Palautetta kirjastani: ”Kerron vaan sinulle, mikä tökkii kristillisen maan tavallista lukijaa”

Päivitysväli pääsi venähtämään. Vielä pari kirjakeikkaa niin päästään ”normaalimpaan” rytmiin. Yllämme kaartuvan taivaan lehtikritiikit ovat lämmittäneet. Netti- ja sos-median palautteet olleet pääosin positiivisia, postikortit poikkeuksetta. Henk.koht. viestit ovat olleet kannustavia, mutta sähköpostiin tulee tiukkaakin palautetta ja opastusta kirjailijalle:

”Mikä minua on ihmetyttänyt monissa kirjoissasi, on uskonnon sanaston käyttö. En ole löytänyt sille pointtia. Oikeastaan olen todennut usein, että se on turhaa ja oudosti tulkittua, kun suomalaisilla luterilaisuus on osa kulttuuria ja myös yleinen tietämys kristillisestä opista on yhteistä.

Kirjoitan tämän siksi, että jos / kun käytät uskonnon käsitteitä, käyttäisit niitä vain silloin kun niillä on merkitystä sisällön kannalta. Suomalainen lukija on sisäistänyt luterilaisuuden äidinmaidossa ja turhaan horjutat uskottavuutta käyttämällä ”väärin tulkittuna” niin latautuneita käsitteitä.”

Pitkän viestin lopuksi päästään aivan ydinkysymyksen äärelle: ”Kerron vaan sinulle, mikä tökkii kristillisen maan tavallista lukijaa (ja tutkijasielua). Ja toisaalta kun olet taitava kirjoittaja, miksi otat itseäsi rasittaen niin vaikeita teemoja.” 

Nämä ovat ilahduttavia kommentteja. Täydellisestä yhteisymmärryksestä ei synny kyseenalaistamista tai keskustelua. Lukija ilmoittaa ettei pystynyt lukemaan koko kirjaa, mutta hänen pitkä palautteensa herättää itselleni ajatuksia ja aihioita tulevan käsiksen kannalta. 

Olen jo keskustellut Jehovantodistajien kanssa, istunut helluntaiseurakunnan ja vapaakirkon kokouksissa, tilannut materiaalia yhdistykseltä Aabrahamin pyhät lapset, kutsunut kotiini Sisaret Hollingsworthin ja Wattsin – he jättivät lähtiessään Mormonin kirjan. Luvun alla on myös Islamilaisen valtion historia, strategia ja tuomiopäivän visio. Tao – taivaallinen tie on luettu, Mytologia: jumalia, sankareita ja myyttejä, odottaa vuoroaan. Kirjoittamisen edessä lukulista lisääntyy samaa tahtia.

”Miksi otat itseäsi rasittaen niin vaikeita teemoja.” Juuri tämän kysymyksen vuoksi aikanaan halusin kirjailijaksi. Uteliaisuus, oppiminen ja uuden hakeminen on elämän suola ja sokeri. Mahdottomuuden vaatimus on ainoa minkä vuoksi kannattaa kirjoittaa. Tätä duunia voi tehdä kuoleman kynnykselle saakka – ehkä siitä ylikin.

Linkit Areenan Aamu-tv:n haastatteluun, Radio Yle 1 Luomiskertomukseen ja Hesarin kritiikkiin:

1. Aamun kirja, Kaisa Pulakka haastattelee: YLE TV 1

2. Luomiskertomus: Haastattelu, Radio Yle 1

3. HS: ”Kirjailijantyön tiivistymä, vetävä mutta syvä”

……………………………………………………..

Tunnustusten ja depiksen cocktail – pieni breikki on tarpeen

Viikon päivitys viskaa runon. Nyt ei jaksa pidempään perehtyä. Pyynikin työhuoneella tänäänkin. Matkalta nappasin kolme harmaan päivän kuvaa ja raapaisin niihin muutaman rivin tekstin. 

Taiteenedistämiskeskuksen sivuilla on tänään julkistettuna valtion ylimääräisen taiteilijaeläkkeen saajat. Olen yksi viidestä kirjailijasta. ”Eläke myönnetään tunnustukseksi ansiokkaasta toiminnasta luovana tai esittävänä taiteilijana.” Olen otettu ja iloinen, mutta pystyn palaamaan tähän perusteellisemmin vasta tuonnempana.

Yöpöydällä jo luettu Ian Mc Ewan. En nosta kirjaa tänne, olen käsitellyt brittikirjailijan tuotantoa jo aiemmin. (linkki lopussa) Thomas Bernhardia sen sijaan on analysoitava myöhemmin. Pari teosta on luettuna aiemmin, mutta nyt suomennetun esikoisteoksen omaksuminen on poikkeuksellisen hidasta – etten sanoisi haastavaa.

Koneella odottaa pari uutta käsikirjoitusta, mutta niiden kanssa eteneminen on toivottoman hidasta. Taidan olla loman, tai vähintään pienen breikin tarpeessa. Päivän terveiset edesmenneen urheilutoimittaja Voitto Liukkosen sanoin: ”Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.”

