”Kun anoppi taluttaa taloon toisen vaimon, asiat mutkistuvat.”

Nigerialainen Ayòbámi Adébáyò syntyi Lagosissa 1988. Novelleilla debytoinut kirjailija julkaisi viime vuonna esikoisromaaninsa Stay with me. Kirja nousi Baileys -palkintoehdokkaaksi ja käännösoikeudet myytiin nopeasti 15 maahan. Atena julkaisi Heli Naskin suomennoksen Älä mene pois, tämän vuoden huhtikuun lopulla.

Jos Adébáyòn kirjallinen ilmaisu pitäisi sijoittaa johonkin vertailevaan lokeroon, oltaisiin lähellä sujuvaa lukuromaania. Ja toisaalta, luokittelu ei ole tarpeen, Älä mene pois ylittää genrensä rajat dramatiikallaan. Huumori – edes musta – ei ole tämän kirjan juttu.

Tarina lähtee liikkeelle ratkaisevasta ennakkokäänteestä ja palaa nopeasti aivan alkuun, Yejiden ja Akinin, nuoren parin ensitapaamiseen. Romaanin rakenne kulkee vuorovedolla kummankin näkökulmasta. Ollaan Nigeriassa, mutta ei siinä, joka on syntynyt meidän mielikuviimme. Henkilöt ovat hyväosaisia, eikä tarinaan mahdu muita murheita, kuin henkilökohtaisten suhteiden käänteet, kohtalot ja seuraukset. Politiikkaa, vaalien ja vallankaappausten käänteitä sivutaan.

Romaanin keskiössä on nigerialainen kulttuuri, jossa perheyhteisö on erottamaton, lapset välttämättömiä ja ensimmäisen on viisainta olla poika. Siinä sivussa tämän päivän yhteiskunta koettaa kulkea ikiaikaisten asenteiden ja taikauskon rinnalla.

Kerronta ei ole varsinaista kielen juhlaa, toisaalta sujuva perusteksti kuljettaa tarinaa sutjakasti. Romaanin jännite syntyy itse tarinasta. Kun nuorelle parille ei ala lasta kuulua, triangelidraaman kahden veljeksen äiti taluttaa taloon toisen vaimon. Se ei ole ratkaisu vaan alku toinen toistaan seuraaville yhä uusille ja rankoille käänteille.

Tarinan ytimessä on ihmisten kohtaamattomuus, asioista ei puhuta vaan haetaan ratkaisuja salailun ja petoksen kautta. Elämän kipeimmät asiat lakaistaan maton alle. Käänteet hipovat uskottavuuden rajoja ja kolmensadan sivun jälkeen päädytään lukijan jo aavistelemaan ratkaisuun.

Viikon takainen Hesari nosti Ayòbámi Adébáyòn romaanin näyttävästi esille. Ja mikäs siinä, Älä mene pois on varmasti kohderyhmälleen koukuttavaa kesäluettavaa.

…………………………

Blogin ekstralinkit aiemmista lukuromaaneista

1. Kuinka kirjaa luetaan

2. Esikoiset ja maailmanmenestyksen kaava

…………………………

Terveiset tuonpuoleisesta: George Saundersin Lincoln bardossa on kirjallisuuden tuleva klassikko

George Saunders voitti romaanillaan Lincoln bardossa vuoden 2017 Man Booker -palkinnon. Tosin, kirjallisuudentutkija ja kulttuurivaikuttaja Alex Matson, jonka pääteos on Romaanitaide, pyörii takuulla haudassaan. Tai ehkä hän on yhä kuolemanjälkeisessä välitilassa, joka on Saundersin teoksen perustava idea.

George Saunders, kuva: Getty.

Lincoln bardossa on hämmentävä kirja, jotain aivan erilaista mitä on totuttu pitämään romaanimuotoon kirjoitettuna teoksena. Kuitenkin – mitä kiinnostavinta ja omaperäisintä kirjallisuutta. Ja kliseeksi kaluttua määrettä käyttääkseni: haastava.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle helmikuussa vuonna 1862. Yhdysvaltojen sisällissotaa on käyty vuosi. Presidentti Abraham Lincoln johtaa pohjoisvaltojen joukkoja ja kokee henkilökohtaisen tragedian, kun perheen 11-vuotias Willie poika sairastuu ja kuolee. Hän jää välitilaan, jota kutsutaan tiibetiläisessä traditiossa bardoksi.

Laura Lindstedtin Finlandialla palkittu Oneiron kurottaa myös tuonpuoleiseen, mutta on selkeästi narratiivinen teos. Saundersin kirja etenee 166 henkilön replikointeina ja ajatuksina. Sanan mittaisista lauseista ja pidemmistä virkkeistä muodostuu tekstin rytmi. Välillä puhujat jatkavat toistensa juttua kuin Tupu, Hupu ja Lupu. Henkilöt kertaavat elämäänsä, katuvat, riitelevät, kävelevät toistensa lävitse tai ottavat hahmoja, jotka asettuvat toistensa sisään. Jokainen merkitään tekstiin erikseen repliikkinsä jälkeen.

Romaanitekstin asettelu myötää 166 puhujan replikointia.

”Elämä” bardossa on yhtä aikaa hilpeää ja hirveää. Sieluista käydään kamppailua, jotkut ovat viettäneet uudessa olomuodossaan pidemmän ajan, toiset joutuvat siirtymään seuraavaan etappiin nopeammin:

”Yhtäkkiä meidän takaamme kuului kuin kolmen salaman räsähdyksen nopeana sarjana tuttu mutta aina selkäpiitä karmiva laukausääni, joka liittyy ainevalonlehahdusilmiöön.”

hans vollman

En uskaltanut katsoa, ketkä olivat menneet.

roger bevins iii

Kuolleita! poika huusi suorastaan riemukkaasti ja tepasteli keskelle huonetta. Kuollut, kuollut, kuollut! Se sana. Se hirvittävä sana.

hans vollman”

Saunders pirstoo proosan rakenteen, jossa ympäristön kaoottisesta todellisuudesta suodattuu repliikkejä lukijan tietoisuuteen. David Foster Wallace on sukulaissielu, mutta voisin lyödä vaikka vetoa, että Saundersin kotihyllystä löytyy John Ashberyn (1927-2017) Vuokaavio, yli 200-sivuinen runoteos, joka tempaa lukijansa keskelle hälisevää arkea, jossa lukijasta tulee kirjan toinen tekijä.

