Päivän postaus on lyhyt. Se toivottaa tervetulleeksi Runokaraokeen. Pub Sisko ja sen veli Tampereella, Lapintie 6, Komediateatteria vastapäätä. Esitän kaksi runosettiä, niiden välissä on musiikkia ja open mic -mahdollisuus myös muille. Tilaisuus korkkaa runokaraoken 20-vuotisen taipaleen juhlavuoden.
Kuolemattomien kirja avaa näkökulmia 33 kuvataiteilijan töihin proosarunon keinoin. Toivoakseni saan myös kuvia pubin näytölle. Tekstien valinta on vaikea pala. Uskoakseni Artemisia Gentileschi (1593 – 1656) on mukana. Teksti on pitkä, tässä viisi viimeistä riviä:
”Katso miten Artemisia kuvaa / kahta vahvaa naista yhdessä. Katso lakanoilta valuvaa verta / ja Judithin kaiken kertovaa ilmettä. / koston, pelastuksen ja varmuuden hetkellä. / Eikä kyse ole vain kuolemasta, kun Artemisia sanoo: / Näytän teille mitä nainen voi tehdä.”
Tuorein, kuudestoista teokseni, Kuolemattomien kirja julkaistaan vuodenvaihteessa. Tuskin on perusteetonta sanoa, että kirjan ajatus on kypsynyt mielessäni nelivuotiaasta saakka – ihmisikä sitten, ajalta, jolloin en vielä osannut lukea. Teoksen aloittavassa esseessä kerron, miten kääntelin Gustave Dorén kuvittaman Raamatun sivuja ja kuvat tekivät lähtemättömän vaikutuksen.
Kuolemattomien kirjan lähtöajatus Réne Magritten sanoin: ”Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” Ja Leena Krohn kirjoittaa esseekokoelmassaan Rapina ja muita papereita: ”Ihmisen näkö on triokuläärinen, ei binokuläärinen, sillä hänen kolmas silmänsä on kieli.”
Kuolemattomien kirja käsittelee kuvaa ja sanaa proosarunon keinoin. Mukana on 33 taiteilijaa, Hieronymus Boschista Edward Hopperiin. Kaikki kuolleita yhtä lukuun ottamatta, sillä kuolemattomuuden ensimmäinen edellytys on kuolema. Kirjassa Picasson osuus päättyy Lorcan säkeisiin: Kaikissa maissa kuolema on loppu. / Se tulee ja verhot vedetään eteen. Mutta ei Espanjassa. / Siellä verhot avataan.”
Myös saksalaisen Hans Magnus Enzensbergerin kokoelma Mausoleumi Kolmekymmentäseitsemän balladia edistyksen historiasta (ntamo, suom. Kari Aronpuro 2013) teki aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Siinä missä Enzensberger käsittelee aiheiltaan laajaa henkilögalleriaa, Kuolemattomien kirja keskittyy kuvataiteen tekijöihin. Semmoinen käsitys minulla on, ettei aiheesta tässä laajuudessa ole ennen lyriikan keinoin kirjoitettu. Alun esseestä käy ilmi, että tämä taitaa olla itselleni jonkinmoinen runotuotantoni ”lempilapsi”.
Elin Danielson-Gambogi: Päättynyt aamiainen, 1890
Kuolemattomien kirja kulkee osin tunnettujen taitelijoiden matkassa, mutta nostaa myös renessanssin miestaiteilijoiden varjoon jääneitä voimakkaita naisia, joiden työskentelyedellytyksiä pyrittiin aikanaan kaventamaan. Teos yltää 1200-luvulta omaan aikaamme saakka. Kirjan teksteistä on vaikea nostaa tähän kokonaisia näytteitä, proosamaiset, ja lyyrisemmätkin runot saattavat olla kolmen sivun mittaisia. Poimitaan kuitenkin muutaman rivin ote René Magrittelta.
René Magritte: The Lovers 2, 1928
Keskenkasvuinen René Magritte näki
miten hänen hukuttautunut äitinsä
nostettiin Sambre-joesta, miten
vaatetus oli kiertynyt hänen kasvojensa ympärille.
Katso itseään varioivaa maalaussarjaa Les Amants
joka ei jättänyt Magrittea milloinkaan rauhaan.
Voitko kuvitella kohdallesi suudelman
jossa nainen ja mies ovat kumpikin verhonneet
kasvonsa valkoisella kankaalla.
……………………………………………………
Ekstralinkki
Kotisivuiltani löytyvät kaikki kirja-esittelyt, äänirunot, vapaasti käytettävät onnittelurunot ja haastattelut. Galleria-linkistä taideprojektini: ”Ahdistuspurkit” ja ”Kaupunkitaidetta sähkökaapeissa”.
Tao Linin tuore teos Laozi ja tekemättömyyden taito (Aviador 2024) on ollut yöpöydän luvussa jo muutaman viikon. Ikiaikaista kulttuuria, filosofiaa ja tietoa tiivistettynä parinsadan sivun mittaan. Tällaista kirjaa ei voi yksinomaan lukea – pitää edetä ajattelemalla, assosioimalla ja ydinkohtia kertaamalla.