LUONTOLYRIIKKAA

Sulavesien kavala kevät

putoaa pilvistä varisparven pilkka

löytyy loskan alta saasta silkka

maa paljastaa talven tulosteet

kun kirurgi aurinko viiltää esiin ulosteet

mädänneistä lehdistä nousee haju raudan

sekä ruumista syöneen haudan

eikä kukaan kaltaiseni pääse pakoon

kaikki kaatuu ennen pitkää lakoon ja

minkä kuolemassaan tiedät maata suudelleen

syntyy aina uudelleen

……………………………..

Ekstralinkit

1. Ian McEwan ja uskottavuuden illuusio

2. Päivitys yhdeksän vuoden takaa: ”suosikkirunoilijani” Sirkka Turkka

……………………………..

Sana voi korvata kuvan – ja päinvastoin?

Parin viikon takainen Hesarin juttu kertoi belgialaisen surrealistitaiteilija René Magritten (1898–1967) näyttelystä Amos Rexissä. En ole ollut täysin varaukseton Magritte-fani, mutta hänen vuosina 1927–1928 toteuttamansa ”Les amants”-maalaussarja edustaa modernin kuvataiteen ehdotonta huippua. Taustatarinan mukaan nuori René näki, miten hänen hukuttautunut äitinsä nostettiin Sambre-joesta ja vaatetus oli kiertynyt hänen kasvojensa ympärille.

Saksin näyttelyjutusta leikkeen, jossa on itselleni merkityksellinen huomio. Olen korostuskynällä huomioimastani tekstistä yhtä mieltä. Kun laitoin kuvan FB-sivulleni, sain lukuisia mielenkiintoisia kommentteja. Toiset ehdottomasti eri mieltä – toiset saattoi tulkita jotakuinkin yhteneväiseksi. Plus ne, jotka halusivat lisätä tiukkaan näkemykseen lisätulkintoja.

Sanan ja kuvan vastaavuus aistillisena kokemuksena on kiinnostanut minua nelivuotiaasta saakka. En osannut vielä lukea, mutta kuolemaa tekevän isoisoäitini vuoteen vierellä selasin Dorén kuvaraamattua. Samanlainen, vuoden 1886 painos kuuluu työhuoneeni vakivarustukseen.

Olen kerännyt vuosien varrella kuvan ja sanan kokemuksesta ja yhteneväisyydestä sekä tutkimuksiin perustuvaa että ”näkemyksellistä” tietoa. Pengoin muistiinpanoja ja tsekkailin lähdekirjojen alleviivauksia. Nostan tähän vain seitsemän kiteytettyä pointtia. Ehkä ne käyvät esimerkiksi siitä, ettei ensimmäiseen ajatukseen tai oivallukseen kannata koskaan pysähtyä. Pätee kaikkeen mitä ihmisen päässä liikkuu.

1. Leena Krohn kirjoittaa esseekokoelmassaan Rapina (wsoy 1989) otsikolla Kieli on kolmas silmä: ”Katson peiliin ja näen, että minulla on kaksi silmää. Mutta kolmatta silmääni en voi nähdä, koska se on näkymätön. Silti se on todellinen, ja samanlainen silmä on kaikilla tässä kaupungissa. Ihmisen näkö on triokuläärinen, ei binokuläärinen.”

2. Berliiniläisen Humboldtin yliopiston tutkimuksen mukaan kieli ohjaa sitä, miten havainnoimme maailmaa. ”Kieli vaikuttaa myös varhaiseen, automaattiseen visuaaliseen prosessointiin.” Yorkin yliopiston tutkijat ovat tehneet samat johtopäätökset: ”Kieli vaikuttaa ihmisen kykyyn eritellä aistikokemuksia.”

Paul Delvaux: The Tunnel 1978.

3. Wittgenstein on kirjoittanut ”kielen kuvateoriasta”, jossa kieli ihannetilanteessa muodostaa todellisuuden peilikuvan. Hänen mukaansa teoriat eivät voi sanoa mitään havaintokokemuksen ulkopuolelle jäävistä, käsityskyvyn ylittävistä havainnoista mitään.

4. Merkittävä kielellisen ”suhteellisuusteorian” edustaja, amerikkalainen Benjamin Whorf esittää miten lukutaidottomat ja primitiiviset yhteisöt saattavat ilmentää ihmisen älyn toimintaa korkeammalla ja monimutkaisemmalla tasolla kuin ”sivistyneet” kulttuurit. ”Olemme kielen avulla tehneet väliaikaisen analyysin todellisuudesta ikään kuin se olisi lopullinen. Ajattelun ja sen kielellisen taustan uudelleen arviointi veisi tietämystämme suuren askelen eteenpäin.”

5. Tämän Einsteinin pohdinnan olen jakanut aiemminkin: ”Sanoilla tai kielellä sellaisena kuin ne puhutaan tai kirjoitetaan ei näytä olevan mitään osuutta ajattelumekanismissani. Sanat ja muut merkit on etsittävä vaivalloisesti vasta toisessa vaiheessa, kun mainittu assosioiva peli on riittävästi vakiinnutettu.” 

6. Yksilön kokema synestesia voi sekoittaa aisteja. Ihminen saattaa nähdä numerot, kirjaimet ja sanat värillisinä. Kirjailijana en itse voi sanallistaa todellisia tai kuviteltuja tapahtumia, ellen näe niitä ensin mielessäni kuvina ja kolmiulotteisina tilakokemuksina.