Lincoln bardossa on erinomaisen ilmeikästä kieltä, joka hyödyntää murreilmaisua ja uudissanoja, jotka assosioivat tekstiä aivan uudella tavalla. Briljantin suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill. George Saunders osoittaa mihin kirjailijan mielikuvitus ja kielen mahdollisuudet riittävät. Tässä teille tuleva klassikko.

………………………………….

1. Blogin ekstralinkissä aiempi juttu Saundersin novelleista.

2. David Foster Wallace: Kirjailija ja vastenmieliset tyypit.

………………………………….

Vastasyntyneet suoraan laskiämpäriin

Duunien ruuhka helpottaa ja blogi päivittää tietokirjallisuudella. Atena julkaisi Xue Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret Taina Wallinin suomennoksena 2013. En muista mistä kirja on tarttunut matkaan, todennäköisesti jostain kirppikseltä. En muista myöskään päivää, jolloin en ole lukenut kansien väliin painettua tekstiä. Xinranin kirja on mennyt siinä samassa imussa.

Karl Marx vietti juuri 200-vuotissynttäreitään. Kiinan pressa Xi Jinping nosti yhteiskuntafilosofin näyttävästi esiin juhlapuheessaan. Vallankumoukset Venäjällä, Kiinassa, Vietnamissa ja Kuubassa tehtiin marxilaisuuden nimissä. Marxin oma tavoite oli viimekädessä panna materiaalinen todellisuus palvelemaan vapautta tavoittelevaa idealismia. Vallanpitäjät tekivät marxilaisuudesta poliittisen uskonnon palvelemaan omia päämääriään.

Marx kannatti kapitalismia ja näki sen välivaiheena työläisten vapautumiseen. Kiina on koko telluksen seuraava ja ehdoton supervalta. Seuratessani telkasta johtaja Jinpingin puhetta, mietin millaisesta historiasta valtio ponnistaa asemaansa. Pitkällä perspektiivillä maan kulttuuriperintö on uskomattoman rikas. Lähimenneisyydestä löytyy mustia aukkoja. Kiinan kadotetut tyttäret kertoo yhden nykyhistorian rankimmista jaksoista.

Kiinan ikiaikaisen perinteen mukaan perheen ensimmäisen lapsen tulee olla poika. Kun siihen lisätään valtion määräys yhden lapsen politiikasta, syntyy kovaa jälkeä. Vastasyntyneen tyttären matka saattaa päätyä suoraan kohdusta laskiämpäriin. Vuoteen 2020 mennessä Kiinassa on 30 miljoonaa miestä enemmän kuin naista. No, täytyy myös muistaa, että satoja tuhansia kiinalaisia tyttöjä on adoptoitu muihin maihin.

Xue Xinran, kuva: lehtikuva

Xue Xinran (s.1958) on työskennellyt toimittajana Kiinassa. Nykyään hän on Lontoossa asuva kirjailija. Kiinan kadotetut tyttäret on tarinavetoista tietokirjallisuutta, joka perustuu dokumentaarisiin haastatteluihin. Xinran hakee myös ymmärrystä äideille, jotka ovat päätyneet äärimmäiseen ratkaisuun tai luovuttaneet tyttärensä muiden kasvatettaviksi. Hän yrittää oikeasti ymmärtää miten vaikeaa on luopua lapsestaan.

Xinran kertoo kymmenen kiinalaisnaisen tarinan, myös omansa. Yhteiskunta, puolueen mielivalta ja yksilöiden oikeuksien rajoittaminen nousevat vahvasti esiin. ”Tasa-arvossa on kyse oikeudenmukaisuudesta”, hän kirjoittaa. ”Ensiksi täytyy ymmärtää, miksi näin toimitaan. Me elämme miesten kulttuurissa.”

Kiinan kadotetut tyttäret on rankka kirja, mutta kuljettaa lukijaa sujuvalla kielellä ja (kaikesta huolimatta) mielenkiintoisilla tarinoillaan. Mikä olisi yhteenveto? Ymmärrys jatkuvasta muutoksesta. Toivo tulevasta, ja siitä miten historian ei tarvitse toistaa itseään, että ihminen voisi oppia.

………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

2. Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja

…………………………

 

Glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria ja hevosia

Tampereen pääkirjasto Metsossa järjestettiin viime lauantaina tilaisuus, jossa kirjailijat Siiri Enonranta, Terhi Rannela ja Juha Siro kertoivat tärkeistä kirjoistaan. Kirjavinkkausta on järjestetty lapsille ja nuorille, nyt kohteena olivat varttuneemmat lukijat. Nostan teokset tähän ja perustelen omat valintani tarkemmin. Olen arvioinut kirjailijat tällä aiemminkin, mutta menkööt nyt samaan kimppakyytiin.

Metso 21.4.18. Terhi Rannela, Juha Siro, Siiri Enonranta

Walt Whitman

Syntyi New Yorkissa 1819. Leaves of Grass, Ruohoa, on runouden klassikoiden klassikko. (suomennokset Arvo Turtiainen, Markus Jääskeläinen) Juha Hurme kirjoittaa Nyljetyissä ajatuksissaan: ”Walt Whitman on vapain ja viisain tuntemani ihminen. Kun luen Whitmania, minulle tulee aina hyvä ja saatanan vahva olo. En voi verrata kokemusta minkään toisen kirjailijan antamaan.”

