Avainsana: Saat toivoa kolmesti

D-day: 400 000 kuollutta tai haavoittunutta

by

6.6.2019

13:23

Leave a comment on D-day: 400 000 kuollutta tai haavoittunutta

Lehtileikkeet, Sivistys, Sotahistoria, Totalitarismi

, , ,

Tänään perinnepäivitys. Olen huomioinut jo useana vuotena Normandian D-dayn. Tänä vuonna liittoutuneiden maihinnoususta tulee kuluneeksi 75 vuotta. Nyt, kun Brexitin vaaka heiluu, voisi muistaa yhden perussyyn miksi EU aikanaan perustettiin. Siksi, että yhteistyöllä päästään lopulta parempiin tuloksiin kuin eristäytymällä – siksi, ettei toisen maailmansodan kaltainen katastrofi enää koskaan toistuisi.

HS 6.6.2019

Normandian maihinnoususta tulee 6. kesäkuuta kuluneeksi 75 vuotta. Romaanissani Saat toivoa kolmesti (Like 2007) kuvasin D-dayn alkuhetkeä muutamalla kappaleella. Olen kiertänyt myös autenttisilla tapahtumapaikoilla.

6.6.1944. famouspictures.org

”On tiistain vastainen yö kesäkuun kuudentena 1944. Vastaanotin suhisee, kuuluu räsähdyksiä, ensimmäiset sanat hapuilevat orpona kunnes taajuus asettuu kohdalleen ja radioaalloille alkaa soljua runon säkeitä.

Jossain, tuhansien suunnitelmien ja sopimusten leikkauspisteessä joku lukee yksin Paul Verlainen runoa. Se on salainen merkki – hyökkäyskäsky, joka nostaa kaksitoistatuhatta lentokonetta ilmaan ja saa liittoutuneiden laivaston kääntämään kurssinsa kohti Normandian rannikkoa kolmenkymmenen kilometrin levyisenä rintamana.

Verlainen säkeet tekevät kaikesta peruuttamatonta: ne poistavat konepistooleista varmistimet, laukaisevat tykit, pommit ja miinat ja sinkoavat ilmaan satojatuhansia kranaatteja. Syöksyveneiden keulaan kyyristyneet sotilaat pelkäävät kuollakseen saksalaisten tulituksen huumaavassa jylyssä ja metallinkovassa rätinässä. On sietämätöntä odottaa keulaportin putoamista ja syöksymistä mereen ja varmaan kadotukseen. Kauhu tai toive pelastumisen ihmeestä on sysättävä syrjään. On hyökättävä silmittömästi eteenpäin – taistelussa jonkun on aina lähdettävä ensin, muuten kaikki mikä jäljessä tulee ei voisi vyöryä eteenpäin.

Omaha Beachin avoimella kaistalla suurin osa amerikkalaisista ammutaan verestä värjäytyvälle rantaviivalle. Golden Beachin lohkolla henkiin jääneet englantilaiset pureutuvat pystysuorana nousevan jyrkänteen kuolleeseen kulmaan.

Lentokoneet kylvävät tinapaperisilppua taivaan täydeltä ilmatorjunnan harhauttamiseksi. Kello 00.15 ensimmäiset britit laskeutuvat liitovarjoillaan saksalaisten linnoitusketjun taakse Caenin hiljaisille silloille.

Bunkkerinsa rauhassa Hitler on ottanut unilääkkeensä, eikä häntä uskalleta häiritä. Führerin vaipuessa uneen haaveista ja hulluudesta kasatut tuhatvuotisen valtakunnan muurit alkavat sortua lopullisesti.”

Kuva: Robert Capa

Entä säkeet, jotka laukaisivat tulimyrskyn jossa neljäsataatuhatta sotilasta kuoli tai haavoittui. Paul Verlaine (1844 – 1896) oli kuuluisa ranskalainen runoilija. Koodiruno Syyslaulu on näennäisen yksikertainen. Useampi lukukerta nostaa esiin uusia sävyjä. Myös ennakoinnin siitä miten kova hinta oli maksettava sodan suunnan kääntäneestä taistelusta. (Suomennos Einari Aaltonen, 2002)

Kuva: Francois Mori

Syysviulujen verkkainen

nyyhke

riipii sydäntäni,

ja epätoivo on minulle työ.

