Kansainvälisyydestä Kyläpääskyihin – maailma muuttuu kustantamo kerrallaan

Pari vuosikymmentä sitten kirjallisuuden kustannuskenttä oli asemansa vakiinnuttaneiden toimijoiden ”hallussa”. Ympärillä oli harmaata aluetta, jossa muutama idealisti aloitteli kustannustoimintaa. Muun muassa Like lähti kasvuun 1990-luvun taitteessa. Tänä päivänä tilanne on tyystin toinen. Useat, pienet kustantamot mahdollistavat vähälevikkisen laatukirjallisuuden julkaisemisen.

Parisenkymmentä ”pienkustantamoksi” luettavaa tekijää toimii niukin kuluin ja hyödyntää vetäjiensä vahvaa työpanosta. Enostone julkaisee nobelisti (2020) Louise Glückin tuotantoa. Palladium ja ntamo julkaisivat äskettäin Kari Aronpuron suomentaman W.G. Sebaldin merkittävän esikoiskokoelman Luonnon mukaan. Kustannusliike Parkko julkaisee käännettyä, maailmanluokan runoutta: T.S. Elliot, Dylan Thomas, Paul Celan, Octavio Paz… Näistä myöhemmin lisää.

Aivan ääripäässä toimii BoD, joka painaa kirjan tekijän tiedostoista. Painosmäärän rajoitusta ei ole – mutta yhtä vähempää tuskin kannattaa teettää. Työpöydälleni kertyy suurempien ja pienenpien kustantajien kirjoja, joita toivotaan nostettavaksi blogiin. Se on hyvä. Valitettavaa vain se, että en ole ehtinyt päivittää näitä sivuja niin usein kuin pitäisi. Toivotaan tähän parannusta.

Päivälehdet ovat karsineet kirjallisuuskritiikkejä. Näyttävimmät jutut tehdään usein ”henkilövetoisina tarinoina”. Kun ajattelen lukijoiden keskivertoa, ymmärrän valitun linjan oikein hyvin. Vastapainoksi netistä voi lukea kirja-arvioita kymmeniltä alustoilta. Sieltä löytyy harvoin ”ammattikriitikoita”, mutta ei auta väheksyä lukijoiden vertaiskokoemusta. 

Olen usein toistanut edesmenneen ystävän huokauksen: ”Ollapa yksi runo ja sille yksi lukija.” Nostan tähän kolme kirjaa ja jokaisesta näytteeksi yhden runon. Runokokoelma on näiden kirjojen kohdalla vajanainen määre. Jokainen kirja on vahvasti temaattinen kokonaisuus. Pitäisi siis puhua runoteoksista.

Seppo Järvinen on pitkänlinjan, usealta eri kustantajalta julkaissut kirjailija. Hänen teoksensa Talvikirjeitä (Otava 1989) teki aikanaan runoudesta innostuneeseen mieleeni vahvan vaikutuksen. Nyt käsilläoleva kokoelma Repliikkejä kuiskaajankopista, Intian runot 1988 – 2021, on viime vuoden puolella Kyläpääskyt Kirjojen julkaisema. Intian luostarit antavat säkeille askelmerkit. Runo nimeltä Gekko.

”1. Iltahämärän kirkossa kaksikymmentä / veljeä rukouksen katumusharjoituksessa / yllä lumenvalkoiset kurtat, jumalkyyhkysillä / Olisipa vaeltajalla usko! / Säikähtänyt gekko livahtaa turvaan / Marian viitan alle.

2. Niinimatolle leijuu enkelin / musta siipisulka      poimi se / teroita ja kirjoita / palmunlehväarkille / unien risteysasemat / syntisäkin / sisältö pienintäkään sirpaletta / unohtamatta

3. Tämä on / viattomuuden Laki / äitisi kohdussa syntynyt / vapaa tahto”

Pirkanmaalainen Jussi Rusko on julkaissut aiemmin kymmenen runoteosta. Kaikille on ominaista tarkka arjen havainnointi, oivalluksien kiteytys ja huumori. Eräpäivää väistellessä (Palladium 2021) tilittää nykyhetkeä ja elettyä elämää karhean ilon ja haikean luopumisen hengessä.

”Junat ovat hiljaisia / mutta kuljetun matkan ilo / on kadonnut / Päivä sulkeutuu ja avautuu / epätäydellisen muistini ansiosta / pidän oikeutenani olla erimieltä / enemmän kuin samaa mieltä / Ärsyttää vaillinaisuuteni / ja raakilemaiset sanani / jotka föhntuulen siivittäminä / kurkottavat valoa kohti / Suljetuin silmin kuvittelen / jo elettyä uudeksi”

Irene Piippola on kotoisin Tornionjokivarresta. Pitkänlinjan kulttuuritoimija, kirjoittaja ja kääntäjä (saame, ruotsi). Pesemättömät (Palladium 2022) on teos, jossa pohjoinen on vahvasti läsnä jokivarren elämässä ja puheessa. Meänkieli antaa mausteen yleiskielen oheen. Lars Leevi Lestadiuksen puhuttelu ja ”ojentaminen” saa humoristisia ja nautittavia sävyjä kakkosluvussa, jossa ”Met nappaamma sinut ja puristamma reisien välhiin”. Teksti on kuuden sivun mittainen, joten nappaan tähän väkevän näytteen.

”Meän hamheitten alle mahtuu / useampiki saarnaaja / Meissä virtaa kuuma punanen veri / Hiukset kasvava kohisten / Net tarraava kiini sinusta ko kärhöt / Ai ai tuntuukos / Met olema liha jota sie himosit / ja sitten kielsit / ja kirosit / Nyt olet meän maassa / Met olema kaltaisia, tyttäriä ja vaimoja / Met autama / ihmisnaisia ja net meitä / Piämä hyät välit / vaikka niilä raukoila / istuva miehet / pöyänpäässä / Sie taisitki pölätä meitä? / Pölkäsit että teän naiset pukeva / värikhäät vaatheet ja varsikengät niinko met / Tuova itteänsä tykö”

 ……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Kari Aronpuro ja Kääntäjäkarhu

2. Vastaus kysymykseen, Mitä on taide?

…………………………………….