7. Julkaisussaan Language, Mind and Reality, Benjamin Whorf sanoo: ”Kielessä tapahtuva muutos voi muuttaa käsityksemme maailmankaikkeudesta.”

………………………………..

Ekstralinkit

1. ”Vaikene runoilija, joka et ymmärrä mitä puhut”

2. Miltä meidän pitäisi näyttää?

………………………………..

Masennuksen takapotku –  ja liian silkoinen päivitys

Aina se iskee vaikka miten koettasi välttää. Kirjan julkaisun (Yllämme kaartuva taivas, Like, tammikuu 2019) jälkeinen lyhyt ilo ja sen jälkeinen masennuksen takapotku. Varotoimenpiteet on suoritettu. Seuraava, aivan eri genren käsis on viimeistelyä vailla. Myös uusi, täysimittainen romaani on aloitettu lähdetöillä ja muistiinpanoilla. Jopa prologi on kirjoitettu, vaikka eihän koskaan ole takeita jääkö se lopulliseen julkaisuun.

Hieronymus Bosch: Detalji, ”The Garden of Earthly Delights”, 1480 – 1505.

Olen ehtimiseen toistanut, että minulta syntyy tekstiä hitaasti, tuhannen toiston tuloksena. Se pitää korvata lanseerallamani ”perse penkkiin” -menetelmällä. Nyt ei tunnu sekään toimivan, kun keskittymiskyky on nollilla. Ihmettelen vain mitä merkitystä kaikella on. Miten helvetissä täällä voisi ja tulisi elää? Kuka minä lopulta olen? 

Mikä on ”oikea” kuva ihmisestä. Jokainen katsoo toista eri kulmasta. Ihminen on erilaisten heijastusten summa ja tuskin totta edes itselleen. Narratiivinen sosiaalipsykologia tutkii yksilön elämänkaarestaan luomaa tarinaa, jossa palaset pistetään paikalleen niin kuin ne omaan mielikuvaan parhaiten sopivat. Totuudesta – jos sellaista on – ei tarvitse, eikä voi välittää.

On aivan selvää, että kaksikymmentä vuotta ja kaksitoista kirjaa sitten avasin oven, josta ei voi kulkea enää takaisin. Ennen sitä olin päättänyt kouluttautua ammattiin, jota harjoitetaan kuoleman kynnykselle saakka. Työhuone ja duuni on minulle parasta, vapaa-aika turmioksi.

Oman ahdistukseni syy löytyy varmasti työn yksinäisyydestä ja pitkästä perspektiivistä. On turvallista mennä joka aamu hommiin, jossa on työkavereita. Kokemusta on. Entisessä elämässäni olin yrittäjä. Tiedän miten työt, ongelmat, ihmissuhteet ja vaikeudet ovat hyvästä. Niiden ratkaisemisesta saa tyydytystä ja säännöllistä, huomioitavaa palautetta tekemisistään.

Kun romaanikäsikirjoituksen ja lähdetöiden kanssa ahertaa pari vuotta ja jättää tuloksen kustannustoimittajalle, palaute hermostuttaa. Syntyykö tästä kustannussopimus? Siitä selvittyä helpottaa hetkeksi. Luottohenkilö antaa palautetta, syntyy kysymyksiä, vuorovaikutusta ja työn editointia.

Kun valmis kirja on kädessä, alkaa funtsia muiden reaktioita. Vaikka – hitto soikoon – sekin on turhaa. Olen aina pitänyt selkeästä työnjaosta: jokainen, tässä tapauksessa kirjoittaja, kustannustoimittaja, kustantaja ja markkinoinnista vastaava tekee duuninsa tinkimättä ja niin hyvin kuin rahkeet riittävät. Enempää ei voi eikä tarvitse.

Kirjoitin liian silkoisen päivityksen. Monestakin syystä kaivosta ylös kipuaminen on vaikeata juuri nyt, kun pitäisi olla päinvastoin. Hyvä ystäväni sanoi kerran: ”Juha, sun pitäisi kirjoittaa blogiisi henkilökohtaisemmin.” No, nyt näin, kohta tänne nousee toisten kirjoittamien teosten arvioita. Loppuun enteelliset rivit esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998, HS-kirjallisuuspalkintoehdokas ja Kirjailijaliiton palkinto vuoden parhaasta esikoisesta.)

Kun poimin kiven kämmenelle

ja heitän kohtisuoraan ylös

se pysähtyy hetkeksi

ennen kuin putoaa.

Onni on yhtä nopea ja haluan aina väistää.

Sain mitä halusin, lasini on täynnä

juopuneita kärpäsiä.

Keitto jäätyy lautaselle ja päivät

kuin hioisi kiveä tomuksi pääskysen siivellä.

Niin vähän on tehtävissä, mutta haluan oppia

juopumaan päivistä niin yksinkertaisesti

kuin vesipisara putoaa.

Neulansilmät jätän kameleille,

sillä ikuisesti eläviä ei täällä tule

kuin oikealla hetkellä kuolleista.

Etsin vastausta vain yhteen kysymykseen,

mutta minua rakastetaan sillä tavoin

etten koskaan saa tietää kuka olen.