Olen tukahtua,

kalpenen,

ja kello lyö.

Muistan menneen,

itken kyyneleen;

raakaan tuuleen

minä lähden,

sinne tänne poukkoilen

kuin syksyn kultalehti

leijailen.

……………………………

Blogin ekstralinkit

1. Tarina toisen maailmansodan kulisseissa

2. Adolf Hitlerin aivot

……………………………..

Sydämen ohitusleikkaus

by

29.9.2016

17:16

2 kommenttia artikkeliin Sydämen ohitusleikkaus

Blogit ja postaukset, Valokuvat

, ,

Tämäkin päivitys oli tehtävä. Kahdesta syystä: tavatessa hölisen elämäni asiat tutuille ja tuntemattomille. Sydänleikkauksestani tietää jo kauppahallin juustokauppiaskin. Toinen syy on oikaista mahdolliset erheelliset käsitykset. Ohitusleikkaus ei liene kaikille tuttu asia – monelle tuskin edes kiinnostava.

Sydämen kanssa takanani on pitkä ja värikäs historia, mutta ei tässä niistä enempää. Sivuan kokemuksia romaaneissani Kuningatarperhonen ja Saat toivoa kolmesti. (Like 2004 ja 2007)

Viime talvena tunsin levossa ja öisin outoja oireita. Lopulta rasituskokeen tehnyt lääkäri ilmoitti: ”Saat huonoja ja hyviä uutisia. Rasituksen loppuvaiheessa sydänlihaksessa näkyy selkeä hapenpuute. Hyvä uutinen on, että tilanteesta huolimatta sinulla on erinomainen fyysinen suorituskyky.”

Seuraava etappi oli angiografia, eli varjoainekuvaus. Kolme verisuoniahtaumaa pahoissa paikoissa. Vaikka niiden periferiaan oli jo kasvanut hiussuonten omia ohituksia, pahimman paikan tukkeutuminen olisi aiheuttanut välittömän hengenvaaran.

Lopulta rintalastani halkaistiin, saatiin sydän esiin, pysäytettiin muutamaksi tunniksi ja tehtiin neljä ohitusta, joissa käytettiin omia valtimosuoniani. Leikkaus onnistui hyvin, toipumisen ensimmäinen vaihe ei. Sydän otti siipeensä ja sain vakavia rytmihäiriöitä, jotka jouduttiin lopulta oikaisemaan sähköllä.

Nyt on kaikki hyvin ja teen tätä Pyynikin työhuoneellani. Päivän duunina oli laatia muutama kiitoskirje: leikanneelle kirurgille ja hänen tiimilleen, sydänvalvonnan ammattilaisille ja toipumisestani huolehtineille empaattisille ja osaaville hoitajille.

Vein kirjeet kulman postilaatikkoon ja lähdin kipuamaan harjun rinteeseen, viimeisessä nousussa 127 porrasta näkötornille… ja kuppi mustaa kahvia. Vauhti on vielä vaatimaton, mutta kohta mennään jo juosten.

Käsikirjoitukseni jatkuu ensi viikolla. Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Aiheeni pureutuu hyvän ja pahan olemukseen yli sadan vuoden ajalta. Tuskin voisin olla mistään työstä innostuneempi kuin tästä keskeneräisestä romaanikäsikirjoituksesta ja sen lähdetöistä.

Oman ja läheisten elämän ihmeestä kiittäminen unohtuu niin helposti. Olisikohan oppia viimein taottu päähäni niin, että tiedän mikä on aamun ensimmäinen ajatus elämäni loppuun saakka.

……………………………………………..

Blogihistorian ekstralinkit:

1. 1996 nobelisti tekee tiliä elämästä.

2. 1987 nobelisti kiittää elämästä.

……………………………………………..

Koodiruno laukaisi maihinnousun: 400.000 kuoli tai haavoittui

by

22.5.2014

19:11

Leave a comment on Koodiruno laukaisi maihinnousun: 400.000 kuoli tai haavoittui

Perjantairuno, Sotahistoria, Suomennokset

, , , , ,

Perjantairuno palaa toisen maailmansodan käännekohtaan. Normandian maihinnoususta tulee 6. kesäkuuta kuluneeksi 70 vuotta. Romaanissani Saat toivoa kolmesti (Like 2007) kuvasin D-dayn alkuhetkeä muutamalla kappaleella. Olen kiertänyt myös autenttisilla tapahtumapaikoilla.

