”Vuoden lupaavin afrikkalaiskirjailija on Chigozie Obioma”

Otsikko on New York Times Book Reviewin arvio Obioman esikoisromaanista Kalamiehet. Itselläni ei tietysti ole kompetenssia näkemykseen, kirja on ainoa, jonka olen tänä vuonna afrikkalaiskertojilta lukenut. Bongasin kirjan syksyn uutuuksista, luin romaanin ja päätin nostaa sen blogiin.

Kuva: oyinkanswiews.wordpress.com
Kuva: oyinkanswiews.wordpress.com

Chigotzie Obioma on syntynyt 1986 Nigerian Akuressa ja valmistunut Michiganin yliopistosta pääaineenaan luova kirjoittaminen. Esikoisen oikeudet on myyty 22 maahan ja teos on ollut ehdolla mm. Booker Pritzen saajaksi. Tuoreen käännöksen on julkaissut Atena, suomentanut Heli Naski.

Obioman afrikkalaiskirjailijaksi lokeroimista voisi kritisoida. Tässä tapauksessa nigerialaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa tarinassa afrikkalainen kulttuuri tuo tarinaan mielenkiintoisen lisän. Aivan kosketusetäisyydeltä ihmisten välisiin suhteisiin ja tapoihin, toisaalta teos ottaa myös temaattisella tasolla kantaa Afrikan yhteiskuntapoliittiseen tilanteeseen.

Olen useasti listannut romaanin ”pyhän” kolminaisuuden: kieli, rakenne ja tarina. Arvostan kielellistä otetta. Kalamiehet kulkee tarina edellä ja balanssi toimii hienosti. Kieli palvelee kertomusta, se on hiottu ”huomaamattomaksi” ja vailla briljeerausta kertomusta eteenpäin imeväksi. Pidän yleensä fragmentaarisemmasta rakenteesta, mutta tässä tapauksessa kronologia on kasvukertomuksen tarkoituksenmukainen valinta.

Kansi: John Gray
Kansi: John Gray

Kalamiesten tarinan keskiössä on nigerialaisen perheen neljä poikaa, joiden elämään ja tulevaisuudenodotuksiin ilmaantuu yllättävä särö ja pelko alkaa repiä koko perhettä erilleen.

Kulttuurisidonnaiseksi kirjoitettu tarina ei ole sitä, miltä ensin näyttää. En halua avata juonikuviota enempää, mutta kiteytän romaanin rakenteen keskeisimmän elementin: Kalamiehiä voisi pitää suorastaan oppikirjana siitä, miten rakennetaan fiktiivisen tragedian universaaleja kerrontaperinteitä noudattava tarina.

Romaanissa kerronnan odotusarvoa ja jännitettä pitää yllä paikallinen kylähullu nimeltään Abulu. Hänelle on varattu pilkatun narrin osa, jota yhteisössä samalla pelätään, koska hän jakelee ihmisille ennustuksia, joilla on taipumus käydä toteen.

Shakespearen tragediassa Julius Caesar, ennustaja varoittaa keisaria ennen tämän murhaa: ”Varo maaliskuun idusta” (vuoden 74. päivä gregoriaanisen kalenterin mukaan). Myös maailmanlaajuinen legendojen ja satujen perinne pohjaa usein ennustuksiin. Vaikkapa prinsessa Ruususen ristiäiset, joissa kolmastoista haltijakummi ennustaa prinsessan kuolevan värttinän piikin pistoon täytettyään kuusitoista.

Sadussa prinsessa vaipuu sadan vuoden uneen. Obioma vie tarinassaan tragedian täydempään päätökseen. Romaanista löytyy silti lämpöä ja antiikin klassikoiden mukainen katharsis, joka johtaa elämänhalun palautumiseen.