Kansi, Satu Ensted
Kirjan takakansi tiivistää sisältöä: ”Suomessa pitkään asuneen kirjailija Tao Linin teos tarjoilee lukijalle kansantajuisen syväanalyysin kiinalaisen ajattelun ikiaikaisista juurista ja siitä, miten keskeisimmän kiinalaisen ajattelijan Laozin kehittämä taolaisuus heijastuu nykyään Kiinaan ja kiinalaisiin. Nyt ilmestyvä Laozi ja tekemättömyyden taito sekä valottaa historiaa että näyttää konkreettisesti taolaisuuden ytimen, aktiivisen tekemättömyyden: sen, ettei yrittämällä yritä toteuttaa tarkkaa suunnitelmaa, vaan antaa elämän toteuttaa itseään. Tämän oivaltaminen auttaa sekä avartamaan käsitystä Kiinan ikivanhasta kulttuurista että ymmärtämään talousmahtiaan ja suurvalta-asemaansa kasvattavan Kiinan toimintaa.”
Keskeisemmältä olemukseltaan kirja avaa taolaisuuden filosofiaa kahden peruskäsitteen kautta: ”Daoa on pidetty tulkintana esimerkiksi luonnonlaista, luonnollisesta järjestelmästä, luonnon seuraamisesta, luojasta, maailmankaikkeudesta, sekä ylipäänsä kaikesta, mitä on. Itse sana Dao tarkoittaa tietä, polkua.
Käsitteen De on taas tulkittu tarkoittavan niin sisäistä voimaa, sielua kuin hyvyyttäkin, ja sitä pidetään daon seuraajana, vastaanottajana, aineellistumana ja ruumiillistumana. Kirjaimellisesti sana de tarkoittaa moraalia ja hyvettä.”
Laozi itse eli 500-luvulla eaa ja hoiti Zhou-dynastian kuninkaallista kirjastoa. Valtakunnan hiipuessa hän lähti vaeltamaan kohti länttä ja kohtasi lopulta rajavartija Yin Xin, joka pyysi Laozin muistinpanot itselleen. Näin kiinalaisen filosofian perusteos, noin 5000 sanaan tiivistetty Daodejing jäi elämään jälkipolville. Xi itse lausui saamansa tekstin kymmenentuhatta kertaa, saavutti sisäisen vilpittömyyden ja ikuisen elämän.
Tao Lin, kuva Wikipedia
Kannatan Laozin ja Daon näkemyksiä. Mikä tähän aikaan sopisi paremmin: ”Pitää suuren mielikuva / kaikki taivaan alla on kanssakäymistä. / Kanssakäymisessä ei tehdä vahinkoa, / se on turvallista, rauhallista ja vakaata.” Ja hyvä ohje päivän klikkiuutisiin ja sos-median ärhäköihin kommentteihin: ”Taitava ihminen ei väitä; / joka väittää ei ole taitava.”
Ehdottomien mielipiteiden aikana on hyvä kääntyä Laozin ja Daon puoleen: ”Toistumalla Dao toimii, / heikkous on daon voima. / Dao on tyhjä. loputon. / vaikka sitä käytetään, se ei tyhjene eikä täyty. / Viisas ei kokoa. / Kun toimii toisten hyväksi, / saa itse enemmän; / kun antaa muille lisää, saa itse lisää.”
Olen epäillyt Jumalan konkretisointia ja ”Luojan” sanomisten kirjaamista pyhiin teksteihin, joista ihmiset niitä tulkitsevat kulloisenkin tarpeensa mukaan. Käsittämättömien asioiden kohdalla on kyse narratiiveista, symbolisista kuvauksista. ”Suuri dao, muodoton, / synnyttää ja ravitsee taivaan ja maan; / suuri dao, haluamaton, / kuljettaa ja liikuttaa aurinkoa ja kuuta; / suuri dao, nimetön, / kasvattaa ja elättää kymmentätuhatta oliota; / en tiedä sen nimeä, / vastahakoisesti nimitän sitä daoksi.”
Tekemättömyyden taito jakautuu kuuteen osaan: Tarinoita Laozista, Viisauden varhaisperinne, Daodejing – valittuja otteita, Laozi uskonnollisessa taolaisuudessa, Myyttisiä klassikkoja, Taolaisia puheita. Tao Lin on tehnyt merkittävän kulttuurityön. Vahva suositus.
Mikael Agricola, uskonpuhdistaja, kääntäjä (latina, ruotsi, saksa) ja kirjailija. Suomen kirjakielen isä. Agricolan sanastosta on kielessämme käytössä yhä yli puolet. Toki myös johdannaisina, mutta ymmärrettävissä.
Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää liputetaan kirjailijan kuolinpäivänä, koska tarkkaa syntymäpäivää ei tiedetä. Sopii hyvin tänään, lämpimänä ja aurinkoisena päivänä. Yleisönosastojen koirankasoista valittajien on aika aktivoitua. Sitä vastoin suomen kielen rappiotilaa jaksetaan valittaa ympäri vuoden. Englanti jyrää meitin, eikä nuorison puheesta enää tolkkua saa. Kaikki on lainaa ja slangia!
