Niin kauan kuin huutomerkit eivät muutu kysymysmerkeiksi meillä ei ole mitään toivoa

Markku Toivosen esikoisrunokokoelma Tähkämehuballadi julkaistiin 1984 WSOY:n kustantamana. Sittemmin bibliografiaan on kertynyt yhdeksän teosta: runoja, satiirista proosaa ja esseitä. Hän on kirjoittanut myös näytelmiä. Tuorein teos on viime vuoden syksyllä julkaistu runokokoelma Lauluja tyhjyydestä.

Markku Toivonen, kuva: Jyrki Nisonen

Kokoelman takakannessa lukee: ”Toivosen lyriikassa soi tuhatvuotinen perinne.” Mitä se merkitsee? Sitä, että Toivosen lyriikka sisältää ikiaikaisia, ihmisyyden ja eksistenssin peruskysymyksiä. Runoissa on aina vahva, näkemyksellinen viesti, eikä ”tuhatvuotinen” sulje pois ajankohtaisia kysymyksiä. Päivitykseni päättävä pitkä runo on tästä mainio esimerkki.

Kokoelman nimen, Lauluja tyhjyydestä voisi käsittää ironiseksi vastakohdakseen, niin vahva ja usein aforistisia kiteytyksiä tavoittava ideologinen viesti teksteissä on. Ja ikään kuin vastapainoksi Toivonen kirjoittaa: ”Jos Pyhä Pietari katsoisi tutkivasti / minuun, vastaisin näin: ei, / en ansaitse taivasta, en helvettiäkään. /…/ Sieluni ei tarvitse puhdistavaa / kiirastultakaan: keskeneräisyyteni on valmis / kohtaamaan tyhjyyden.”

Lauluja tyhjyydestä sisältää säkeisiin jaettua tekstiä ja proosarunoa. Kokoelman ”halkaisee” osasto, jossa käydään dialogia. Puhujina yhtä hyvin korppi & hauki kuin sika & matkaradio. Idea nostaa mieleen Aisopoksen… tai kotoiset kansansadut, jossa eläimet saattavat keskustella ja kettu jekuttaa yksinkertaisempaa karhua. Rakenteellinen variointi palvelee myös teoksen kokonaisuuden rytmitystä.

Runoistaan palkitun Toivosen aiheet liikkuvat sodasta ja rakkaudesta historiaan ja mytologiaan. Hän käsittelee yhtä hyvin klassikkokirjailijoita kuin kuvitteelisia hahmoja, komisario Juvea ja tuhatkasvoista Fantômasia. Syvä kulttuuritietoisuus on ominaista kaikille teksteille.

Toivosen kokoelma jäänee lopettamisestaan kertoneen Sanasadon viimeiseksi julkaisuksi ja tekijöiden on haettava muita kanavia. Tämä on ajankohtainen kysymys monin tavoin, ja palaan siihen tuonnempana. Lopuksi Toivosen kuolleita muistava runo, ikiaikainen ja valitettavan ajankohtainen. Säkeet eivät kuitenkaan johda umpikujaan, vaan jättävät meille mahdollisuuden.

Memento mortuorum

Sodasta toipuva maa / on kuin leski joka /säädyllisen ajan surtuaan / heittää pois mustan huntunsa / ja sitä myötä / loputkin vaatteensa

Aika on jälleenrakentaa / ja aika tanssia / Elokuvaa palavista torneista / pyöritetään takaperin / ja pommien penetroima kaupunki / nousee pystyyn neitseellisenä

Kuin katkennut raaja / räjäytetty muistojen silta luutuu ehjäksi / ja verinen joki sen alla / kuivuu tahraksi maisemaan

Vain muutama / häpeän kellastama juliste / on jäänyt kertomaan hulluudesta / jonka lähes kaikki / halukkaasti jakoivat

Niin kauan kuin huutomerkit / eivät muutu kysymysmerkeiksi / meillä ei ole toivoa

Kulmakunnan sotainvalidi / muutti eilen kalmistoon / se kiusallinen yksijalkainen kenoviiva

Jälleen on tullut aika vaientaa / tuskainen hiljaisuus / Kuunnelkaa miten rumpujen päristys / on vaihtunut kirkonkellojen / soittoon – kuunnelkaa tarkkaan – / äänten varjossa tykkejä valetaan jo / uusiksi tykeiksi

Tiedämmekö muuten miksi / kunnialaukaukset suunnataan / aina taivaalle / Siksi että niillä yritetään ampua alas / haarniskoidut enkelit / jotka nauravat rivolle komedialle / kun se toistuu toistumistaan

Keväisin koululaiset tekevät retkiä / muistomerkkien luokse / hiekkaa potkien / ja opettaja yrittää puheellaan / elvyttää maatunutta tulta