………………………………………………

Blogi pitää pienen breikin, mutta palaa taas. Sillä välin etusivun linkistä löytyy n.600 päivitystä yhdeksänkymmenen aihealueen mukaan jaoteltuna. Halusin luoda blogista rihmaston, jossa kaikki jutut alkavat liittyä jollain tavoin toisiinsa. Hengähdystauon pitämisestä löytyi vain yksi juttu vuosien takaa. Linkitän sen tähän, vaikka siinä kiroillaan aivan kamalasti: ”Riivatun paljasjalka mölyapina!”

………………………………………………

Nobelin rauhanpalkinto Adolf Hitlerille?

Eilisessä Hesarissa oli arvio Pajtim Statovcin tuoreesta romaanista Tiranan sydän. Haastattelussaan kirjailija sanoo näin: ”Pidän valtavasti sanasta historia. Se asettaa asiat lohdullisella ja jokaista koskettavalla tavalla mittakaavaansa näyttämällä, että nämä samat kysymykset ovat aina olleet läsnä: Kuka minä olen? Mitä teen täällä?”

Kuva: www.thedailybeast.com / Getty Images

En ole lukenut vielä Tiranan sydäntä, joten tyydyn vain linkittämään loppuun arvioni kirjailijan esikoisesta. Statovcin haastattelussa kiinnitin huomioni hänen historiasuhteeseensa: ”nämä samat kysymykset ovat aina olleet läsnä”. Totta, ettei ole mitään uutta auringon alla, mutta tänään tuntuu, että maailmankirjat ovat poikkeuksellisen sekaisin. Vai ovatko?

Tsekkailin muutama päivä sitten tietoa Nobelin rauhanpalkinnon historiasta. Nostan tähän kolme mielenkiintoista anekdoottia.

1. Adolf Hitler nousi ehdokkaaksi vuonna 1939, jolloin juutalaisvainot natsi-Saksassa olivat jo alkaneet. Hitlerin nimitti ehdokkaaksi ruotsalainen kansanedustaja E.G.C. Brandt. Lopulta mies tuli järkiinsä veti ehdokkuuden pois.

Fridtjof Nansen, kuva: Wikimedia
Fridtjof Nansen, kuva: Wikimedia

2. Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto palkittiin rauhanpalkinnolla 1938. Alkujaan järjestöä johti norjalainen Fridtjof Nansen. Toimiston tehtävänä oli huolehtia Saksan, Italian ja Espanjan pakolaisvirroista, jotka johtuivat maissa valtaan nousseista diktaattoreista. Toimiston sulkemisen jälkeen työtä jatkoi aikansa Kansainliiton pakolaisasiain pääkomissio.

Mahatma Gandhi, kuva: www.30-30.com.mx
Mahatma Gandhi, kuva: www.30-30.com.mx

3. Entä Nobel-komitean kaikkien aikojen töppäys? Maailmanlaajuisen rauhanliikkeen keulakuva, oman elämänsä kaikille esimerkiksi asettanut Mahatma Gandhi oli ehdolla viisi kertaa. Häntä ei koskaan palkittu. Myöhemmin komitea ilmoitti katuvansa.

Ei muutu maailma. Ja jos joku kysyy Jumalan perään, joka sallii pahan, vastataan vielä siihenkin. Olen maininnut tällä ennekin Alain Bosquetin (1919 – 1998) ja hänen hienon kokoelmansa Jumalan piina. Kuuden rivin runo, olkaa hyvä:

”Minä olen”, sanoo Jumala, ”se mikä on oikeaa

ja samalla väärää.

Minä ole totuus joka tahtoo olla valhe.

Minun määrittelemiseni kuuluu runoilijalle,

valkoiselle sivulle

jolla kaikki on kiellettyä.”

………………………………………….

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

1. Pajtim Statovcin esikoinen: http://juhasiro.fi/blogi/?p=4009

2. Tuomas Kyrön mielenkiintoisin romaani: http://juhasiro.fi/blogi/?p=277

3. Alkuvuoden postaus Anders Breivikistä ja Felix Sparksista: http://juhasiro.fi/blogi/?p=4616

…………………………………………

Blogiin on mahdollista jälleen kommentoida suoraan. Minun pitää ne tsekata ensin, mutta toivottavasti näin vältytään spämmeiltä. Mieltä voi olla myös sos-mediassa.