Agricolan aikainen kielemme näytti otsikon kaltaiselta. Nyt lauseen voisi kirjoittaa: Minä tahdon kernaasti puhua suomen kieltä, en minä osaa. Puhuttu kieli on varmasti kuulostanut hyvinkin erilaiselta. Ihan kuten nytkin, kirjakielen kaltaista kieltä ei sinällään puhuta missään. Lähimmäksi päästään Keski-Suomessa, Keuruun kaupungin tienoilla.
Vanhimmat kirjatut suomenkieliset lauseet ovat löytyneet Nürnbergistä, keskiaikaisesta saksalaisesta matkapäiväkirjasta n. vuodelta 1470, josta göttingeniläinen Christine Wulff on tehnyt tutkielman ”Zwei finnische Sätze aus dem 15. Jahrhundert”. Esimerkkilauseeni on tuosta tutkielmasta napattu.
Miten kieli kehittyy? Tehdään empiirinen tutkimus. Poimitaan mummon jäämistöstä muutama kirja. Huomataan heti, että tekstissä on paikoin outo sävy, se kuulostaa vanhanaikaiselta. Kieli muuttuu jo ihmisiän mitassa. Mihin kirjakielen kehitys pitäisi optimoida? Koska päätetään, että kieli on valmis ja toimitaan tämän kieliopin mukaan? Säädetäänkö laki kieltä puolustamaan kuten Ranskassa.
Milloin söit viimeksi muretterilooraa. Sana maistuu persoonallisemmalta kuin arkinen porkkanalaatikko. Vaarini käytti ruotsinkielestä väännettyä ilmaisua, ja minun korvaani se tarttui ilmeikkäänä käyttökielenä. Sanat elävät ja kuolevat, kieli rönsyilee koko ajan, mutta pitää huolen itsestään. Siinä sen rikkaus ja ihanuus. Olemme kasvaneet kielen verkkoon kiinni huomaamattamme. Siihen latautuneet kuvat ovat ikivanhoja, ne kulkevat lävitsemme tahdosta riippumatta. Jos puhuessa miettisimme sanojen yksittäisiä merkityksiä, ajatus katkeaisi alkuunsa.
Kun uudis- ja lainasanoille tai sisäpiirin slangille ei ole valmista viitekehystä ”suomen kielestä huolestunut” herkistyy paheksumaan turmioon johtavaa kehitystä. Turha vaiva. Elävän kielen käyttö tappaa heikot kielikukkaset nopeasti. Vahvat ilmaukset jäävät kielen iloksi – kunnes syntyy parempia.
Tämä vielä. 25.10.2023 Aino Miikkulainen kirjoitti Hesariin jutun otsikolla: ”Lasten huono lukutaito on vanhempien vika”. Sietää sitä miettiä moneltakin kantilta. ”Liikkuminen on tärkeää, mutta lihasten lisäksi pitäisi alkaa arvostaa samalla tavalla myös aivoja ja kieltä. Lukeminenkin on taito.”
Pelkistetyn provokaationi lopuksi sopivat säkeet Roi Paturssonin runosta Sanat: ”sanat jotka etsivät uusia rantoja / kääntyivät lennossa, palasivat / kuin vahvakyntiset petolinnut / outosilmäiset / en omista sanan sanaa, niin pitääkin olla / en käsitä sanan sanaa ja näin on hyvä.”
………………………………..
Ekstralinkistä löydät tuoreemman kielenkäyttäjämme Volter Kilven. Lyhyen jutun lopussa on viisi linkkiä päivityksiin, joissa ruodin useista eri lähtökohdista hänen romaaninsa Alastalon salissa.
”Tämä kirja antaa kyytiä aivoihin kertyneille hämähäkinseiteille. Harari on älyllinen akrobaatti, jonka loogiset loikat saavat lukijan haukkomaan henkeä ihastuksesta” (The Sunday Times) ”Lumoava ja informatiivinen. Äärimmäisen mielenkiintoinen.” (The Guardian)
Yuval Noah Harari (s.1976) on historian professori Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Bibliografiaan on kertynyt seitsemän maailman- ja ihmisen tilaa käsittelevää tietoteosta. Sapiens, Ihmisen lyhyt historia julkaistiin meillä Jaana Iso-Markun suomentamana ja Bazarin kustantamana vuonna 2016. Kirja ehti olla lukulistallani pitkään, kunnes löytyi Hämeenpuiston kirpparilta viiden euron hintaan. Ei mulla kiirettä ole, haluan aina kirjan omaksi, jota voin käännellä sivuille koirankorvia. Niillä pääsee nopsasti itse asiaan, jos tulee tarvetta palata teokseen.