Myriamin miehen irtileikattu pää ja Herran enkeli

Työväenkirjaston ystävät ry järjesti viime vuonna ”Kapinarunokilpailun”. Nyt arvosteluraadin parhaiksi katsomat tekstit on koottu kansien väliin. Maksimissaan viittä runoa haettiin. Siispä tein yhtenäisen viiden runon teemallisen sarjan.

Kannen piirros: Jyrki Nykänen, kansi ja ulkoasu: Maija Toropainen

Näin Työväenkirjaston puheenjohtaja Pentti Arajärvi: ”Runo ja runous käyttävät kieltä paitsi poikkeuksellisesti myös laajasti. Ne tarkastelevat maailmaa parhaimmillaan yllättävästi avaten uusia ajattelun uria. Arvaamattomuus tekee runosta vaikeampaa ja vaikuttavampaa. Runon merkitys on sen kyvyssä vakuuttaa kuulijansa tai lukijansa ja näin tehdä kapinasta menestyvä rauhanomaisen muutoksen väline ja tulkki. Muutetaan maailmaa runo kerrallaan.”

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

I

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

miten yli kaksituhatta Isisin otteesta vapautettua jesidilasta

kärsii yhä psykologisista ja fyysisitä traumoista

miten kidutusta, raiskausta ja hyväksikäyttöä kokeneet lapset

eivät saa tarvitsemaansa hoitoa

miten kymmenet tuhannet jesidit asuvat yhä pakolaisleireillä

joissa kouluun pääseminen on liki mahdotonta.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

miten raskaana oleva Myriam löysi aamulla miehensä

irtileikatun pään kylän kaivosta ja pakeni

Dadaabin pakolaisleirille, söi matkalla kovakuoriaisia, heinäsirkkoja,

nuoli aamukastetta ja kulki ohi

hyeenan raateleman lapsen raadon ja

päästyään perille synnytti uuden elämän akaasiapuun alle.

Tänään on vaikea olla kirjoittamatta psalmin sanoja

joissa Herran enkeli on asettunut vartioon

ja suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa

ja pelastaa heidät.

II

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

siitä miten nettivideo yllyttää pataanipoikia itsemurhaiskuihin

miten lapset näyttelevät videolla pommi-iskun tekoa

miten taustalla soi Taleban-hitti

jossa rakastettu lähtee taisteluun

”Hänen tukkansa on pitkä, ja hän kantaa olallaan konekivääriä

joka pukee häntä ja hän menee taisteluun

miten me ihailemmekaan ja rakastamme häntä.”

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta Zabiullah Mujahidista

joka sanoo, miten videon hyvä puoli on innostaa lapsia

jidahismin aatteeseen –

kielteistä on, miten se vaikuttaa heidän elämäänsä

vaikka heidän tulisi lopulta olla valmiita uhrautumaan.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta, miten

väärään Jumalaan uskovia tryffelinetsijöitä ammutaan aavikolla.

III

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

Yhdysvaltojen salaisista rukousaamiaisista

joissa rahan, politiikan ja kristillisen äärioikeiston vaikuttajien

veljeskunta pitää yhteyttä valtaapitäviin

ja keskittyy Jeesuksen oppien levittämiseen, miten

tarkoituksena on torjua amerikkalaisia ahdistava uhka:

järjestäytynyt työväenliike.

Tänään vaikeinta olla kirjoittamatta

miten heidän tehtävänsä on saatu Herralta, miten

The Fellowship Foundation on työssään onnistunut

ja omaa agendansa hyödyntävä saattaa aina ja kaikkialla

oikeuttaa asiansa Jumalan antamana tehtävänä.

IV

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

hääjuhlaan kohdistetusta hyökkäyksestä

jossa itsemurhapommittaja tappoi kuusikymmentäkolme ihmistä

ja haavoitti liki kahtasataa – koska

vääräuskoisille on varattu kuolema

ja koska maan hallitus ei vieläkään hyväksy

miehittäjien vetäytymistä maasta.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

Jumalan hyvästä uutisesta

jota ovikelloamme kilauttavat lähimmäiset meille jakavat:

Mikään hallitus ei ole onnistunut poistamaan väkivaltaa

sairauksia eikä kuolemaa

mutta hyvä uutinen on, että Jumala

tulee pian korvaamaan kaiken omalla hallituksellaan ja

sen alamaiset saavat nauttia

rauhasta ja hyvästä terveydestä.

V

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

Intian joukkoraiskauksista, joissa uhri menehtyy

ja kotimaan rukouskonferensseista, joissa kutsutaan

ylistysmatkoille Pyhään maahan

sekä saudinaisista, jotka tarvitsevat

miespuolisen huoltajan matkustamiseen, avioliittoon

ja omaan pankkitiliin, miten uskosta luopumisesta

saattaa seurata kuolemantuomio.

Tänään on vaikeinta ja helpointa kirjoittaa

MC Kashista, joka räppää Kashmiria itsenäiseksi

ja kertoo, miten yksinkertaista on todellisuus:

”Olemme olleet kuusisataa vuotta orjina, on aika herätä.”

Tähti on tajunnut, miten salastudiossa

nauhoitetut äänitteet voivat vaikuttaa väkivaltaa enemmän.

Viimeisillä yhteisillä hetkillä hän oli luvannut sen

poliisin luoteihin kuolleelle ystävälleen

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. ”Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

2. Vapauttava viesti ihmiskunnalle

…………………………………………..

Mikä on kirjailijan ja runoilijan tehtävä?

Mahtaako subjektiivisessa tuntemuksessani olla perää? Modernin otteen ja kokeellisuuden keskellä runous hengähtää – hakee perinteiselle ilmaisulle uusia muotoja ja tulkintoja. Viimeksi tällaisia ajatuksia on herättänyt Leena Kellosalon tuore kokoelma Tulikärpäsiä Tammelan yllä.

Kansigrafiikka, Juha Tammenpää, Viisastenkivi (2009).

Kellosalo kirjoittaa menneestä maailmasta ja elämästä kadonneessa Tampereen Puu-Tammelassa. Kaupunginosa saneerattiin 1960 –1970-luvulla. Betoni korvasi puutaloidyllit ja vehreät pihat. Jäljellä on pari punatiilitehdasta, Annikin suojeltu puutalokortteli ja legendaarinen Tammelan tori.