Totta, patsaiden muisti / on parempi kuin ihmisten / mutta ne puhuvat kovin hienostuneesti / Ne nyökyttelevät toisilleen / pimeyden sammuttua

Voittajina tai häviäjinä / kaatuneet kipuavat juoksuhaudoistaan / historiankirjojen sivuille

Juhlapuheissa / kuolleita sotilaita / kutsutaan sankarivainajiksi / Voiko olla / rikollisempaa / eufemismia

Niin kauan kuin huutomerkit / eivät muutu kysymysmerkeiksi / meillä ei ole mitään toivoa

………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Parin vuoden takainen päivitys: ”Olen Jumala, tai Paholainen”

2. Ajankohtaista vuodelta 2016: ”Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle”

………………………

Juha Hurmeen teksti on silkkaa barokkia ja rokkia, jossa ei tarpeen tullen kartella sen paremmin pillua kuin persettäkään

Niin kuin hyvin tiedetään, on Juha Hurme kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas ja hänen teoksensa Niemi voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2017. Kahlasin kirjan vuoden vaihteessa, mutta runsaudensarvi vaati sulattelua siksi paljon, että ehdin nostamaan kirjan blogiin vasta nyt.

Juha Hurme, kuva: Malmintalo/tapahtumat/Puupää

Jukka Petäjä kirjoitti Hurmeen romaanista Hesarin lauantaiesseessään tasan kuukausi sitten: ”Yllättävän iso osa keskustelijoista on ollut vakaasti sitä mieltä, että Niemi ei ole romaani vaan tietokirja. Erityisesti sosiaalisessa mediassa moni on ihmetellyt, miten palkinto on voitu myöntää teokselle, joka on ilmiselvästi tietokirja. Kortilla ovat olleet ne vastaukset, jotka olisivat perustelleet, miksi Niemi on romaani.”

Oma perusteluni on lyhyt: Kieli tekee romaanin, ei tieto, eivätkä faktat. Hurmeen romaanissa ei ole tietoakaan päähenkilöstä, rakenteellisista ratkaisuista tai draaman kaaresta. Kaikesta siitä mitä Alex Matson kaipaa klassikkoteoksessaan Romaanitaide (1947) josta mm. Väinö Linna ja Lauri Viita hakivat ohjenuoraa. ”Niin muuttuu maailma, Eskoni.” Romaani ei ole enää entisensä. Ja mikäs sen parempaa.

Petäjä oli otsikoinut juttunsa: ”Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktan määrälle ole ylärajaa”. Ei käy kiistäminen. Mutta se kieli, jonka jo mainitsin – Hurmeen teksti on silkkaa barokkia ja rokkia, jossa ei tarpeen tullen kartella sen paremmin pillua kuin persettäkään.

Hurme kertoo Birgitta Birgersdotterista, ruotsalaisen ylimysperheen tyttärestä, joka alkoi uskoa olevansa maailmaa pelastamaan lähetetty Jeesuksen morsian. Kuningas Magnus Eriksson vakuuttui visiosta ja hyökkäsi Birgitan ohjein Venäjälle 1348 tuhotakseen uskoa vääristelevät ortodoksit:

”Tyhmät venäläiset eivät arvostaneet Jeesuksen ja Birgitan sotasuunnitelmaa, vaan liiskasivat ruotsalaisjoukot. Myös musta surma pilasi hyvän sodan, kun se iski molempiin osapuoliin. Magnuksen ja Birgitan välit menivät poikki; Birgitan mielestä Magnus ei ollut noudattanut ohjeita, ja kuninkaan mielestä Birgitan ohjeet olivat perseestä.”

Birgitta poistui Roomaan, jossa eli kuolemaansa saakka: ”Kaikki olivat Roomassa sitä mieltä, että siinä oli pyhä mimmi jos kuka. Birgitta Birgersdotter oli jo eläessään eurooppalainen julkkis, saatikka kuolemansa ja pyhityksensä jälkeen.” Hurme popularisoi aiheensa, kieli on letkeää ja lennokasta. Kaikkea muuta kuin yksinomaan tiedon ja faktan varassa etenevää kirjallisuutta.

Niemi lähtee liikkeelle alkuräjähdyksestä. Ensimmäisessä luvussa käsitellään Maailmankaikkeuden synty, kosminen ja biologinen evoluutio. Ihmislajin kehitys. Neadertalin ihminen. Nykyihmisen synty. Viimeisessä Chydeniuksen nuotit. Kustavilainen aika. Döbeln. Minna Canthin odotus.

