Knockout – nostalginen muisto noitien talosta

Tarvitsin tulevaan artikkeliin tietoa ensimmäisistä julkaistuista teksteistäni ja kolusin kirjahyllyä. Käteen osui Riina Katajavuoren ja Helena Sinervon toimittama MOT MOT Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja (WSOY 1995) Debyyttisikermäni nosti mieleen haikeankarheita muistoja. Erityisesti runo, joka innoittajana oli aikanaan Mohammad Ali.

Kuva: 100photos.time.com (Sonny Liston vs Mohammad Ali 1965)

Ali oli raskaansarjan kolminkertainen maailmanmestari ja yksi kaikkien aikojen suurimmista urheilijoista. Siis Cassius Glay, joka vaihtoi ”orjan nimeksi” kutsumansa uuteen. Siitä ei enempää, Wikipedia tietää kyllä jos yksityiskohdat kiinnostavat.

Kun Ali määrättiin Vietnamin sodan kutsuntoihin uudelleen Houstonissa 1967, hän ilmoitti ettei aio osallistua sotaan, koska hänellä ei ole mitään riitaa Vietkongin kanssa: ”Eikä kukaan vietkong ole kutsunut minua nekruksi.”

Tuli viiden vuoden vankilatuomio, meni mestaruusvyö ja ottelulisenssi. Ali oli vapaana takuita vastaan ja pääsi uudelleen mestaruusotteluun kolmen vuoden kuluttua – vahvempana kuin koskaan.

Mutta lähdetään ensikosketuksesta vuonna 1965. Luvassa oli raskaansarjan maailmanmestaruusottelu: Ali, vastaan Sonny Liston, jota rääväsuinen haastaja kutsui ”Isoksi, rumaksi karhuksi”. Kuljin päivittäin kouluun ohi Linkosuon kahvilan. Näyteikkunalle oli nostettu valtaisa täytekakku, koristeena nyrkkeilykehä, jonka kulmissa istuivat ottelun alkua odottavat marsipaanimiehet.

Kun ottelu oli ratkennut, marsipaani-Liston makasi näyteikkunassa kakun kanveesilla ja Ali seisoi tyrmäyskäsi koukussa hänen vierellään. Uransa aikana Ali kävi itse neljästi kanveesissa. Hän sanoi, että ensimmäisestä kerrasta (1962) tuli yksi hänen vahvuuksistaan. ”Kerran lattiassa käytyään ja noitien talossa vierailtuaan tietää miltä se tuntuu. Pelosta voi päästä ja voittaa ottelun.”

Kuva: money.cnn.com (Ali vs Joe Frazier 1975)

Sikermäni runo lähti Alin asenteesta. Kun minut itseni ”iskettiin kanveesiin” kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin, mielessäni saattoi häivähtää jotain samaa. Makasin teho-osaston letkuissa, morfiinista ja kipulääkkeistä sekavana sopertelin hoitajalle: ”Selviänkö hengissä?” Ja sain vilpittömän vastauksen selvällä Tampereen kiälellä: ”Em mää vaan tiärä.”

No… hengissä ollaan ja tänäänkin kirjoitetaan Pyynikin punatiilitehtaalla. Uusi romaani menee painoon ennen vuodenvaihdetta. Kannen luonnoksen olen nähnyt ja kovasti tykännyt. Kun lopullinen visualisointi on valmis, palataan siihen. Mutta tässä rivit 23 vuoden takaa.

Lepään kanveesilla ilman paitaa

jalat oikoisena, käsi koukussa kesken iskun

muissa maailmoissa autuaana

kuin vastasyntynyt ensimmäisen maitonsa imeneenä.

Utuverhon takana erotuomari

pudottelee pehmeitä numeroitaan,

ne leijuvat kirkkaassa valossa ja

kiertyvät perhosina pääni ympärille.

Olen kaukana ja poissa,

kunniavieraana noitien sokkeloisessa talossa,

vaskitorvet soivat

ja pasuunoihin puhalletaan

pronssikellot kilisevät silmieni takana.

Minut istutetaan juhlapöytään,

saan päähäni suipon hatun ja käteeni

paistokepin lävistämän vuohen kallon.

Viini juoksee lasiini

kimaltavana nauhana kuin pyhä virtsa.

Aika täyttyy ja minun on noustava,

astun kädet koholla köysien läpi, säteilen

ja loistan hehkuvana purjeena auringossa.

Tämä erä on minun!

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Toinen lapsuuden sankarini: ”Ensimmäinen avaruuslento ja syntymän ihme”

2. Toinen mestari: Robert De Niro ja ”Racging Bull”

…………………………………………….

Runous ja raha karttavat toisiaan kuin vesi ja öljy

Päivän juttu on kiskaistu äärimmäisen kireälle. Minulla on aina kesken useampi kirja yhtä aikaa. Jotain työhuoneella, ihan toista yöpöydällä. Kirjat peilaavat toisiaan. Kaksi runokokoelmaa on odotellut blogivuoroaan. Kummatkin tältä vuodelta: Eija Aromaan Eksymisen kartasto (ntamo) ja Hanna Stormin Kutsun itseni kylään (Aviador).