Varsin sentimentaaliset lähtökohdat kirjalle. Mutta mikä kiinnittää Kellosalon kokoelman tähän päivään ja nostaa ”sisäisen puheen” ulkoisesti merkittäväksi? Kiteytän vastauksen muutamaan riviin: kokoelma pitäytyy tiukasti teemassaan ja kehii sisäänsä draaman kaaren. Ei irrallisia runoja, vaan jokainen sivu rakentaa aiheeseen lisää ja avaa tarinaan uusia ulottuvuuksia. Hurjimman tulkintani mukaan Tulikärpäsiä Tammelan yllä voisi pitää säeromaanina… hybridisenä pikkuserkkuna ainakin.

Kun lapsuusmuistoista tehdään kirjallisuutta, runoilija on prosaistia tiukemmassa raossa. Patetia ja melodraama vaani tiukassa ilmaisussa, kun teksti ei pääse laventumaan itsensä ulkopuolelle. Tässä täytyy käyttää visuaalista esimerkkiä. Kellosalo kulkee muistojensa pimeydessä taskulampun kanssa ja väläyttää esiin näkymän kerrallaan. Joihinkin palataan täydentävästi, kun valokeila pyyhkäisee saman kohteen yli toistamiseen.

Leena Kellosalo, kuva Akaan kaupunginkirjaston sivuilta.

Vaikka Kellosalon kieli kulkee tiukalla päälauseella, aisteille kokoelmassa kirjoitetaan: ”Näyttelen vintillä Lumikuningatarta / isoäidin luunvärisessä / koinsyömässä morsiuspuvussa / repaleisissa helmoissa Ida nokkii kauranjyviä / Suutelen kanaa kahdesti niin kuin Lumikuningatar Kaita / ja huuliin tarttuu ruskea höyhen / lumihiutaleita.

Tulikärpäsiä Tammelan yllä on suvun tarinaa, henkilöitä puhutellaan nimillä ja kaikkea kehystävät linnut, hyönteiset, nostalgiset esineet, arsenikki-immuuni rotta, Ida-kana, Chilen jasmiini ja keltasiipiset ansarijauhiaiset… Runoilijan kamera ottaa välillä laajemman näkymän, mutta zoomaa aina lopulta pieniin yksityiskohtiin. Runossa raksuttaa Junghansin herätyskello ja meedion istunnossa sormet painuvat kristallilasin päälle.

Tammelassa tapahtuu yhä: Annikin runofestivaali, suojellussa puutalokorttelissa. Kuva Eino Ansio.

Kokoelmassa Tammelan ulkopuolelle vievät vain kuulumiset rintamalta, wieniläinen joutsengobeliini, Suomen kuvalehtien vuosikerrat ja kehystetyt postikortit saksalaisista vuoristolinnoista: ”jotka ovat täynnä juutalaisia ja vainottuja eläimiä / niin lähellä taivasta, että maan saranat kitisevät…”

Mikä on kirjailijan ja runoilijan tehtävä? Saattaa näkyväksi sellainen, jota ei vielä ole valaistu. Esittää maailmasta jokin uusi näkökulma lukijalle. Ja niin kuin Kellosalo on tehnyt, dokumentoida taiteen keinoin jotain sellaista, joka muuten olisi iäksi kadonnut. ”Äiti ahkeroi kuin Simbergin hellät kuolemanhahmot / Tampereen Tuomiokirkon freskossa / Hän lajittelee matkaa varten siemeniä: / kärsimyskukka, unikoita, yönkynttilöitä / elämänpalo pakattuna silkkipaperipusseihin…”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Tiitu Takalon sarjakuvakirja Tammelan puutalokorttelista

2. Leena Kellosalo matkalla Parempaan tähdistöön

…………………………………………..

Kiroilun taidetta – ei aina sitä v****a!

Painan kaasua, mutta maailma pysyy paikallaan! Sekoitan turhat ja tärkeät duunit! En kykene keskittymään! Ketuttaa niin, että tekee mieli kirota! Tai sitten minulle saisi syytää voimasanoja, että osaisin irrota typeristä tavoistani ja pitää breikin. No, vähän yritystä ensi maanantaina ja muutama päivä merellä kalahommissa.  

Kävin kirjakaupassa ja huomasin hyllyssä Pasi Heikuran toimittaman johdatuksen kapteeni Haddockin manauksiin. Jukka Kemppinen on myös aikanaan kääntänyt ilmeikkäästi sarjakuviin Haddockin värikästä kiroilua. Itse asiassa käytin niitä vuonna 2013 ilmestyneessä 365 runon kokoelmassani Babel. Hauska nähdä, että kiroilun värikäs kieli on voimissaan. 

Myös Anneli Kanto käyttää solvauksia ja haukkumasanoja suosioon nousseessa romaanissaan Rottien pyhimys. Hän kertoo, että sanat eivät ole hänen keksimiään, vaan perustuvat huolelliseen taustatyöhön. ”Keskiajalla ihmisen kunnia oli tärkeä juttu. Kun solvattiin toisia, niistä mentiin käräjille. Käräjien pöytäkirjoihin on kirjoitettu nämä kaikki sanat. Siellä joku Kreetta Aadamintytär syyttää naapuriaan siitä, että olet haukkunut minua kolmen markan huoraksi, ja käräjien kirjuri kirjoittaa sen pöytäkirjaan.”

Haastattelussa Kanto kertoo myös osallistuneensa kiroilukouluun: ”Ruotsalainen Skoklosterin linna piti viime kesänä kiroilukoulun, jota seurasin aktiivisesti. Siellä opetettiin joka viikko uusi solvaus.” Puoli seitsemän TV-ohjelmassa ohjelmassa kysyttiin, mikä on Kannon oma keskiaikainen suosikkisolvaus: ”Minusta on kuvaavaa haukkua vähän köyhänpuoleista ihmistä surkoperseeksi. Se merkitsee sellaista vähän surkeaa, köyhää, avutonta. Nykyisin voitaisiin sanoa luuseri.

No niin, ”klimppisopan sattumat ja brontodauruksen sivupersoonat”, tässä aikanaan Jukka Kemppisen käännöksistä kasattuja ilmaisuja runon riveillä. Ekstralinkissä laajempi juttu Anneli Kannon romaanista.