Sirkka Turkka

Syntynyt Helsingissä 1939. Esikoisteos 1973: Huone avaruudessa. Kolmetoista kokoelmaa, Finlandia 1986: Tule Takaisin pikku Sheba. Tähänastinen tuotanto yksissä kansissa: Runot 1973–2004. Turkkaa leimaa harvinainen yhtälö. Hän on sekä kriitikoiden että yleisön suosikki. Usea kirjailija, myös prosaisti mainitsee Turkan inspiroivana kielenkäyttäjänä.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon ja koskettava. Teksti kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi (1999)

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepää keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

Alice Munro

Syntynyt Kanadassa1931. 16 teosta, pääsiassa novelleja. Nobel 2013. Liki koko tuotanto käännetty, luottosuomentaja Kristiina Rikman. Vuonna 2007 tein vielä kirjallisuuskritiikkejä Aamulehteen. Pidin silloin kanadalaista Alice Munroa vahvimpana Nobel-ehdokkaana ja perustelin näkemykseni lehteen lyhyesti: ”Meillä ei novellille ole koskaan suotu korkeinta kirjallista arvostusta. Toisin on maailmankirjallisuudessa. Kanadalainen Alice Munro on esiintynyt Nobel-veikkauksissa usein. Hän kirjoittaa Tsehovin veroisia tarinoita, ellei sitten vieläkin parempia. Munro kirjoittaa ihmisen näkymättömistä puolista hienovireisen psykologisella otteella, hänen novellinsa käsittelevät ihmisenä olemisen puolia, jotka jokainen joutuu kohtaamaan ajasta ja paikasta riippumatta.”

Neljä kiteytystä Munron kirjailijanlaadusta.

1. Kun Raymond Carver ja kumppanit pohjustivat novellin uutta nousua, heidän ilmaisuaan alettiin kutsua nimellä ”Dirty Realism”. Useimmat lajityypin kirjailijat eivät tästä pitäneet. ”Short Stories” olisi riittänyt heille hyvin. Alice Munro poisti määreestä vielä ensimmäisen sanan, hänen novellinsa ovat vain ”Stories”, kertomuksia.

Novellin perinteestä ja kaavasta poiketen Munron kertomuksista ei yleensä löydy avainkohtausta, tarinan kääntävää ”haukkapistettä” tai tarinan loppuun sijoitettua avainlausetta, maksiimia. Tarinat repäistään keskeltä arkea, ja ne saavat rakentua lukijan mielessä, hänestä kasvaa osallinen kirjailijan kertomukseen.

2. Munro valaise tarinansa viistolla valolla, hän kirjoittaa koko ajan ikään kuin asian vierestä. Jos aloituslause on dramaattinen, se latistetaan heti arkipäiväisellä jatkolla. Syntyy outo jännite, joka pakottaa jatkamaan lukemista. Tarina kiertää ydintään kuin kissa kuumaa puuroa.

3. Munro on lauserytmin mestari. Ei silkkaa rönsyä tai kalikkalausetta, kokonaisuus kulkee kuin tempoaan vaihtava musiikki. Pidempien virkkeiden jatkumo pysäytetään usein yhden tai kahden sanan lauseeseen. Munro käyttää yhtä hyvin ”näytä, älä selitä” -menetelmää, kuin sisäisten tuntemusten valaisua. Tapahtumat ja tunnetilojen kuvaukset ovat hiuksenhienossa balanssissa.

4. Ihminen ajattelee ja käsittelee tunteitaan usein saman kaavan mukaan. Munron teksteillä on kyky muuttaa tuota näkökulmaa ja esittää tuttuja asioita yllättävistä kulmista. Tekstin psykologinen ote ei maistu kliseiseltä, Munron kertomusten äärellä oma ajattelu ja oivallukset aktivoituvat.

Cormac McCarthy

Syntynyt Amerikassa 1933. Kymmenen teosta ja Pulizerin palkinto. Cormac McCarthyn Veren ääriin on järkyttävä, rankka ja raivostuttava. Romaanin syvin sanottava kätkeytyy säännöllisiin järjettömien tekojen ja kuoleman kuvauksiin. Näin on kuitenkin kirjoitettava, jotta romaanin ydin paljastuu.

McCarthyn romaani ilmestyi Yhdysvalloissa 1985. Kaijamari Sivillin suomennos 2012. Romaani on nostettu useassa yhteydessä amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkikolmikkoon Philip Rothin Amerikkalaisen pastoraalin ja Don DeLillon Alamaailman kanssa. McCarthyn ”lännenromaanien” sarjaan kuuluvat myös Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset ja Tasangon kaupungit. 

Veren ääriin kertoo tarinan 1850-luvulta. Teksasin erämaissa liikkuu Glantonin jengi, joille intiaanien päänahat ovat rahanarvoista kauppatavaraa. Romaanin päähenkilö on nimeämätön ”Poika”, joka edustaa tarinassa edes mahdollisuutta hyvään ja myötätuntoon. Hänen vastaparikseen asettuu tuomari Holden, joka on sivistynyt ja älykäs, mutta saatanallisen sydämetön ja julma.

Romaani hyödyntää Raamatullisia metaforia ja asettuu hyvän ja pahan pohdinnassaan vaikkapa Shakespearen ja Dostojevskin tavoin maailmankirjallisuuden klassikoiden ketjuun. Dualistisen asetelman kolmanneksi kasvaa rajaseutujen ja erämaiden armoton luonto, joka alistaa siellä kulkevat tahtoonsa. Eikä nyt ole kyse tavanomaisista kuvauksista, McCarthy antaa luonnolle omalakisen ja aktiivisen toimijan hengen. Kaijamari Sivillin suomennos on vertaansa vailla.