Aromaa kirjoittaa perinteisemmin. Storm rikkoo kieltä ja muotoa. Aromaa tekee tankaa, runo on valmis viidellä rivillä. Kokoelmaa rytmittää muutama pidempi teksti. Ratkaisu toimii rakenteellisesti hyvin ja jäsentää kokonaisuutta. Tanka-tekstien ”vaarana” on itseään toistava luontokuvasto. Toisaalta kysymys on kulttuurieroista. Japanissa runoissa mainituilla asioilla, vaikkapa eläimillä tai kasveilla, on enemmän symbolimerkityksiä ja syvyyttä kuin yksinomaan kirjoitetulla sanalla.

Hanna Storm tekee myös performansseja. Hän on koulutukseltaan kirjallisuustieteen tohtori. Sillä ei ole tässä yhteydessä merkitystä. Luen runot runoina. Storm haluaa selkeästi avata kielen rajoja. Runo ikään kuin repäistään elämän keskeltä. Lauseet lähtevät pienin kirjaimin ja lopusta puuttuvat pisteet kuin jatkumisen merkiksi. Kokoelmaa voi pitää niin tekstirivien asemoinnin kuin sisällönkin puolesta ”kokeellisena”.

Mikä sen paremmin näitä valaisisi kuin esimerkki. Ensin Aromaa: ”Rapaisen polun / läpi on vain mentävä / vaikka kengittä / Petollinen kiertotie / salaa lätäkön ilot.” Tai: ” Maasta kurkottaa / puiden varjoon jätetty / yksinäinen kuu. / Vieraassa metsässä se / ei löydä taivaan rantaan.”

Ja Storm: ”viivytellä jäähtyneitä teitä / uurteet koluttu, / poimut sanottu / puettu neljästi, / ostettu aikaa kiertämällä nurkat / heitetty takaisin ne, jotka piti jättää myöhemmäksi / hyvästi maustelaatikot / hyvästi lääkelaatikot / paperin läpi reiät / kynä napsahtaa poikki / lähdön psykologiaa ei osaa kukaan /…/ hyvästi oikeaan käden lämpöisellä vedellä sumutettavat kasvit / jokaisen oksan erikseen pitely / hyvästi selällään männyt.”

Kumpikin kokoelma kestää useaa lukukertaa. Nyt, juttua kirjoittaessani, tekstit avautuivat taas uudesta kulmasta. Lyriikka on kirjallisuuden kasvukärki, mutta marginaalissa kaikin tavoin. Runous ja raha karttavat toisiaan kuin vesi ja öljy. Runoja kirjoittavat ihmiset ovat vähintään yhtä outoja kuin niiden lukijat. Lukekaa siis runoja!

……………………………

Blogin ekstralinkit

1. Miten kauan on maailmassa toivoa

2. Sydämeni räytyy ja riemuitsee

………………………….

Ravut olivat syöneet Seppo Murajan kasvot

Päivän postaus aloittaa makaaberilla ”klikkiotsikolla”. Mutta ei perusteettomasti. Turkulainen rakennusmestari Seppo Muraja nousi julkisuuteen vuonna 1970. Hän oli juuri ylittänyt Atlantin 4,3-metrisellä moottoriveneellä ja Hymy-lehti teki juttuja Murajan ja hänen toverinsa Arto Kulmalan hullunrohkeasta matkasta.

Joulukuussa 1972 Muraja jätti raskaana olevan vaimonsa kotiin ja lähti uudelle matkalle. Tarkoituksena oli kiertää maailma 5,7 metrisellä lasikuitukipolla. Siitä alkoi vaikeuksien sarja, jonka kirjailija Pete Suhonen on saattanut kansien väliin kirjassaan Myrskyn ratsastaja (Samakko 2018). Tulosta voi pitää dokumenttiromaanina, nonfiktiona, jossa todellisuuteen perustuvat tapahtumat kerrotaan kaunokirjallisella otteella.

Suhonen käyttää fiktiivisten osuuksien pohjana Murajan muistiinpanoja, kirjeitä vaimolle ja Hymyn toimittajalle sekä lehtijuttuja. ”Kierrän maapallon tai kuolen, mutta luovuttaneena en enää palaa takaisin.” Suhonen on myös käynyt tutkimusmatkalla seikkailijan viimeisellä lähtöpaikalla Ranskan La-Trinité-sur-Merissä.

Kuva: Iltasanomat. Marino Mustang, jolla ylitettiin Atlantti 1970.