Yksi Sapiensin ydinajatuksista on, että ihminen on noussut maailman valtiaaksi kyvyllään kuvitella olemattomia. Hänen mukaansa jumalat, valtiot ja raha ovat olemassa vain ihmisten yhteisen uskon varassa. Kirjan takakannen kiteytys: ”Kiehtova, innoittava teos ihmiskunnan historiasta – täynnä rohkeita ajatuksia ja yllättäviä faktoja. Tätä mukaansatempaavaa, myyttejä murtavaa kirjaa ei voi ahtaa pähkinänkuoreen, se on vain luettava.” (Financial Times)
No, tämän kirjan kohdalla on turha lähteä sisältöarvioihin tai mielipiteiden variointiin, paljosta on aina paras kirjoittaa lyhyesti. ”Rohkea, laaja-alainen ja provokatiivinen teos haastaa kaiken sen, mitä luulimme tietävämme ihmisyydestä.” Liki viidensadan sivun tiivistys käy läpi Sapiensin historiaa, miten metsästäjä-keräilijöistä kehittyi urbaaneja yhteisöjä, miten ihmiset alkoivat uskoa jumaliin, miten muodostuivat kansallisvaltiot ja imperiumit, miten muodostui raha ja sen illuusio, teollisuuden ja tieteen vallankumous, lait, byrokratia ja kuluttamisen ideologia…
Yuval Noah Harari, kuva: Bandeep Singh (2018)
Historian aikajana lähtee 13,5 miljardin vuoden takaa, materia ja energia syntyvät. Fysiikan alku, lopulta nykyhetki, kun ihmiset ylittävät maapallon rajat. Ydinaseiden uhka ihmiskunnalle – ja tulevaisuus, kun Superihmiset ottavat Homo Sapiensin paikan. Hararilta on suomennettu kolme teosta: Homo Deus, Huomisen lyhyt historia, 21 oppituntia maailman tilasta ja Sapiens, jonka kansainväliset myyntiluvut nousevat liki puoleentoista miljoonaan niteeseen.
”Olemme kohottaneet itsemme jumaliksi, joilla on seuranaan vain fysiikan lait, emmekä siten ole tilivelvollisia kenellekään. Tuotamme tuhoa muille eläimille ja ympäröivälle ekosysteemille tavoitellessamme omaa mukavuuttamme ja huviamme, emmekä saavuta koskaan tyydytystä. Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä mitä haluavat?”
Kiteytykseni Hararin kirjasta on silkka suositusten suositus. Yleissivistävä tietokirja, joka aktivoi lukijansa ajattelua. ”Rohkea, laaja-alainen ja provokatiivinen teos haastaa kaiken sen, mitä luulimme tietävämme ihmisyydestä.”
Bibliomantia on ennustamisen muoto, jonka määritelmä on hieman hatara. Monet liittävät sen vain raamattuun tai muihin ”pyhinä” pitämiinsä kirjoituksiin. Muun muassa Jehovan todistajilla on nimeen liittyvä sivusto, jota löytyy Vartiotornin julkaisujen hakemisto. Itselläni on tapana availla kirjoja satunnaisesti joinkin lähtökohdan tai ideakipinän toivossa. Nappasin taas työpöydältä Ernst Billgrenin kirjan Mitä on taide – ja sata muuta tositärkeää kysymystä (Teos 2010, suom. Martti Anhava). Päätin lukea heti ensimmäisen kysymyksen – onko se paalupaikalle nostettavan arvoinen. Kyllä on, assosiaatioketju vei muutamien kuolemasta holokaustin miljooniin uhreihin.
Kuva: Juha Rouvinen, Rannikkoseutu -lehti 26.8.23
Billgren kysyy, ”Voiko tieto ratkaista taiteelliset ongelmat? Lyhyt vastaus: Vain jos osaa käyttää sitä. Pitkä vastaus: Viime vuonna leivänpaahtimet surmasivat Yhdysvalloissa 791 ihmistä, kun taas hait surmasivat vain yhdeksän ihmistä saman ajanjakson aikana. Tämä on sellaista tietoa, jota ihmiset kaipaavat ja josta he voivat hyötyä. Ikävä kyllä siitä ei seuraa, että ihmiset pelkäisivät leivänpaahtimia enemmän kuin haikaloja, vaikka syytä olisi. Paahdinten vaarallisuuden muistaa vasta kun saa volttihoitoa paahtimenrämältään ja kuolee ’Niinpä tietysti!’ huulillaan. Monet kuolevat mieluummin kuin vaihtavat harhaluulon tietoon.”
Funtsin näitä, kun minulle todistellaan, että covid-rokotusten saaneet alkavat kuolla viiden vuoden kuluttua salatun suunnitelman seurauksena. Tai miten rikkaiden eliitti suunnittelee maailmanvallan kaappausta ja ihmisten alistamista aivan kuten elokuvassa Metropolis (Fritz Langin saksalainen dystopiakuvaus vuodelta 1927. Mykkäelokuva, joka kuuluu maailman kulttuuriperinnön luetteloon).
En voi olla ajattelematta myös teorioiden yhteyttä kuuden miljoonan juutalaisen murhaamiseen. Vaino alkoi salaliittoteorioista 1900-luvun alussa ja levisi kansojen keskuudessa, erityisesti Saksassa. ”Siionin viisaiden pöytäkirjat” koostuu väärennetyistä asiakirjoista, joissa kuvataan juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmia. Monet antisemitistiset ryhmät käyttivät niitä todisteina ja niillä perusteltiin juutalaisiin kohdistunutta vainoa. Kun ne alkoivat, kokonaisen kansan enemmistö nieli propagandan. Toisen maailmansodan uhrien kokonaislukumäärä oli n. 62 miljoonaa. Edellinen postaukseni kertoo saksalaisten sodanjälkeisestä itsemurha-aallosta. Niin vaikea on luopua uskomuksistaan.
