”Mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken”

Tänään tiukka päivitys kuuluu Aleksis Kivelle (1834 – 1872). Kivi julkaisi yksitoista näytelmää, romaanin, runokokoelman, sekä kertomuksia ja tarinoita. Kun lukee muutaman repliikin Seitsemästä veljeksestä, tuntuu etteivät maailman mahdollisuudet tai uhat ole 146 vuodessa paljon muuttuneet. Kriisejä ja totaalisen tuhon mahdollisuutta pohditaan. Ja miehen mieltä, joka hamuaa maailman herruutta. Perään vielä perkeleet, Jumala ja enkelit ynnä koko ihmissuku.

Kuva Yle1 / Antero Tenhunen

Kansalliskirjailijamme oli proosaakin kirjoittaessaan runoilija, loistelias ja tarkka kielenkäyttäjä, jonka ote kulkee kansallisromanttisesta hengestä ja kantaa-ottavuudesta rempseään huumoriin.

Kuva Yle1 / Antero Tenhunen

JUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhkaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä meidän on hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme ijankaikkinen.

TIMO. Ja liha-aittamme.

JUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas, jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa?

TIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhkaksi ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän poikaakin kaupan päälle.

JUHANI. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvut ja elikot maassa, merellä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikinä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos: ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille?

TIMO. Kuka käsittää maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on tyhmä ja typerä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta on ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kiven runossa otetaan olvia olan takaa

2. ”Kosk´ Tuonelan enkeli niittää”

…………………………….

Piipitän täältä ruohonjuuritasolta: kritiikkisi on käyntikorttisi!

Maanantaina 1.10. järjestettiin Tampereen Kulttuuritalo Laikussa tapahtumapäivä: ”Säätiöt tieteen ja taiteen tukena”. Mukana yhdeksän kulttuurin ja tieteen säätiötä, joiden edustajien kanssa pääsi keskustelemaan mm. apurahoituksesta ja muusta toiminnasta. Tilkkeeksi haastatteluja ja musiikillista ohjelmaa. En palaisi tähän, ellei kohdaltani olisi jotain tärkeää jäänyt sanomatta.

Kuva, Mikko Närhi. Vasemmalta: Siskotuulikki Toijonen, Minnakaisa Kuivalainen, Juha Siro

Lupauduin haastatteluun, josta en etukäteen tiennyt kuin otsikon: ”Kohtuullista kritiikkiä”. Sekin on ymmärrettävää, että haastattelija oli kiireiltään ehtinyt miettiä keskustelun sisältöä vasta juuri ennen tilaisuuden alkua. Ja toisaalta, olen aina sanonut, etten haastatteluja varten tarvitse kysymyksiä etukäteen.

Keskusteltiin päivälehtikritiikin vähenemisestä ja nettikritiikin kasvusta: mikä on kritiikin painoarvo, kun kuka tahansa voi ryhtyä ”kriitikoksi”. Kaivataanko menneen maailman ”tähtikriitikoita” vaikkapa Jukka Kajavan, Pekka Tarkan ja Seppo Heikinheimon tapaan? Miten kritiikki vaikuttaa taiteen markkinointiin ja taloudelliseen tulokseen? Mihin tarvitaan institutionaalista kritiikkiä? Onko kriitikolla valtaa? Miten tekijä suhtautuu saamaansa kritiikkiin? Voiko kritiikki ohjailla taidetta? Aiheita, joiden parissa kuluisi helposti koko päivä…

Piipitän täältä ruohonjuuritasolta vielä muutaman henk. koht. pointin. Tein aikanaan kritiikkejä Kiiltomadon nettifoorumille, jopa sivujen ensimmäisen julkaisun vuosituhannen vaihteessa Kari Aartoman runokokoelmasta. Juttujeni perusteella Aamulehden silloinen kulttuuritoimittaja Kanerva Eskola bongasi minut ja kysyi lehteen kriitikoksi. Vuonna 2003 sovin hieman arvellen parin vuoden pestistä. Neljän vuoden kuluttua olin tehnyt lehteen n.150 juttua ja funtsin, että on aika antaa tilaa uusille näkemyksille.

Kuva: www.markholthusen.com

Maanantain haastattelussa esiin nousi yleisökysymys: Mitä sisältyy kriitikon etiikkaan? Itse kirjoitin aikanaan itselleni kymmenen ohjetta. Onhan niissä muutakin kuin etiikkaa, mutta samoja näkemyksiä noudatan yhä tehdessäni arvioita tänne. Eihän minulla tätä muistiinpanoa ollut haastattelussa mukana, mutta se tässä tulee:

1. Kirjoita “hyvin”, vain ilmeikäs juttu on lukijalle antoisa!

2. Mieti lähestymiskulma tarkasti: pitää sanoa jotain mitä kukaan muu ei pysty sanomaan.

3. Muotoile viesti ihmisten ja yksityiskohtien kautta yleiseen. Peilaa teosta ja asemoi se aiemman kirjallisuushistorian kautta.

4. Vältä turhaa briljeerausta ja sivistyssanoja. Monimutkaiset asiat voi esittää yksinkertaisesti. Aamulehden kulttuuriosaston vastaava, Markku Huotari opasti minua alkuun aikanaan: ”Jos kriitikko rakastaa yksinomaan kulttuuria, hän on väärässä tehtävässä.”