”Pohjoisessa sade oli riepottanut ukkospilvistä mustia kärhiä kuin juomalasiin pudonnutta lampunnokea ja sateen rummutus kuului mailien päästä öisellä preerialla. He nousivat louhikkoisen solan läpi ja salama muovasi näkyviin kaukana vavahtavat vuoret ja helähti ympäröivissä kivissä ja sinisen tulen töyhdöt  tarttuivat hevosiin kuin hehkuvat henkiolennot joita ei saanut karistettua pois. Himmeät ukonvirvat kulkivat valjaiden metalliosilla, siniset ja nestemäiset valot soljuivat aseiden piippuja pitkin. Sekapäiset jänikset säntäilivät ja seisahtelivat sinisessä hehkussa ja korkealla kumisevilla jyrkänteillä istuivat kaurishaukat kyyristelivät höyhenissään tai räväyttivät keltaista silmää ukkoselle jalkojensa alla.

He ratsastivat monta päivää sateessa ja sitten he ratsastivat sateessa ja raekuuroissa ja sitten taas sateessa. Siinä harmaassa myrskyvalossa he ylittivät tulvan alle jääneen tasangon ja hevosten jalkavat hahmot heijastuivat vedestä pilvien ja vuorten seasta ja ratsastajat lyyhöttivät etukenossa ja aivan aiheesta epäilivät niitä kimmeltäviä kaupunkeja jotka siinsivät heidän ihmeenomaisesti vaeltamansa meren kaukaisella rannalla. He kapusivat ruohoisilla kumpareilla missä pikkulinnut pyrähtelivät sirkuttaen pakoon myötätuuleen ja korppikotka ponnisti luiden seasta siivilleen, jotka sanoivat viuuuh viuuuh viuuuh niin kuin narun päässä kieputettava lapsen lelu, ja alapuoliselle tasangolle jääneet vedet näyttivät hitaassa punaisessa auringonlaskussa alkuveren vuorovesilammikoilta.”

………………………………..

Terhi Rannela nosti esittelyynsä Aino Kallaksen päiväkirjat, Heinrich Böllin, W.G. Sebaldin ja Julia Engelmannin. Linkki Terhin blogiin.

Siiri Enonrannan valinnat olivat: Gaétan Soucyn Tulitikkutyttö, David Mitchellin ja Siri Hustvedtin teokset. Linkki Siirin kirjailijasivuille.

…………………………………

Miten ehdit elää monta elämää?

Kirjoitin tänne seitsemän vuotta sitten vähälevikkisen kirjallisuuden kustannusnäkymistä. On aika päivittää kehityksen kulku. Kiteytän tilanteen heti aluksi. Vuosia sitten Hesari otsikoi: ”Pienkustantajista on tullut runouden suurkustantajia”. Nyt alkavat pienetkin kustantajat luovuttaa. Marginaalikirjallisuus hakee uusia kanavia ja kustannusmalleja.

Carl Spitzweg, The Bookworm, 1850

Markku Toivosen Lauluja tyhjyydestä jäänee tamperelaisen Sanasadon viimeiseksi julkaisuksi. Monipuolinen, esseistiikasta matkakirjallisuuteen julkaissut Savukeidas on lopettelemassa toimintaansa. Isojen kustannustalojen ovi on sulkeutumassa runoudelta ja muulta vähälevikkiseltä kirjallisuudelta.

Toisaalta, nettijulkaisu ja digipainon mahdollisuudet ovat poistaneet kustannuskynnyksen kokonaan. Omakustanteen, palvelukustanteen, tarvepainatuksen ja perinteisemmän kustantamisen rajat liukuvat toistensa lomaan. Useissa kustannusmalleissa on pidempään ollut käytäntönä, että tekijä maksaa printtiteoksen kuluista osan. Se on selvä, että ammattimainen kirjailijantyö ja kustannustoimittajan palvelut ovat mahdollisia vain asemansa vakiinnuttaneissa kustannustaloissa.

Voisi myös ajatella, että kaikki tänä päivänä kirjoitettu on tärkeää. Omakustanteet ja pienien kustantajien intohimosta syntyneet tuotokset. Kaikkea kirjoittamista tarvitaan kannattelemaan suurimman huomion keräävää osuutta. Näkymättömiin jäävästä nousee potentiaalia: kirjallisuutta rakastavia ja lukevia ihmisistä, joista osa haluaa kirjoittamalla selkeyttää ja ikuistaa ajatuksiaan.

Carl Spitzweg, The Poor Poet, 1839

Ajatusmallit voisi kääntää myös nurinniskoin. Yhdelle kirjalle riittää yksi lukija, vaikka kirjoittaja itse. Jokainen elämys on merkittävä. Mitä me lopulta arvostamme. Massojen makua vai yksilöllisyyttä? Ehkä kumpaakin? 7 päivää -lehdellä on viikottain yli puolimiljoonaa lukijakontaktia. McDonald´sissa ruokailee päivittäin 64 miljoonaa ihmistä.

Virsikanteleen soittoa harrastava Gösta Ågren sai kirjallisuuden Finlandian 1988 kokoelmallaan Tääl. Ennen palkintoa Ågrenin runokokoelmien levikki oli ollut 70 kappaleen luokkaa. Eikä se siitä merkittävästi ole kasvanut. Usein käyttämäni sitaatti menee ulkomuistista, mutta tällainen oli runoilijan ajatus: ”Joka ylenkatsoo runokokoelmien pientä levikkiä, mitä hän oikeastaan halveksii? Persoonallisuutta, ainutlaatuisuutta ja yksilöllisyyttä. Eihän kukaan meistä halua olla samasta puusta veistetty kuin muut.”

Tässä yhteydessä on vielä mainittava Tampereella toimiva Enostone, jonka tuorein julkaisu on Arto Lapin kokoelma Veden ääret. Sanasadon kautta julkaisseet naislyyrikot ovat äskettäin perustaneet runouteen keskittyvän Puru-kollektiivin. ”Jysky” Ihalaisen Siurossa toimivalla Palladium kustantamolla on kulttimaine. Sen kautta ovat äskettäin julkaisseet mm. Arja Tiainen ja Johanna Venho, ja käsittääkseni runokokoelmat ovat olleet myös kaupallisesti menestyksekkäitä.

