Vappu, viini ja erotiikka!

Viinituvassa Sinuhea ja hänen palvelijaansa Kaptahia petettiin karkeasti. Kumppanusten jo juovuttua isäntä tarjosi viinin leikkaamattomana, ilman sekaan lisättyä vettä. Muinaisessa Egyptissä puhdas ja raikas vesi saattoi olla viiniä kalliimpaa. Viiniä laimennettiin myös kitkerän maun tähden.

The Egyptian, osa elokuvajulisteesta.

Vanhojen lehtileikkeideni seasta löysin viiniraadin testin. Ja annas olla, Sinuhen päivistä ovat ajat muuttuneet. Nyt viinejä luonnehditaan näin: ”Paljon trooppista hedelmää, miellyttävä, pitkä jälkimaku, helppo ja kaunis kuin suomenruotsalainen tai vaalivoittaja. Suuhun jää miellyttävä mustaherukan ja mummolan maku.”

Ja meno paranee. Tässä kyydissä vedotaan kaikkiin aisteihin ja kaivetaan alitajunnasta esiin lapsuusmuistojen unohtuneet hetket, kuvottavia kaihtamatta: ”Tuoksussa on vahvasti muurahaisten ympäröimää mustaherukkapensasta, toffeella maustettua kissanpissaa, raparperimehua ja anispastillia. Liitutaulua, märkää villasukkaa – jopa kissankakkaa ja huussinseinää. Kuin bensiiniä joisi.”

Entäs arvioiden erotiikka? Italian Umbriasta tulee tällainen viini: ”kahvin sekä tammen tuoksu. Maku on vielä enemmän, tiukka, runsas ja rasvainen. Kuin Marilyn hulmuavine helmoineen tuuletinaukon päällä, liikaa yhdelle miehelle. Onko tämä jo liian paljon? Enologin märkä uni.”

”Voitykkien” joukosta löytyy tallinovea, karvaisen miehen kainaloa, jalohomeen ihanaa henkäystä, pulskaa simarusinaa, ruohonleikkuria ja paljon potkua alusta asti. Alsacen viinin maku yllättää raatilaiset: ”Karvas ja kurkkua polttava, rasvainen kuin huoltoaseman autokorjaamo.” Nuuhkimisen, ryystämisen, purskuttelun ja sylkemisen jälkeen syntyy voittajan luonnehdinta: ”Jos tämä viini olisi nainen, petikaveria ei tarvitsisi kauan etsiskellä.”

VIRKEETÄ VAPPUA YSTÄVÄT!

Runoilijan vastaisku vanhusten esineellistämiselle!

PIKAPOSTAUS ja pari otetta Suomen arvostelijain liiton tiedotteesta. (Julkaisuvapaa 28.4. klo 13.00)

”Kritiikin Kannukset saa tänä vuonna runoilija Timo Harju (s. 1980) runokokoelmastaan Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (ntamo, 2009). Kastelimme heitä runsaasti kahvilla -kokoelma on helposti lähestyttävää ja humaania runoutta. Vanhainkodin arkipäivästä kertovissa runoissa korostuu empaattinen ja suora tapa puhua vanhainkodissa asuvista ihmisistä. Laajalle lukijakunnalle soveltuva, kaikkia koskettava yhteiskunnallinen runous on harvinaista, mutta Harjun runot täyttävät tätä vajetta.

Timo Harju: Kastelimme heitä runsaasti kahvilla, 2009

Kritiikin Kannukset -lautakunta pitää tärkeänä, että runous tarjoaa monipuolisia ajattelun eväitä – talousajattelun ja tehokkuusvaatimusten läpäisemässä maailmassa. Harju käsittelee vanhainkodin arkisiin kohtaamisiin liittyviä kipeitäkin tunteita luontevasti. Kokoelma kuvaa vanhuksia yksilöinä, jotka ovat kukin omanlaisiaan, kun taas päivänpolitiikassa ja lehtikielessä käytetään usein kliinisiä ja esineellistäviä ilmauksia. Harjun runojen vanhukset – dementiapotilaat – ovat voimakkaasti läsnä olevia ja merkityksellisiä, kaikkine ryppyineen ja rullatuoleineen, rispaantuneine aamutakkeineen, kahvinryystämisineen, iloineen ja murheineen.”