5. Mieti, missä suhteessa teet analyyttisen tai impressionistisen kritiikin. Analyysi ja tulkinta on usein kuiva lähtökohta – silkka juoniselostus jo ymmärtämättömyyden merkki.

6. Lue teos huolella, pientäkin ideaa voi jalostaa jos siitä löytyy tekstin avain.

7. Vastaus kaikkiin kysymyksiin löytyy aina kritisoitavasta tekstistä. Ei kriitikon henkilökohtaisista mieltymyksistä tai tavoitteista. Muista etiikka ja jääviys joidenkin teosten kohdalla.

8. Kertaa aina lukemaasi, älä luota ensivaikutelmaan.

9. Olet väistämättä joskus väärässä.

10. Lue, lue ja lue! Peilaa myös muiden tekemisiä. Kritiikkisi on käyntikorttisi.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Julkinen teurastus

2. Onko megamenestys laadun tae?

……………………………

Maata muokkaavat ja merelle tuijottavat eivät mene koskaan keskenään naimisiin

Edellisessä päivityksessä funtsin suomalaisten jakoa maakrapuihin ja merenkulkijoihin. Vasta myöhemmin muistin käsitelleeni asiaa jo aiemmin. Romaanissani Idoli (Hesarin valinta vuoden 2016 kehutuimpien kirjojen listalle) on faktiseen tietoon perustuva kappale aiheesta.

Cefalu, Sisilia. Kuva: Travelbird

Cefalu on keskiaikainen pikkukaupunki Sisiliassa. Kirjan yhden sivuhenkilön suku on sieltä lähtöisin. Se siitä. Uusi romaani on viimeisellä editointikierroksella ja ilmestyy Liken vuoden 2019 ensimmäisten julkaisujen joukossa. Uskallan lainata tähän kustannustoimittajani tuoreen kommentin: ”Alamme lähestyä valmista, ja kuten olen aiemminkin maininnut, käsillä on suuren romaanin käsikirjoitus.”

Työ ja sen problematiikka hautui mielessäni kymmenen vuotta, kirjoittamiseen lähdetöineen vierähti kolme. Palaan tähän tuonnenmpana. Lopuksi kappale Idolista. Tällaiset jaot eivät ole nykypäivää, mutta epäilemättä voimassa sata vuotta sitten – ja jollain tavoin käytäntönä kulttuuritaustasta riippumatta.

”Pöydästä aukeaa näkymä laaksoon ja viinitarhojen täsmällisiin riveihin, kaukaiseen kylään, jonka keskellä kirkontorni kohoaa. Ja mies kysyy, voisiko hän tilata jotain pientä kummankin puolesta. Pöytään ilmestyy oliiveja tomaattia sipulia sardiineja simpukoita sitruunaa calamaria paprikaa pecorinoa parmesaania ja gorgonzolaa. Leipää, öljyä ja viiniä. He poimivat kulhoista syötävää, leikkaavat juustoa, murtavat leipää ja kastavat öljyyn. Ja mies kertoo sukupolvien takaisista säännöistä, jotka sitovat yhä ihmisten elämää. Seutu on ollut ikiajoista lähtien kahteen jaettu: meren puolella asuvat kalastajat, vastapäisellä suunnalla eletään maasta. Viljelijät pitävät itseään viisaampina, kalastajia yksinkertaisina ja kykenemättöminä suunnittelemaan tulevaisuuttaan, he vain ottavat mitä meri sattuu antamaan. On arvokkaampaa suunnitella tulevaisuutta päivää pidemmälle: istuttaa, kylvää, kastella ja korjata satoa ja rakentaa niin, että jokainen pala asettuu jo olemassa olevan lisäksi ja kasvattaa sitä. Ja vaikka ihmiset eivät voi toisiaan välttää, kalastajan tyttärestä ei tule maanviljelijän vaimoa. Tai toisin päin. Maata muokkaavat ja merelle tuijottavat eivät mene koskaan keskenään naimisiin. Ja vaikka niin moni asia on tänään toisin, jako on olemassa kuin ikiaikainen haava, se on umpeutunut, mutta arpi näkyy yhä.”

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. ”Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

2. Juoruja seitsemän vuoden takaa: ”Kevyttä ja painavaa”

……………………………

”Perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille”

Blogin neljä edellistä juttua käsittelee Volter Kilven romaania Alastalon salissa. Ehdin niissä jo pohtia kirjan rakenneratkaisuja, täysin omaleimaista kieltä, keskeisiä henkilöitä ja heidän sosiaalisia suhteitaan. Yhtä vielä puuttuu ennen kuin siirryn seuraaviin aiheisiin. Romaanihenkilöiden mielenliikkeiden taustalla on raha, vauraus, joka määrää tarinan keskiössä olevan parkkilaivan rakentamishankkeessa kaiken. Mitä tästä pitäisi ajatella nyt, menneitä ja nykyhetkeä punnitessa?

Albert Edefelt: Raatajat rahan alaiset (1893)

Historiasta kertova perinteinen suomikuva on jollain tavoin vääristynyt: turpeenpuskijoita, sisällissotaa ja lisää sotaa. ”Alussa olivat suo kuokka – ja Jussi.” Tampereen taistelut ja Tuntematon sotilas. Sauna, sisu ja Sibelius, niistä on suomalaiset tehty.