Kiinnostavaa työtä tekee myös helsinkiläinen osuuskuntamuotoinen Poesia, joka julkaisee myös kokeellista proosaa ja muiden taiteenlajien kanssa vuorovaikutteisia tekstejä. Ideaan kuuluu, että useat osuuskunnan jäsenet tekevät erilaisia kustannustoimintaan liittyviä tehtäviä, ja jokaisella kirjalla on työhönsä sitoutunut kustannustoimittaja.

Entä kolikon toinen puoli – lukeminen – yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Vanhana latinistina vastaisin: Nulla dies sine linea. Ei päivää ilman viivaa. Joka lukee säännöllisesti, ehtii elää monta elämää.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. ”Typerää ei voi auttaa”

2. Ota riski ja lue jotain sellaista, jota et ole ennen kokenut

…………………………

Juha Hurmeen teksti on silkkaa barokkia ja rokkia, jossa ei tarpeen tullen kartella sen paremmin pillua kuin persettäkään

Niin kuin hyvin tiedetään, on Juha Hurme kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas ja hänen teoksensa Niemi voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2017. Kahlasin kirjan vuoden vaihteessa, mutta runsaudensarvi vaati sulattelua siksi paljon, että ehdin nostamaan kirjan blogiin vasta nyt.

Juha Hurme, kuva: Malmintalo/tapahtumat/Puupää

Jukka Petäjä kirjoitti Hurmeen romaanista Hesarin lauantaiesseessään tasan kuukausi sitten: ”Yllättävän iso osa keskustelijoista on ollut vakaasti sitä mieltä, että Niemi ei ole romaani vaan tietokirja. Erityisesti sosiaalisessa mediassa moni on ihmetellyt, miten palkinto on voitu myöntää teokselle, joka on ilmiselvästi tietokirja. Kortilla ovat olleet ne vastaukset, jotka olisivat perustelleet, miksi Niemi on romaani.”

Oma perusteluni on lyhyt: Kieli tekee romaanin, ei tieto, eivätkä faktat. Hurmeen romaanissa ei ole tietoakaan päähenkilöstä, rakenteellisista ratkaisuista tai draaman kaaresta. Kaikesta siitä mitä Alex Matson kaipaa klassikkoteoksessaan Romaanitaide (1947) josta mm. Väinö Linna ja Lauri Viita hakivat ohjenuoraa. ”Niin muuttuu maailma, Eskoni.” Romaani ei ole enää entisensä. Ja mikäs sen parempaa.

Petäjä oli otsikoinut juttunsa: ”Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktan määrälle ole ylärajaa”. Ei käy kiistäminen. Mutta se kieli, jonka jo mainitsin – Hurmeen teksti on silkkaa barokkia ja rokkia, jossa ei tarpeen tullen kartella sen paremmin pillua kuin persettäkään.

Hurme kertoo Birgitta Birgersdotterista, ruotsalaisen ylimysperheen tyttärestä, joka alkoi uskoa olevansa maailmaa pelastamaan lähetetty Jeesuksen morsian. Kuningas Magnus Eriksson vakuuttui visiosta ja hyökkäsi Birgitan ohjein Venäjälle 1348 tuhotakseen uskoa vääristelevät ortodoksit:

”Tyhmät venäläiset eivät arvostaneet Jeesuksen ja Birgitan sotasuunnitelmaa, vaan liiskasivat ruotsalaisjoukot. Myös musta surma pilasi hyvän sodan, kun se iski molempiin osapuoliin. Magnuksen ja Birgitan välit menivät poikki; Birgitan mielestä Magnus ei ollut noudattanut ohjeita, ja kuninkaan mielestä Birgitan ohjeet olivat perseestä.”

Birgitta poistui Roomaan, jossa eli kuolemaansa saakka: ”Kaikki olivat Roomassa sitä mieltä, että siinä oli pyhä mimmi jos kuka. Birgitta Birgersdotter oli jo eläessään eurooppalainen julkkis, saatikka kuolemansa ja pyhityksensä jälkeen.” Hurme popularisoi aiheensa, kieli on letkeää ja lennokasta. Kaikkea muuta kuin yksinomaan tiedon ja faktan varassa etenevää kirjallisuutta.

Niemi lähtee liikkeelle alkuräjähdyksestä. Ensimmäisessä luvussa käsitellään Maailmankaikkeuden synty, kosminen ja biologinen evoluutio. Ihmislajin kehitys. Neadertalin ihminen. Nykyihmisen synty. Viimeisessä Chydeniuksen nuotit. Kustavilainen aika. Döbeln. Minna Canthin odotus.

Niemen verrokkina voisi lukea Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirjan – kaikki mitä tulee tietää. Siinä on tolkullinen ja aiheiden mukainen jaottelu. Hurmeen teos sen sijaan on kurittomasti kaikkialle haarova rihmasto, jonka painotus on Suomen synnyssä, kielen kehityksessä, kansanrunoudessa ja Kalevalassa. Jonkin sortin kronologia on ainoa rakenteellinen ratkaisu.

Juuri odottamattomuuden ja huikean menon vuoksi Niemi on mukaansatempaavaa luettavaa. Käsittelyyn päätyvät muun muassa Mesopotamialainen tähtitiede. Antiikin tiede, kirjallisuus ja draama, Islamin synty. Kristinuskon ja kirjainten tulo Niemelle. Machiavellismi ja Montaigne… Yksittäiselle henkilölle saattaa olla omistettuna kokonainen luku, mutta kirjan henkilöhakemistosta löytyy hengästyttävät 495 nimeä. Ja esimerkiksi Mikael Olavinpoika Agricolalle kertyy 22 viitettä.

Usea ystävä on kertonut epäröineensä Niemeen tarttumista. Kirjan lukeneet eivät ole katuneet vaan kehuneet. Lukekaa ”juntit” siis Juha Hurmeen kirja. Lunastan vielä ”klikkiotsikkoni” toisen sanan, jonka vuoksi moni päivitykseni lukee. Elias Lönnrot löysi säkeet ensimmäisellä keräysmatkallaan 1828.