En syyllisty juonipaljastuksiin, sillä retken lopputuloksen voi lukea kirjan takakannesta: ”Myrskyn ratsastaja on dokumentaarinen romaani levottomasta ja pelottomasta miehestä ja hänen viimeiseksi jääneestä matkastaan. Samalla se on luku pohjoismaisen merenkulun historiaa. Maaliskuussa Psychopath II ajautui tuhoutuneena Biskajanlahden rannikolle. Seppo Murajasta ei havaittu merkkiäkään.”

Kirjan pääosassa on tarina, ja sen yllä alusta saakka leijuva lopputuloksen aavistus. Kieli ei ole kirjallista juhlaa, eikä voikaan, muodon ja rakenteen on oltava yhteismitallisia käytettyjen dokumentaaristen osuuksien kanssa.

Seppo Muraja ylittämässä Atlanttia 1970.

Myrskyn ratsastaja avautuu 70-luvun ajankuvaksi ja luotaukseksi levottoman miehen mieleen, jota ajoi pätemisen tarve ja julkisuudenkipeys. Polttoaineena oli vaaran kokemisen viehätys. Seppo Muraja oli varmasti itsetuhoinen – tietäen tai tietämättään. Kirjan luettuani en osaa kuvitella hänelle toisenlaista loppua. Ruumis löytyi 28. maaliskuuta 1974 Contisin hiekkarannalta, noin 40 kilometriä veneen löytöpaikasta. ”Ravintoketju on kääntynyt makaaberisti: ravut ovat syöneet miehen kasvot.” Muraja tunnistettiin vihkisormuksesta.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kertausjuttu keväältä: ”Terveiset tuonpuoleisesta”

2. Edelleen: ”Päivän tilanteen kuvauksena pirun pelottava”

……………………………

Maata muokkaavat ja merelle tuijottavat eivät mene koskaan keskenään naimisiin

Edellisessä päivityksessä funtsin suomalaisten jakoa maakrapuihin ja merenkulkijoihin. Vasta myöhemmin muistin käsitelleeni asiaa jo aiemmin. Romaanissani Idoli (Hesarin valinta vuoden 2016 kehutuimpien kirjojen listalle) on faktiseen tietoon perustuva kappale aiheesta.

Cefalu, Sisilia. Kuva: Travelbird

Cefalu on keskiaikainen pikkukaupunki Sisiliassa. Kirjan yhden sivuhenkilön suku on sieltä lähtöisin. Se siitä. Uusi romaani on viimeisellä editointikierroksella ja ilmestyy Liken vuoden 2019 ensimmäisten julkaisujen joukossa. Uskallan lainata tähän kustannustoimittajani tuoreen kommentin: ”Alamme lähestyä valmista, ja kuten olen aiemminkin maininnut, käsillä on suuren romaanin käsikirjoitus.”

Työ ja sen problematiikka hautui mielessäni kymmenen vuotta, kirjoittamiseen lähdetöineen vierähti kolme. Palaan tähän tuonnenmpana. Lopuksi kappale Idolista. Tällaiset jaot eivät ole nykypäivää, mutta epäilemättä voimassa sata vuotta sitten – ja jollain tavoin käytäntönä kulttuuritaustasta riippumatta.

”Pöydästä aukeaa näkymä laaksoon ja viinitarhojen täsmällisiin riveihin, kaukaiseen kylään, jonka keskellä kirkontorni kohoaa. Ja mies kysyy, voisiko hän tilata jotain pientä kummankin puolesta. Pöytään ilmestyy oliiveja tomaattia sipulia sardiineja simpukoita sitruunaa calamaria paprikaa pecorinoa parmesaania ja gorgonzolaa. Leipää, öljyä ja viiniä. He poimivat kulhoista syötävää, leikkaavat juustoa, murtavat leipää ja kastavat öljyyn. Ja mies kertoo sukupolvien takaisista säännöistä, jotka sitovat yhä ihmisten elämää. Seutu on ollut ikiajoista lähtien kahteen jaettu: meren puolella asuvat kalastajat, vastapäisellä suunnalla eletään maasta. Viljelijät pitävät itseään viisaampina, kalastajia yksinkertaisina ja kykenemättöminä suunnittelemaan tulevaisuuttaan, he vain ottavat mitä meri sattuu antamaan. On arvokkaampaa suunnitella tulevaisuutta päivää pidemmälle: istuttaa, kylvää, kastella ja korjata satoa ja rakentaa niin, että jokainen pala asettuu jo olemassa olevan lisäksi ja kasvattaa sitä. Ja vaikka ihmiset eivät voi toisiaan välttää, kalastajan tyttärestä ei tule maanviljelijän vaimoa. Tai toisin päin. Maata muokkaavat ja merelle tuijottavat eivät mene koskaan keskenään naimisiin. Ja vaikka niin moni asia on tänään toisin, jako on olemassa kuin ikiaikainen haava, se on umpeutunut, mutta arpi näkyy yhä.”

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. ”Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

2. Juoruja seitsemän vuoden takaa: ”Kevyttä ja painavaa”

……………………………