Runo kokoelmasta Babel 

Taika-Jim tekee hypnoottisen eleen, Battler Britton

solvaa natsisikoja, Pecos Bill ratsastaa Myrskytuulella

Kissanainen piinaa Batmania, vihreä kryptoniitti Teräsmiestä

Tarzan ei koske tuliliemeen, mutta kapteeni Haddock

kallistaa kuppia joka päivä – Myrsky ja mylväys!

Karaboudjanin kippari kiroaa näiden rivien kirjoittajan:

Sinä joutavanpäiväinen pyromaani ja karnevaalimerirosvo

ostrogootti maasika, senkin autoaddikti lumppujussi

mokomakin älykääpiö, kerberos ja mullisaukon poika

joutavanpäiväinen autokraatti, klimppisopan sattuma

riivatun paljasjalka mölyapina ja lainsuojaton raadonsyöjä

senkin törkyturpa brontosauruksen sivupersoona.

Herätys, senkin härkäpää undulaatti!

……………………………………………

Blogin ekstralinkki:

Hattulan Pyhän Ristin kirkko ja Rottien pyhimys.

…………………………………………..

Andres Serranon ”Pissakristus” ja runo

Teemalla tänään (31.8.2021) klo 21.00 mielenkiintoinen dokumentti unkarilaissyntyisestä, designin edelläkävijästä Lázló Moholy-Nagystä (1895 – 1946) Nagy työskenteli Bauhausin ydinryhmässä Berliinissä ennen kuin pakeni natseja Yhdysvaltoihin.

Hesarin ennakkojutussa kerrotaan miten Moholy-Nagy uskoi, että tulevaisuuden lukutaidoton on se, joka ei osaa lukea valokuvia. Saattaa olla, että kuvatulvan lisääntyessä niiden merkitykseen turtuu. Keskiajalla lukutaidottomalle kansalle maailmanselitykset maalattiin kirkkojen kuviin. Michelangelo näyttää meille yhä ensimmäisen ihmisen luomisen ja helvetin kiirastulen.

Amerikkalainen Andres Serrano (s.1950) haluaa hätkähdyttää valokuvillaan: verta, spermaa ja virtsaa. Kuvia patologian laitokselta, seksuaalisuutta, uskontoa ja kuolemaa. Oheinen kuva, Piss Christ, on aiheuttanut aikanaan suurimman kohun. Kun työ oli esillä Ranskassa, 85.000 henkilöä esitti vetoomuksen sen poistamiseksi.

Serranon kuvassa on krusifiksi, jonka taiteilija on upottanut omaan virtsaansa. Avignonissa Collection Lambertin näyttelyyn tunkeutui kaksi ”aktivistia” ja tuhosi vedoksen vasaroimalla. Kun ikiajat sitten lähdin Helsinkiin kolutakseni muutaman näyttelyn, en tiennyt vielä Serranon maineesta mitään.

Tennispalatsin näyttely teki vaikutuksen. Useita kuvia on vieläkin helppo palauttaa mieleen. En lähde tulkitsemaan ”Pissakristuksen” syvintä tarkoitusta tai arvoa taideteoksena. Se on tässä epäoleellista. Oleellisempaa on, että  jokin muukin kuin ”järkyttävä uutiskuva” kykenee yhä herättämään intohimoja ja tunteita.

Näyttelyn jälkeen tein junassa muutaman muistiinpanon, joista syntyi sittemmin runo. Muistan, miten seisoin näyttelysalissa: kun katsoin krusifiksia ja käänsin sille selkäni, näin vastapäisellä seinällä kuvan syntymättömästä lapsesta ja kuolleesta naisesta. Jokin aistittava jännite kulki tilan lävitse.

Saattaa tuntua, että runolla olisi tulkinnallinen tarkoitus. Näin ei ole. Paremminkin säkeet esittävät kysymyksen. Aivan kuin totuus odottaisi portin takana, mutta lukko ei yrityksistä huolimatta suostu avautumaan. Runon tehtävänä on saada vastaanottaja löytämään uusia, omia tunteitaan tekstin herättämänä. Samoin on kuvien laita.

P O R T T I

Kesällä maa on kevyttä lapioida,

tänään taivas täyttyy pimeydestä Pyhäjärven yllä.

Sankaritenori laulaa levyltä yhä,

en pidä aariasta jossa meille luvataan

tottumus onnen sijaan.

Madeiran viini on vahvaa ja käy sydämeen,

teen rivejä orjantappuran ja

kristallikruunun välistä. Eilen katsoin kuvaa

virtsaan upotetusta krusifiksista ja ihmettelin

miten kauniilta valo saa kärsimyksen näyttämään.

Vastapäisellä seinällä näin syntymättömän lapsen

ja kuolleen naisen kasvot,

enkä havainnut mitään eroa.

……………………………………………

Blogin ekstralinkissä aiheesta lisää

”Jos kuva voi merkitä jotain asiaa se voi merkitä myös sanaa. Kuva ja sana ovat kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” (René Magritte 1898 – 1967)

Magritten näyttely Amos Rexissä 2019

Ihmisen omakuva – ja maailmanhistorian tärkein eläin?

Tuoreen Kirjailijaliiton lehden teemana on Eläin: ”Eläin ystävänä, eläin ihmisen kuvana, eläin meissä… kirjallisuuden eläinkuvaukset taipuvat moneen. Mikä on tärkein kirjallisuuden eläin kirjailijoille itselleen.”

Muiden kiireiden viemänä en tarttunut aikanaan lehden juttuideaan. Nyt lukiessa toisten tekstit alkavat kehiä monenmoisia ajatuksia. Laajennan ensin kulmaa, ja puntaroin koko ihmiskunnan historian ”tärkeintä” eläintä. Se on ehdottomasti käärme. Jos Eeva ei olisi tarttunut kaikkivaltiaan Jumalan ja lipeviä juttelevan käärmeen syöttiin, eläisimmekö nyt Jehovan todistajien Vartiotorni -lehden kuvien kaltaisessa paratiisissa. Pedot ja perheet ylimpinä ystävinä. Pandemiat peruttuna ja sodat sivuutettuna. Yhteisessä käsityksessä uskon autuudesta.