Valokuva Ansgar Hoffmann. Sivulta Wien Museum / Magazine
Pöytäkirjoissa, joita on väitetty vuonna 1897 Baselissa järjestetyssä, Theodor Herzlin johtamassa ensimmäisessä sionistikonferenssissa kirjoitetuiksi, kuvataan kokouksia, joissa juutalaiset suunnittelivat länsimaisen yhteiskunnan alistamista. Suunnitelmiin kuului maailmantalouden romahduttaminen ja poliittisen järjestyksen horjuttaminen sosialismin ja anarkismin avulla. Tärkein keino oli lehdistön, rahalaitoksen ja poliittisten instituutioiden haltuunotto kullan ja rahan avulla, Euroopan maita lietsottaisiin sotimaan keskenään. Väinö Linna, vaikkakin mennen maailman mies, sanoisi tähän: ”Kannattaa tietää aina enemmän, aloittakaa historiasta.”
Tässä maailmanhistorian viimeiset, isot murrokset ihmiskunnan kannalta naurettavan tiukkaan pakettiin puristettuna: siirrytään keräilytaloudesta ja metsästyksestä maanviljelyyn. Teollistumisen myötä ”Kehruu-Jenny” korvaa tehtaissa kahdentoista lapsen työt. Siitä huolestutaan. Mitä tehdä, kun lapset jäävät työttömiksi. Maailma kutistuu, kun keksitään lennätin ja puhelin. Tampereella syttyy sähkövalo 1882. IBM:n johtaja sanoo, että maailmaan riittää kahdeksan keskitettyä tietokoneyksikköä. Mac julkaisee ”Kottaraispönttö” -tietokoneensa kaikkien saataville 1984. Siitä se lähtee ja jatkuu… Tekoäly mullistaa taas kaiken. Kun tulee aika luopua tästä todellisuudesta, hatuttaa eniten, etten näe tulevaisuuden utopioita. Vaikka mistä sen tietää? Olen niinkin kirjoittanut, että kaikesta minkä ihminen saattaa kuvitella, on mahdollista tulla totta – koska sellainenkin toteutuu, mitä emme kykene edes kuvittelemaan.
Bibliomantiasta lähdettiin ja siihen päädytään. Avasin lopuksi raamatun. Jobin kirja 11:20 kertoo näin: ”Mutta jumalattomilta kaikki pimenee, he eivät enää löydä pakotietä. Heillä on enää vai yksi toive: viimeinen henkäys.”
Kirjoitan parhaillaan teoksen esipuheeksi esseetä ihmisen identiteetin kokemisesta. Työpöydän kulmalla on pino lähdekirjallisuutta: Milan Kundera Petetyt testamentit, Vilma Hännisen väitöskirja Sisäinen tarina, elämä ja muutos, Thorwald Dethlefsen Hyvä ja paha, Max Frish Minä en ole Stiller… Andrei Tarkovskiin on tullut palattua usein: Martyrologia, Päiväkirjat 1970 –1981 (Mabuse 1989). Olen nostanut kirjan blogiin aiemminkin, mutta näinä aikoina sitaatti elokuvasta Stalker havahdutti taas: ”Ihmiskunta on olemassa siksi, että loisi taideteoksia.”
Elokuvasta Stalker
Olen aina pitänyt Tarkovskia nerona. Omassa työssään hän tarttui vain elämän ja kuoleman kysymyksiin, vähempi ei hänen aiheekseen riittänyt. Tarkovski teki kaiken päinvastoin kuin Hollywoodissa. Ei ennalta arvattavaa sankaritarinan kaavaa, jossa roisto ja verisen vääryyden kärsinyt kunnian mies ajetaan kaksintaisteluun ja hyvä kukistaa pahan. Ei mitään katsojan puolesta valmiiksi ajateltua.
Tarkovskin elokuvat raottavat ovia outoihin ja salaisiksi jääneisiin todellisuuksiin ja saavat katsojat pohtimaan elämänsä kysymyksiä itse, erityisesti omaa identiteettiään ja kysymystä: Kuka minä olen? Suomalainen filosofian professori Kari E. Turunen kiteyttää oman persoonan ulkoistamisen kirjassaan Ikävaiheiden kriisit: ”Vaikka tuntuu narsistisesti kipeältä, on suuri onni, että yksilö ei ole minkään arvoinen; tiedottomat siteet kirpoavat. Ihmisolemus ei pyhity itsestä, vaan itsen ulkopuolelta, itsen vaiettua.”
Tarkovski, sivustolta rbth.com
Tarkovski kirjoittaa muistiinpanoissaan: ”On etsittävä ja kehitettävä periaatetta, jolla jokaiseen katsojaan voisi vaikuttaa yksilöllisesti, siten että esitys saisi privaatin, yksityisen luonteen (kuten kirjallisuuden, maalaustaiteen, runouden ja musiikin alalla). Lähtökohtana voisi olla se, että katsojalle esitetään mahdollisimman vähän, niin että hän joutuu tämän vähäisen perusteella muodostamaan käsityksensä lopusta, kokonaisuudesta. Tälle ajatukselle pitäisi käsitykseni mukaan elokuvataiteen rakentua.”