Miten Suomea on rakennettu? Tamperelaisena tiedän jotain teollisuudesta ja savupiipuista. Siitä miten kahden järven välinen kahdeksantoista metrin pudotus ja koski rakensivat kaupungin ja kehruu-Jennyn perilliset toimittivat Pietarin mamselleille retonkia, röijyjä ja trikoota.

Albert Edefelt: Lapsen ruumissaatto (1879)

Jos nyt raapaisen tähän kliseen ja oikaisen mutkat, niin rannikon väki on muokattu Myrskyluodon Maijoiksi, Kotkan ruusuiksi ja Albatrossiksi, joka lepäämättä liitää, ”se sinun sielusi on juuri kukaties… lapsuustoverini vanha merimies.”

Merenkulku ja kauppa on ollut merkittävä tekijä hyvinvointimme kehityksessä. Totta kai. Mutta kyllä ihmettelin, kun hain netistä tietoa Stockmannin kauppahuoneen alusta ja kehityksestä. Ei sanaakaan siitä miten oleellista oli merenkulku Helsingin ja Tukholman välillä – sieltä tuotiin (hienoa) tavaraa, joka meillä kävi kaupaksi. Jos tämä sattuisi jotakuta kiinnostamaan, kannattaa lukea Jörn Donnerin komea Stockan 125-vuotishistoriikki Kaupungin sydämessä (1987).

Kolmimastoisen parkkilaivan, ja pienempienkin alusten rakentaminen oli liian suuri taloudellinen riski rikkaimmallekin. Osuudet jaettiin ja voitto tasattiin. Ja jos haveri sattui, menetys oli pienempi. Suomalaiset laivat purjehtivat kaikkia maailman meriä. Pääosin kauppaa käytiin kuitenkin Euroopan mitassa. Kustavilaistenkin rahoittaman parkki Kaitaisen perustamiskirjan kustannukset jaettiin osakkaille vuonna 1866. Ensimmäinen lasti kulki Viipurista Amsterdamiin. Alastalon salissa muistellaan Hullia, Lübeckiä, Lontoota, ja kahvilastia Brasiliasta – muun muassa.

Mitäs tällä tahdon sanoa? Että historian kuva on aina vääristynyt, tarvitaan monta näkökulmaa… ja paljon ajattelua. Ja sehän hoituu lukemalla, joku on jo ajatellut puolestamme. Voi miten lohdullista ja ihanaa! Pistin sos-mediaan tämmöiset rivit: ”On kuljettava satojen vuosien lävitse saadakseen toivoa yhteen päivään.” Heti tuli vastaus, jotta toivon takia en ota askeltaakaan, sitä suodaan tahtomatta ja haluamatta. Kyllä se noinkin varmasti on… Minun täytyy hakea toivoa joka ainoaan päivään.

Tähän kannattaa jo Lainata Kilpeä ja Pukkilan repliikkiä – ja pirulauta miten kieli kulkee: ”Takaperittäinkös sinä, niin kuin sinun vanha Friisisi perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille, takaperittäinkös sinä, kysyn parkkikirjaan kävelet, koska klumppipuoli ja klopin paksu pamputtaa edellä ja ylätasangolla kun pipopuoli ja lirtinpää vielä lirkuttaa kaluna ja yhdenmerkkinä tankonappulan alaroikulla.”

Tätä kirjoittaessa hain taas kohtia, joihin olin käännellyt koirankorvia. On se. Hitto vieköön kova kirja. Loputon. Monenkin lukemisen arvoinen. Ainakin selailun ja kertailun väärtti yhä uudelleen. Loppuun raumalainen sanonta: ”Jok ei tunne Herraansa muualla, menköön merille.”

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Ihan jotain muuta.

……………………………

Schjerfbeckin varastettu maalaus herää henkiin

Päivitys on muutaman päivän myöhässä, mutta tässä tulee. Kymmenes heinäkuuta vietettiin Suomen kuvataiteen päivää. Sisäministeriö suositti liputusta. Samana päivänä ainoa maailmanluokan kuvataiteilijamme täytti 156 vuotta.

Vuonna 2012 Ateneumin taidemuseo järjesti tähän mennessä laajimman Helene Schjerfbeckin (1862-1946) näyttelyn. Esillä oli 300 työtä ja näyttelyluetteloon kuvattuna 750 teosta. Yksi merkittävä omakuvasarjan teos on kadoksissa edelleen: maalaus vuodelta 1921. Teos oli esillä Eskilstunan taidemuseossa 1975. Työ varastettiin ja on sillä tiellään.

Ruotsalainen taidehistorioitsija Lena Holger on ottanut maalauksesta ainoan tallella olevan värikuvan. Holger on tutkinut Schjerfbeckiä yli neljäkymmentä vuotta. Viimeksi hän urakoi seitsemän vuotta taiteilijan kirjeenvaihdon parissa. Tutkimuksen tuloksena on julkaistu runsaasti kuvitettu kirja suomeksi ja ruotsiksi.

Åbo Akademin kirjastoon on tallennettu pari tuhatta Schjerfbeckin kirjettä. Liki kaikki taiteilijan lähettämiä. Itse saamansa kirjeet hän tapasi polttaa ja suositteli sitä myös kirjeidensä vastaanottajille.