SAIMA on Itä-Suomen yliopistolehti. Muutaman vuoden takaisessa numerossa professori Lauri Thurén kertoo kansainvälisestä yhteistyötutkimuksesta, jossa Raamattua tutkitaan narratologian keinoin romaanin kaltaisena teoksena: ”Tässä tutkimuksessa usko tai sen puute ei saa näkyä millään tavalla. On todistettu, että aikojen saatossa kirkkoisät ovat naulanneet teksteihin omia tulkintojaan, joita ei tarinoissa ole alun perin ollut.” Itselleni Pyhä kirja on ihmiskunnan metakertomuksesta tiivistynyt draama. Sinänsä inspiroiva ja jatkuvia pohdintoja antava.

Raamattu, jonka tarinaperinteiden vaikutus häilyy koko länsimaisen kirjallisuuden taustalla, on täynnään eläinvertauksia ja mitä moninaisimpia faabeleita. Ai että, jos saisin vielä yhden elämän ja fiksumpana ihmisenä, tekisin aiheesta vaikka väitöskirjan.

Ihmettelin, ettei kukaan Kirjailija -lehteen stooria tarjonnut ollut kirjoittanut eläinsuhteestaan runoa. Kuvittelin, ettei omissanikaan luontokappaleita liiaksi asti ole. Kokoelmia selatessa hämmästykseni kasvoi sivu sivulta: hyttyset, hämähäkit, muurahaiset, raatokuoriaiset, harakat, laulujoutsenet, siipipeilit, sarvet, sorkat, saparot, turkit, tassut ja tuntosarvet, yhdeksän kilon hauki ja lyhtynä loistava jänis. Lohikäärmeen anatomia ja ojanpiennarten Odysseus, mutaan hukkunut vesirotta…

Kuva: mycomicshop, Mandrake

Olen sanonut, että kirjailija tekee aina omakuvaansa, vaikka kirjoittaisi mitä. Vaikka koettaisi verhota itsensä vieraan kaapuun. Mutta niinkin voi ajatella, että rivit koettaisivat tavoittaa ihanteiden – tai toiveiden kuvaa omista ajatuksistaan. Ehkä niin on näissäkin vuosien takaisissa säkeissäni, joissa mieli koettaa nousta melankoliansa yläpuolelle.

O H J E L M A N  M U U T O S

Minulla oli vaatimaton ohjelmanumero

näytäntöjen väliajalla.

Taikatemppuja korttipakan ja koirien kanssa.

Sellaista huojuvaa hakemista, vähän

kuin viimeisen pakon edessä ja hengen pitimiksi.

Yhtenä iltana oivalsin miten

sisäänkäynti on aina vartioitu, uloskäynti ei.

Painoin sähkökatkaisijaa

ja koko kaupungin ikkunoihin leimahtivat valot.

Pyrähdin lentoon kuin kyyhky

taikurin takin alta.

Kun olen antanut kerän juosta loppuun

ja osaan labyrintin sydämestä takaisin

minun ei tarvitse kirjoittaa enää yhtään säettä.

Sanoja tarvitaan vain nimeksi.

Auton radiossa Abessinian kurjat koirat

ja Mahlerin seitsemäs sinfonia,

asfaltilla varis nokkii ketun suolia.

Maailman luominen on minulta yhä kesken,

mutta kaikki mikä syntyy,

syntyy ilosta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Onko Raamattu romaanin kaltainen?

2. Nainen ja kottarainen

3. Mikko Kuustosen biisi ”Abessinian koirat”

Koronakevään Perjantairuno

Olen päivittänyt tänne ”Perjantairunoja”. Edellisestä on aikaa, joten nappaan nyt kevääseen kiinni. Etsin mapeistani aivan muuta, kun löysin vanhan kuvan taulusta, josta minulle on jäänyt vain tuloste. Alkuperäisen työn osti yrityksensä asiakastilaan tukkuliike, jonka rekat roudaavat tänne kukkia ja alan tuotteita toimipisteestään Hollanin Aalsmeeristä. 

Tulppaani on lempikukkani. Taulu on kookas, korkeutta metri kaksikymmentä senttiä, leveyttä liki metri. Pohja italialaista, käsintehtyä lumppukartonkia. Toteutus: öljyväri, hiili ja mehiläisvaha. Luovuin näyttelytyöstä aikanaan kirpein mielin – toisaalta tyytyväisenä. Rahalle oli käyttöä, ja taulu jäi monen muun nähtäväksi.

Muisto nosti mieleen René Magritten ajatuksen: ”Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” Tulppaanikuvan myötä muistin myös vuosien takaisen runon, joka sopii koronakevääseen. Säkeissä on melodraamaa ja teksti kulkee silkalla tunteella. Viimeiset rivit kiertyvät häpeämättömän pateettisiksi. Aivan harkiten, tyyli on lyriikan lajeista vaikein – rima putoaa niin pienestä hipaisusta.

R O U N D  T H E  W O R L D

Ei maailmanympärimatkoja ennen kuolemaa,

ei vaikka minulle luvattaisiin

kolmenkymmenen vuoden sijaan kolme kuukautta:

ei Eiffelin tornia, ei Napolia, Nepalia, Manhattania, ei

pyramideja, pagodeja, temppeleitä, Pompeijin basilikaa,

ei Saharan skorpioneja, paratiisisaaren palmuja, ei

kanaalien gondoleja, Lidon laguunia.

Ei kaviaaria, kateenkorvaa, Firenzen fasaania, ei

punaviiniä Pariisin bistroissa, Tokion tonnikalaa.

Dom Perignonin jätän juomatta.

Olen tulppaani, kevään kukka, voimani on sipulissa.

Kyynel vain, koska kipu on hävinnyt

enkä ole vielä tottunut sen poissaoloon.

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Turkin kansallisrunoilija Nazim Hikmetin Perjantairuno: Syytön vapautuu murhaajan jo tähdätessä.

2. Harakka ja huhtikuun sumuinen kuu. Runoni Jenni Haukion toimittamasta antologiasta Katso pohjoista taivasta.

……………………………………….

Walt Whitmanin jouluevankeliumi: ”Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin.”

Edellisestä päivityksestä on vierähtänyt ennätyspitkään. Syynä työhuoneen muutto uuteen osoitteeseen. Ja sen myötä viikkojen urakka. Nyt joulupäivitys tulee kertauksena. Walt Whitmanin (1819 – 1892) ihmisyyden julistus on tänäänkin mitä ajankohtaisin ja näyttää yhä tärkeämmäksi käyvän. Ekstralinkistä löydät joulupukin tarinan. Miten tuntemamme punanuttu on suomalaisen taitelijan Coca-Colan markkinointikampanjaa varten luotu hahmo.