Omaha Beach, Normandia 6.6.1944
Omaha Beach, Normandia 6.6.1944

”On tiistain vastainen yö kesäkuun kuudentena 1944. Vastaanotin suhisee, kuuluu räsähdyksiä, ensimmäiset sanat hapuilevat orpona kunnes taajuus asettuu kohdalleen ja radioaalloille alkaa soljua runon säkeitä.

Jossain, tuhansien suunnitelmien ja sopimusten leikkauspisteessä joku lukee yksin Paul Verlainen runoa. Se on salainen merkki – hyökkäyskäsky, joka nostaa kaksitoistatuhatta lentokonetta ilmaan ja saa liittoutuneiden laivaston kääntämään kurssinsa kohti Normandian rannikkoa kolmenkymmenen kilometrin levyisenä rintamana.

Verlainen säkeet tekevät kaikesta peruuttamatonta: ne poistavat konepistooleista varmistimet, laukaisevat tykit, pommit ja miinat ja sinkoavat ilmaan satojatuhansia kranaatteja. Syöksyveneiden keulaan kyyristyneet sotilaat pelkäävät kuollakseen saksalaisten tulituksen huumaavassa jylyssä ja metallinkovassa rätinässä. On sietämätöntä odottaa keulaportin putoamista ja syöksymistä mereen ja varmaan kadotukseen. Kauhu tai toive pelastumisen ihmeestä on sysättävä syrjään. On hyökättävä silmittömästi eteenpäin – taistelussa jonkun on aina lähdettävä ensin, muuten kaikki mikä jäljessä tulee ei voisi vyöryä eteenpäin.

Omaha Beachin avoimella kaistalla suurin osa amerikkalaisista ammutaan verestä värjäytyvälle rantaviivalle. Golden Beachin lohkolla henkiin jääneet englantilaiset pureutuvat pystysuorana nousevan jyrkänteen kuolleeseen kulmaan.

Lentokoneet kylvävät tinapaperisilppua taivaan täydeltä ilmatorjunnan harhauttamiseksi. Kello 00.15 ensimmäiset britit laskeutuvat liitovarjoillaan saksalaisten linnoitusketjun taakse Caenin hiljaisille silloille.

Bunkkerinsa rauhassa Hitler on ottanut unilääkkeensä, eikä häntä uskalleta häiritä. Führerin vaipuessa uneen haaveista ja hulluudesta kasatut tuhatvuotisen valtakunnan muurit alkavat sortua lopullisesti.”

Kuva: Collections of the Imperial War Museums
Kuva: Collections of the Imperial War Museums

Entä säkeet, jotka laukaisivat tulimyrskyn jossa neljäsataatuhatta sotilasta kuoli tai haavoittui. Paul Verlaine (1844 – 1896) oli kuuluisa ranskalainen runoilija. Koodiruno Syyslaulu on näennäisen yksikertainen. Useampi lukukerta nostaa esiin uusia sävyjä. Myös ennakoinnin siitä miten kova hinta oli maksettava sodan suunnan kääntäneestä taistelusta. (Suomennos Einari Aaltonen, 2002)

Syysviulujen verkkainen

nyyhke

riipii sydäntäni,

ja epätoivo on minulle työ.

Olen tukahtua,

kalpenen,

ja kello lyö.

Muistan menneen,

itken kyyneleen;

raakaan tuuleen

minä lähden,

sinne tänne poukkoilen

kuin syksyn kultalehti

leijailen.

……………………………

EXTRALINKKI kahden vuoden takaiseen juttuun Adolf Hitlerin aivoista.

Huomatkaa uusi keksintö, kokoontaittuva sateenvarjo

by

16.10.2012

19:52

Leave a comment on Huomatkaa uusi keksintö, kokoontaittuva sateenvarjo

Kirjalliset näyttämöt, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Psykologinen romaani

, , ,

Edellisessä jutussa on näkymä Tampereelta 76 vuotta sitten. Arvelen, että ollaan Hämeenkadun yläpäässä, lähellä Tuulensuuta. Mustavalkoisessa kuvassa oli heti jotain minuun vetoavaa, eikä se johtunut vain kotikaupungin kadusta.