Niemen verrokkina voisi lukea Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirjan – kaikki mitä tulee tietää. Siinä on tolkullinen ja aiheiden mukainen jaottelu. Hurmeen teos sen sijaan on kurittomasti kaikkialle haarova rihmasto, jonka painotus on Suomen synnyssä, kielen kehityksessä, kansanrunoudessa ja Kalevalassa. Jonkin sortin kronologia on ainoa rakenteellinen ratkaisu.

Juuri odottamattomuuden ja huikean menon vuoksi Niemi on mukaansatempaavaa luettavaa. Käsittelyyn päätyvät muun muassa Mesopotamialainen tähtitiede. Antiikin tiede, kirjallisuus ja draama, Islamin synty. Kristinuskon ja kirjainten tulo Niemelle. Machiavellismi ja Montaigne… Yksittäiselle henkilölle saattaa olla omistettuna kokonainen luku, mutta kirjan henkilöhakemistosta löytyy hengästyttävät 495 nimeä. Ja esimerkiksi Mikael Olavinpoika Agricolalle kertyy 22 viitettä.

Usea ystävä on kertonut epäröineensä Niemeen tarttumista. Kirjan lukeneet eivät ole katuneet vaan kehuneet. Lukekaa ”juntit” siis Juha Hurmeen kirja. Lunastan vielä ”klikkiotsikkoni” toisen sanan, jonka vuoksi moni päivitykseni lukee. Elias Lönnrot löysi säkeet ensimmäisellä keräysmatkallaan 1828.

Ei pillu ole pahoista tehty

eikä aivan arvosista:

tehty kuusta, tehty voista,

silkasta sian lihasta,

emä reikä Enkelistä,

Kieli Kiesuksen lihasta.

Mainitsin päivityksessä Alex Matsonin. Siinäpä on yhtä viisas mies kuin Juha Hurme. Kun joskus kerkeen, nostan tänne hänen 1959 julkaistut muistiinpanonsa. Julkaisuvuosi on sama kuin Hurmeen syntymävuosi.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset: ”Miltä tuntuu olla elossa?”

2. Ajatuksia lukemisesta: ”Liian vaikea kysymys vastattavaksi”

…………………………

Stockmannin Tiernapojat ja rasistiset stereotypiat?

Tampereen Stockmann oli ensimmäinen työnantajani. Kun perustin myöhemmin yhtiökumppanini kanssa mainostoimiston, ensimmäisiä asiakkaitamme oli samainen Stockmann: valokuvausjärjestelyjä, päivälehti-ilmoituksia ja kanta-asiakasmarkkinointia. Toimisto kasvoi ja luovuin vastuista vasta vuosituhannen vaihteessa. Vapaana kirjailijana olen ehtinyt olla seitsemäntoista vuotta.

Kuva sivustolta: nmaahc.si.edu

Kaikesta huolimatta… ja juuri sen tähden tulee seurattua myös mainontaa ja kaupallisia viestejä. Joulun alla luin miten Stockmann poisti sos-mediasta videon, jossa Helsingin tavaratalon henkilökuntaa esiintyy Tiernapoikina. ”Video oli ehtinyt olla julki neljä päivää ja se poistettiin 23. joulukuuta. Video sai kritiikkiä somessa, koska videolla yksi henkilöistä esiintyi kasvot mustaksi maalattuna.” Rasismikortti tehosi: ”Harkintakykymme petti”, tavaratalo tiedotti. Kaupallisesti se saattoi näinä aikoina olla viisas veto.

Toki olen tietoinen 1900-luvun taitteen rasistisista stereotypioista, joissa koomikko sotki naamansa, veti valkoiset hansikkaat käteensä ja esitti mustaa. Tai siitä, että meillä julkaistiin vielä 1975 lastenkirja Meidän pihan mustanaamat.

Luettuani Stockan Tiernapojista, ajattelin avata hieman historiaa. Ettei tulisi pysähdyttyä heti ensimmäiseen ajatukseen, joka päähän pälähtää. En pidä siitä, että kaikki asiat puristetaan yksioikoisesti saman tuutin läpi. Tulee mieleen neuvostodiktatuuri, jossa ideologisesti epäilyttäviksi osoittautuneet henkilöt retusoitiin myöhemmin kuvista pois. Väinö Linnan sanoin: ”Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta.”

Ennen kuin ehdin päivittää blogia, luin lapsuudenaikaisen tiernapoikaporukkamme Knihdin tekstin. Uskallan lainata sen tähän, koska hän oli julkaissut sen fb:ssä. Ja toinen syy: tuskin olisin laatinut yhtä perusteellista selontekoa keskiajalta periytyvän kuvaelman historiasta. Todellisen pahiksen rooli oli minulla: Herodes, joka vallanhimonsa huumassa tapatti kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset.