Kuva: Wikimedia

Walt Whitman (1819-1892) on runoilija, joka nosti tavallisen yksilön taiteensa lähteeksi. Oma minä riittää maailmankirjallisuudeksi. Whitman sekoitti ylevän ja yksinkertaisen. Raamatullisuuden ja roskan. Miten olla äärettömän ylpeä ja käsittämättömän nöyrä? Miten kirjoittaa yksinkertaisesti ja suoraan niin, että tekstiin latautuu elämän inhimillisyys kaikkineen? 

Ars longa, vita brevis. Taide pitkä, elämä lyhyt. Vanhana latinistina tekisi mieli kääntää: Taide kantaa kuoleman ylitse. Evankeliumi, kuten tiedetään, merkitsee ilosanomaa. Ja ihmiskunnan ilosanoma, voima, lohtu, virkistys ja ikuinen elämä – sehän syntyy taiteista. Juuri nyt minulle riittää jouluevankeliumin haasteeksi Whitmanin teksti hänen Valittujen runojensa kokoelmasta. Suomennos Markus Jääskeläisen.

”Walt Whitman, maailmankaikkeus, Manhattanin poika, / rauhaton, lihallinen, himokas, kova syömään, juomaan ja naimaan, / ei mikään haaveilija, ei miesten eikä naisten yläpuolelle, heistä syrjään asettuva, / ei vaatimaton eikä röyhkeäkään.

Ruuvatkaa lukot irti ovista! / Nostakaa ovetkin saranoiltaan! / Hän joka halveeraa ketä tahansa, halveeraa minua, / ja kaikki mitä tehdään tai sanotaan palaa lopulta minuun.

Lävitseni kuohahtelee inspiraation virta / sen vuokset ja luoteet.

Lausun maailmanalun tunnussanan, näytän demokratian merkin. / Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin. / Minun kauttani monet mykät viipyilevät äänet, / loputtomien sukupolvien vankien ja orjien äänet, / sairaiden, epätoivoisten, varkaiden ja kitukasvuisten äänet / valmistautumisen ja kasvuaikojen äänet, / tähtiä yhdistävien lankojen, kohdun ja sperman, / päähän potkittujen ihmisten oikeuksien, / epämuodostuneiden, mitättömien, tylsien, typerien, halveksittujen, / ilman usvan, lantapalloja pyörittävien kovakuoriaisten.

Minun kauttani kielletyt äänet, / seksin ja himon äänet: / peiteltyjen äänien päältä riisutun peitteen, / saastaiset äänet muutan puhtaiksi.

En paina sormia huulilleni, / pidän sisälmyksiä yhtä salonkikelpoisina kuin aivoja ja sydäntä, / parittelu ei ole minusta sen rivompaa kuin kuolema.

Minä uskon lihaan ja himoon. Näkeminen, kuuleminen, tunteminen ovat ihmeitä, / ja jok´ikinen ruumiini osa, sen pieninkin nipukka on ihme.

Olen jumalallinen sisältä ja ulkoa, pyhitän kaiken mihin kosken ja mikä minua koskettaa, / näiden kainalokuoppien aromi hienompi kuin rukous, / tämä pää enemmän kuin kirkot, raamatut ja kaikki uskot.

Jos jotakin palvon enemmän kuin mitään niin omaa ruumistani koko laajuudessaan, jokaista sen osaa, / tätä läpinäkyvää muottia, joka olen minä! / Teitä varjoisat kielekkeet ja ulkonemat! / Sinua, lujan miehekäs auranterä! / Sitä mikä minussa tulee muokatuksi!

Sinua paksu mahlani maitovirta joksi elämäni riisuutuu! / Sinua, rinta joka painut toista rintaa vasten! / Teitä aivojen salatut poimut! / Sinua vesien huuhtoma kalmojuuri! säikky lehtokurppa, kahden munan tarkasti vartioitu pesä! / Teitä, pään hapsottavat heinät, parta, lihakset! / Sinua vaahteran noruva mahla, miehekkään vehnän säikeet! / Sinua, aurinko, olet niin avokätinen! / Sinua, usva joka vuoroin valaiset ja varjostat kasvoni! / Teitä hikinorot ja ihon kaste! / Sinua tuuli, jonka kevyesti kutittavat sukuelimet sivelevät ihoani! / Teitä aavat lihaksikkaat pellot, elävän tammen oksat: sinä mutkaisten polkujen hellä laiskimus! / Kädet joihin olen tarttunut, kasvot joita olen suudellut, sinua kuolevainen jota olen joskus koskettanut!

Olen lääpälläni itseeni, minussa on niin paljon, kaikki niin mehevää, / olen innoissani jokaisesta hetkestä ja kaikesta mitä tapahtuu, / en tiedä mihin jalkani vievät, en tiedä mistä keksin haluta jotakin, / en sitä miksi tunnen ystävyyttä ja saan sitä osakseni.

Minä seison kuistin portailla aamulla, kummastelen / onko todellakin näin, että saan enemmän iloa ikkunaan paistavasta päivänsinestä kuin kirjojen metafysiikasta. / Katsella auringonnousua! / Hauras valonsäde karkottaa suunnattomat uniset varjot / ilma maistuu hyvältä kitalaellani.

Koko lyttyyn painunut radallaan kulkeva maailma kimmahtaa hiljaa, / viattomasti pystyyn, erittää raikasta huurua, kääntyy kohti horisonttia.

Jokin mitä en näe tökkää himokkaan piikkinsä yläilmoihin, / kirkkaiden mehujen meret kostuttavat taivaan. / Maa ja taivas lepäävät raukeina jokapäiväisen yhdyntänsä jälkeen – / ja juuri silloin minulle heitetään haaste idästä pääni yläpuolelta, / ivallinen pilkkahuuto: yritäpä nyt olla oman elämäsi herra!”

………………………………………

Blogin ekstralinkki

Perinteinen jolupukkipostaus: ”Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit.”