Sitten muistin Gustave Caillebotten (1848 – 1894) maalauksen Paris Street, Rainy Day. Taiteilija luetaan impressionisteihin, vaikka suuri osa hänen töistään voisi olla fotorealismin airuita. Impressionismin pointti ei ole vain tunnetilan hakemisessa, vaan valossa. Caillebotte harrasti myös varhaisia valokuvakokeiluja.

Gustave Caillebotte: Paris Street, Rainy Day, 1887.

Gaillebotte maalasi Pariisin katunäkymänsä 1877. Päivänvarjoja oli käytetty maailman sivu, mutta englantilainen Samuel Fox kehitti kokoontaittuvan teräskehikon vuonna 1852 ja sateensuojasta tuli arkinen käyttöesine.

Ranskalainen maalari ja tamperelainen valokuvaaja ovat tavoittaneet kuvaansa saman tunnelman. Ilman ja valon voi aistia. Keveän tihkun tai raskaampien pisaroiden täyttämää ilmaa voi kuvitella hengittävänsä.

Nyt, kun katson kahta kuvaa rinnan, huomaan hauskan yksityiskohdan. Kummastakin löytyy kärrynpyörä. Pariisissa se näyttää olevan hieman hienostuneemmassa ajopelissä. Kirjoitin Caillebotten taulusta aikanaan muutaman rivin romaaniini Saat toivoa kolmesti. (Like 2007) Lainaan kappaleet tähän:

”Tsehovista hän kuitenkin muistaa, että Lontoossa on maailman suurin kirjakauppa, Foyles. Siitä ei synny suunnitelmaa, se on vain ajatuksen kappale, joka ajelehtii irrallaan, ja hän tarttuu siihen, että jotain olisi, että liike jatkuisi. Hän ajaa metrolla Harrodsin tavaratalon kulmalle, juo vastapäisessä kahvilassa oluen, kysyy taksikuskilta tietä Foylesille ja unohtuu lopulta kiertelemään kerrosten ja loputtomien hyllyrivien väliin.

Hän katselee kiiltävälle paperille painettujen taidekirjojen kuvia ja lukee vain kuvatekstit maalausten vierestä. Hän tuijottaa pitkään Gustave Caillebotten maalausta Paris Street, Rainy Day, 1877. Taiteilija on ikuistanut harmaaseen katunäkymään uuden keksinnön, sateenvarjon, jonka suojassa ihmiset kulkevat yksin – tai kaksin, mutta siitä huolimatta erillisyyttä ja yksinäisyyttä tuntien. Maalauksen ihmiset ovat määrätietoisessa liikkeessä, joka kuljettaa kaikkia erilleen toisistaan. Saman sateenvarjon alla kulkevat mies ja nainen ovat yhdessä ja yksin. Kummankin huomio on kiinnittynyt johonkin ulkopuoliseen, jonka taiteilija on halunnut rajata taulusta pois.”

Athos ja Aamu-tv

by

22.8.2012

15:54

Leave a comment on Athos ja Aamu-tv

Kirjalliset näyttämöt, Kulttuuri, Psykologinen romaani, Usko ja uskonnot

, , ,

En katso koskaan aamu-televisiota. Tänään tein poikkeuksen. Kaveri soitti ja kertoi, että ohjelmassa puhuu uskontotieteen dosentti René Gothóni. Haastattelussa mies kertoi käynneistään pyhän Athosvuoren luostareissa.

Athos, Kreikka 2001.

Vierailin samassa paikassa vuonna 2001. Ortodoksisen luostarilaitoksen keskus sijaitsee Pohjois-Kreikassa Khalkidiken niemimaalla. Athos on yksi Euroopan vaikeapääsyisimpiä paikkoja. Tilaisuuden tarjouduttua lähdin matkaan uteliaisuudesta

Autonomisen munkkivaltion alueelle, Jumalanäidin puutarhaan, ei ole päässyt ainoatakaan naista tuhanteen vuoteen. ”Pyhiinvaeltajat” tarvitsevat aluehallinnon viisumin. Vierailijoiden lukumäärä on tiukasti rajoitettu ja ”vääräuskoisia”, joihin luterilaisetkin luetaan, lasketaan luostarialueelle vain muutama vuorokaudessa.