”Kun kiersin Tiernapoikien Knihtinä Tampereen kapakoita, kahviloita ja firmojen pikkujouluja kahden vuoden ajan joulunalusviikot 1960-luvulla, minulle ja muille pojille oli selvää kuka on näytelmän öykkäri. Herodes, vallastaan mustasukkainen ja mielipuoli stryranki. Tiernapojat, tähtipojat, kertovat Matteuksen evankeliumin Idän tietäjät -tarinan (Matt.2:1-12) laulunäytelmänä/kuvaelmana teatterin keinoin. Siinä kerrottiin kansalle, miten erilaiset ja eriväriset kansakunnat saapuvat Jerusalemiin kumartamaan Messiasta profeettojen ennustusten mukaan.

Kreikankielinen UT käyttää Ilmestyskirjassa sanaa etnos, kun se kertoo siitä, miten kansakunnat kokoontuvat Jumalan valtaistuimen eteen. Murjaanien kuningas edustaa yhtä idän kansoista ja kysyy Herodekselta missä se vastasyntynyt kuningas on. Hän tuli kumartamaan uutta kuningasta. Hän eroaa habitukseltaan skandinaavisista kruunupäistä. Onko sen toteaminen teatterin keinoin rasismia?

Kuvaelman alun miekkailukohtaus kertoo myös Pyhän maan historiasta, johon liittyvät valloittajien taistelut milloin miltäkin suunnalta esim. mamelukit, roomalaiset, ottomaanit. Meidän ryhmässämme Murjaanien kuninkaana oli kaverimme, joka oli turkkilainen (tataari) ja muslimi. Vaikka hän oli tummahipiäinen, teatterimaskia hänellekin laitettiin. En mitenkään osaa nähdä tämän tradition liittyvän blackface -ilmiöön.

Muuten, espanjalaisessa Los Reyes -perinteessä (kuninkaat, viittaa idän tietäjiin) yksi kuninkaista on musta. Jos siihen ei saada mustaa, kuningasta esittävä maskeerataan. No, jos mietitään juutalaisen esittämistä, natsien lanseeraama keltaiselle pohjalle piirretty Daavidin-tähti viittaa Hitlerin rotuoppiin alemmasta rodusta. Daavidin tähdellä merkitty näyttelijä ei minusta sinänsä ole rasistista, jos se on relevantti ele suhteutettuna näytelmän muihin rooleihin.”

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Aivan ylittämätön kirjan aloitus 

2. Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

…………………………………………….

Diletantti Tampereelta todistaa: taidehistorian hintavin maalaus on väärennös?

Jeesusta esittävä maalaus ”Salvator Mundi” myytiin äskettäin Christie’s-huutokaupassa reilulla 450 miljoonalla dollarilla, joka vastaa noin 381 miljoonaa euroa. Viidensadan vuoden ikäisen maalauksen aitoutta epäiltiin pitkään, kunnes se ”todistettin” renessanssinero Leonardo Da Vincin tekemäksi. Edellinen huutokauppaennätys tehtiin Pablo Picasson teoksella, josta maksettiin 151 miljoonaa euroa.

(Leonardo Da Vinci?) Salvator Mundi

Mikä on väärennetty maalaus? Nykytaidetta on ”helpompi” väärentää, koska aikakauden materiaaleja on saatavilla. Satojen vuosien takaisten töiden materiaalit kemiallisine analyyseineen rajaavat petosmahdollisuuksia. On löydettävä aikakauden maalaus, mahdollisesti jäljennös mestarin työstä, jolle aletaan rakentaa historiaa ja väärennettyjä dokumentteja. Salvator Mundi oli pitkään kateissa, kunnes nousi esille ja tutkimusten kohteeksi 2011.

Ikäni taidehistoriaa tutkineena ja täydellisen diletantin varmuudella väitän, että Da Vincin tekemäksi väitetty työ on väärennös. Tai vähän loivemmin, tukijat ovat liian syviin vesiin upotessaan erehtyneet. Jospa joillekin on maksettu siitä? Kuka tietää. Satojen miljoonien potissa riittäisi jakamista.

En ole nähnyt Salvator Mundia, mutta eivät vakuutuslääkäritkään potilaitaan. Minulla on sentään hyvä kuva ja runsaasti aitona pidettyä vertailumateriaalia. Tässä väitteeni perustelut.

Leonardo Da Vinci: Pyhä Johannes Kastaja

1. Plastisuus. Kyseenalainen työ on lattea, Kristuksen kasvoista puuttuu Da Vincille tyypillinen veistosmaisuus ja plastinen kolmiulotteisuus. Kannattaa verrata vaikkapa liki samoin rajattuun Johannes Kastajan kuvaan. Myös vasemmassa kädessä lepäävä lasiprisma on mieluummin suurennuslasin linssi kuin pyöreätä maapalloa kuvaava objekti.