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Usko omaan hyvyyteen on pelottavaa

2. Liian vaikea kysymys vastattavaksi

………………………………

Blogissa jo 647 juttua – tuoreimpana kahden loistavan kirjan suositus!

Blogin kertyi viime vuonna yli viisikymmentä päivitystä. Ei järin paljon, mutta tekstiä kuitenkin ”laihan” romaanin verran. Kirjallisuutta, kuvataidetta, elokuvaa, yleistä kulttuuriasiaa – ja tietysti mausteeksi kalastusta.

Vuoden ensimmäinen aihe on yksinkertainen. Suosittelen vakavasti kahta kirjaa, jotka ehtivät olla lukulistallani jo jonkin aikaa. Ateenassa työskenneltyjen joulunalusviikkojen myötä kävi hyvä tuuri. Kummatkin kirjat löytyivät residenssin kirjahyllystä ja päätyivät yöpöydän lukupinoon.

Riitta Jalonen julkaisi romaaninsa Kirkkaus Tammen kustantamana 2016. Emma Puikkonen julkaisi samana vuonna episodiromaaninsa Eurooppalaiset unet (wsoy). Kirja ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Kumpikin kirja täyttää kansainväliset mitat tiukimmillakin kriteereillä arvioitaessa. Kirjat jäivät residenssin hyllyyn, joten nostan tähän vain lyhyet luonnehdinnat.

Kirkkauden pohjatarina kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924 – 2004). Kirjailija diagnostisoitiin skitsofreenikoksi, jolle annettiin ”hoitona” yli 200 sähkösokkia. Hänelle piti tehdä lobotomia, joka peruttiin, kun kirjailijan ensimmäinen novellikokoelma sai kansallisen kirjallisuuspalkinnon. Riitta Jalonen kokee kirjoittajana sielujen sukulaisuutta ja kaivautuu Framen nahkoihin ja kuvaa hänen kimurantin matkansa maailmanmaineeseen.

Eurooppalaiset unet kuvaa lähihistorian merkittäviä tapahtumaepisodeja, jotka alkavat yllättäen ketjuuntua ja liittyä toisiinsa. Gdanskin telakalla lakkoillaan, Berliinin muuri murtuu. Murroskohtien tapahtumat sysäävät liikkeelle utopian, joka antaa ihmisille rohkeutta ja toivoa.

Kumpaakin, sinänsä aivan eri lähtökohdista ammentavaa teosta yhdistää loistelias kielenkäyttö. Ei yhtään huonoa tai epävarmaa lausetta kummassakaan kirjassa. Kieli on kirjailijan tärkein työvälinen – ilman sen briljanssia ei ole mitään. Kun myös rakenne ja tarina on kunnossa, päästään Romaanitaiteen kirjoittajan Alex Matsonin ihanteeseen muodosta, jota hän piti kirjallisen teoksen tärkeimpänä ominaisuutena.

Vielä pari huomiota blogin yhteenvedosta. Sisällössä on tällä hetkellä 647 juttua, jotka jollain tavoin rihmastoituvat ja linkittyvät toisiinsa. Lopun ekstralinkeistä löytyy aina aiempia, päivitysten aihetta laajentavia ja syventäviä tekstejä.

Juttujen ja arvioiden lähdetyöt ottavat oman aikansa. Luin kesällä Volter Kilven Alastalon salissa. Tuhannen sivun urakasta piti tehdä viisi päivitystä, jotta sai edes jollain tavalla raapaistua klassikon sisältöä ja olemusta. Ekstralinkeissä jutut aikajärjestyksessä. Jos et ole kirjaa vielä lukenut, kyllä päivityksistä jo hajulle pääsee.

………………………………….

1. ”Meillä miehillä ei ole sulkatankoa heilauteltavana takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain meno”

2. Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen!

3. ”Rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä”

4. ”Väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdenperän sydänperseissä”

5. ”Perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille”

………………………………….

Lue sata klassikkoa tunnissa: ”Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma.” 

Perjantain päivitys on tiukkaan pakettiin puristettu. Ulkomitat 12 x 14,5 cm. Sivuja sata. Pehmeäkantinen ja pokkaria pienempi formaatti sopii sisältöön, josta löytyy sivistystä ja outoa huumoria. Takakansi kertoo näin: ”Pistä paremmaksi kuin Paavo Väyrynen – lue koko kirjallisuuden kaanon yhdessä tunnissa. Lukeneisuuden osoittaminen ei tämän helpommaksi tule!”

100 klassikkoa tunnissa on Avaimen kustantama tuore julkaisu. Tekijän, Vesa Sisätön mukaan: ”Pahinta mitä kirjallisuudelle on tapahtunut sitten Alexandrian kirjaston palon.” Sisättö on kirjailija ja toimittaja. Wikipedian teosluettelosta löytyy reilut parikymmentä merkintää. Mies on tehnyt myös Hesarin kirjallisuuskritiikkejä ja kehuu ”Joskus lukeneensa jopa kokonaisen kirjan alusta loppuun.”