Tarkovski tutki elokuvissaan ihmisen mahdollisuuksia moraalisesti oikeiden ratkaisujen tekemiseen. Ne, joilla valta oli Tarkovskin elinaikana, koettivat vaientaa hänet kaikin keinoin. Heille olisi ollut mieluisampaa käyttää ohjaajaa omien tavoitteidensa ajamiseen. Komsomolskaja Pravdassa kirjoitettiin vuonna 1980: ”Andrei Tarkovski on lahjakas, enkä millään tavalla salaa harmiani sen vuoksi, että hän tekee elokuvia ns. eliittiyleisölle. Kuinka iloisia olisimmekaan, jos saisimme häneltä nähtäväksemme elokuvan, jossa hän käsittelee tärkeitä nykyhetken ja menneisyyden ongelmia, jotka huolestuttavat miljoonia ja ovat kaikkien ymmärrettävissä.” Valta ja taide eivät liene olleet hedelmällisessä yhteistyössä sitten 1500-luvun Firenzestä alkunsa saaneen kultakauden, jonka seurauksena renessanssitaiteen helmet luotiin.
Elokuvaohjaajan päiväkirjoista voi havaita miten paljon hän luki ja kirjasi ylös ”viisaudet”, jotka häneen syvimmin vaikuttivat. Nerous ei siis ole ainoastaan annettu ominaisuus, vaan kyky oppia ja soveltaa ennen meitä eläneiden kokemuksia. Tarkovski tunsi yhtä hyvin antiikin kirjallisuutta kuin sen jälkeisiä ajattelijoita. Hän on tehnyt usein muistiinpanoja Montaignen esseistä ja esimerkiksi Henry Thoreaulta. Hän on kirjannut muistiin idän filosofiaa Laotselta: ”Heikkous on suurta, voima on mitätöntä. Syntyessään ihminen on heikko ja taipuisa. Kuollessaan hän on voimakas ja kova. Kasvaessaan puu on taipuisa ja pehmeä, mutta kun se on muuttunut kuivaksi ja karkeaksi, se kuolee. Kovuus ja voimakkuus ovat kuoleman seuralaisia.”
Elokuvasta Stalker
Stalker on elokuva, jota täytyy varjella liialta katsomiselta. Lumous saattaisi särkyä. Joku kuva on piirtynyt muistiin iäksi ja se riittää. Koira kuralammikon kuvajaisessa, musta bakeliittipuhelin, joka soi. Liikkuva vesilasi putoamaisillaan pöydän reunalta. Elokuvan varsinainen tarina on Arkadi ja Boris Strugatskin romaanista pelkistetty äärimmäisen yksinkertaiseksi ja samalla arvoitukselliseksi: kolme miestä pyrkii eristetyllä vyöhykkeellä sijaitsevaan huoneeseen, jossa kaikkien toiveiden on mahdollista käydä toteen.
Yksi miehistä on kirjailja, hän lausuu elokuvassa seuraavan repliikin: ”Ihminen kirjoittaa siksi, että kärsii ja epäilee. Hänen täytyy koko ajan todistaa itselleen ja muille, että on jonkin arvoinen.” Tarkovski itse oli runoilijan poika. Yhdessä kohtauksessa Stalker lausuu runon, jossa kiteytyy ihmisen mahdottomuus ottaa vastaan onnea, koska saadessaan hän haluaa aina vain enemmän.
Kesäkin meni / kuin ei olisi ollutkaan / päivänpaiste lämmittää / mutta sekään ei riitä / kaikki mikä voi täyttyä / lankesi käsiini / kuin viisilehtinen apila / mutta sekään ei riitä / ei mennyt hukkaan / paha eikä hyvä / valo alati paloi / mutta sekään ei riitä / elämä otti huostaansa / pelasti ja hoivasi / olin onnen poika / mutta sekään ei riitä / lehtiä ei kärventynyt / oksia ei katkennut / päivä on lasinkirkas / mutta sekään ei riitä
Villle-Juhani Sutisen Vaivan arvoista, esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain) palkittiin Tietokirjallisuuden Finlandialla 2022. (Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto on myönnetty vuodesta 1989 ansiokkaalle suomalaiselle yleistajuiselle tietokirjalle, ”jonka voidaan katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen.”)
Kuva: YLEn aamu
Sutinen (s.1980) on julkaissut runokokoelmia, esseitä, romaaneja, tietokirjoja ja ansioitunut kääntäjänä. Bibliografiaan on kertynyt hengästyttävä määrä, liki 70 teosta. Ura lähti alkuun Kaarinan kaupungin runokilpailun voitolla 2002.