Valepukki – Suomessa laittomasti ja ilman papereita

KAPINARUNOKILPAILU

Työväen kirjaston ystävät ry järjesti valtakunnallisen Kapinarunokilpailun, jossa haettiin uutta runoutta ja runokulttuuria. Mikä on pielessä ja epäoikeudenmukaista, miten kapinoida väärää vallankäyttöä vastaan ja pitää ihmisten oikeuksista parempaa huolta?

Kilpailuun osallistui yli 200 tekijää. Tuomaristossa kirjoittamisen opettaja, runoilija Miia Toivio, runoilija, toimittaja ja kriitikko Sanni Purhonen sekä tutkija ja opettaja Riikka Ylitalo. Parhaista teksteistä kootaan julkaisu. Osa tekijöistä kutsuttiin Stadin työväenkirjallisuuspäiville esittämään tekstinsä 20.11. Jätin tilaisuuden muuttokiireiden keskellä väliin, mutta se luettiin tilaisuuden avaavana runona. Olkaa hyvä, tässä teille tekstinä.

Kuva: theatlantic.com / Rodi Said / Reuters

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

I

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

miten yli kaksituhatta Isisin otteesta vapautettua jesidilasta

kärsii yhä psykologisista ja fyysisitä traumoista

miten kidutusta, raiskausta ja hyväksikäyttöä kokeneet lapset

eivät saa tarvitsemaansa hoitoa

miten kymmenet tuhannet jesidit asuvat yhä pakolaisleireillä

joissa kouluun pääseminen on liki mahdotonta.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

miten raskaana oleva Myriam löysi aamulla miehensä

irtileikatun pään kylän kaivosta ja pakeni

Dadaabin pakolaisleirille, söi matkalla kovakuoriaisia, heinäsirkkoja

nuoli aamukastetta ja kulki ohi 

hyeenan raateleman lapsen raadon ja 

päästyään perille synnytti uuden elämän akaasiapuun alle.

Tänään on vaikea olla kirjoittamatta psalmin sanoja

joissa Herran enkeli on asettunut vartioon

ja suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa

ja pelastaa heidät.

II

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta 

siitä miten nettivideo yllyttää pataanipoikia itsemurhaiskuihin

miten lapset näyttelevät videolla pommi-iskun tekoa

miten taustalla soi Taleban-hitti

jossa rakastettu lähtee taisteluun

”Hänen tukkansa on pitkä, ja hän kantaa olallaan konekivääriä

joka pukee häntä ja hän menee taisteluun

miten me ihailemmekaan ja rakastamme häntä.”

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta Zabiullah Mujahidista 

joka sanoo, miten videon hyvä puoli on innostaa lapsia

jidahismin aatteeseen –

kielteistä on, miten se vaikuttaa heidän elämäänsä

vaikka heidän tulisi lopulta olla valmiita uhrautumaan.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta, miten 

väärään Jumalaan uskovia tryffelinetsijöitä ammutaan aavikolla.

III

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

Yhdysvaltojen salaisista rukousaamiaisista

joissa rahan, politiikan ja kristillisen äärioikeiston vaikuttajien

veljeskunta pitää yhteyttä valtaapitäviin

ja keskittyy Jeesuksen oppien levittämiseen, miten

tarkoituksena on torjua amerikkalaisia ahdistava uhka:

järjestäytynyt työväenliike.

Tänään vaikeinta olla kirjoittamatta 

miten heidän tehtävänsä on saatu Herralta, miten

The Fellowship Foundation on työssään onnistunut 

ja omaa agendansa hyödyntävä saattaa aina ja kaikkialla

oikeuttaa asiansa Jumalan antamana tehtävänä.

Kuva: nbcnews.com / AFP-Getty Images

IV

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

hääjuhlaan kohdistetusta hyökkäyksestä

jossa itsemurhapommittaja tappoi kuusikymmentäkolme ihmistä

ja haavoitti liki kahtasataa – koska

vääräuskoisille on varattu kuolema

ja koska maan hallitus ei vieläkään hyväksy

miehittäjien vetäytymistä maasta.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

Jumalan hyvästä uutisesta

jota ovikelloamme kilauttavat lähimmäiset meille jakavat:

Mikään hallitus ei ole onnistunut poistamaan väkivaltaa

sairauksia eikä kuolemaa

mutta hyvä uutinen on, että Jumala

tulee pian korvaamaan kaiken omalla hallituksellaan ja

sen alamaiset saavat nauttia

rauhasta ja hyvästä terveydestä.

Kuva: Suomen kuvalehti.fi / Jussi Nukari / Lehtikuva

V

Tänään on vaikeinta olla kirjottamatta

Intian joukkoraiskauksista, joissa uhri menehtyy

ja kotimaan rukouskonferensseista, joissa kutsutaan 

ylistysmatkoille Pyhään maahan

sekä saudinaisista, jotka tarvitsevat

miespuolisen huoltajan matkustamiseen, avioliittoon

ja omaan pankkitiliin, miten uskosta luopumisesta

saattaa seurata kuolemantuomio.

Tänään on vaikeinta ja helpointa kirjoittaa

MC Kashista, joka räppää Kashmiria itsenäiseksi

ja kertoo, miten yksinkertaista on todellisuus:

”Olemme olleet kuusisataa vuotta orjina, on aika herätä.”

Tähti on tajunnut, miten salastudiossa

nauhoitetut äänitteet voivat vaikuttaa väkivaltaa enemmän.

Viimeisillä yhteisillä hetkillä hän oli luvannut sen

poliisin luoteihin kuolleelle ystävälleen.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

Vapauttava viesti ihmiskunnalle

”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi”

…………………………………….

Samansukupuolisten rakkaus – kääntääkö Jumala peukun ylös vai alas. Entä sinä?

Ei kahta ilman kolmatta. Edelliset päivitykset käsittelivät henkisyyttä ja hengellisyyttä. Tällä erää vielä tämä juttu ennen kuin katsotaan universumia uudesta kantista.

Domenico Zampieri: Aatamin ja Eevan nuhtelu (1581)

Syy aiheeni laventamiseen löytyy romaanikäsiksestä, joka on parhaillaan ensimmäisellä editointikierroksella ja ottaa reippaasti ajatustilaa. Metatasollaan teos käsittelee yhteiskunnan ja yksilön moraalia, uskontoja, uskomuksia, rasismia ja ennakkoluuloja. Arkisessa tarinassaan se on kuvaus rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta, elämän hauraudesta ja ihmisen mielen murtumisesta.