2. Kasvot ja kaula. Jeesuksen ilmeessä on outoa haparointia. Katsokaa vasemman silmän ”epävarmaa” alaluomea, samoin kasvojen symmetriaa. Vaikka ihmisen kasvonpuoliskot ovat keskenään erilaiset, Leonardon ilmeiden sommittelu on aina tasapainossa. Entä kaula, joka näyttää varjoineenkin oudosti pään paksuiselta?

3. Drapeeraukset. Jeesuksen vasemmalta olkapäältä laskeutuva kangas on kauttaaltaan epävarmasti maalattu, sopii verrata vaikka neitsyt Marian pukuun. Oikean etumuksen koristenauhan alla laskokset ovat jo silkkaa suttua ja oikean käsivarren kolmiulotteisuus häviää kokonaan.

Leonardo Da Vinci: Neitsyt ja lapsi

4. Taustat. Leonardo teki useisiin maalauksiinsa loputtomiin jatkuvan taustan: Luolamadonnaan, Mona Lisaan ja Viimeiseen ehtoolliseen… Liki mustatkin taustat hengittävät hienoisin sävysiirtymin ja niiden valo muokkaa mallin kolmiulotteisuutta ja kasvojen eloisuutta.

Summa summarum: Leonardon työksi väitetyssä maalauksessa on taitelijalle tyypillisiä elementtejä, mutta kokonaisuuden jännite hajoaa ja kyseessä on vähäisemmän mestarin maalaus, kenties luonnosten pohjalta tehty kopio. Näin helppoa tämä on. Jään odottelemaan taidemaailman vastausta ja kansainvälistä kuuluisuutta.

…………………………………………….

BLOGIN EKSTRALINKEISSÄ LISÄÄ LEONARDOA

1. Leonardon uni. Nero nousee lentokoneella Venetsian ylle.

2. Tarkkaile kärpästä! Lapset ajattelevat toisin. Ja nerot.

…………………………………………….

Palkitseeko Äärimmäisen onnen ministeriö 20 vuoden odotuksen?

Intialainen Arundhati Roy julkaisi esikoisromaaninsa Joutavuuksien jumala vuonna 1997. Teos palkittiin Bookerilla, kirja käännettiin kymmenille kielille ja siitä tuli kansanvälinen myyntimenestys. Roysta tuli yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan taisteleva kansalaisaktivisti, joka julkaisi artikkeleita ja esseitä. Uutta romaania odotettiin kiihkeästi 20 vuotta.

Arundhati Roy. Kuva: Sanjay Kak.

Joutavuuksien jumala kuuluu yhä omaan Top kymppiini. Eroineen ja yhtäläisyyksineen se on otettava pohjaksi arvioitaessa Royn tuoretta romaania Äärimmäisen onnen ministeriö. (Otava. Suom. Hanna Tarkka) Siinä missä Joutavuuksien jumala kertoo intialaisen suvun tragedian, uusi romaani laajenee koko yhteiskuntaa koskevaksi.

Äärimmäisen onnen ministeriön keskiössä on Intian, Pakistanin ja Kashmirin konflikti ja sen myötä muun muassa sota, ihmisoikeudet, vähemmistöt, etniset puhdistukset, kidutus, vapaustaistelut ja pakolaiset… Liki 500-sivuisessa tarinassa Roy nostaa esiin myös kaiken yhteiskuntaa hiertävän epäoikeudenmukaisuuden kasteista korruptioon ja politiikkaan.

Intia, Pakistan ja Kiina ovat jakaneet Kashmirin alueen, jonka levottomuudet kiihtyivät jo 1940-luvulla. Kaksisataatuhatta Kashmirin hindua pakeni 1990-luvulla pakolaisleireille Jammun tasangolle. Äärimuslimien ja äärihindujen kiistat jatkuvat yhä. ”Näinä päivinä Kashmirissa voi tulla tapetuksi siksi, että on jäänyt eloon”, Roy kirjoittaa.

Joutavuuksien jumala rakentaa selkeän, jo antiikin tragedioissa koetellun draaman kaaren. Äärimmäisen onnen ministeriö on lukijalle ”vaikeampi”, lukuisiin suuntiin rönsyävä tarinoiden rihmasto, joka vasta viimeisellä sadalla sivullaan kehii tarinansa rakennetta kokoon. Lukemista ei helpota Royn tapa mainita nimeltä jokainen mitättömässäkin osassa vilahtava henkilö, joista vieraan kulttuurin vuoksi on vaikea aluksi tunnistaa onko kysymyksessä mies vai nainen. Romaanin rakkaustarina (totta kai) kiertyy mukaan kuin vaivihkaa.

