä on ensimmäinen kerta aikoihin / kun he ovat kahdestaan – kumpikaan ei menossa / minnekään, ei mitään / toimitettavaa. Kahdestaan he ovat jakaneet vain vuoteen. / Sitä läheisyyttä. Ja aamiaiset. Lähellä silloinkin. / He hiljentyvät / ja vaipuvat ajatuksiinsa, kun nainen leikkaa miehen hiuksia, / kampaa, ja leikkaa vielä vähän. / Lunta sataa edelleen. / Kohta hämärtää. Syvällä mietteissään / mies katsoo alas ja yrittää lukea / lehdestä jotain. Nainen sanoo: / ”Nosta päätäsi.” Hän tottelee. / Nainen kysyy: ”Mitäs pidät.” Hän menee peilin eteen / ja hyvältä näyttää. / Juuri sellaisesta hän pitää, / ja hän kertoo sen naiselle.

Myöhemmin kun hän sytyttää / valon kuistille, / ravistelee pyyhkeen / ja näkee vaaleiden ja tummien kiharoiden ja hiustukkojen leijuvan / ulos lumelle ja jäävän siihen, / silloin hän ymmärtää: hän / on nyt aikuinen, ihan oikea täysikasvuinen, / keski-ikäinen mies. Mennessään pikkupoikana / isänsä kanssa parturiin, / tai myöhemmin murrosikäisenä, kuinka / hän olisi voinut kuvitella että hänen elämänsä / soisi hänelle jonain päivänä etuoikeuden / matkustaa, jakaa vuode ja aamiainen kauniin naisen kanssa.

Eikä siinä kaikki – naisen, joka / hiljaa leikkasi hänen hiuksensa iltapäivällä / pimeässä, lumen peittämässä kaupungissa / 3000 mailin päässä sieltä mistä hän maailmalle lähti. / Naisen, joka osaisi katsoa häntä pöydän yli ja sanoa: / ”On aika istuttaa sinut parturintuoliin. Jonkun on aika / leikata hiuksesi.”

Keuhkosyöpä korjasi Carverin jo 50-vuotiaana. Yläkuvassa hän poseeraa Tess Gallagherin kanssa. Auringonvalon tyhjässä huoneessa on maalannut Edward Hopper. Kun ehdin, hän vaatii oman juttunsa.

Raymond Carverilla on asiaa

Tarvitaan kyllin hyvä kirjan nimi, että se tarttuu puhekieleen. Kun sitä on kyllin väännelty ja käytetty mitä oudoimmissa yhteyksissä, se kärsii lopullisen inflaation. Nimen mainitseminen alkaa tuntua kornilta niidenkin korvissa, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Pari esimerkkiä: Milan Kundera ja Olemisen sietämätön keveys. Raymond Carver ja Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.

Short Cuts, ohjaus Robert Altman 1993

Viime sunnuntain Hesarissa on mielenkiintoinen juttu Carverista. Sen pointiksi nousee kustannustoimittajan osuus kirjailijan tuotannossa: ”Läpimurtoteoksen editoimaton laitos todistaa, että kustannustoimittaja veisti ’carverismin’ esiin raa´asti Raymond Carverista.” Hmm… sallittakoon kärjistys kritiikkiin, mutta totuus on usein monisyisempi.

Kuulemani ja kokemani mukaan kustannustoimittaja ei ole teräseita käytttävä raaka diktaattori. Vaikka mistä minä sen tiedän kaikkien kirjailijoiden kohdalta. Uskon kuitenkin, että käsikirjoituksen leikkauksia tai lisäyksiä tehdään useimmiten tavoitteellisen yhteisymmärryksen vallitessa. Editoimattoman laitoksen julkaisu ei todista, etteikö kirjailija olisi ollut ainakin osittain yhtä mieltä kustannustoimittajan kanssa.

Carverin läpimurtoteos oli mainitsemani Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Suosittelen lämpimästi. Samoin kuin tuoreempaa käännöskokoelmaa Vielä yksi asia. Robert Altman on ohjannut myös palkitun leffan Short Cuts –  Oikopolkuja (1993), joka perustuu Carverin yhdeksään novelliin ja yhteen runoon. Kannattaa katsoa.

Mikä on Carverin otsikossa mainittu asia? Se löytyy hänen runokokoelmastaan Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Kirjaan loppuun on liitetty jälkilause otsikolla: Kirjoittamisesta. Pieni ”essee” todistaa miten järkähtämättömän tietoinen Carver oli valitsemastaan minimalistisen tyylilajin voimasta. Samalla sivut ovat parasta mitä kirjoittamisen työstä on vain kymmenen sivun mittaan kirjoitettu.

Minulla on kirjoja kaksi. Postitan  h e t i  toisen sille, joka ensimmäisenä ilmoittaa yhteystietonsa sähköpostiini. Osoite löytyy vaikkapa kotisivuiltani. Kuittaan tiedon vastaanotetuksi tämän jutun kommentteihin, jotta muut säästyvät turhalta vaivalta.

Carverin proosamaiset runot ovat pitkiä ja toimivat parhaiten kokoelmana. Lainaan kuitenkin lopuksi kirjan päättävän lyhyen, aforistisen tekstin. Carver kuoli keuhkosyöpään 1988. Riveillä kirjailija päästää elämästä irti vailla katkeruutta:

M Y Ö H Ä I N E N  K A T K E L M A

Ja saitko tältä elämältä

mitä halusit, kaiken jälkeen?

Sain.

Ja mitä halusitkaan?

Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni

rakastetuksi tässä maailmassa.