Vaivan arvoista laajenee nimeään ja aihettaan merkittävämmäksi teokseksi. Kirjoihin kiertyvät pohdinnat avaavat koko kirjallisen perinteen merkitystä. Teksti ei latistu kritiikiksi tai kehuiksi, vaan hakee syvempiä yhteyksiä elämään ja kulttuuriin. ”Arvottava” ote nousee esiin vain tekstissä Ilmari Rantamalan teoksesta Harhama (1909). ”Eräät vuoden aikana lukemistani teoksista /…/ ovat vakiintuneita klassikoita, jotka harva kuitenkaan on vaivautunut kahlaamaan läpi, kun taas muut, esimerkiksi Dorothy Richardsonin romaanisarja Pilgrimage (1915-1938), ovat teoksia, joista moni ei ole Suomessa edes kuullut.”
Sutinen on kirjoittanut esseensä kolmentoista kirjan kehyksiin. ”Tämä kirja käsittelee kirjoja, jotka luin poikkeusvuoden aikana. Samalla se käsittelee sitä, miksi luin juuri ne kirjat. Teokset saattavat päällepäin näyttää siltä, ettei niitä yhdistä mikään muu kuin se, että ne on luettu tietyn ajan sisällä. Itse kuitenkin uskon toisin. Kaikki ne ovat ylipitkiä, vaikeita tai muuten tavalla tai toisella erityisiä.”
Blogin edellinen päivitys ottaa kantaa ilmiöön, jossa muita mollaamalla koetetaan nostaa omaa arvoa. Sutinen kirjoittaa: ”Joskus kirjailijat kirjoittavat pitkiä ja vaikeita romaaneja pelkästään esiintyäkseen muita älykkäämpinä ja visionäärisempinä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki pitkät ja monisyiset kirjat olisi tehty vain siitä syystä. On aiheita ja ihmisenä olemisen puolia, joita ei vain voi käsitellä alle tuhannessa sivussa.” Minulle itselleni teoksen Vaivan arvoista pointti on juuri tässä. Elämän ja kirjallisuuden kantista on joskus hyvä pysähtyä katsomaan taaksepäin, jotta voisi koettaa hahmottaa mistä on tulossa, ja minne menossa.
Tieto-Finlandialla palkitut teokset ovat usein olleet fokukseltaan yhteen aiheeseen tai teemaan keskittyviä kirjoja. Sutisen Vaivan arvoista on kulttuuriin, sivistykseen, taiteeseen ja humanismiin haarova rihmasto. Minun on mahdotonta kirjoittaa siitä blogipäivityksen mittaan muuten kuin suosituksena, ja muutamaan lainaukseen tukeutuen.
Henry James puolustautui saamaansa kritiikkiä kohtaan toteamalla, ettei kirjailijan tarvitse kirjoittaa sellaisista aiheista ja sellaisilla tavoilla, jotka ovat kaikkien mielestä kiinnostavia. ”Taide on se, joka luo elämää”, hän totesi. Sutinen kirjoittaa: ”Mitä James tarkoitti tällä? Ennen kaikkea sitä, että hänen mielestään kirjallisuus ei toimi siten, että etsitään innostava aihe, josta kerrotaan tietyllä agendalla, mitä Wells piti oikeana metodina. Sen sijaan Jamesille mikä tahansa muuttui kiinnostavaksi, kunhan se kuvattiin kirjallisesti tietyllä tavalla. Hänelle elämä ei tullut ennen taidetta, vaan taide tuli ennen elämää.”
On se hienoo hei, että joku tekee duunit puolestasi ja tiivistää vaivan arvoisia ajatuksia kirjaksi. Näin voit laajentaa kokemuksia ja elämää, luet sitten 1300-luvun Yoshida Kenkoa – tai Ville-Juhani Sutista juuri nyt.
On perinteisen joulupostauksen aika. Pikkuisen aina skarpataan ja kuvia vaihdetaan päivän tilanteen ja uutisten mukaan.
Kuva sivustolta coca-cola.fi
Migrin ja maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki, on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Välttelee säännöllistä työtä ja tekee pimeetä duunia. Koettaa rakentaa brändiään valheellisilla ja vieraan kulttuurin mielikuvilla. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entä Joulumuori, kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien kanssa?
Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.
Kuva sivustolta Bukowskis.com
Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.
Kuva, parool.nl / BEEL ANP
Varhaiseen kuvaan on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.
Kuva: whatsupwithamsterdam.com
Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.
Kuva: coca-cola.fi
Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista.
Kuva: pietarsaarensanomat.fi
Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.
Pari vuosikymmentä sitten kirjallisuuden kustannuskenttä oli asemansa vakiinnuttaneiden toimijoiden ”hallussa”. Ympärillä oli harmaata aluetta, jossa muutama idealisti aloitteli kustannustoimintaa. Muun muassa Like lähti kasvuun 1990-luvun taitteessa. Tänä päivänä tilanne on tyystin toinen. Useat, pienet kustantamot mahdollistavat vähälevikkisen laatukirjallisuuden julkaisemisen.