Entä vastaus otsikon kysymykseen. Äärimmäisen onnen ministeriö on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Yksinkertaisesti ilmaistuna tärkeä kirja, jolla on kirjallisuudessa selkeästi oma, profiloitunut paikkansa. Kahdenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen Roy ei olisi voinut kirjoittaa romaaniin mitään itseään toistavaa – näkökulman piti laajentua.

Royn esiin nostamat yhteiskunnan ongelmat ovat globaaleja, eivät ainoastaan hänen kulttuuritaustaansa koskevia. Romaani on nielaissut sisäänsä hengästyvän laajan tematiikan. Nostan tähän vain muutaman aiheen ja lyhyen lainauksen Royn tekstistä:

KASTIT: ”Mitä kastia olivat Jeesus ja Gautama Buddha? Mitä kastia oli Marx? Mitä kastia oli profeetta Muhammed? Vain hinduilla on, heidän pyhiin teksteihinsä kirjoitettu epätasa-arvo.”

SUKUPUOLINEN SORTO: ”Haluaisin olla mukana hautajaisissa /…/ Naisia ei päästetä haudan luo. Siellä voidaan käydä myöhemmin, kun muut ovat poistuneet. Naisia ei päästetä. Naisia ei päästetä. Naisia ei päästetä. Suojeltiinko hautaa naisilta vai naisia haudalta?”

POLITIIKKA: ”Poliitikoiksi pyrkivät saivat uralleen lentävän lähdön filmaamalla itseään pitämässä vihantäyteisiä puheita tai hakkaamassa muslimeja ja lataamalla videot YouTubeen.”

KANSA: ”Intian mantereella tapahtuva tyhmistyminen vauhdittui ennen näkemätöntä tahtia, eikä siihen tarvittu edes sotilaallista miehitysoperaatiota.”

USKONTO: ”Ihmiset huomaavat kylän moskeijassa seisovan sotilaan, joka katselee heitä. Mies ei ole riisunut saappaitaan pyhällä paikalla. Alkaa huuto. Kiväärinpiippu kohoaa hitaasti ja tähtää. Ilma kutistuu ja kovenee.”

VAPAUSTAISTELU: ”Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. Hautakiviä kasvoi maasta kuin pienten lasten hampaita.”

Äärimmäisen onnen ministeriö päätyy varovaiseen toivoon, mutta sitä ennen, toiseksi viimeiselle sivulle Roy kirjoittaa ristiriitaisen ja lohduttoman kuvan: ”Hänet haudattaisiin niin kuin hän halusi – kasvottomana miehenä nimettömään hautaan. Häntä korvaamaan tulevat nuoremmat miehet olisivat kovapintaisempia ja ahdasmielisempiä eivätkä yhtä sovinnollisia. He olisivat todennäköisempiä voittajia, koska kuuluivat sukupolveen, joka ei ollut nähnyt muuta kuin sotaa.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Lahjaksi rynnäkkökivääri ja kranaatteja

2. MC Kash räppää Kashmiria itsenäiseksi

…………………………………………….

”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

Blogi päivittää kevyesti ja hakee pohjaksi kesäkertauksen neljän vuoden takaa. Aihe otti kipinää, kun luin kollegan jutun sos-mediasta. Hän oli hakenut kirjastosta teosta Euroopan reuna. Kesätyöntekijä kysyi kirjailijaa. Saarikoski, vastasi asiakas. Etunimi? Pentti, asiakas vastasi. ”Etsä tunne?” ”En ole kyllä koskaan kuullut”, totesi kesätyöntekijä.

Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto.

Niin ne vaihtuu sukupolvet. Minut olisi helppo narauttaa jonkin nuorisoidolin nimellä. Vai kuuluuko Saarikoski kaikkien yleissivistykseen? No, nuorilla on aikaa hankkia sitäkin.

Ikonin asemaan noussut kirjailija ja kääntäjä Pentti Saarikoski oli Suomen ensimmäinen ”julkkis”. Häntä ennen tehdyt jutut näkyvistä henkilöistä olivat uutisia tai haastatteluja. Eivät säännöllistä seurantaa tai tyhjästä lehtiin polkaistuja. Henkilökohtaisuudet jätettiin repostelematta, kohdetta kunnioitettiin eikä lyöty.

Viikon takaisessa jutussa mainitsin Pentti Saarikosken lemmikiksi pantterin. Väärin muistettu, ja onneksi minua oikaistiin. Elukka oli oselotti. Kiinnostuin alkuperäisestä jutusta ja koetin kaivaa lehden esiin. Epäonnekseni kohde Huutonetissä oli juuri sulkeutunut ja joku toinen saanut Apulehden nro 28/1967 omakseen yhden euron hintaan.