Esipuheessaan tekijä kiteyttää: ”Teos tiivistää maailmankirjallisuuden klassikot Odysseiasta Da Vinci-koodiin virkkeiksi, jotka jaksaa naputella Twitteriin, Facebookiiin ja muihin sosiaalisen median kanaviin. Sisällön lisäksi kustakin klassikosta kerrotaan knoppi, jolla voi loistaa baaripöydässä tai Facebebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä. Lopuksi kukin klassikko tulkitaan ja tuomitaan yhdessä virkkeessä. Kätevää!”

Uteliaisuus ja nauru vauhdittaa lukemista, ja siihen tuskin tunti menee. Mitä löytyy vielä lukemattomista klassikoista – miten tutut kirjat on kiteytetty. Vaikkapa Sofi Oksasen Puhdistus esitellään näin: ”MITÄ Naisille tapahtuu ikäviä asioita Neuvostoliiton aikana ja sen jälkeen. KNOPPI Parhaan salaliittoteorian mukaan Puhdistuksen olisikin kirjoittanut Suomen viihdeteollisuuden huippuammattilaisten työryhmä. TUOMIO Jos etsit luettavaksesi hyvän mielen romaania, se ei ole tämä.”

Analyysit aloittaa Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille: ”Alussa maapallo tuhoutuu, sitten asiat menevät huonompaan suuntaan.” Lopuksi sadas tiivistys ja Wirginia Woolfin romaani Majakka: Ramsayn perhe tärii majakalle lähtöä kymmenen vuotta. Mukana tajunnanvirtaa.”

Suositus: hyvää ja peilaavaa huumoria, joka saataisi innostaa lukemaan lukemattomia klassikoita. Lopuksi nappaan takaisin postaukseni otsikkoon. Numero 13, Albert Camusin Sivullinen: ”MITÄ Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma. KNOPPI The Curen ensisingle Killing an Arab (1979) on saanut inspiraationsa Sivullisesta. TUOMIO Lukiolaisen tulee rakastaa Sivullista, mutta jos vielä 40-vuotiaanakin on lukiolainen, on syytä alkaa lukea enemmän.”

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Albert Camus ja Fingerpori

2. Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

………………………………….

”Perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille”

Blogin neljä edellistä juttua käsittelee Volter Kilven romaania Alastalon salissa. Ehdin niissä jo pohtia kirjan rakenneratkaisuja, täysin omaleimaista kieltä, keskeisiä henkilöitä ja heidän sosiaalisia suhteitaan. Yhtä vielä puuttuu ennen kuin siirryn seuraaviin aiheisiin. Romaanihenkilöiden mielenliikkeiden taustalla on raha, vauraus, joka määrää tarinan keskiössä olevan parkkilaivan rakentamishankkeessa kaiken. Mitä tästä pitäisi ajatella nyt, menneitä ja nykyhetkeä punnitessa?

Albert Edefelt: Raatajat rahan alaiset (1893)

Historiasta kertova perinteinen suomikuva on jollain tavoin vääristynyt: turpeenpuskijoita, sisällissotaa ja lisää sotaa. ”Alussa olivat suo kuokka – ja Jussi.” Tampereen taistelut ja Tuntematon sotilas. Sauna, sisu ja Sibelius, niistä on suomalaiset tehty.

Miten Suomea on rakennettu? Tamperelaisena tiedän jotain teollisuudesta ja savupiipuista. Siitä miten kahden järven välinen kahdeksantoista metrin pudotus ja koski rakensivat kaupungin ja kehruu-Jennyn perilliset toimittivat Pietarin mamselleille retonkia, röijyjä ja trikoota.

Albert Edefelt: Lapsen ruumissaatto (1879)

Jos nyt raapaisen tähän kliseen ja oikaisen mutkat, niin rannikon väki on muokattu Myrskyluodon Maijoiksi, Kotkan ruusuiksi ja Albatrossiksi, joka lepäämättä liitää, ”se sinun sielusi on juuri kukaties… lapsuustoverini vanha merimies.”

Merenkulku ja kauppa on ollut merkittävä tekijä hyvinvointimme kehityksessä. Totta kai. Mutta kyllä ihmettelin, kun hain netistä tietoa Stockmannin kauppahuoneen alusta ja kehityksestä. Ei sanaakaan siitä miten oleellista oli merenkulku Helsingin ja Tukholman välillä – sieltä tuotiin (hienoa) tavaraa, joka meillä kävi kaupaksi. Jos tämä sattuisi jotakuta kiinnostamaan, kannattaa lukea Jörn Donnerin komea Stockan 125-vuotishistoriikki Kaupungin sydämessä (1987).

Kolmimastoisen parkkilaivan, ja pienempienkin alusten rakentaminen oli liian suuri taloudellinen riski rikkaimmallekin. Osuudet jaettiin ja voitto tasattiin. Ja jos haveri sattui, menetys oli pienempi. Suomalaiset laivat purjehtivat kaikkia maailman meriä. Pääosin kauppaa käytiin kuitenkin Euroopan mitassa. Kustavilaistenkin rahoittaman parkki Kaitaisen perustamiskirjan kustannukset jaettiin osakkaille vuonna 1866. Ensimmäinen lasti kulki Viipurista Amsterdamiin. Alastalon salissa muistellaan Hullia, Lübeckiä, Lontoota, ja kahvilastia Brasiliasta – muun muassa.