Athos, (Karyes) Kreikka 2001.

Vietin Athoksen eri luostareissa sallitut kolme vuorokautta. Tarkoituksena ei ollut haalia kirjallista materiaalia, mutta niinhän siinä kävi. En halua blogissani haikailla menneitä. Koska Athos kuitenkin pulpahtaa eri medioissa esiin säännöllisin väliajoin, pistän tänne ensimmäisen sivun romaanistani Saat toivoa kolmesti (Like 2007).

Athos, Kreikka, toukokuu 2001.

Tarina lähtee liikkeelle öisestä luostarista, kiertää Athoksella ja päätyy monen mutkan kautta takaisin Suomeen. Tämän jutun lopussa on myös kotisivuni linkki, josta löytyy sarja Athoksella ottamiani valokuvia.

……………………………………………………………………………………………….

En näe mitään, vaikka avaan silmäni. Pimeys on niin tiheä, että sen voi tuntea kevyenä painona kasvoillaan.

Kaikki muut ovat lähteneet, vain viereisestä vuoteesta kuuluu kevyt kahahdus, kuin italialainen liikahtaa. Jos hän nousee ja alkaa pukeutua, annan hänen lähteä ennen minua. Jäisin mieluummin vuoteeseen kuin nousisin aamuyöstä jäätävän kylmään huoneeseen.

Makaan kapeassa rautavuoteessa selälläni. Erotan käytävästä askeleita. Kun ne ovat kaikonneet ja kaikki on äänetöntä, kuulen pimeyden. Olen kietoutunut tiukasti kahteen peitteeseen ja vetänyt ne leukani ylitse. Makaan huopien sisällä liikkumatta ja tunnen hengityksen lämmön kasvoillani.

Ajattelen perhosen toukkaa hauraan kotelon sisällä, pimeydessä ja ahtaudessa. Se on kehrännyt itselleen vankilan omasta eritteestään. En usko, että toukalla voi olla aavistusta kuoriutumisen jälkeisestä elämästä, jossa siivet kantavat sen lentoa ilman kirkkaudessa.

Viivytän hetkeä jolloin pitää nousta ja kaivaa repusta kaikki mukaan varatut vaatteet – kulkea sitten pimeää käytävää taskulampun valossa: ensin aulaan, sitten kerros alas ja muurin kylkeen tuettuja kuluneita puuportaita luostarin pihalle.

Pelkään, että kaikki päättyy lopulta huonosti. Haluan hyvän ennusmerkin ja ajattelen, että jos kohtaan pihalla ensimmäiseksi koiran, se tuo minulle onnea. Kuvittelen takkuisen hahmon, kun se häilähtää taskulampun laihaan valoon. Ojennan käteni. Kun koira nuuhkaisee minua, kosketan kaulan sivua ja silitän karkeaa turkkia. Se on hyvä ennen. Niin päätän.

Ilma kirpaisee iholla kylmänä kuin veteen sukeltaessa. Hytisen ja hapuilen vaatteet päälleni. Peltikamiina on varmasti sammunut jo alkuyöstä. Potkaisen varpaani sängynlaitaan, sihahdan ja puren hammasta. Iltakahdeksan jälkeen ei saa sytyttää sähkövaloa. Ovensuuhun ripustetussa lampussa ei ole pisaraakaan öljyä. Vain kuiva sydänlanka kiemurtaa lasisessa säiliössään kuin kuollut sisilisko.

……………………………………………………………………………………………….