Ei pillu ole pahoista tehty

eikä aivan arvosista:

tehty kuusta, tehty voista,

silkasta sian lihasta,

emä reikä Enkelistä,

Kieli Kiesuksen lihasta.

Mainitsin päivityksessä Alex Matsonin. Siinäpä on yhtä viisas mies kuin Juha Hurme. Kun joskus kerkeen, nostan tänne hänen 1959 julkaistut muistiinpanonsa. Julkaisuvuosi on sama kuin Hurmeen syntymävuosi.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset: ”Miltä tuntuu olla elossa?”

2. Ajatuksia lukemisesta: ”Liian vaikea kysymys vastattavaksi”

…………………………

Kazuo Ishiguro ja nobelistin kolme pointtia

Kirjallisuuden Nobel 2017 meni Nagasakissa 1954 syntyneelle brittikirjailija Kazuo Ishigurolle. Hänen tuotantoaan on käännetty yli 30 kielelle. Neljän lukemani romaanin perusteella uskallan pitää valintaa hienona. Tosin, jos lukemisjärjestykseni olisi ollut toinen, mielipiteeni ei olisi aivan yhtä ehdoton.

Kuva: REUTERS/Toby Melville.

Ensimmäinen lukemani Ishiguro oli Tammen keltaisessa kirjastossa 1990 julkaistu Pitkän päivän ilta. Suomennos Helene Bützov. Elämys oli siksi vahva, että se sai lukemaan 2005 julkaistun dystopian Ole luonani aina. Porttiteoria toimi ja luin lisää, mutta 2002 julkaistu Me orvot ja 1983 suomennettu Silmissä siintävät vuoret ei jättänyt aivan yhtä syvälle käyviä muistijälkiä.

Ishiguron bibliografiaa voi pitää suppeahkona. Novellikokoelma, seitsemän romaania ja kaksi elokuvakäsikirjoitusta. Jokaisella julkaisullaan nobelisti on kuitenkin ollut ehdolla, tai saanut jonkin merkittävistä kirjallisuuspalkinnoista. Pitkän päivän ilta sai Bookerin 1989. Kirjasta on tehty James Ivoryn ohjaama filmatisointi. Pääosissa Anthony Hopkins ja Emma Thompson. Elokuvasovituksen Ole luonani aina -romaanista ohjasi Mark Romanek. Vahva suositus kummallekin.

En ole pitänyt kirjallisuuspäivityksissäni juonikuvauksia merkittävinä. Ne eivät tee oikeutta merkittävän kirjan syvyydelle ja moneen suuntaan haarovalle tarinarihmastolle. Sen sijaan koetan sijoittaa teokset kirjalliseen jatkumoon ja kiteyttää niistä jotain oleellista. Juonikuviot (mikäli sellaisia on) selviävät lukemalla.

Kannen kuva: René Magritte. Opettaja.

Vaikka Ishiguron teokset liikkuvat keskenään hyvinkin erilaisissa tarinakehyksissä, niistä löytyy yhdistävä tapa rakentaa romaanit. Tiivistän tunnusomaiset piirteet kolmeen pointtiin ja yhteenvetoon:

1. Ishiguron romaaneja leimaa keskittyminen mielensisäisiin liikkeisiin, vähäiset ja hitaat siirtymät, jopa tapahtumattomuus. Tekstin yllä leijuu maaginen ote, josta alkaa kehkeytyä tarinan jännite ja lukemisen imu. Romaaneissa on selkeä metataso, jonka perusideat puetaan tarinamuotoon. Useimmiten kehittyvää kertomusta voisi kuvata sanalla ”haikea”.

2. Ishiguro luo kirjojensa rakenteen aloittamalla jostain merkityksettömän tuntuisesta tapahtumasta. Vähitellen näille ”sivuasioille” alkaa kertyä korkoa ja ne ohjaavat lukijaa kuin vaivihkaa kirjailijan haluamaan suuntaan. Mitään ei sanota suoraan, lukija joutuu rakentamaan tarinaa mieleensä omien oivallustensa mukaan. Tulos on tehokkaampi kuin suoran kerronnan kuvaukset ihmiselämän käännekohdista.

3. Nobelistin ”käänteinen menetelmä” lähtee liikkeelle tarinan lopusta, ikään kuin sen ulkopuolelta. Kulunut sipulivertaus sopisi tähän: ydintä kohti mennään kuorimalla kerros kerrokselta. Tai niin kuin kultaa huuhdottaessa: alussa on sameaa vettä vaskooli täynnä, mutta vähin erin arvokkain paljastuu pohjalta. Sisäisissä monologeissa ja replikoinnissa Ishiguro käyttää ohipuhumisen metodia, tärkein jää aina rivien väliin, mutta aavistettavaksi ja oivallettavaksi.

Yhteenvetona ja loistavan teoksen tunnusmerkkinä voisi pitää sitä, miten kirja ei lopu eikä tyhjene viimeisen pisteen myötä. Se esittää itsestään yhä uusia tulkintoja, vaivaa mieltä ja jättää pohtimaan syitä tarinan henkilöiden käytökseen.

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Juttu Keltaisesta kirjastosta: ”Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä”

2. Ote nobelistin 2010 palkintopuheesta: ”Ymmärryksen avaimet”

…………………………………………….

Koko päivä on yhtä suunnatonta ponnistelua

Pitää vielä tarttua edellisen päivityksen häntään, jossa kehuin kääntäjän työtä. Juttu otti lisää kipinää ja selailin kotihyllyjä. Tartuin kollegan muistutuksesta Juan Rulfoon. Hänen 1950-luvulla julkaistut kaksi kirjaansa – kolmensadan sivun tuotanto riitti nostamaan meksikolaiskirjailijan klassikoksi.

Omasta hyllystä löytyi Rulfon niukka ja tiukka romaani Pedro Páramo. Suomennos Tarja Roinilan. Ja saman suomentajan kääntämät Thomas Bernhardin romaanit Haaskio ja Hakkuu. Vaikuttavaa työtä, mutta parin esimerkin poimiminen pinseteillä ei riitä. Eikä se ole tarkoituksenikaan. Joku kaivelee käännöksistä alkuperäisilmaisujen tarkkuutta. Minä haluan löytää siihen emotionaaliseen tilaan, johon tarkka käännös ei kykene. Kääntäjä tarvitsee samaa luovuutta kuin kirjailija.