Pohjatyötä ja haastatteluja on ollut poikkeuksellisen paljon, lähdeluetteloon on kertynyt yli kuusikymmentä viitettä. Haastatteluja tehdessä kutsuin kotiini mormonit, sisar Hollingsworthin ja sisar Wattsin ja tutustuin Mormonin kirjaan, kuulin Jehovantodistajia ystäväni luona ja kadunkulmissa, keskustelin muualta saapuneiden ja islaminuskoisten kanssa, hain myös empiiristä tietoa psykooseista ja skitsofreniasta, luin alkuperäiskansojen uskonnoista ja tutustuin Lao-Tsen Salaisuuksien tiehen – ja kun tilasin terrorismia käsittelevää kirjallisuutta, pankki jäädytti maksun tililtäni.

Tekstin editointivaiheessa fokus tarkentuu. Joitakin teemoja on tarpeen vielä syventää. Kustannustoimittajani sanoin: ”Aikataulu ei ole tärkeä, lopputulos on.” Ja ystävän sanoin, kun valitin, jotta saa olla saatana viimeinen kirjaurakka, hän kysyi: ”Mitä sinä sitten tekisit?”

Tavoistani poiketen selasin myös uskoaan julistavien nettikommentteja, vaikka niiden argumentointi on usein lasten hiekkalaatikkojuttujen tasoa: ”Kyllä meidän isä teidän isän voittaa.” Tätä ei kannata ottaa yksisilmäisyytenä, sillä minulla on kunnia tuntea myös monia ”Hyviä paimenia”, joiden ajatus liikkuu laajemmin.

Usko ja uskonto on yhden ihmisen asia – yhden kerrallaan. Jokainen meistä liki kahdeksasta miljardista joutuu ratkaisemaan sen omalta kohdaltaan. Ja silti – niin moni joutuu vielä maksamaan erimielisyydestä hengellään.

Kuva: MTV uutiset 29.12.2019

Kirkon tasa-arvoinen ihmiskäsitys on yhä kaukana. Pappi ja kirjailija Kai Sadinmäki sanoi YLE ykkösen Horisontti-keskustelussa muun muassa: ”Ei enää syrjintää! Sukupuoli- ja muut vähemmistöt ovat edelleen heikommassa asemassa yhteiskunnassa heteronormien mukaan elävään valtaväestöön nähden. Kirkko joko asettuu sorrettujen puolelle, tai se lakkaa olemasta Kristuksen kirkko.” Sadinmäen mielipide löytyi nopeasti sos-mediasta.

Ensimmäisenä kiirehti kommentoimaan toinen pappi, joka toivoi tällaisten mielipiteiden omaavia perustamaan oman ”liikkeen”, joka voisi vihkiä kaikkea mikä liikkuu, ja sitäkin mikä ei. Seuraava huusi avuksi Herraa: ”Voi meitä, me hukumme.” Ja totaalinen tyrmäys, kun kysyin: ” Voiko samaa sukupuolta olevien Jumalan luomien välillä olla todellista rakkautta?” Vastaus: ”Jumalan sanan mukaan ei. Vaatimus samaa sukupuolta olevien vihkimisestä on rakkaudeton valhe ja siksi ei sisällä todellista rakkautta. Inhimillistä rakkautta voi olla. Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa jokaista ihmistä.”

Raamatun taakse voi piiloutua ja löytää puoltavat tai tuomitsevat rivit joka ainoalle mielipiteelle, oli se mikä tahansa. Piru kuulemma lukee Raamattua juuri siten, poimii pinseteillä haluamansa. Minäkin osaan metodin:

Victor Vasnetsov: Ilmestyskirjan ratsastajat (1887)

Näin evankelista Luukas lainaa Kristuksen sanomaa (12:49-51): ”Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle – ja kuinka toivonkaan, että se olisi jo syttynyt! Mutta minut on kasteella kastettava – ja missä ahdistuksessa olenkaan, ennen kuin olen sen läpi käynyt! Luuletteko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? En suinkaan, vaan riitaa!”

Ja entä vanha testamentti. Joelin kirja (4:9-10) tarjoaa samaa ideologiaa kuin jihad tänään: ”Kuuluttakaa kansoille näin: – Varustautukaa pyhään sotaan, hälyttäkää miehet taisteluun! Lähtekää liikkeelle, käykää hyökkäykseen kaikki soturit! Takokaa auranne miekoiksi ja vesurinne keihäiksi. Arka sanokoon: ”Olen urhea soturi.”

Runo tulee kokoelmastani Satakieli! (2008). Jumala loi meidät kuvakseen, Herra on meidän kaikkien yhteinen summa.

Herra siunaa ja varjele meitä. Valista meille kasvosi

ja ilmesty meille iltalehtien lööpeissä ja kohulehtien

kansikuvissa, sillä Sinä loit meidät kaikki kuvaksesi

vaikka jotkut väittävät, että olet tehnyt myös sekundaa.

Me olemme yhtä kuin sinä. Tai toisinpäin. Sinä olet

yksi ja ainoa: et musta etkä valkoinen, et hyvä etkä

paha, et Vapahtaja etkä murhaaja, väärämielinen tai

oikeudenmukainen. Yhtä hyvin äiti, joka tappoi lapsensa,

kuin julkkis, joka tilittää syöpäänsä. Sinä olet homo ja

hetero, et miinuslaskun tulos, vaan kaiken summa.

Herra kuule meitä ruumiisi ja veresi nimessä, siunaa

jokapäiväinen valmisruokamme ja pyhitä pahvilaatikkoviini,

sillä meidän on nälkä ja meitä janottaa. Herra varjele meitä

vihollisilta ja vääräuskoisilta, äläkä jätä meitä terroristien

käsiin, niin kuin mekään emme lakkaa puolustamasta Sinua.

Herra siunaa ja varjele meitä kaikilta, jotka eivät tunne

tarkoitustasi – Herra anna meille rauha nimesi tähden.

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Emerituspiispa Irja Askolan mielipide.

2. Kyseenalaistan omat käsitykseni täällä.

3. Äänirunoja. Jutun runo ”Nimetön” listan viimeisenä. (Taustojen äänimaailmat Hanna Silvennoinen)

……………………………………