Mitäs tällä tahdon sanoa? Että historian kuva on aina vääristynyt, tarvitaan monta näkökulmaa… ja paljon ajattelua. Ja sehän hoituu lukemalla, joku on jo ajatellut puolestamme. Voi miten lohdullista ja ihanaa! Pistin sos-mediaan tämmöiset rivit: ”On kuljettava satojen vuosien lävitse saadakseen toivoa yhteen päivään.” Heti tuli vastaus, jotta toivon takia en ota askeltaakaan, sitä suodaan tahtomatta ja haluamatta. Kyllä se noinkin varmasti on… Minun täytyy hakea toivoa joka ainoaan päivään.

Tähän kannattaa jo Lainata Kilpeä ja Pukkilan repliikkiä – ja pirulauta miten kieli kulkee: ”Takaperittäinkös sinä, niin kuin sinun vanha Friisisi perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille, takaperittäinkös sinä, kysyn parkkikirjaan kävelet, koska klumppipuoli ja klopin paksu pamputtaa edellä ja ylätasangolla kun pipopuoli ja lirtinpää vielä lirkuttaa kaluna ja yhdenmerkkinä tankonappulan alaroikulla.”

Tätä kirjoittaessa hain taas kohtia, joihin olin käännellyt koirankorvia. On se. Hitto vieköön kova kirja. Loputon. Monenkin lukemisen arvoinen. Ainakin selailun ja kertailun väärtti yhä uudelleen. Loppuun raumalainen sanonta: ”Jok ei tunne Herraansa muualla, menköön merille.”

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Ihan jotain muuta.

……………………………

”Rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä”

Piti kirjoittamani tänne vielä Alastalon salin, Volter Kilven romaanin suuresta kaaresta. Yhteiskunnan ja yksilöiden kuvauksesta, joka jakaa koko kansan kehitystä. Mutta vielä ennen sitä pitää ottaa lyhyesti fokukseen yhden elämän tarina.

Mainitsin jo aiemmin, miten romaanin henkilöistä yksi nousee muita tärkeämmäksi kertomuksen kannalta. Vastarannan kiiski Pukkila on mukana koko kerronnan mitalta ja asettuu vastapariksi kaikkien muiden avainhenkilöiden kanssa. Monesti mainitaan hänen vikkelä järjenjuoksunsa, mutta sosiaalisten taitojen ärhäkkyys.

Minulla on tapana käännellä koirankorvia kirjan sivuille ja viistää peukalon kynnellä merkkejä mariginaaliin. Alastaloa lukiessa tein merkintöjä myös muistikirjaan. Kaikesta huolimatta yksi tärkeimmistä asioista oli mennä sivu silmien. No, sellainenkin muisti minulla on, että tarina hahmottuu kuvina ja tiedän mistä hakea kyseistä kohtaa, jopa niin, että onko teksti ollut oikealla vai vasemmalla sivulla, ylä- vai alaosassa.

Löysin siis melko nopsaan mieltäni kaivertaneen kohdan. Kaikki suuret stoorit antiikin tragedioista lähtien tarvitsevat vastavoiman ja kertomuksen kiteytyksen. Simppeli ja kliseinen kärjistykseni on pyhimykset ja paholaiset. Volter Kilven romaanissa järkähtämättömien ihmissuhteiden määritelmä alkaa näin:

”Se on pirua, mutta se on totta: Langholman silmissä ei pääse mies miehen veroiseksi, ei rahalla, ei ostamallakaan, eikä ole, ei hemmetissä, omasta mielestäänkään hänen rinnallaan miehen veroinen, ellei ole sukua, suvun juurta, suvun perhanan piparjuurta, en paremmin sano: jos on isoisä ollut renki, niin kuin pahus minulla, ja nainut tyttären ja tullut talolliseksi, nainut tyttären, liukas mies, Pukkilan tyttären, saakeli ja tullut isännäksi, Pukkilan isännäksi, peijakas; jumaliste, rengin pojanpoika minä olen Langholman silmissä ja vielä Langholman pojankin silmissä elämäni päivät ja rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä!”

Ja jos nyt tähän syvintä särmää hakisi, romaanin lopussa nousee pintaan Pukkilan pohdinta omista pojistaan: Janne on Jata-Fiina -piian kanssa tehty erehdys, mutta harmillisen pätevä ja komea nuorimies, jota Alastalon Siviä katsoo avioehdokkaana. Virallinen poika ”meidän Evald” on saamaton lapanen, jota isä yrittää koota miehen mittoihin.

Jos romaanin lukuvauhti on kiihtynyt, viimeisillä sadalla sivulla kannattaa hidastaa. Raha ja valta syvenevät tarinassa, samoin päähenkilön persoona ja käytöksen syyt. Kuten jo sanoin, Petter Filemon Pihlman Pukkilan persoona kannattelee tarinaa loppuun saakka.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

  1. SOS-mediassa joku kuvitteli satojen vuosien lävitse kulkemisesta ihan muuta. Mutta matkaa ei tehdä kävelemällä, vaan ajattelemalla!
  2. Oletko jo tämän lukenut: Aivan ylittämätön kirja aloitus.

