Aivan ylittämätön kirjan aloitus

Esittelin edellisessä päivityksessä kaksikymmentä intensiivistä romaanin aloitusta. Jutun julkaistuani muistin aloituksen, joka lyö ne kaikki laudalta – samoin kuin kaikki muutkin mahdolliset aloitukset. Haen mielipiteelle perustelut Joseph Hellerin teoksesta Katso kuvaa. (wsoy 1989, suom. Seppo Loponen)

Heller (1923 – 1999) oli amerikanjuutalainen kirjailija, joka julkaisi romaaneja, näytelmiä ja novelleja. Kirjailija on meillä vähemmän tunnettu, maailmalla hänen jokainen julkaisunsa oli merkkitapaus.

Katso kuvaa lähtee liikkeelle Aristoteleesta, joka tarkastelee Homeroksen rintakuvaa – ja tätä kohtausta maalaavasta Rembrantista. Seurauksena on hillittömän letkeä antiikin tarinoiden ja filosofien elämänvaiheiden pyöritys, jota peilataan Euroopan uudistumisen aikaan 1600-luvulla.

Vaikuttaako tylsältä? Voin vakuuttaa, ettei ole jos historia edes hitusen kiinnostaa. Tai haluaa tarkastella elämää ja ajattelun perusteita kirjailijan tarjoamista yllättävistä näkökulmista.

Annetaan siis Hellerin kertoa miten aikalaistodistaja järkyttyi kuullessaan ylittämättömästä kirjan aloituksesta. (Jos et pidä Raamattua tähän sarjaan vertailukelpoisena kirjana, lue ekstralinkki jutun lopusta.)

Raamatunkuvitus, Gustave Doré
Raamatunkuvitus, Gustave Doré

”Vuonna 332 eKr Aleksanteri Suuri siirtyi Syyriasta Palestiinan halki Egyptiin julistautuakseen siellä faaraoksi, ja Ateenaan alkoi tihkua tietoja matkan varrella tavatusta heprealaisesta Raamatusta, jonka alkukappaleessa esitettiin maailmankaikkeuden luomisteoria.

Kertomus oli niin yksinkertainen, että häntä raivostutti ettei hän ollut keksinyt sitä ensin. Tulkoon valkeus, ja valkeus tuli. Mikä voisi olla helpompaa?

Siinä se oli kokonaan, muutamassa kappaleessa.

Alussa Jumala loi taivaan ja maan.

Miksei hän itse ollut sanonut sitä? Se oli paljon selkeämpää kuin hänen oman mutkikkaan kosmologiansa Liikkumaton liikuttaja, Ajattelematon Ajattelija tai Liikkumaton Liikkeelle Paneva Voima.

Hänen oli annettava tunnustus noille juutalaisille, keitä olivatkin, mutta he myös suututtivat häntä. Kuinka kauan hän pystyisi salaamaan asian oppilailtaan?

Hän tiesi että keski-ikäinen mies, jolla oli oma kauan vaalimansa teoria, välittää yhä vähemmän siitä, pitääkö se paikkansa, ja yhä enemmän siitä, otetaanko se todesta ja saako hän siitä kunniaa elinaikanaan.

Ja nyt tupsahti tämmöinen kirottu juutalainen Raamattu pahimpaan mahdolliseen aikaan. Tämän rinnalla hänen Metafysiikkansa jäisi armotta toiseksi.”

………………………………………………

Ekstralinkissä ”Raamattu on romaanin kaltainen, eikä historiallinen oppikirja.”

……………………………………………..

Miten romaani aloitetaan?

En edes muista koska jokin outo virus olisi kyennyt kaatamaan minut kolmeksi vuorokaudeksi petin pohjalle. Varsin voipuneena kierrätän päivän postauksen liki kolmen vuoden takaa. Mukana vain pieni bonus. Kun ehdin perata lukemaani, tulossa on mielenkiintoisia uutuuksia, mm. Florian Huberin Kolmannen valtakunnan itsemurhaepidemiasta kertova teos ”Lupaathan tappaa itsesi”.

………………………………………………………………………

Jossain vaiheessa romaani imaisee lukijan tarinaan. Tai sitten ei. Monet lukevat muutaman kymmenen sivua ja heittävät sikseen, jos alkaa tuntua tylsältä. Entä jos poimitaan vain ensimmäinen lause tai virke? Mainitsin etten pidä kummoisena Tolstoin Anna Kareninan aloitusta. SOS-mediassa saamani palautteen mukaan se on edelleen ”paras”.