Edellisen päivitykseni McCarthyn romaanin käännösesimerkki kävisi musiikista. Barokkisen runsasta draamaa, mutta myös soljuvaa, svengaavaa ja hienosti hengittävää. Ba-rokkia. Nyt haluan nostaa tähän esimerkin täysin päinvastaisesta kulmasta. Herta Müllerin Matala maa julkaistiin Keltaisessa kirjastossa 1989. Suomennos Raija Jänicken.

Müller takoo tekstiä kuin vasara, joka upottaa naulan lautaan. Pelkkiä päälauseita. Lyhyitä. Silloin tällöin sivulause sekaan. Myönnytyksenä tekstin rytmille. Müller kuittasi kirjallisuuden Nobelinsa vuonna 2009.

Mainitsemani Pedro Páramon aloituslause on komea ja lukemista kiihottava: ”Tulin Comalaan koska isäni kuulemma asuu tällä.” Nyt haen kuitenkin näkökulmaa, joka ottaa kipinää omasta emootiostani.

Olen neurootikko, joka oikoo taulut hammaslääkärin vastaanotolla ja nyppii kotona pullanmurut lattialta. Väärät sukat pilaavat päivän, ja samaistun voimakkaasti Müllerin romaanin katkelmaan, jossa liian lyhyeksi leikatut kynnet aiheuttavat kärsimystä ja ponnistelua. Kyllä kynsien pitää olla millin kymmenesosalleen oikean mittaiset, jotta elämä sujuu.

 

”Silmänsä sulkeva nukkeni makaa kasvot tuolin toppaukseen päin. Käännän sen selälleen. Siltä on lähtenyt nenä. Sillä on paksut talvivaatteet päällä. Silmät ovat rikki. Kurkistan niihin, siellä on syvä kolo jonka sisällä muovipallot riippuvat jousessa. Sellaiset ovat nukkeni kauniit siniset silmät.

Jääkukat kutovat ikkunaan tiheikköään. Iholla kulkee ihana väristys. Äiti leikkaa kynteni niin lyhyiksi että sormenpäihin sattuu. Kun kynnet on leikattu, tuntuu kuin en osaisi oikein kävellä.

Minä kävelen jatkuvasti käsilläni. Tuntuu myös kuin en pystyisi oikein puhumaan enkä ajattelemaankaan, kun kynnet ovat näin lyhyet. Ja koko päivä on yhtä suunnatonta ponnistelua.

Jääkukat syövät omat lehtensä, niillä on maitomaisten sokeiden silmien ilme. Pöydällä höyryää kuuma makaronisoppa. Äiti sanoo: nyt syömään, ja jos en ole heti ensi käskystä paikalla, seiso ihan pöydän reunan vieressä, äidin kovan käden jälki piirtyy poskeeni.

Isoisää saa huutaa monta kertaa. Joskus uskon hänen tekevän niin minun mielikseni. Minä pidän hänestä kun hän ei tottele äitiä. Hän pesee sahajauhon käsistään ja istuu paikalleen pöydänpäähän. Kukaan ei sano enää sanaakaan. Kurkkuani kuivaa. En voi pyytää vettä, koska en saa puhua syödessä. Kun tulen isoksi, keitän jääkukkia, puhun syödessä ja juon vettä jokaisen suupalan päälle.”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Herta Müller ja Simpanssin kauneus

2. Laululyriikkaa: Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

……………………………………………

”Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

Mainitsin edellisessä postauksessa Alain Bosquetin ja hänen vaimonsa Norman. Nappaan kiinni päivityksen häntään ja nostan tähän Bosquetin runokokoelman Jumalan piina. (Suom. Sirkka Aulanko wsoy 1996) Teos on yksi niistä, joihin palaan yhä uudelleen.

Alain Bosquet, kuva: Louis Monier.

Alain Bosquet (1919 – 1998) oli kosmopoliitti, kirjailija, runoilija, kriitikko ja aktiivinen kulttuuritoimija. Euroopan runousakatemia perustettiin hänen toimestaan 1995 Luxemburgiin, joka oli sinä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki. Ahkeran kirjoittajan bibliografiaan kertyi puolensataa teosta.

Bosquet syntyi Ukrainassa, josta perhe pakeni vallankumousta. Matka jatkui Bulgariaan ja Brysseliin, jossa Alain aloitti opinnot. 23-vuotiaana hän päätyi New Yorkiin. 1942 hän värväytyi Yhdysvaltain armeijaan. Hän toimi Eisenhowerin päämajassa Lontoossa ja liittoutuneiden valvontajoukoissa Berliinissä. Vuonna 1951 hän muutti lopullisesti Ranskaan.

Runoilijana Bosquet käyttää viiltävää ironiaa, kääntää päälaelleen ja kyseenalaistaa kaiken – oman tekstinsäkin. Hänen syvin viestinsä on olemisen järjettömyydessä, hän kysyy herkeämättä Miksi? Elämän mielettömyyden kuvaamisessa hän on sukua Samuel Beckettille, jonka kirjailijanuraa hän vauhditti alkuun.

Bosquet sanoo: ”Jokapäiväinen leipäni on järjettömyys. Villonin, Descartesin ja Váleryn oppilaana olen halunnut maistaa outoa ravintoa. Niinpä olen ottanut asiakseni sovittaa järjettömyyden faabelilla. Jos ihmistä ei sellaisenaan voi hyväksyä, keksikäämme hänet uudestaan.”

Jumalan piinan aloitusrunossa Bosquet kirjoittaa: ”Minä olen ateisti. Jumala koettelee minua: en tiedä / lihaniko, henkenikö vai kirjoitukseniko kautta. Minä en / voi hyväksyä häntä ja kun torjun hänet on kuin tuntisin / tunnon tuskia. Minä en usko ja mietin pitäisikö minun pakottaa itseni uskomaan.”