…………………………………………

Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle!

Blogi puuttuu kaikkien tuntemaan itsestäänselvyyteen, mutta kääntää lopuksi esiin Kafkamaisen, mustan huumorin näkökulman. Kaikki toki tietävät, että hakukoneita ja sos-mediaa käyttämällä meistä kerätään tietoa ja luodaan profiili, joka tuntee meidät paremmin kuin me itse.

Kuva sivulta: www.naturanrg.gr
Kuva sivulta: www.naturanrg.gr

Etsin jazz-musiikkiin liittyvää tietoa, kuuntelinkin jokusen kappaleen. Kuuden minuutin kuluttua sähköpostiini kilahti tarjous alan kirjallisuudesta, Jazzin varhaisvuosista New Yorkissa. Taschen on yksi maailman suurimmista kustantajista, joka julkaisee kuvitettuja luksuspainoksia aiheesta kuin aiheesta.

Toinen esimerkki on hämmentävämpi. Kävin verikokeissa, ja kun niiden tulokset kilahtivat kännykkääni, googlasin lukemieni viitearvoja ja tietoa usean eri labran sivuilta. Neljän päivän kuluttua sain kirjepostia kotiin. Tarjolla olisi luontaislääkkeitä juuri oletettuun vaivaani. Ensimmäinen kuukausi veloituksetta ja upea kello ilmaiseksi!

Orwellin utopia ja Big Brother on loppuun kaluttu esimerkki, joten annetaan vuoro Franz Kafkalle. (1883-1924) Kasvottoman byrokratian ja yksilön ahdistuksen kuvaajana Kafka on kirjallisista humoristeista kaikkien aikojen suurin.

Novellissaan Kun Kiinan muuria rakennettiin Kafka kääntää idean sanoman perillemenosta päälaelleen, ja kuvaa miten tärkeä viesti ei voi koskaan saavuttaa vastaanottajaansa. Keisari on kuolemassa ja kuiskaa viimeisen, elämänsä tärkeimmän viestin sanansaattajan korvaan, joka lähtee heti taipaleelle:

Kuva: Images.fanpop.com
Kuva: Images.fanpop.com

”Voimakas, väsymätön mies; milloin toista, milloin toista käsivartaan ojentaen hän raivaa tiensä väkijoukon halki; vastarintaa kohdatessaan hän osoittaa rintaansa, jossa on auringon merkki. Hän pääseekin helposti eteenpäin, niin kuin ei kukaan toinen. Mutta väkijoukko on liian suuri, sen asuinsijoilla ei ole loppua. Jos sanansaattajan eteen avautuisi vapaa kenttä, kuinka lentäisikään hän, ja pian varmaan kuulisit hänen nyrkkiensä ihanat iskut oveasi vasten.

Mutta sen sijaan; kuinka hyödyttömästi hän ponnisteleekaan; yhä vielä hän tunkeutuu palatsin sisimpien huoneiden kautta; milloinkaan hän ei selviä niistä, ja vaikka se hänelle onnistuisikin, ei mitään olisi voitettu; olisi kuljettava pihojen kautta, ja pihojen jälkeen olisi toinen saartava palatsi; ja jälleen portaita ja pihoja ja jälleen palatsi; ja jälleen portaita ja pihoja ja jälleen palatsi; ja näin jatkuvasti halki vuosituhansien; ja vaikka hän vihdoin syöksyisi ulommaisesta portista – mutta milloinkaan, milloinkaan ei niin voisi käydä – silloin hänen edessään olisi vasta hallituskaupunki, maailman keskus, kukkuroillaan ja pohjasakkaansa täynnä. Kukaan ei pääse tunkeutumaan sen lävitse, vaikka veisi kuolleen lähettämää viestiä. – Mutta sinä istut ikkunasi ääressä ja haaveilet illan tullen.”