Jäin miettimään juttua ja tein kokeen. Napsin hyllystä reilut kolmesataa käännöskirjaa ja poimin niistä kaksikymmentä mieluisinta aloitusta. Tulos oli yllätys: moni syvän jäljen jättänyt romaani alkaa latteasti. Klassikoista löytyy tylsiä ilmoituslauseita, jotka vaativat heti jatkoksi lisärivejä.

Parasta romaanin aloitusta voisi metsästää vuosia. Tai ottaa sen elämäntehtäväkseen ja väsätä väitöskirjan. Voisi tehdä myös kuten minä, koluta kirjahyllyä huvikseen ja bongata muutamia hyviä aloituksia:

Ali Smith, Satunnainen: Äiti pani minut alulle eräänä vuoden 1968 iltana kaupungin ainoan elokuvateatterin kahvilan pöydällä.

Per Olov Enquist, Henkilääkäri: Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.

Eric-Emmanuel Schmitt, Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset: Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin.

Karl Ove Knausgård, Taisteluni – ensimmäinen kirja: Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi.

Franz Kafka, Amerikka: Kun kuusitoistavuotias Karl Rossmann, jonka hänen poloiset vanhempansa olivat lähettäneet Amerikkaan, koska palvelustyttö oli vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan, lähestyi New Yorkin satamaa höyrylaivassa, hänestä tuntui kuin auringonpaiste jo kaukaa tähyillen vapauden jumalattaren ympärillä olisi äkkiä ikään kuin kirkastunut.

Saul Bellow, Herzog: Jos olen järjiltäni, niin sopii minulle, ajatteli Moses Herzog.

Graham Greene, Nollapiste: Vasta kun lääkäri sanoi ”Tietenkin on hyvä että ette te polta”, Wilditch tajusi mitä hänelle yritettiin niin hienotunteisesti ilmaista.

Ernest Hemingway, Kuolema iltapäivällä: Ensimmäisessä härkätaistelussa johon menin, odotin että minua kauhistuttaisi ja kenties kuvottaisi se mitä minulle oli kerrottu tapahtuvan hevosille.

Kurt Wonnegut, Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater: Tämän ihmisistä kertovan tarinan päähenkilö on rahasumma, aivan kuten mehiläisistä kertovan tarinan päähenkilö hyvin voisi olla hunajasumma.

Ludvík Vaculík, Marsut: Prahassa asuu yli miljoona ihmistä joita en haluaisi tässä nimetä.

Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus: Taidokas tasapaino, jossa ihminen elää, ei useinkaan ole mitään muuta kuin pysähtynyt hetki ennen väistämätöntä putoamista.

Italo Calvino, Jos talviyönä matkamies: Olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies.

Yashar Kemal, Kalastaja jota meri vihasi: Karkeatekoinen ovi potkaistiin levälleen, niin että sisään tulvahti pölyinen etelätuuli joka oli sen päivää piessyt hurjana merta, ja Zeynel ilmestyi kynnykselle revolveri kädessä.

John Updike, Jänis ei juokse: Keskellä Lounais-Floridan lentoaseman ruskettunutta, hälisevää, joulun jälkeistä väkijoukkoa Jänis Angströmin valtaa äkkiä tunne, ettei hän olekaan tullut vastaanottamaan poikaansa Nelsonia ja miniäänsä Pruta ja näiden kahta lasta, että se mikä liitää näkymättömänä häntä kohti valmiina laskeutumaan on jotain uhkaavampaa ja läheisemmin hänelle kuuluvaa: hänen oma kuolemansa epämääräisesti lentokoneen muotoisena.

Joyce Carol Oates, Kosto: rakkaustarina: Sen jälkeen kun hänet oli raiskattu, jätetty hakattuna ja potkittuna kuolemaan saastaisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin.

John Irving, Neljäs käsi: Kuvitelkaa nuorukaista matkalla kohti nippa nappa puoli minuuttia kestävää tapahtumaa – vasemman käden menetystä – ja vielä paljon ennen keski-ikää.

Cormac McCarthy, Tie: Kun hän heräsi öisin pimeässä ja kylmässä metsässä hän aina haki kädellään vieressä nukkuvan lapsen.

Ian McEwan, Sementtipuutarha: En tappanut isääni, mutta joskus minusta tuntui että autoin häntä matkaan.

Juan Rulfo, Pedro Páramo: Tulin Comalaan koska isäni kuulemma asuu täällä.