Oselotti: www-tunturisusi.com

Lehden otsikoinnissa näkyi jo tulevan humpuukijournalismin ote. Avioero ja ”uutisen” keinotekoinen koukku: ”Kun runoilija eron otti kotiin muutti oselotti”. Muistan myös jutun, jossa Saarikoski kertoi juovansa joka päivä pullon Koskenkorvaa. Fysiikka kesti hyvin, kun muisti vain ottaa päivittäiset vitamiinit.

Tekstissäni 29.10. Lainasin Saarikoskea kirjasta Punaiset liput. Lupasin palata teoksen. Näin Saarikoski kirjoittaa mielipiteistään ja julkisesta kuvastaan:

”En siis ole näinä kymmenenä vuotena muuttunut ’toiseksi ihmiseksi’: kaikki nämä mielipiteet ovat minua, osia siitä omakuvasta jonka tekemistä elämäni on. Tätä kuvaa tehdään kaikkien nähden, minä olen koko ajan näytteillä, ja minä nautin siitä, julkisuus on minulle elintärkeätä: niin kuin taulu, minä en olisi olemassa, ellei kukaan minua katsoisi. /…/

En ole mielipiteistäni vastuussa, niin kuin ei kukaan muukaan omistaan. Meidän vikamme sen enempää kuin ansiommekaan eivät ole meidän omiamme.”

Helsingissä huhtikuussa 1966 

Pentti Saarikoski

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Tähdellistä tietoa ja silkkaa sontaa

2. Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle

…………………………………………….

Euroopan hitain kirjoittaja

Piti kirjoittamani päivitykseen itse kirjoittamisesta. Että olen siinä hommassa Euroopan hitain. Olen työstänyt uutta romaanikäsistä puolitoista vuotta. Kasassa on nyt noin 300 000 merkkiä, eli kirjaksi taitettuna n. 250 sivua. Työ on yhä kesken ja uutta syntyy liuskan päivävauhtia, usein vähemmänkin.

Syy hitauteen on runoilijantaustassa. Kaiken voi aina kirjoittaa paremmin ja kymmeniä kertoja. Herään yöllä, kun aivot antavat päivällä kirjoitettuun tekstiin paremman verbin. Olen myös neuroottinen – joka asiassa. Oikoilen taulut julkisissa tiloissa ja nypin roskat lattialta yhtä hyvin kylässä kuin kotona. Ärsyttävä ihminen siis.

Ajattelin hakea päivitykseen sopivan kappaleen tekeillä olevasta käsiksestä. Ei tule mitään. Minkä tahansa esimerkin hakisin, se veisi väistämättä harhaan. Kantavaa ideaani en halua kertoa, vain sen, että tuleva romaani (yhdestoista oma kirjani) kattaa vuodet 1923 – 1951 ja 2026.

Nostan viikon päivitykseen kaksi kevään myyntihittiä: Jenni Haukion toimittaman antologian Katso pohjoista taivasta ja Sinikka Vuolan toimittaman eroottisen runon kokoelman Olet täyttänyt ruumiini tulella. Kummastakin olen kertonut erikseen aiemmissa päivityksissä. On ilo olla julkaisuissa mukana, esimerkki tulee ensin mainitusta teoksesta.

Runon syvin viesti on rohkeus. Älä säästele asioita parempiin päiviin. Jos unelmia on, niiden toteuttamiseksi on vain yksi aikataulu. Heti! Juuri nyt!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Aivan ylittämätön kirjan aloitus

2. Syödään vihollisen silmät

………………………………………………

Harakka ja huhtikuun sumuinen kuu

Jenni Haukio on koonnut Suomen juhlavuodeksi Otavan kustantaman, juuri julkaistun runoantologian Katso pohjoista taivasta. Satakuusikymmentä runoilijaa ja kolmesataaviisikymmentä sivua. Haukion sanoin: ”teos on kunnian- ja rakkaudenosoitus runoudelle Aleksis Kivestä nykypäivään.”

Haukion valitsema tekstini on viidentoista vuoden takaa. En julkaise sitä tässä, ehkä joskus tuonnempana. Selailin kokoelmiani noilta ajoilta ja mietin miten erilaisin tunnelatauksin nykypäivään verraten olen niitä kirjoittanut. Jotain muuttumatonta silti on: runon estetiikka ja etiikka, jonka takana voi seisoa. Särmät ja vastakohdat, joista runo hakee kipinää. On mahdoton kirjoittaa rivejä, joita ei koe omaksi äänekseen.