…………………………………………………..

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

1. Kari Hotakainen ja Buster Keaton yli kolme vuotta sitten.

2. Veijo Meri ja näkymättömän orkesterin johtaja.

3. Huumoria hirsipuun varjosta.

……………………………………………………

Ihmisen suurin ja vaikein saavutus

Piti päivittämäni aivan muusta aiheesta, mutta se siirtyy tuonnemmaksi, kun luin 9.8. Hesarista Petri Hakkaraisen tekstin ”On totuuden jälkeinen aika”. Kolumnisti on lähetystöneuvos ja diplomaattinen neuvonantaja Geneven turvallisuuspoliittisessa keskuksessa.

Hakkarainen kirjoittaa ajastamme, jossa tunteet ja mielikuvat painavat faktoja enemmän. Hän lainaa myös The New York Timesin kolumnistia Roger Cohenia: ”Valheellisuus on uusi totuus ja koreografia sisältöä vahvempaa.”

”Leijonanosa koko ihmiskunnan kumulatiivisesta tietämyksestä ja osaamisesta on ympäri vuorokauden jokaisen älypuhelimen omistajan ulottuvilla”, Hakkarainen kirjoittaa. ”Maailman parhaat yliopistot ja tutkimuslaitokset, tiedotusvälineet ja julkaisut, ihan siinä Pokémon Gon ja kissavideoiden vieressä.”

Politiikan ja akateemisen maailman pitäisi pystyä kiihkottomaan keskusteluun, mutta kriittistä keskustelua ja asiallista argumentaatiota vastaan hyökätään uskonnollisin, ideologisin ja taloudellisin motiivein.

Kolumnia lukiessa kimmahti mieleen Tieto-Finlandialla palkittu Esko Valtaojan teos Kotona maailmankaikkeudessa (Ursa 2001) Nappasin kirjan hyllystä ja sieltähän se koirankorva löytyi, sivulle 289 käännettynä:

”Tiede on ihmisen suurin ja vaikein saavutus, yhtä välttämätöntä kuin syöminen ja seksi. Ilman ruokaa emme pysy hengissä, ilman seksiä kuolemme sukupuuttoon, ja ilman tiedettä emme koskaan voi antaa jokaiselle ihmiselle mahdollisuutta elää, kehittyä, unelmoida, toteuttaa itseään ihmisenä – antaa jokaiselle ihmiselle hänelle kuuluvan täyden ihmisarvon.

Tiede, ja vain tiede, vapauttaa meidät jokapäiväisestä herkeämättömästä hengissä pysymisen taistelusta. Taideteokset eivät suojaa nälänhädältä tai kulkutaudeilta; jaloinkaan aate ei vapauta orjia, jos orjien raadanta on ainoa keino saada työt tehdyksi.

Tiede on sampo, joka jauhaa meille runsautta käytettäväksi kaikkeen muuhun, vapaa-aikaan, itsensä kehittämiseen, nautintoihin, luovaan laiskotteluun, taiteeseen, tieteeseen; runsautta yhä paremman ja tasa-arvoisemman maailman luomiseen, yhä inhimillisemmän maailman luomiseen.

Tiede on ihmisen tärkein saavutus, mutta se ei ole korkein eikä pysyvin. Tiede on löytöretkeilyä; se ei luo mitään uutta. Australia ja yleinen suhteellisuusteoria ovat olemassa riippumatta siitä onko simpanssi nimeltä James Cook tai Albert Einstein niihin jo törmännyt. Tieteessä ei voi olla mitään ainutlaatuista, sen enempää kuin meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessakaan on.”

Lyhyet lainaukset eivät tee oikeutta isoille asioille, mutta nappaan kiteytykseksi Hakkaraisen kolumnin kolme viimeistä lausetta: ”Rimanalituksiin ei pidä vastata rimaa laskemalla. Epä-älyllisyys ei kukistu epä-älyllisyydellä. Reitti ulos totuuden jälkeisestä politiikasta löytyy korkealta.”