Peter Hoeg, Nainen ja apina: Lontoota lähestyi eräs apina.

……………………………….

Kääntäjien nimet puuttuvat listaltani, kiinnostuneet löytävät ne verkosta.

……………………………….

Alussa luvattu bonus. Nostin edelliseen päivitykseen Laura Lindstedtin Oneironin. Aloitus napaa lukijan heti mukaan: ”Kuvittele, että olet puolisokea. Miinus yksitoista diopteria. Kuvittele optikkoliikkeen hämärä näöntarkastushuone. Istut mukavalla nahkatuolilla ja pelkäät, että menetät näkösi kokonaan.”

……………………………….

Ekstralinkki: ”Nobelistin näyttö ja kolmen sanan lause”

……………………………….

Oneiron ja taivaallinen orgasmi

Laura Lindstedt palkittiin Finlandialla romaanistaan Oneiron. Ehdin lukemaan kirjan loppuun vasta viime viikolla. Toisaalta, kaikilla teksteillä on oma lukunopeutensa ja Oneiron vaatii tavallista enemmän omaa ajattelua kirjailijan tekstin oheen.

Palkinnon saajan valinnut Hector perusteli puheessaan: ”Voittajateos kiihdyttää lukijansa assosioimaan päähenkilöittensä kokemuksia omiin kokemuksiinsa, ja sen lukemattomat viittaukset taiteen, kulttuurin, historian ja filosofian suuriin nimiin ja ilmiöihin kertovat kirjailijan laajasta perehtymisestä ihmiskunnan hengen lentoon ja kärsimyksiin.”

Kriteerien alkuosasta olen eri mieltä. Lindstedin teos liikkuu sekä ideatasoltaan että kerronnaltaan niin omalakisissa maailmoissa, että assosiointi omiin kokemuksiin on turhan kaukaa haettua. Perusteluun nähden paradoksaalinen on jo Oneironin alaotsikko: ”Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista”.

Sen sijaan Hectorin perustelujen loppuosasta olen yhtä mieltä. Romaanista muodostuu lukemattomien kulttuuriviitteiden ja intertekstuaalisuuden rihmasto. Sellainen voisi luoda helposti briljeeraavan ja päälle liimatun vaikutelman, mutta ei. Lindstedtin aseena on itse kieli, jonka rekisteriä hän vaihtaa notkeasti tilanteen ja kerrontafokuksen mukaan.

Oneironin keskiössä seitsemän naista kokee kuolemanjälkeisen välitilan valkoisessa tyhjyydessä. He eivät ole enää elossa, eivät vielä lopullisesti kuolleitakaan.

Kuva Me naiset / Satu Kemppainen
Kuva Me naiset / Satu Kemppainen

Amerikkalainen performanssitaiteilija Shlomith laihduttaa itsensä hengiltä, hollantilainen Wlbgis menehtyy syöpään, rekkamies surmaa itävaltalaisen Ulriken, brasilialainen Rosa menehtyy sydämensiirron jälkeen, senegalilainen Maimuna kuolee ennen unelmaansa, ranskalainen Nina ei ehdi synnyttää kaksosiaan ja venäläinen Polina menehtyy viinanjuonnin seurauksiin.

Romaania kuljettaa pääosin objektiivinen kertoja, välillä naiset pääsevät itse ääneen ja vielä vilahtaa kolmas taso, jossa lukija temmataan mukaan: ”Me lähdemme siis Shlomitin viimeiselle lenkille mukaan, emme säälistä, emme edes suojelusenkeleiksi, vaan pikemminkin oppaiksi.”

Tarina hyödyntää yhtä hyvin absurdia fantasiaa kuin lähes tieteellistä ja tietokirjamaista otetta. Vaikkapa ”Lyhyt oppitunti hengittämisestä” tai pidempi luentoperformanssi ”Juutalaisuus ja anoreksia” tuovat kerrontaan eri tasoja. Oneiron ei ole perinteisellä tavalla juonivetoinen kirja vaan pirstoo rakenteensa. Lopun ”yhteenveto” toteuttaa kuitenkin draaman kaaren.

Oneironista löytyy myös mustaa huumoria. Luvussa ”Polinan viinaikkuna”, naukkailuun mieltyneellä päähenkilöllä on kissa nimeltä Begemot. Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan on saman niminen kissa, joka tarjoaa naisille mielellään viinaa. (ks. linkki lopusta)

Oneiron on täynnä oivaltavia viitteitä. Absurdiudessaan, yhteiskuntakritiikissään ja näkemyksellisessä otteessaan se on etäistä sukua Bulgakovin klassikolle. Mutta, mutta… suomalainen proosa ja romaanin käsite on murtamassa tietään aivan uuteen ilmaisuun. Soihtua kantavat Laura Lindstedtin kaltaiset, polttavan älykkäät naiset.