Nappaan tähän Perjantairunoksi tekstin vanhoilta ajoilta. Valinta on yksinkertainen, koska runon nimi on Huhtikuu. Rivit löytyvät kokoelmasta Musta runokirja (Like 2000).

Kuva: Pictaram, Heikki Helle

Runon tekeminen on sellainen sairaus

ettei siitä saisi kirjoittaa.

Pitää maata sängyssä ja jättää sirpaleet lakaisematta,

varata olutta käden ulottuville ja miettiä

miten kaunis lintu harakka on.

Se pysyy ilmassa kuin ajatus

kun ei lentämisestä tiedä.

Ilman tuulta ja räntää ei kevät tule.

Ilta tulee, huhtikuun sumuinen kuu.

Autojen ikkunat huurtuvat parkkipaikoilla

ja jossain laulaa oopperan diiva,

silloin runon tekeminen on maailman turhin tauti.

Syvästi alastomana haravoit unissani

puiston kuivunutta nurmea.

Kun soitan sinulle, pyydät kuvittelemaan

väliimme pingotetun köyden

ja tulen, joka polttaa sen poikki.

……………………………………………

Blogin ekstralinkissä Mirkka Rekola:

”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille”

……………………………………………

Pirun pätsi ja barokin tyttäret

Päivityslistalla odottaa muiden aiheiden ohella mielenkiintoista proosaa. Kirjat ovat kuitenkin luvun alla, joten blogi päivittää ytimekkäästi Perjantairunolla.

Peter Paul Rubens: Venus at the Mirror (1612-1615)

Antti Majander kirjoitti Hesarin lauantaiesseessään 21.1. miten ”Runous pääsee keulille kirjallisuuden tappolistalla.” (klik) Tämänaamuisesta lehdestä löytyvät Anna-Riikka Carlsonin & Hannu Harjun ja Tommi Parkon vastineet artikkeliin. Ne laajentavat ja selkiyttävät runouden tämänhetkistä tilannekuvaa.

Yhä useammalla kirjailijalla saattaa olla eri kustantajia. Monet sekä proosaa että lyriikkaa kirjoittavat tekijät julkaisevat proosansa perinteisten kustantajien kautta, mutta löytävät runoilleen pienemmän ja joustavamman julkaisukanavan. Toki kyse on myös pienten toimijoiden kevyemmästä kulurakenteesta, joka mahdollistaa kirjallisella kentällä toimimisen.

Mutta asiaan. Parin viikon takaisessa päivityksessä mainitsin miten kokoelmani Babel (Palladium 2013) päivittää maailmantilanteen ja päätyy vieraalle planeetalle viidensadan vuoden päähän. Tässä runo nro 323 – ajatelkaa, voitte lukea tänään tekstin, jota pohditaan tulevaisuuden universumissa.

Kuva: www.unrealengine.com

Joutsenen tähdistöstä on löytynyt maan kaltainen planeetta

jossa vallitsevat elämän edellytykset: vettä leipää ja laulua.

Tutkijat haluavat selvittää onko Kepler -22 b kaasua vai

kiinteää ainetta: löytyykö enkeleitä ja pirun isännöimä pätsi?

Planeetta sijaitsee 15% lähempänä kuin Maa omaa

aurinkoaan: entä barokin tyttäret, valkoinen ja runsas liha?

Jos planeetan pinta ja ilmakehä ovat suotuisat, lämpötila on

noin 22 astetta: kevään ensimmäinen lämmin päivä. Pääskynen.

Kun viisisataa vuotta on kulunut Kepler-22b

tarkkailee meitä 600 miljoonan valovuoden päästä.

Siellä pohditaan, onko täällä alkeellisen elämän edellytyksiä?

…………………………………………………………….

1. Ekstralinkki neljän vuoden takaa: Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

2. Terveiset marginaalista: ”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

…………………………………………………………….

Valepukki – Suomessa laittomasti ja ilman papereita

Olkaa hyvä, tässä postaus, jonka tekstin olen julkaissut ennekin. Ehkä tästä tulee perinne, samoin kuin jouluaaton piirretystä, jossa Lumiukko lentää punatukkaisen pojan kanssa ympäri maailmaa.

Lehtikuva: Martti Kainulainen.
Lehtikuva: Martti Kainulainen.

Maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entä Joulumuori, kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien mummojen kanssa?

Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.

Mark Copier, The Grand Rapids Press
Mark Copier, The Grand Rapids Press

Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.

Varhaiseen kaiverrukseen on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.

Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.

Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista.

Kuva: Haddon Sundblom
Kuva: Haddon Sundblom

Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.

…………………………………………….

Ekstralinkit:

1. Joulu onkin Saturnalia-juhla 

2. Ihmeellistä joulua

3. Christer Kihlman ja lentävä Lumiukko

…………………………………………….