Schjerfbeck hallitsi ruotsin kielen lisäksi ranskaa ja englantia, mutta ei suomea. Kirjeenvaihto oli hänelle elintärkeä dialogin ja yhteyden vuoksi, luetut kirjeet eivät sen jälkeen merkinneet muuta kuin häiritsevää materiaalia, jonka saattoi hävittää.

Kuvan ja sanan liitto on askarruttanut useita taiteilijoita. Da Vinci kirjoitti aiheesta esseen, jossa hän todisteli kuvataiteilijan päämääriä aidommiksi kuin runoilijan. Lauri Viidan sitaatin lainaan ulkomuistista, joten pahoittelen mahdollista epätarkkuutta. Ajatus pitää kutinsa: ”Millään muulla taiteen keinolla kuin kirjallisuudella ei ole mahdollista ilmaista, että tässä huoneessa ei ollut eilen kahta kaksivuotiasta vinttikoiraa.”

Kun palaan varastetun maalauksen kuvaan, joka julkaistiin Hesarissa 11.11.11. haluan pelastaa Schjerfbeckin maalauksen. Epätodennäköistä kyllä, mutta se saattaa olla tuhoutunut. Runossa se voi elää ikuisesti. Ehkä teksti kertoo myös jotain kuvan ja sanan suhteesta. Moni täällä julkaistu runo löytyy kokoelmastani BABEL (Palladium Kirjat 2013). Niin tämäkin, teksti numero 262.

…………………………………………………………..

Tämä tila (122 x 90mm) ikuistaa kadonneen maalauksen:

neliön mittasuhteet, taustan väri oliivin, reunoiltaan

se taittuu tummempaan sammaleen vihreään,

saa lähempänä kasvoja lämpimän hiekan sävyjä,

kasvojen ovaali liki täydellinen, oikean posken kavennus

ja leuan vasen kärki antavat liikkeen rytmin,

lyhyiden hiusten suurpiirteinen pinta ja liioitellun

suuriksi kuvatut korvat korostavat kasvojen muotoa,

oikean kulmakarvan kaari voimakkaan musta,

vasen häivähdys vain – raskaat silmäluomet samaa kaarta

väri saksanpähkinän kovan kuoren ruskeaa,

silmiin sivelty yhtä ja samaa pintaa – melkein mustaa,

katseen terävyyttä tukeva suun muoto,

ylähuulen amorinkaari vailla keskustan kuoppaa ja

symmetrisen alahuulen oikeassa sivussa ihonsävyinen kiilto,

nenän voimakas varjo korostaa kasvojen oikeaa puolta,

niukan paletin tummat laikut nostavat poskipäitä ja

alaviistosta kuvatut kasvot on korotettu mustana väreilevän

kauluksen luonnottoman korkealle jalustalle

joka raottuu antaakseen tilaa puuterinsävyssä hehkuvalle korulle.

Hartioiden harmaa linja on olemattomaksi kavennettu, jotta kuva

olisi koko ajan kohoamassa katsojan yläpuolelle.

…………………………..

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. ”Muistutan kaikkia paitsi itseäni”

2. Outoa lohtua: ”Maailma, älä kysy”

…………………………..

”Vaikene runoilija, joka et ymmärrä mitä puhut!”

Viime viikko vierähti kalastuspuuhissa Keski-Suomessa: haukee ja hyttysiä, särkiä, säynettä ja ahvenia. Suurin hauki yli kahdeksan kilon. Perattavaa piisasi kiitettävästi. Nyt istun taas Pyynikin työhuoneella ja on spontaanin pikapäivityksen paikka.

Hieronymus Bosch (Pyhä Johannes)

Tein blogiin viime vuoden marraskuussa jutun otsikolla ”Diletantti Tampereelta todistaa: taidehistorian hintavin maalaus on väärennös?” (linkki jutun lopussa) Nyt kirjoitan laajempaa juttua Hieronymus Boschista ja törmäsin juuri kiintoisaan kuvaan hänen tuotannostaan.

Hieronymus Bosch (1450-1516) syntyi Hollannin Hertogenboschissa ja eli seudulla koko ikänsä. Leonardo da Vinci (1452-1519) syntyi Italian Toscanassa, matkusteli elinaikanaan ja kuoli Ranskan Amboisessa. Heidän maalaustensa päähenkilöissä on selkeä yhdennäköisyys. Leonardon maalaamaksi väitetyssä Salvator Mundissa näyttää olevan sama henkilö kuin Boschin taulussa – vain muutamaa vuotta nuorempana. Samoin sama maailmankaikkeutta symboloiva pallon muoto.

Huomioilla ei sinänsä ole mitään merkitystä. Toisistaan vaikutteita hakevia ja kopioituja maalauksia on taidehistoria täynnä. Itseäni huomio ilahdutti ja ”inspiroi”, kun koetan funtsia mistä lähteestä kummankin taiteilijan luovuus pulppusi. Leonardo oli keksijä ja insinööri taitelijan kaavussa. Bosch moralisti ja puhdas mielikuvituksen visionääri.