Valokuvia Athokselta: http://www.juhasiro.fi/athos.htm

Äidinpojat ja aikuisen miehen idea

by

16.8.2011

15:35

2 kommenttia artikkeliin Äidinpojat ja aikuisen miehen idea

Esseet, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat

, , ,

Usein käy niin, että asiat ottavat vauhtia toisistaan. Vastaus löytää kysymyksen kuin itsestään. Olin lukemassa vastausta, kun sain sähköpostissa kysymyksen. Lainaan tähän pari riviä anonyymisti ja lähettäjän luvalla:

”Luin pari päivää sitten kirjasi Saat toivoa kolmesti – ja pidin paljon. Odotin siitä ’miehisempää’, kuten jotkut ovat sanoneet, mutta se oli pikemminkin inhimillinen. En nähnyt siinä mitään erityisen miehistä. En tiedä oliko tuo loukkaus, ei ainakaan ollut tarkoitus. /…/ Upea teos, annoin vanhemmilleni luettavaksi.”

Sandro Botticelli: Pallas ja Kentauri, n. 1482/83

Julkaisin kyseisen romaanin neljä vuotta sitten. Kysymys tekstin miehisyydestä tai feminiinisyydestä on mielenkiintoinen. Sukupuoli suodattuu tekstiin aina jollain tavoin, mutta asia ei ole noin yksinkertainen. Omalta kohdaltani solmut suoristaen: naisellinen puoleni ei vähennä miehisyyttäni. Käteen vain sattuu istumaan soppakauha vasaraa luontevammin. Uskon sen näkyvän tekstissä.

Kirja, jota sähköpostin saapuessa luin, oli Juhani Syrjän Aurinkovuoren pirut (Gummerus 1988). Hienoja esseitä, jotka havainnoivat kirjailijoita ja kirjoittamista historiallisen perspektiivin lisäksi myös hyvin henkilökohtaiselta tasolta:

”Länsimainen ihminen on paljolti kirjallisuuden tuotetta. Käsityksemme oikeasta ja väärästä, syystä ja seurauksesta, intohimosta ja kohtuudesta, vihasta ja rakkaudesta on kirjallisuudesta peräisin – myös käsityksemme ajasta.”

Syrjä analysoi kirjailijan ja lukijan suhdetta, kotimaisia tekijöitä, mutta yhtä hyvin Dostojevskia, Márquezia tai Goldingia. Ja lopulta myös tekstin feminiinisyyttä tai maskuliinisuutta.

”Kodeissa joihin syntyy lyyrikoita hallitsevat naiset, väittää Milan Kundera romaanissa Elämä on toisaalla. Kun väitteen havahduttamana ajattelee suomalaista kirjallisuutta ja maailmankirjallisuutta nimi nimeltä, tuotanto tuotannolta, tekee mieli panna paremmaksi ja sanoa, että ilmaisulajistaan riippumatta mieskirjailijat ovat melkein aina äidinpoikia ja kantavat epätavallisen suurta feminiinisyyttä olemuksessaan. /…/

Aikuisen miehen idea on kuin korkea ja leveä oviaukko, jonka vain äärimmäisen harvat kykenevät täyttämään. Niille, jotka lähellekään raameja yltävät, antaa maailma mielellään voimien mukaisen konkreettisen kuorman.

Sillanpää on kirjailijanlaadultaan lyyrikko ja puhtain mahdollinen äidinpoika. Useimmista kaltaisistaan hänet erottaa se, että hän ei näytä vajaasta miehuudestaan juuri kärsivän. Kunderan Jaromilin, äidinpoikalyyrikoiden perustyypin tavoin Sillanpää on tuskin etsinyt pehmeäpiirteisistä kasvoistaan silmien kovuutta tai suun julmaa viivaa jossakin tietyssä, haetussa ilmeessä.”

Rivit löytyvät kirjan päättävästä esseestä ”Aurinko ja sälli”. Syrjän päätelmiin – siis vastauksiin – voi alkaa sorvailla uusia kysymyksiä eri kanteilta. Pohjaksi suosittelen Aurinkovuoren pirujen lukemista. Ties vaikka kävisi kuten Syrjä sanoo: ”Kirjoittajan perusoikeuksiin kuuluu, että jokainen teksti löytää itseään älykkäämmän lukijan.”