Toivotan onnea palkinnon saajalle! Hyvä valinta ja humaanit perustelut. Kirjan alkupuolen sikermästä nappasin tähän lyhyen näytteen, joka sopii myös kansikuvan pariksi: ”Haluaisin että vanhainkoti aukeaisi / joo kaikki ovet aukeaisivat / mummot papat lepattaen ulos / ryppyineen rullatuoleineen / kuin lehmien kevätlaidun säntäävän kirkas. / Mutta eivät he juokse, siksi / tule katsomaan pilviä vanhainkodin käytävillä.”

Nerouden lyhyt oppimäärä

Harva rohkenee tunnustaa omia ansioitaan julkisesti. Kissanhännän nostajia katsotaan alta kulmain. Meilläpäin ”Ei tehrä tästä ny numeroo”, tai kannustusta omakehuun saa korkeintaan käänteisesti: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”

William Carlos Williams

Nihil Interitin käännössarjassa julkaistiin vuonna 1999 William Carlos Williamsin (1883 – 1963) runoja Markus Jääskeläisen suomentamana. Williamsin ensimmäinen kustannettu kokoelma ilmestyi 1917. Yhtymäkohdat Ezra Poundiin, Marianne Mooreen ja Wallace Stevensiin olivat ilmeisiä. Kaikki he ravistelivat amerikkalaista runoutta perinpohjin ja painoivat sormenjälkensä myös eurooppalaiseen modernismiin.

Williamsin kirkkaaksi leikatut runokuvat liikuttavat tunteita enemmän kuin sentimentaalinen maalailu. Hän sanoo itse: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja esineitä, älä sotkeudu ideoihin.” Williamsin käännösvalikoiman nimi on Kevät ja kaikki. Sen esipuheessa Anselm Hollo kertoo miten Williamsin runoissa tiivistyy proosaa paremmin ja taloudellisemmin, tyylikkäämmin ja monipuolisemmin se, mistä elämässä viime kädessä on kysymys.

Olen karttanut blogissani kritisointia, kirjallisuuden ja muidenkin ilmiöiden. En silti malta olla huomioimatta tämänaamuisen Hesarin kritiikkiä Juhani Ahvenjärven tuoreesta Liituvarjo -kokoelmasta. Siinä kriitikko näkee Ahvenjärven tekstin minimalismina, jossa ”Oikein mikään ei rohkaise perehtymään.” Tarjoillaan siis hänelle yksi modernin runon kuuluisimmista klassikoista vuodelta 1923. (Ehkä Williams on oikeassa, tämän päivän postmoderni runo usein sotkeutuu ja sokeutuu itsetarkoituksellisiin ideoihinsa.)

Punaiset kottikärryt

niin paljon / on kiinni /  sadeveden lasittamista /  punaisista / kottikärryistä / valkoisten kanojen / vierellä.

Annetaan vielä Williamsin kertoa mistä nerouden pohjimmainen olemus kumpuaa. Sehän on silkkaa iloa! Runon nimi on Danse russe.

Jos minä kun vaimoni nukkuu / ja vauva ja Kathleen / nukkuvat / ja aurinko on tulenvalkoinen kiekko / silkkisumussa / hohtavien puiden yllä, / jos minä pohjoishuoneessani / tanssin alasti, irvokkaasti peilin edessä / heiluttaen paitaa pääni ympäri / ja laulan pehmeästi itselleni: / ”Olen yksin, yksin. / Synnyin olemaan yksin, / minun on paras olla niin!” / Jos ihailen käsivarsiani, kasvojani, / olkapäitäni, kupeitani, takapuoltani / laskettuja keltaisia kaihtimia vasten: / kuka voi sanoa etten / ole perhekuntani onnellinen nero?

Polanski, petos ja Walter Knollin kalusteet

Kävin viikonloppuna katsomassa Roman Polanskin uuden leffan. The Ghost Writter on varma suoritus, mutta klassikkoksi se ei kykene kiteytymään. Moraalisten valintojen syövereitä luotaava kansainvälinen agenttitarina osuu silti ajan hermoon hyvin. Ja tottakai kaiken takana häärii jälleen CIA.

Haamukirjoittajan roolissa Ewan McGregor

Haamukirjoittajan roolissa Ewan McGregor, Britannian ”ex-pääministeri Adam Langia” näyttelee Pierce Brosnan. Hänen vaimonaan Olivia Williams tekee eleettömän ja hienon roolityön, elokuvan parhaan. Tarina perustuu Robert Harrisin romaaniin. Leffan käsis toimii ja onnistuu karttamaan juonen ennalta-arvattavuudet. Se ei sorru omaan näppäryyteensä vaan säilyttää uskottavuuden illuusion loppumetreille saakka.