Leonardolta jäi myös mittava muistiinpanojen arkisto, jota hän ei saanut koskaan koottua suunnittelemaansa järjestykseen. Lopuksi lyhyt lainaus, jossa da Vinci jälleen kerran pohtii kuvataiteilijoiden paremmuutta runoilijoihin – noihin tyhjäntoimittajiin – nähden.

”Kuningas Matiaksen syntymäpäivänä muuan runoilija toi hänelle teoksensa, jossa hän ylisti tuota päivää, jolloin kuningas oli syntynyt siunaukseksi maailmalle. Eräs maalari taas toi muotokuvan, joka esitti kuninkaan rakastettua. Kuningas sulki nopeasti runoilijan kirjan, kääntyi muotokuvan puoleen ja uppoutui katselemaan sitä suuren ihastuksen vallassa. Runoilija sanoi silloin harmistuneena: ”Kuningas, lue, lue, niin löydät enemmän sisältöä kuin mykässä maalauksessa!”

Kun kuningas kuuli, että häntä moitittiin mykän esineen katselemista, hän sanoi: ”Vaikene runoilija, joka et ymmärrä mitä puhut! Tämä maalaus palvelee parempaa aistia kuin sinun teoksesi, joka on sokeita varten. Anna minulle sellaista, mitä voin katsella ja kosketella enkä vain kuunnella!

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Taidehistorian hintavin väärennös

2. Maailman kaunein maalaus

………………………….

Vappu: ”Jos tämä viini olisi nainen, petikaveria ei tarvitsisi kauan etsiskellä”

Päivitän tähän kahdeksan vuoden takaisen vappujutun. Aika on suhteellista, juhlan nimi juontaa 700-luvulla eläneestä abbedissa Valburgista. Suomessa vappua on juhlittu keskiajalta saakka. Noitia karkotettiin, hyvää satoa toivottiin ja kokkoja sytyteltiin. Työläisten juhlapäivä lähti liikkeelle Yhdysvalloista 1880-luvulla. Nyt vappu on poliittisten julistusten ohella kevään riehakas juhla. Tätä päivää… ja muutakin sopii miettiä viinimaljoja nostellessa.

Michael Curtiz: The Egyptian, 1954

Mika Waltarin romaanissa Sinuhea ja hänen palvelijaansa Kaptahia petettiin karkeasti viinituvassa. Kumppanusten jo juovuttua isäntä tarjosi viinin leikkaamattomana, ilman sekaan lisättyä vettä. Muinaisessa Egyptissä puhdas ja raikas vesi saattoi olla viiniä kalliimpaa. Viiniä laimennettiin myös kitkerän maun tähden.

Vanhojen lehtileikkeideni seasta löysin viiniraadin testin. Ja annas olla, Sinuhen päivistä ovat ajat muuttuneet. Nyt viinejä luonnehditaan näin: ”Paljon trooppista hedelmää, miellyttävä, pitkä jälkimaku, helppo ja kaunis kuin suomenruotsalainen tai vaalivoittaja. Suuhun jää miellyttävä mustaherukan ja mummolan maku.”

Ja meno paranee. Tässä kyydissä vedotaan kaikkiin aisteihin ja kaivetaan alitajunnasta esiin lapsuusmuistojen unohtuneet hetket, kuvottavia kaihtamatta: ”Tuoksussa on vahvasti muurahaisten ympäröimää mustaherukkapensasta, toffeella maustettua kissanpissaa, raparperimehua ja anispastillia. Liitutaulua, märkää villasukkaa – jopa kissankakkaa ja huussinseinää. Kuin bensiiniä joisi.”

Craziadaily.co.uk

Entäs arvioiden erotiikka? Italian Umbriasta tulee tällainen viini: ”kahvin sekä tammen tuoksu. Maku on vielä enemmän, tiukka, runsas ja rasvainen. Kuin Marilyn hulmuavine helmoineen tuuletinaukon päällä, liikaa yhdelle miehelle. Onko tämä jo liian paljon? Enologin märkä uni.”

”Voitykkien” joukosta löytyy tallinovea, karvaisen miehen kainaloa, jalohomeen ihanaa henkäystä, pulskaa simarusinaa, ruohonleikkuria ja paljon potkua alusta asti. Alsacen viinin maku yllättää raatilaiset: ”Karvas ja kurkkua polttava, rasvainen kuin huoltoaseman autokorjaamo.” Nuuhkimisen, ryystämisen, purskuttelun ja sylkemisen jälkeen syntyy voittajan luonnehdinta: ”Jos tämä viini olisi nainen, petikaveria ei tarvitsisi kauan etsiskellä.”

VIRKEETÄ VAPPUA YSTÄVÄT!

…………………………

Blogin aiempi vappulinkki:

Miten ihanaa olisi olla todella Älykäs

Niin kauan kuin huutomerkit eivät muutu kysymysmerkeiksi meillä ei ole mitään toivoa

Markku Toivosen esikoisrunokokoelma Tähkämehuballadi julkaistiin 1984 WSOY:n kustantamana. Sittemmin bibliografiaan on kertynyt yhdeksän teosta: runoja, satiirista proosaa ja esseitä. Hän on kirjoittanut myös näytelmiä. Tuorein teos on viime vuoden syksyllä julkaistu runokokoelma Lauluja tyhjyydestä.