Parisenkymmentä ”pienkustantamoksi” luettavaa tekijää toimii niukin kuluin ja hyödyntää vetäjiensä vahvaa työpanosta. Enostone julkaisee nobelisti (2020) Louise Glückin tuotantoa. Palladium ja ntamo julkaisivat äskettäin Kari Aronpuron suomentaman W.G. Sebaldin merkittävän esikoiskokoelman Luonnon mukaan. Kustannusliike Parkko julkaisee käännettyä, maailmanluokan runoutta: T.S. Elliot, Dylan Thomas, Paul Celan, Octavio Paz… Näistä myöhemmin lisää.
Aivan ääripäässä toimii BoD, joka painaa kirjan tekijän tiedostoista. Painosmäärän rajoitusta ei ole – mutta yhtä vähempää tuskin kannattaa teettää. Työpöydälleni kertyy suurempien ja pienenpien kustantajien kirjoja, joita toivotaan nostettavaksi blogiin. Se on hyvä. Valitettavaa vain se, että en ole ehtinyt päivittää näitä sivuja niin usein kuin pitäisi. Toivotaan tähän parannusta.
Päivälehdet ovat karsineet kirjallisuuskritiikkejä. Näyttävimmät jutut tehdään usein ”henkilövetoisina tarinoina”. Kun ajattelen lukijoiden keskivertoa, ymmärrän valitun linjan oikein hyvin. Vastapainoksi netistä voi lukea kirja-arvioita kymmeniltä alustoilta. Sieltä löytyy harvoin ”ammattikriitikoita”, mutta ei auta väheksyä lukijoiden vertaiskokoemusta.
Olen usein toistanut edesmenneen ystävän huokauksen: ”Ollapa yksi runo ja sille yksi lukija.” Nostan tähän kolme kirjaa ja jokaisesta näytteeksi yhden runon. Runokokoelma on näiden kirjojen kohdalla vajanainen määre. Jokainen kirja on vahvasti temaattinen kokonaisuus. Pitäisi siis puhua runoteoksista.
Seppo Järvinen on pitkänlinjan, usealta eri kustantajalta julkaissut kirjailija. Hänen teoksensa Talvikirjeitä (Otava 1989) teki aikanaan runoudesta innostuneeseen mieleeni vahvan vaikutuksen. Nyt käsilläoleva kokoelma Repliikkejä kuiskaajankopista, Intian runot 1988 – 2021, on viime vuoden puolella Kyläpääskyt Kirjojen julkaisema. Intian luostarit antavat säkeille askelmerkit. Runo nimeltä Gekko.
”1. Iltahämärän kirkossa kaksikymmentä / veljeä rukouksen katumusharjoituksessa / yllä lumenvalkoiset kurtat, jumalkyyhkysillä / Olisipa vaeltajalla usko! / Säikähtänyt gekko livahtaa turvaan / Marian viitan alle.
2. Niinimatolle leijuu enkelin / musta siipisulkapoimi se / teroita ja kirjoita / palmunlehväarkille / unien risteysasemat / syntisäkin / sisältö pienintäkään sirpaletta / unohtamatta
3. Tämä on / viattomuuden Laki / äitisi kohdussa syntynyt / vapaa tahto”
Pirkanmaalainen Jussi Rusko on julkaissut aiemmin kymmenen runoteosta. Kaikille on ominaista tarkka arjen havainnointi, oivalluksien kiteytys ja huumori. Eräpäivää väistellessä (Palladium 2021) tilittää nykyhetkeä ja elettyä elämää karhean ilon ja haikean luopumisen hengessä.
”Junat ovat hiljaisia / mutta kuljetun matkan ilo / on kadonnut / Päivä sulkeutuu ja avautuu / epätäydellisen muistini ansiosta / pidän oikeutenani olla erimieltä / enemmän kuin samaa mieltä / Ärsyttää vaillinaisuuteni / ja raakilemaiset sanani / jotka föhntuulen siivittäminä / kurkottavat valoa kohti / Suljetuin silmin kuvittelen / jo elettyä uudeksi”
Irene Piippola on kotoisin Tornionjokivarresta. Pitkänlinjan kulttuuritoimija, kirjoittaja ja kääntäjä (saame, ruotsi). Pesemättömät (Palladium 2022) on teos, jossa pohjoinen on vahvasti läsnä jokivarren elämässä ja puheessa. Meänkieli antaa mausteen yleiskielen oheen. Lars Leevi Lestadiuksen puhuttelu ja ”ojentaminen” saa humoristisia ja nautittavia sävyjä kakkosluvussa, jossa ”Met nappaamma sinut ja puristamma reisien välhiin”. Teksti on kuuden sivun mittainen, joten nappaan tähän väkevän näytteen.
”Meän hamheitten alle mahtuu / useampiki saarnaaja / Meissä virtaa kuuma punanen veri / Hiukset kasvava kohisten / Net tarraava kiini sinusta ko kärhöt / Ai ai tuntuukos / Met olema liha jota sie himosit / ja sitten kielsit / ja kirosit / Nyt olet meän maassa / Met olema kaltaisia, tyttäriä ja vaimoja / Met autama / ihmisnaisia ja net meitä / Piämä hyät välit / vaikka niilä raukoila / istuva miehet / pöyänpäässä / Sie taisitki pölätä meitä? / Pölkäsit että teän naiset pukeva / värikhäät vaatheet ja varsikengät niinko met / Tuova itteänsä tykö”