The Chost Writter ja Ewan McGregor

Mutta, mutta… pimeässä katsomossa nautin asiasta, joka alkaa varastaa yhä enemmän huomiotani. Viis siitä, että elokuvassa on ”tuotesijoittelua”, Adam Langin talo on upea ja askeettinen betoniarkkitertuuri istuu karuun maisemaan. Alan odottaa sisäkuvia, Walter Knoll -kalusteet sopivat miljööseen hiton hyvin. Hemmetti… miksei tauluja näytetä paremmin! Osa niistä voisi olla Mark Rothkon, vilahtiko tuossa Anselm Kiefer? Voisiko talossa olla aito Jasper Johns. Ollaanko jonkin keräilijän kodissa vai onko kuvauksiin haalittu tusinatauluja? Hitto, näyttäkkää nyt siitä kämpästä mahdollisimman monta nurkkaa!

Mitä leffasta jää? Se, miten tärkeässä roolissa on yhden sanan yksikkö- tai monikkomuoto. Yksityiskohta sopii elokuvan nimen teemaan ja sillä arvoitus lopulta ratkeaa. Mutta se talo, taulut ja kalusteet…  ne taitavat jäädä mieleen, kun tarina haalistuu. Se on elokuvaa, paino sanan viidellä viimeisellä kirjaimella.

Kevättä Kiinassa ja kotimaassa

Kevät herättelee tunteita talven jälkeen, onko niissä aikojen kuluessa mikään muuttunut? Kaivan hyllystäni kirjan. Kukkien keskellä on kokoelma Pertti Niemisen suomentamia vanhoja kiinalaisia runoja, jotka on alkujaan laulujen säkeiksi kirjoitettu. Huomaan että tuhannessa vuodessa ihmisten tunteet eivät ole muuttuneet piirun vertaa.

Kuvakollaasi: Botticelli, La primavera, 1482 (osa) ja maatiaislammas.

Luen eron haikeudesta ja pelosta sotaan lähetetyn kumppanin puolesta. Vanhus suree menetettyä rakkautta ja vannoo, ettei jättäisi tilaisuuksiaan käyttämättä jos saisi ajan pyörää käännettyä. Keväästä kerrotaan vähintään joka toisella sivulla ja aina on ihmisellä ikävä toisen luo: ”Kuhankeittäjät kuin kultaa / laulavat pareittain, pareittain / suloisin äänin / oksien kasteisilla kaarilla. / Säkeiset oksat iloitsevat keväästä itse, / mutta kietovat haikeuteen / levottoman nuoren sydämen.”

Pari viikkoa sitten vein paksuimman talvipalttoon vinttiin. Tarkistaessani sen, löytyi epätodennäköisimmästä taskusta rypistynyt lappu. Olin muutama vuosi sitten keskustorilla Pirkanmaan lastenkulttuuriviikon avaustapahtumassa, jonne Tampereen yhteiskoulun ilmaisutaidon lukion oppilaat olivat pystyttäneet tilausrunoteltan. Vain sana, ja sain odottaessa henkilökohtaisen runon. Säkeitä oli jo syntynyt sellaisista aiheista kuin Traktori ja Merimetso.

Arvelin vain hetken kliseistä aihevalintaani. Kymmenen minuutin kuluttua pidin kädessäni Eevi Korhosen kirjoittamaa runoa Keväästä: ”Vuoden taitekohta, / vuosi kaksinkerroin. / Talvi uhkaa päälle kaatua, / kevät kirmaa alta pois. / Kevät on ihmisten lammas, / pehmeä, mutta likaisenruskea. / Keritään lämpövillaa, / kunnes sitä ei enää tarvita.” Hieno näkökulma kevääseen ja ihmisen mieleen: kun jotakin on kyllikseen saanut, siitä voi tarpeettomana luopua. Olin kantanut takkini taskussa tietoa keväästä läpi monen pimeän talven.

Jos otsikossa olisi sanojen lisäksi huomoitu myös kuva, olisi pitänyt ottaa Firenze mukaan. Varhaisrenessanssin neron, Sandro Botticellin (1444 – 1510) ”La primavera” on maailmantaiteen tunnetuimpia ikoneja. Maatiaislammas saa tuoda särmää päivän tulkintaan. Botticelli itse oli pankkiirien kaveri, jota mesenaatit rahoittivat. Paremmin ei Medicien suku olisi voinut aineellista pääomaansa käyttää.