……………………………

”Väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdeperän sydänperseissä”

Muutaman viikon urakka muiden puuhien ohella on valmis! Olen lukenut Alastalon salissa!

Näin sanoo kirjan takakansitekstissä kirjallisuudentutkija ja Suomen kirjallisuuden historian (1981) julkaissut Kai Laitinen: ”Tämä vuonna 1933 ilmestynyt romaani kuuluu suomalaisen kirjallisuuden parhaisiin saavutuksiin. Sen edelle tai rinnalle voidaan asettaa vain pari muuta suomalaista teosta, Kiven Seitsemän veljestä  ja Joel Lehtosen Putkinotko. Ulkomaisina vertauskohtina Kilven yhteydessä on mainittu modernin proosan mestarit James Joyce ja Marcel Proust.”

Kuva: Paraisten kotiseutumuseo.

Kahdessa edellisessä jutussa käsittelin hieman Kilven metaforia ja romaanin rakennetta. Kilven tärkein elementti on kuitenkin itse kieli. Voisi sanoa, että hän on luonut kokonaan oman ja jäljittelemättömän kielen, jolle kaikki muu on romaanissa alisteista.

Kilven teksti on kerrosteista, yhtä aikaa tiheää pintaa, paksua välifyllinkiä ja sisävuoria: sama asia kerrotaan yhä uusin ja loputtomin vertauksin. Eikä tässä vielä kaikki! Koko romaani rakentaa toisteista näkökulmien rihmastoa. Kun Alastalon tytär Siviä kantaa kuuman totivesikannun saliin hänen ajatuksensa ovat tarinan keskiössä, kohta jo Härkäniemen tuumailussa mitä keskelle lattiaa jätetylle kannulle tulisi tehdä – tapahtumaa pohtivat myös muut ja kerronnan edetessä kannun ympärillä pyörähdetään vielä useamman kerran.

Kilven ilmaisu koostaa kirjakieltä, murreilmaisuja, yhteisön sanontatapoja, uudissanoja ja yllättäviä assosiaatioita: ”…ja niinpä oli ollut ehtymätön mannan vuoto Alastalon huulilta, ja väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdenperän sydänperseissä.”

Kuva elokuvasta Ulkosaarelaiset/Kansallisfilmografia.

Alastalon salissa on läpeensä patriarkaalinen romaani. Naisen osaksi jää vain kaksi stereotypiaa. Katselle alistettu ja mieltä kiihdyttävä ihastelun kohde: ”Flikkaihminen Siviäkin kuitenkin sentään vain on ja tyttöastia, vaikka vihastunutkin ja syystä suutuksissaan tukanmartoa myöten!” Toinen naiskuva on ehtivä ja kaikesta huolehtiva emäntä:

”On kepsava antura emännän ja kiepsava hameen helma, kun on nopsakas nopea ja vanha vikkelä, lieve vauhdissa ja kori kokolla, kieli kantimilla ja silmäpari akkunavahtina, sana kierimässä pavun poukkimin, huomio harpalla kirpun hyppimin, hyrrä ja kerä, kärppä hameissa ja sukkula jalkaterillä, emäntä ja Alastalon Eevastiina!”

Mainitsin jo aiemmin Pukkilan, jonka luonteen särmä kipunoi koko romaanin mitan. Hänenkin ajatustensa fokusta tarkennetaan aivan viime sivuille saakka. Kilven romaanin syvin olemus kietoutuu isäntien sosiaalisiin suhteisiin, varakkuuteen ja rahaan, joka määrää elämisen järjestyksen: ketä kunnioitetaan ja kuunnellaan, kenen sana painaa, kuka on yhteisten hankkeiden arvoinen luottomies.

Kuva: Rauman merimuseo.

”Joku kaupunki kuuluu sinun juttujesi mukaan olevan Lübeck, vieläkös sinulle siellä rahaa tyrkytetään enempi kuin julkeat kotiin laahata /…/ Eivätkös teillä silläpuolen Tuurveden jo pian ala pohjimmaiset rahat mädäntyä laareissa, kun päälle ja päälle vaan kootaan entisten niskaan! Kukas teistä silläpuolella on äveriäin, sinä pitkä, vai Alastalo paksu, vai Härkäniemi selkäleveä, vai tunnonpuntari ja munaskuiden tutkija Langholma leukavaakoineen ja förmyntarisilmineen?”

……………………………….

Suomalaisuuden tarinaa määrittää raivaajahenki ja teollistumisen vauhdittama hyvinvointi. ”Alussa oli suo kuokka ja Jussi.” Tai Toivo Pekkasen paatos romaanissa Tehtaan varjossa. Saatan tehdä ensi viikolla vielä Alastalon salista yhden jutun, jossa katsotaan laajemmin yhteiskuntaa ja kokonaisuuden kaarta.

………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Göran Shildt ja purjehdus Välimeren maisemiin.

2. Borges ja todellisuuden mittakaava.

………………………………

Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen!

Jatkan edellistä päivitystä. Alastalon salia on takana reilut seitsemänsataa sivua. Olisin saanut souvin loppuun, mutta Saima (6v.) ja Selma (4v.) plus hännänhuippuna Lumi (3v.) pitivät huolen koko viikonlopun ohjelmasta. No, mikäs mukavampaa. Eikä kirjan kanssa ”mikään virstan villastus ja takakäpäläin kilpa etukäpäläin kanssa ole edessä”, kuten Volter Kilpi asian ilmaisisi.