Rakkaus ja kirjailijan työmaat

by

11.9.2010

14:56

Leave a comment on Rakkaus ja kirjailijan työmaat

Kansallissosialismi, Kirjalliset näyttämöt, Psykologinen romaani, Valokuvat

, , , , ,

Pirkkalaiskirjailijat alkavat järjestää proosaklubeja. Haastattelija sekä kaksi kirjailijaa, joista ainakin toinen on Pirkanmaalta. Vierailen Virpi Hämeen-Anttilan kanssa illassa, jonka otsikkona on ”Mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme rakkaudesta.” Rakkaus on kiperä sana. Latautunut ja silti kliseeksi kulunut. Illan otsikko on hieno ja haastava.

Normandia, Caen, kuva maihinnousun museosta.

Aion lukea tuoreempaa tekstiä, mutta myös otteen romaanistani Saat toivoa kolmesti (Like 2007). Aikanaan, lähdetöitä tehdessäni listasin muistikirjaani 25 eri näkökulmaa lähestyä rakkauden olemusta. Ne kaikki tulivat tavalla tai toisella käsiteltyä kirjassa. Tässä numero 13, rakkaus jossa ulkopuolinen tuhoaa kummatkin rakastavaiset. Kuva on otettu valokuvasuurennoksesta vieraillessani Normandian maihinnousun museossa kaksi vuotta ennen kirjan julkaisua.

”Tappajat ja kiduttajat ovat aina olleet naissuhteissaan pettyneitä ja katkeroituneita miehiä. Täyttymättömästä intohimosta on syntynyt yhtä hyvin sonetteja, kirjallisuuden klassikoita kuin massamurhiakin.

Ajattelin hetken, lähes kiihottavan innostuneena, että aihetta voisi käyttää johonkin tekstiin. Kuvaisin joukkotuhon törmäämistä kahden toivottoman, mutta vielä elämästä kiinnipitävän ihmisen onneen, joka kiteytyy niin sentimentaaliseen sanaan kuin rakkaus.

Lomittaisin kahden ihmissuhteen päiväkirjat. Kuvaisin natsijohtajan kuiviin rutiineihin näivettyneen suhteen rinnalle alistetun intohimon, joka kukkii ennen kuolemantuomiota. Asettaisin vastakkain upseeriperheen puhumattoman ja katkeruudella kyllästetyn ilmapiirin ja heidän kaksi uhriaan, jotka elävät kiihkeän tunteen viimeisestä liekistä. Turvallisuuden tunne vastaan turvattomuus, josta löytyy vielä surullista toivoa.

Muistan kuvan, jossa saksalaisupseeri hirttää omakätisesti ranskalaisen vastarintaliikkeen nuoren tytön ja pojan. Tyttö roikkuu jo köydessä kuolleena, hänen ilmeessään ei näy tuskaa, on kuin hän nukkuisi pää vinossa, niska huonoon asentoon vinksahtaneena. Suupielet ovat valahtaneet alas, köysi on painunut niin syvälle kaulaan, ettei sitä näy – se kohoaa ylös hänen kiharoittensa takaa, jotka latoon siivilöityvissä auringonsäteissä näyttävät kuin niiden ympärillä leijuisi kultapölyä. Poika on hengissä vielä, upseeri kurkottaa sotilaiden katsellessa köyttä hänen kaulaansa. Miehen ilme on määrätietoinen ja täydellisesti tehtäväänsä keskittynyt. Valo osuu hänen kasvoihinsa, koppalakin mustaan lippaan ja kokardiin. Poika on sulkenut silmänsä ja kääntänyt päänsä pois tytöstä, jonka ruumis riippuu aivan hänen edessään. Hänen kätensä on sidottu selän taakse, hänen päällään on puvun takki ja päässä pehmeäkankainen lippalakki. Pojan raottuva suu näyttää siltä kuin hän saattaisi puhjeta nauruun ja itkuun yhtä aikaa. Kasvot ovat silti tyynet, niille on laskeutunut ilme, joka kertoo, että hän on jo muualla, kaukana ladosta, sotilaiden tuijotuksesta ja köydestä, joka kohta kiristyy hänen kaulaansa. Kukaan ei voi tietää hänen viimeisiä ajatuksiaan.

Minä olen varma, että hän ajattelee tyttöä. Heitä kahta yhdessä.”

………………………………………..

Mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme rakkaudesta. Proosaklubi Teatterikahvila Kivessä Tampereella 21.9.2010, klo 18.00

…………………………………………