Entä otsikossa mainittu orgasmi? Sellainen koetaan heti kirjan alkulehdillä, kun porukan viimeinen kuoleman jälkeiseen tilaan tullut joutuu muiden käsittelyyn. Epäilin hetken turhaa tehokeinoa, mutta niin vain sekin kohtaus ottaa tarinassa merkittävän ja perustellun paikkansa.

……………………………………………

1. Ekstralinkki: blogin raportti Finlandia-palkintojen jakotilaisuudesta.

2. Ekstralinkki: Bulgakov ja Begemot.

……………………………………………

Mitä Idoli tarkoittaa?

Blogi on välttänyt omien julkaisujen siteeraamista. Runot ovat saaneet silloin tällöin vahvistaa poikkeusta jos tekstit ovat liittyneet käsiteltävään aiheeseen oleellisesti.

Julkaisin esikoiseni 1998. Nyt käsillä on tuore, kymmenes omalla nimellä julkaistu teos. Jokaisen työn kohdalla olen kyseenalaistanut ja punninnut kirjoittamisen mielekkyyttä ja oikeutusta. Mistä ”kannattaa” kirjoittaa?

Pidän lähdetöiden tekemisestä ja tiedon hankinnasta. Työn edetessäkin lukeminen on yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Kliseisesti ilmaistuna: ei ole toista ilman toista. Idoliin kirjoitin tällaiset

J Ä L K I S A N A T

Idoli päättää identiteettiä luotaavan romaanitrilogian, jonka aiemmin julkaistut osat ovat: Marilynin hiuspinni, 2009 ja Linnun muotokuva, 2011.

Romaanit ovat itsenäisiä teoksia, jotka kuvaavat miten ihminen rakentaa merkitystä uudelleen elämänsä muutostilanteissa. Marilynin hiuspinni käsittelee muistin katoamista, ja sen myötä sitä, kuka meidän identiteettimme määrittelee – onko sitä edes olemassa? Linnun muotokuva ammentaa muistoista ja sankarimyyteistä ja kysyy, kykenemmekö itse ymmärtämään elämämme tarinallisen jatkumon voimaa?

Idoli laajentaa identiteetin teemaa suhteessa toisiin ihmisiin ja riippuvuuksiin itseymmärryksen muotoutumisessa. Kaikkien kolmen teoksen motoksi sopii lainata sveitsiläisen kirjailijan Max Frischin lausetta: ”Jokainen meistä keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan, jota hän luulee omaksi elämäkseen.”

Moninaisesta lähdeaineistosta haluan mainita kaikkien teosten kohdalla Vilma Hännisen Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen väitöskirjan ”Sisäinen tarina, elämä ja muutos”. Idolin fokukseksi lainaan Hännisen tutkimuksesta kappaleet luvusta Sisäinen tarina halujen suodattajana:

”Mikä on ihmistä perimmältään liikuttava voima? Psykologisissa teorioissa vastaukseksi tähän kysymykseen on tyypillisesti esitetty yksi tai useampia vaistoja, viettejä tai tarpeita. Ne on nähty enemmän tai vähemmän universaaleiksi ja luontoperäisiksi voimiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi seksuaalienergia, alemmuudentunne, psyykkiset tarpeet ja persoonallisuuden piirteet.

/…/ Tässä hahmoteltu tarinallinen lähestymistapa ei pyri palauttamaan ihmisen pyrkimysten, halujen ja impulssien kirjoa ylihistoriallisiin ja luonnonvoimaisiin tai yksittäisiin perusvoimiin. Ihmisiä liikuttavia voimia kutsutaan tässä haluiksi.

Halut nähdään intentionaalisiksi tiloiksi, jotka syntyvät ihmisen ja halun kohteiden välisessä suhteessa. /…/ Kirjallisuudentutkija Peter Brooks (1998) toteaa, että halut ovat paitsi psyyken myös tarinoiden ydin ja liikkeellepaneva voima.”

……………………………………..

1. Idolin arvio Suomi lukee -sivustolla.

2. Idolin voit tilata vaivattomasti Adlibriksen sivuilta.

3. Juha Siron kotisivut.

………………………………………