Alastalossa on saatu parkinpapereihin jo Petter Filemon Pihlman-Pukkilankin nimi 1/16 osuudella. Pukkila on kerronnan rytmin kannalta tärkein henkilö, vastavoima ja kipinäniskijä koko muulle, tasaisemmalle porukalle. Keskeisiä henkilöitä kirjassa kuvataan vain kymmenkunta.

Palaan Pukkilaankin vielä, tänään pistän päivitykseen muutaman ajatuksen kirjan rakenteesta. Kerronta etenee henkilöiden pääsisäisten ajatusten, muistojen ja takaumien jatkumona. Silloin, kun preesensin tapahtumat nousevat pintaan nekin saavat hyberbolan ja liioittelun silauksen.

Romaanista puhuttaessa useimmiten mainitaan Härkäniemen piipunvalinta, jolle Kilpi uhraa seitsemänkymmentä sivua, ennen kuin Härkäniemi kulkee salissa, astelee keinavin kapteenin askelin laattian poikki ja roihutelee piippua… Piipun valinta kuvataan kirjan alussa, jo sivulta 41 alkaen ja valistunut arvaukseni on, että kohtaus on monen mielessä päällimmäisenä, koska lukuvoimat ovat sen jälkeen saattaneet hiipua.

Kun päästään ensimmäisistä kolmestasadasta sivusta käy selväksi, että rakenteeseen mahtuu Kilvenkin mittapuulla suvantopaikkoja, joiden jälkeen kerronnan ote taas ottaa enemmän kierroksia. Kun ykkösosa on selätetty, kakkonen alkaa vallan riemastuttavasti, kun totivettä odotetaan saliin kannettavaksi. Tulossa on ”ihmismäinen ja siivo totilasin tyhjennys vain, semmoinen viaton leimaus suuhun, joka virkistää verta ja vie miehen tukanjuuriin, harjan alle tiedonsiemauksen siitä, että hän on rohkea poika siellä, missä kuka muukin Jalmari.”

Kilpi kuvaa henkilöidensä ajatukset – eikä yksinomaan niitä, vaan päänsisäiset keskustelut, joissa ihminen käy dialogia itsensä kanssa, väittelee katuu ja kannustaa. Kun ihmiset puhuvat ääneen, Kilpi ei muuta kielensä rekisteriä vaan repliikit ovat toistensa kaltaisia ja käyttävät samaa ilmaisujaan kertaavaa ja vertauksineen kaikkialle haarovaa kieltä. Sillä tavoin ei kukaan puhu ja vieroksuin ratkaisua aluksi. Mutta kyllä tämäkin on pidemmälle ehdittäessä alkanut kokonaisuuteen saumattomasti istua.

Ja on se kuulkaas ihmeellistä, että alkaa jännittää kuka sen nimensä parkinpapereihin raapaisee nokkamiesten jälkeen. Tarina ottaa imuunsa ulkoisesti vähäisin eväin. Ainoa täysipainoisesti draaman kaarta hyödyntävä osuus löytyy Albatrossin tarinasta, jonka Härkäniemi kertoo, ennen kuin parkin piirustukset tuodaan saliin kaikkien nähtäväksi.

Albatrossin tarina on julkaistu myös erillisenä niteenä. Kertomus on 67-sivuinen, puhdasverinen ja jännitteensä pitävä novelli, jossa odotusarvoa maltetaan pedata kunnes päästään ”haukkapisteeseen”, josta tarinaa ottaa uuden ja yllätyksellisen suunnan. Jutussa on myös huumoria, joka sai lukiessa naureskelemaan ääneen.

Vaasan Ville pistää koko omaisuutensa ja vielä velkarahat likoon ja varustaa fregatin matkaan. Brasiliasta pitäisi kahvia saataman. Hän palkkaa kapteeniksi lapsuusaikojen toverinsa Kallen. Kuluu seitsemän vuotta eikä laivasta kuulu mitään. Ei kirjettä, ei juorua tai huhua. Ihmiset pitävät selvänä, että meri on miehet vienyt, mutta Ville jaksaa juosta joka päivä haminan möljälle tähystämään.

Kun laiva viimein saapuu paikatuin purjein, lahot mastot sammaloituneena ja vesiraja tropiikin kasvustoa liehutellen, Kalle saa kuulla kunniansa, hyvä ettei varustaja kurkkuun käy. Kapteenilla on kuitenkin pasmat selvillä ja vastaus valmiina.

”Minun mielestäni oli laivan saapuminen tärkeämpi asia kuin kirjepaperin. Ajattelin minä sitäkin, että mitäs murhetta teillä on laivasta, kun tiedätte, että siinä on kapteenina vanha rippikoulukamraatti ja närpiöläinen!”

Mitäs huolta maailman myrskyistä ja Atlantin tyrskyistä. Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Suositus toiselle kesäklassikolle: ”Triangelidraamaa ja itsetunnustusta, vaarallista ja rohkeaa rakkautta”

2. Veden äärellä Ateenassa: ”Susiturkki ja alaston nainen”

…………………………