Markku Toivonen, kuva: Jyrki Nisonen

Kokoelman takakannessa lukee: ”Toivosen lyriikassa soi tuhatvuotinen perinne.” Mitä se merkitsee? Sitä, että Toivosen lyriikka sisältää ikiaikaisia, ihmisyyden ja eksistenssin peruskysymyksiä. Runoissa on aina vahva, näkemyksellinen viesti, eikä ”tuhatvuotinen” sulje pois ajankohtaisia kysymyksiä. Päivitykseni päättävä pitkä runo on tästä mainio esimerkki.

Kokoelman nimen, Lauluja tyhjyydestä voisi käsittää ironiseksi vastakohdakseen, niin vahva ja usein aforistisia kiteytyksiä tavoittava ideologinen viesti teksteissä on. Ja ikään kuin vastapainoksi Toivonen kirjoittaa: ”Jos Pyhä Pietari katsoisi tutkivasti / minuun, vastaisin näin: ei, / en ansaitse taivasta, en helvettiäkään. /…/ Sieluni ei tarvitse puhdistavaa / kiirastultakaan: keskeneräisyyteni on valmis / kohtaamaan tyhjyyden.”

Lauluja tyhjyydestä sisältää säkeisiin jaettua tekstiä ja proosarunoa. Kokoelman ”halkaisee” osasto, jossa käydään dialogia. Puhujina yhtä hyvin korppi & hauki kuin sika & matkaradio. Idea nostaa mieleen Aisopoksen… tai kotoiset kansansadut, jossa eläimet saattavat keskustella ja kettu jekuttaa yksinkertaisempaa karhua. Rakenteellinen variointi palvelee myös teoksen kokonaisuuden rytmitystä.

Runoistaan palkitun Toivosen aiheet liikkuvat sodasta ja rakkaudesta historiaan ja mytologiaan. Hän käsittelee yhtä hyvin klassikkokirjailijoita kuin kuvitteelisia hahmoja, komisario Juvea ja tuhatkasvoista Fantômasia. Syvä kulttuuritietoisuus on ominaista kaikille teksteille.

Toivosen kokoelma jäänee lopettamisestaan kertoneen Sanasadon viimeiseksi julkaisuksi ja tekijöiden on haettava muita kanavia. Tämä on ajankohtainen kysymys monin tavoin, ja palaan siihen tuonnempana. Lopuksi Toivosen kuolleita muistava runo, ikiaikainen ja valitettavan ajankohtainen. Säkeet eivät kuitenkaan johda umpikujaan, vaan jättävät meille mahdollisuuden.

Memento mortuorum

Sodasta toipuva maa / on kuin leski joka /säädyllisen ajan surtuaan / heittää pois mustan huntunsa / ja sitä myötä / loputkin vaatteensa

Aika on jälleenrakentaa / ja aika tanssia / Elokuvaa palavista torneista / pyöritetään takaperin / ja pommien penetroima kaupunki / nousee pystyyn neitseellisenä

Kuin katkennut raaja / räjäytetty muistojen silta luutuu ehjäksi / ja verinen joki sen alla / kuivuu tahraksi maisemaan

Vain muutama / häpeän kellastama juliste / on jäänyt kertomaan hulluudesta / jonka lähes kaikki / halukkaasti jakoivat

Niin kauan kuin huutomerkit / eivät muutu kysymysmerkeiksi / meillä ei ole toivoa

Kulmakunnan sotainvalidi / muutti eilen kalmistoon / se kiusallinen yksijalkainen kenoviiva

Jälleen on tullut aika vaientaa / tuskainen hiljaisuus / Kuunnelkaa miten rumpujen päristys / on vaihtunut kirkonkellojen / soittoon – kuunnelkaa tarkkaan – / äänten varjossa tykkejä valetaan jo / uusiksi tykeiksi

Tiedämmekö muuten miksi / kunnialaukaukset suunnataan / aina taivaalle / Siksi että niillä yritetään ampua alas / haarniskoidut enkelit / jotka nauravat rivolle komedialle / kun se toistuu toistumistaan

Keväisin koululaiset tekevät retkiä / muistomerkkien luokse / hiekkaa potkien / ja opettaja yrittää puheellaan / elvyttää maatunutta tulta

Totta, patsaiden muisti / on parempi kuin ihmisten / mutta ne puhuvat kovin hienostuneesti / Ne nyökyttelevät toisilleen / pimeyden sammuttua

Voittajina tai häviäjinä / kaatuneet kipuavat juoksuhaudoistaan / historiankirjojen sivuille

Juhlapuheissa / kuolleita sotilaita / kutsutaan sankarivainajiksi / Voiko olla / rikollisempaa / eufemismia

Niin kauan kuin huutomerkit / eivät muutu kysymysmerkeiksi / meillä ei ole mitään toivoa

………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Parin vuoden takainen päivitys: ”Olen Jumala, tai Paholainen”

2. Ajankohtaista vuodelta 2016: ”Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle”

………………………

Juha Hurmeen teksti on silkkaa barokkia ja rokkia, jossa ei tarpeen tullen kartella sen paremmin pillua kuin persettäkään

Niin kuin hyvin tiedetään, on Juha Hurme kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas ja hänen teoksensa Niemi voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2017. Kahlasin kirjan vuoden vaihteessa, mutta runsaudensarvi vaati sulattelua siksi paljon, että ehdin nostamaan kirjan blogiin vasta nyt.