Kokoelman nimi Jumalan piina viittaa dialogiin: piinaako kirjoittaja Jumalaa, vai toisinpäin? Näkökulma on alati liikkeessä. ”Annoin sinulle sanan, / sanoo Jumala, jotta osaisit / sanoa minulle vastaan: / tarvitsen kaksintaistelua tullakseni ilmeiseksi.”

Vahva suositus Bosquetin kirjalle. Kaikille – ei ainoastaan heille, jota elämän eksistenssi askarruttaa. Kirjastoissa näkyy olevan saatavilla. Samoin nettidivareissa ja Huutonetissä.

Jumala sanoo:

”Tulen tänä iltana päivälliselle haalareissa

sepän ja parkitsijan kanssa.

Älkää ottako esiin hopeita

eikä pitsiliinaa.

Puheestani tulee yksinkertainen:

osoitan teille hedelmien ja juuston välissä,

että vanha paratiisi on tehnyt vararikon,

että sielu on kuollut luonnollisen kuoleman

ja että ikuisuuden aika on sama kuin

turilaan sireeninoksalla.

Te katsotte minua ehkä pitkään

siemaillessanne armagnacia,

mutta jos kuuntelette tarkasti,

annan määräyksen

että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää.”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Mausoleumi, runoutta suurempaa runoutta

2. Yhden totuuden tragediat

……………………………………………

In memorian Pentti Holappa. ”Olennaista on, että tahdon rakkauttasi.”

Pentti Holappa 11.8.1927 – 10.10.2017

”Suuren osan yleissivistyksestäni olen hankkinut kuuntelemalla. Lähes kaikki nuoruudenystäväni olivat minua taustoiltaan sivistyneempiä. Lukemisen merkitys on tietenkin itsestään selvää.”

Pentti Holappa, kuva: Timo Villanen

Holappa oli minulle tärkeä kirjailija – erityisesti hänen lyriikkansa – kun aloin haaveilla, että voisin itsekin saada joskus jotain kansien väliin. Holappa julkaisi esikoisensa Narri peilisalissa vuona 1950. Bibliografiaan ehti kertyä kahdeksantoista runokokoelmaa, kahdeksan romaania, novelleja, esseitä, näytelmiä ja käännöstöitä. Finlandia osui kohdalle vuonna 1998 romaanilla Ystävän muotokuva, ehdokkuus vuonna 1991 runokokoelmalla Sormenjälkiä tyhjässä.

Holapan jälkipuolen kokoelmat ovat tummasävyisiä ikääntymisen ja luopumisen teoksia, joissa ihmiselle on lohtua niukalti. Tähän mielenmaisemaan hän kirjoitti runoja ystävyyden ja rakkauden mahdollisuudesta. Kokoelmassaan Savun hajua (wsoy 1987) hän kuvaa tuokion, jossa limittyvät oleminen, opitut teoriat ja se, mikä on yhden ihmisen elämässä lopulta tärkeintä:

”Juotuani valkoviiniä ja käytyäni saunassa / katselen, miten laajalla vehnäpellolla sataa. / Yritän ymmärtää artikkelia suhteellisuusteorian heikkouksista. / Kuuntelen radiosta Jungia, / erityisesti kuolemasta ja kansansaduista. / Koirani haukkuu kuvittelemiaan ääniä. / Olennaista on, että tahdon rakkauttasi.”

Holapan runotuotantoa leimaa hienostunut melankolia, joka yhdistyy älylliseen pohdintaan: ”Kenen joukossa seison? / Unohdan kaiken muun, sillä sydäntäni särkee.” Tyypillistä on makro- ja mikrokosmoksen limittyminen:” Lokakuu puhaltaa minun lihani lävitse, / luut kalisevat, talvi tulee pian. / Näin on tapahtunut kolmetuhatta vuotta. / En muista miten se alkoi. Alkoi vain kylmetä.”

Tapasin Holapan vain kerran. Hän isännöi Euroopan runousakatemian illallisia. Ajatusten vaihto jäi olemattomiin, sillä minut oli ”plaseerattu” akatemian perustajan lesken, Madame Norma Bosquetin ja Belgialaisen runoilija Liliane Woutersin väliin. Ensin mainittu oli toiminut Marlene Dietrichin sihteerinä, ja siitähän juttu lähti ihan eri sfääreihin.

Madame kirjoitti osoitteensa, lähetin postikortin ja sain häneltä paketin, jossa oli hänen edesmenneen miehensä kokoelma No more me & Other poems. Ehkä jopa ihastuin Madameen, eihän hän ollut kuin neljännesvuosisadan minua vanhempi. Varastin kohtauksen romaaniini Saat toivoa kolmesti (Like 2007). Mutta asiaan.

Intohimoinen lukeminen on ollut avain kirjailijan tielle. Omasta hyllystä löytyi kahdeksan Holapan runokokoelmaa. Nostin ne eilen illalla yöpöydän lukemisiksi. Avasin Sormenjälkiä tyhjässä (wsoy 1991) ja heti osui kohdalle runo, kuin tästä päivästä kirjoitettu.

Miksi? Millä oikeudella Venus on liian kuuma,

Marsista puuttuu ilma? Amerikka on hullu, Venäjä kaoottinen,

aasialaiset tuomittuja tukehtumaan. Runoilija rakastaa,

vaikka ei saa vastarakkautta. Harvat tajuavat itsensä onnellisiksi,

elämänjärjestys on murhaa. Miksi? Olemassaolo syöksyy

yksilön läpi ja polttaa.

Valistunut orja laati muinaiset kirjoitukset. Häntä ei enää ole,

ei jää mitään tulkittavaa.

Juuri niin on ja juuri sen tähden.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Holapan suomennos: Luvassa elämä 

2. Alain Bosquetin runo… ja kolme tuntia terroristin vieressä?

…………………………………………….