Tapanani on heitellä kirjoituspöydän alimmaiseen laatikkoon lehtileikkeitä. Niistä löytyy materiaalia käsikirjoituksiin – tai ne sisältävät selvää kolumnin ainesta. Yksi tällainen on odotellut paikkaansa päälle pari vuotta.
Joulukuussa 2007 lama ja kasvavat työttömyyslukemat eivät vielä olleet jokaisen uutislähetyksen pääaiheita. Metallityöväen liiton puheenjohtaja Erkki Vuorenmaa täytti 60 vuotta ja toimittaja teki hänestä haastattelun. ”Mahtiliiton puheenjohtaja näkee keskitetysti sovituissa palkkaratkaisuissa mahdollisuuden uudistaa yhteiskuntaa, tehdä siitä vieläkin kilpailukykyisempi.”
Haastattelun jatko sujuu mallikkaasti ja miehestä syntyy jämäkkä kuva, kun hän kertoo huolestaan sosiaaliturvasta ja yhteiskunnan hyvinvoinnista. Mutta sitten – aivan viime riveillä – suussa odotellut sammakko loikkaa: ”Hyvinvointiyhteiskunta ei kestä, jos vapaamatkustajia on liikaa. Yhteiskunnan rahoilla ei voi loputtomasti elää, ellei ole omaa panosta eli työtä. Kaikki eivät voi olla rahattomia runoilijoita, Vuorenmaa tokaisee.”
Ja mitä tekee toimittaja? Hän nostaa populistisen typeryyden jutun pääotsikoksi. Toisen ihmisen ajatuksia ei pitäisi arvailla, mutta minulla on aavistus, että olkapäällä istuva pieni piru kuiskasi ratkaisun hänen korvaansa. Hyvä! Otsikko on myös monen mieleen, tottakai. Siksi se niin säväyttävä onkin. Hienolla vaistolla valittu piikki.
Vuorenmaan sukupolvella on rasite. Käsite työstä menee heidän mukanaan hautaan. En näe tässä tarpeelliseksi selvitellä runoilijoiden tulonlähteitä. Ehkä joku heistä on opettanut puheenjohtajan lapsille koulussa äidinkieltä. Ja ties mitä muuta, mene ja tiedä.
Ja lopuksi jotain tämän aamun lehdestä. Kimmo Oksanen on julkaissut pamfletin Kerjäläisten valtakunta. Ote siitä: ”Miksi kerjäät Helsingissä”, kysyin huonolla italiallani. ”Minulla ei ole työtä Budapestissä”, Solt vastaa yhtä huonosti. ”Eihän sinulla ole töitä täälläkään!” ihmettelin. ”Tämä on minun työtäni”, hän vastasi.