Juha Hurme, kuva: Malmintalo/tapahtumat/Puupää

Jukka Petäjä kirjoitti Hurmeen romaanista Hesarin lauantaiesseessään tasan kuukausi sitten: ”Yllättävän iso osa keskustelijoista on ollut vakaasti sitä mieltä, että Niemi ei ole romaani vaan tietokirja. Erityisesti sosiaalisessa mediassa moni on ihmetellyt, miten palkinto on voitu myöntää teokselle, joka on ilmiselvästi tietokirja. Kortilla ovat olleet ne vastaukset, jotka olisivat perustelleet, miksi Niemi on romaani.”

Oma perusteluni on lyhyt: Kieli tekee romaanin, ei tieto, eivätkä faktat. Hurmeen romaanissa ei ole tietoakaan päähenkilöstä, rakenteellisista ratkaisuista tai draaman kaaresta. Kaikesta siitä mitä Alex Matson kaipaa klassikkoteoksessaan Romaanitaide (1947) josta mm. Väinö Linna ja Lauri Viita hakivat ohjenuoraa. ”Niin muuttuu maailma, Eskoni.” Romaani ei ole enää entisensä. Ja mikäs sen parempaa.

Petäjä oli otsikoinut juttunsa: ”Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktan määrälle ole ylärajaa”. Ei käy kiistäminen. Mutta se kieli, jonka jo mainitsin – Hurmeen teksti on silkkaa barokkia ja rokkia, jossa ei tarpeen tullen kartella sen paremmin pillua kuin persettäkään.

Hurme kertoo Birgitta Birgersdotterista, ruotsalaisen ylimysperheen tyttärestä, joka alkoi uskoa olevansa maailmaa pelastamaan lähetetty Jeesuksen morsian. Kuningas Magnus Eriksson vakuuttui visiosta ja hyökkäsi Birgitan ohjein Venäjälle 1348 tuhotakseen uskoa vääristelevät ortodoksit:

”Tyhmät venäläiset eivät arvostaneet Jeesuksen ja Birgitan sotasuunnitelmaa, vaan liiskasivat ruotsalaisjoukot. Myös musta surma pilasi hyvän sodan, kun se iski molempiin osapuoliin. Magnuksen ja Birgitan välit menivät poikki; Birgitan mielestä Magnus ei ollut noudattanut ohjeita, ja kuninkaan mielestä Birgitan ohjeet olivat perseestä.”

Birgitta poistui Roomaan, jossa eli kuolemaansa saakka: ”Kaikki olivat Roomassa sitä mieltä, että siinä oli pyhä mimmi jos kuka. Birgitta Birgersdotter oli jo eläessään eurooppalainen julkkis, saatikka kuolemansa ja pyhityksensä jälkeen.” Hurme popularisoi aiheensa, kieli on letkeää ja lennokasta. Kaikkea muuta kuin yksinomaan tiedon ja faktan varassa etenevää kirjallisuutta.

Niemi lähtee liikkeelle alkuräjähdyksestä. Ensimmäisessä luvussa käsitellään Maailmankaikkeuden synty, kosminen ja biologinen evoluutio. Ihmislajin kehitys. Neadertalin ihminen. Nykyihmisen synty. Viimeisessä Chydeniuksen nuotit. Kustavilainen aika. Döbeln. Minna Canthin odotus.

Niemen verrokkina voisi lukea Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirjan – kaikki mitä tulee tietää. Siinä on tolkullinen ja aiheiden mukainen jaottelu. Hurmeen teos sen sijaan on kurittomasti kaikkialle haarova rihmasto, jonka painotus on Suomen synnyssä, kielen kehityksessä, kansanrunoudessa ja Kalevalassa. Jonkin sortin kronologia on ainoa rakenteellinen ratkaisu.

Juuri odottamattomuuden ja huikean menon vuoksi Niemi on mukaansatempaavaa luettavaa. Käsittelyyn päätyvät muun muassa Mesopotamialainen tähtitiede. Antiikin tiede, kirjallisuus ja draama, Islamin synty. Kristinuskon ja kirjainten tulo Niemelle. Machiavellismi ja Montaigne… Yksittäiselle henkilölle saattaa olla omistettuna kokonainen luku, mutta kirjan henkilöhakemistosta löytyy hengästyttävät 495 nimeä. Ja esimerkiksi Mikael Olavinpoika Agricolalle kertyy 22 viitettä.

Usea ystävä on kertonut epäröineensä Niemeen tarttumista. Kirjan lukeneet eivät ole katuneet vaan kehuneet. Lukekaa ”juntit” siis Juha Hurmeen kirja. Lunastan vielä ”klikkiotsikkoni” toisen sanan, jonka vuoksi moni päivitykseni lukee. Elias Lönnrot löysi säkeet ensimmäisellä keräysmatkallaan 1828.

Ei pillu ole pahoista tehty

eikä aivan arvosista:

tehty kuusta, tehty voista,

silkasta sian lihasta,

emä reikä Enkelistä,

Kieli Kiesuksen lihasta.

Mainitsin päivityksessä Alex Matsonin. Siinäpä on yhtä viisas mies kuin Juha Hurme. Kun joskus kerkeen, nostan tänne hänen 1959 julkaistut muistiinpanonsa. Julkaisuvuosi on sama kuin Hurmeen syntymävuosi.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset: ”Miltä tuntuu olla elossa?”