…………………………………………………

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

1. Törkeää säädyttömyyttä

2. Tarkkaile kärpästä

…………………………………………………

Maailmantähti Patti Smith tuntee kirkasta iloa

Patti Smith (s.1946) on amerikkalainen muusikko ja runoilija. Hän on tuonut punk- ja rockmusiikkiin oman aatteellisen ja feministisen näkökulmansa. Jo vuonna 1975 julkaistu ensilevy Horses nosti Smithin kuuluisuuteen tyylilajinsa uranuurtajana. Maailmantähti oli myös tämänkesäisen Ruisrockin odotettu artisti.

Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16
Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16

Smithin diskografiaan lukeutuu yhteensä seitsemäntoista albumia. Bibliografiasta löytyy teoksia tusinan verran. Proosaa ja runoa. Vuonna 2010 julkaistu Just Kids sai National Book Award for Nonfiction -palkinnon. (Ihan kakaroita, WSOY 2010, suom. Antti Nylén)

Woolgathering ilmestyi Patti Smithin 45-vuotispäivänä vuonna 1992. Suomennos saatiin nimellä Uneksuntaa tänä kesänä Palladium Kirjojen kustantamana ja J.K.Ihalaisen kääntämänä. Kirjan esipuhe on päivätty Barcelonassa 2011. Viimeisessä kappaleessa Smith luonnehtii tekstiään ja esittää toiveensa kirjan merkityksestä lukijalle.

”Joku kysyi pitäisinkö Uneksuntaa satuna. Minä olen jumaloinut sellaisia tarinoita, mutta pelkäänpä, ettei tätä kelpuuteta. Kaikki tässä pienessä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan oudolla ja epämääräisellä ilolla.”

Smithin teos on pienten hetkien ja tuntemuksien kirjaamista, sellaisten, jotka saattavat tarkkaamattomalta lipua ohi huomaamatta. Otan esimerkin vuosia sitten lukemastani haastattelusta, jossa saattohoidossa oleva nainen teki tiliä elämästään: ”Parhaita päiviä olivat ne, joina ei tapahtunut yhtään mitään.”

Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)
Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)

Smithin teksti muodostuu lyhyistä kappaleista, minän ja ympäröivän todellisuuden vuoropuhelusta ja irrallisista muistoista. Muutamin kohdin ilmaisu tavoittaa tajunnanvirtaa ja runollista kieltä. Kiteytyksenä: pidän Uneksuntaa inspiraatiokirjana. Tekstillä on kyky tulla liki lukijaansa ja aiheuttaa ”luovaa oloa” suuntautuupa se sitten omaan kirjoittamiseen tai puhtaasti ajatuksenjuoksuun.

Lopuksi kirjan kanteen liittyvä lainaus. Kappale osoittaa kirjoittajansa intellektuaalista otetta. Samoin sitä, että olen itsekin pitänyt kuvaa ja sanaa yhtenä asiana. Kummatkin syntyvät samassa paikassa: lukijan tai katsojan aivoissa.

”Aika kuluu ja sen mukana tietyt tuntemukset. Silti aina välillä pellon magia ja kaikki mitä siellä tapahtui nousee pintaan. Ei välttämättä luonnossa vaan kirjan lehtien välissä. Milletin maalauksessa tai Corotin tunnelmissa. Kulkien läpi pitkän galleriasalin, epäilemättä hollantilaisessa valossa, se palaa minuun. Minä näen itseni säteilevänä niityn yllä, ja tunnen kuten tunsin – kirkasta, sanoinkuvaamatonta iloa”

………………………………………….

Blogihistorian ekstralinkeissä kuvaa ja sanaa

1. Rene Magrittén rakastavaiset ja onni.

2. Bo Carpelan ja Paul Klee.

………………………………………….