2. Ajatuksia lukemisesta: ”Liian vaikea kysymys vastattavaksi”

…………………………

Stockmannin Tiernapojat ja rasistiset stereotypiat?

Tampereen Stockmann oli ensimmäinen työnantajani. Kun perustin myöhemmin yhtiökumppanini kanssa mainostoimiston, ensimmäisiä asiakkaitamme oli samainen Stockmann: valokuvausjärjestelyjä, päivälehti-ilmoituksia ja kanta-asiakasmarkkinointia. Toimisto kasvoi ja luovuin vastuista vasta vuosituhannen vaihteessa. Vapaana kirjailijana olen ehtinyt olla seitsemäntoista vuotta.

Kuva sivustolta: nmaahc.si.edu

Kaikesta huolimatta… ja juuri sen tähden tulee seurattua myös mainontaa ja kaupallisia viestejä. Joulun alla luin miten Stockmann poisti sos-mediasta videon, jossa Helsingin tavaratalon henkilökuntaa esiintyy Tiernapoikina. ”Video oli ehtinyt olla julki neljä päivää ja se poistettiin 23. joulukuuta. Video sai kritiikkiä somessa, koska videolla yksi henkilöistä esiintyi kasvot mustaksi maalattuna.” Rasismikortti tehosi: ”Harkintakykymme petti”, tavaratalo tiedotti. Kaupallisesti se saattoi näinä aikoina olla viisas veto.

Toki olen tietoinen 1900-luvun taitteen rasistisista stereotypioista, joissa koomikko sotki naamansa, veti valkoiset hansikkaat käteensä ja esitti mustaa. Tai siitä, että meillä julkaistiin vielä 1975 lastenkirja Meidän pihan mustanaamat.

Luettuani Stockan Tiernapojista, ajattelin avata hieman historiaa. Ettei tulisi pysähdyttyä heti ensimmäiseen ajatukseen, joka päähän pälähtää. En pidä siitä, että kaikki asiat puristetaan yksioikoisesti saman tuutin läpi. Tulee mieleen neuvostodiktatuuri, jossa ideologisesti epäilyttäviksi osoittautuneet henkilöt retusoitiin myöhemmin kuvista pois. Väinö Linnan sanoin: ”Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta.”

Ennen kuin ehdin päivittää blogia, luin lapsuudenaikaisen tiernapoikaporukkamme Knihdin tekstin. Uskallan lainata sen tähän, koska hän oli julkaissut sen fb:ssä. Ja toinen syy: tuskin olisin laatinut yhtä perusteellista selontekoa keskiajalta periytyvän kuvaelman historiasta. Todellisen pahiksen rooli oli minulla: Herodes, joka vallanhimonsa huumassa tapatti kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset.

”Kun kiersin Tiernapoikien Knihtinä Tampereen kapakoita, kahviloita ja firmojen pikkujouluja kahden vuoden ajan joulunalusviikot 1960-luvulla, minulle ja muille pojille oli selvää kuka on näytelmän öykkäri. Herodes, vallastaan mustasukkainen ja mielipuoli stryranki. Tiernapojat, tähtipojat, kertovat Matteuksen evankeliumin Idän tietäjät -tarinan (Matt.2:1-12) laulunäytelmänä/kuvaelmana teatterin keinoin. Siinä kerrottiin kansalle, miten erilaiset ja eriväriset kansakunnat saapuvat Jerusalemiin kumartamaan Messiasta profeettojen ennustusten mukaan.

Kreikankielinen UT käyttää Ilmestyskirjassa sanaa etnos, kun se kertoo siitä, miten kansakunnat kokoontuvat Jumalan valtaistuimen eteen. Murjaanien kuningas edustaa yhtä idän kansoista ja kysyy Herodekselta missä se vastasyntynyt kuningas on. Hän tuli kumartamaan uutta kuningasta. Hän eroaa habitukseltaan skandinaavisista kruunupäistä. Onko sen toteaminen teatterin keinoin rasismia?

Kuvaelman alun miekkailukohtaus kertoo myös Pyhän maan historiasta, johon liittyvät valloittajien taistelut milloin miltäkin suunnalta esim. mamelukit, roomalaiset, ottomaanit. Meidän ryhmässämme Murjaanien kuninkaana oli kaverimme, joka oli turkkilainen (tataari) ja muslimi. Vaikka hän oli tummahipiäinen, teatterimaskia hänellekin laitettiin. En mitenkään osaa nähdä tämän tradition liittyvän blackface -ilmiöön.

Muuten, espanjalaisessa Los Reyes -perinteessä (kuninkaat, viittaa idän tietäjiin) yksi kuninkaista on musta. Jos siihen ei saada mustaa, kuningasta esittävä maskeerataan. No, jos mietitään juutalaisen esittämistä, natsien lanseeraama keltaiselle pohjalle piirretty Daavidin-tähti viittaa Hitlerin rotuoppiin alemmasta rodusta. Daavidin tähdellä merkitty näyttelijä ei minusta sinänsä ole rasistista, jos se on relevantti ele suhteutettuna näytelmän muihin rooleihin.”

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Aivan ylittämätön kirjan aloitus 

2. Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

…………………………………………….