”Moraalin kohentamiseksi on tingittävä vaatimuksista”

Tarinasta on kaksi versiota: kun saksalaiset joukot marssivat Puolaan, Gestapo kaivoi esiin juutalaisen vastarintaliikkeen aktiivin Stanislaw Jerzy Lecin ja toimitti hänet Tarnopolin kuolemanleiriin. Sodan loppuvaiheessa kuolemaantuomitut pantiin kaivamaa ojaa, johon heitä ammuttiin. Lec tovereineen onnistui pakenemaan pimeyteen, ja he onnistuvat vaihtamaan ylleen aiemmin varastetut SS-univormut.

Tarnopol, Puola, heinäkuu 1941.

Rankemman version mukaan Lec lapoi omaa hautaansa, kunnes karkasi vartijan päälle ja tappoi tämän. Vaihdettuaan univormun ylleen, hän pakeni vartiomiesten ohitse leirin portista.

Jerzy Lec (1909 – 1966) opiskeli lakimieheksi, mutta toimi runoilijana ja lehtimiehenä sekä teki poliitista kabareeta. Sodan jälkeen Lec vietti kaksi vuotta myös maanpaossa Israelissa. Puolaan paluun jälkeen hänellä oli vaikeuksia sensuurin kanssa. Kirjoittamisensa ohella hän käänsi kirjallisuutta venäjästä, ukrainasta, ranskasta ja saksasta. Omaan bibliografiaan kertyi viitisentoista julkaisua.

Stanislaw Jerzy Lec

”Kirjailijaksi ei synnytä. /…/ On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Erno Paasilinnan motoksi mielletty aforismi on epälooginen ja väärinymmärretty. Ja useimmiten väärissä paikoissa siteerattu. Lecin kohdalla ajatuksella saataisi olla katetta. Sota, keskitysleirikokemukset, sensuuri ja poliittiset ristiriidat muokkasivat ja kyynisivät kirjailijan asennetta.

Puolan tilannetta Lec kuvasi osuvasti: ”Meitä sanotaan lännessä idäksi, idässä länneksi.” Henkilökohtaisella tasolla hän käytti ”partaveistä ja dynamiittia, katkaisematta kenenkään kaulaa.”

Lecin aforismien tyyli on puhekielinen, lyhyt, kriittinen, lakoninen ja kaikkia ideologioita hylkivä. Riveillä saattaa vilahtaa patetiaa, huumori on mustaa ja asenne Vastakarvaan. Esimerkit löytyvät saman nimisestä kokoelmasta, joka julkaistiin Tuomas Anhavan ja Ville Revon kääntämänä 1968.

Ensimmäisen suomenkielisen painoksen julkaisu 1968.

Heikoin rengas on vahvin. Siitä ketju murtuu.

Kello lyö. Kaikki.

Kymmenen käskyn ”älä tapa” kuulostaa kehotukselta, mutta on oivallus.

Tilanteen avain on usein naapurin ovessa.

”Se on vain meteori”, sanoi kynttilä halveksivasti.

Aatteiden taistelussa kaatuu ihmisiä.

Me teimme lippuja punaisista tyynynpäällisistä sillä välin kun muut tekivät lipuista tyynynpäällisiä.

Kuolemattomuuden ensimmäinen ehto on kuolema.

Ulos pääsee useimmiten siitä mistä meni sisään.

Mitä ei voi kuvitella, sitä on usein kaupan.

Hyvä neuvo kirjailijoille: Tietyllä hetkellä lakatkaa kirjoittamasta. Jopa ennen kuin olette aloittaneet.

Luottakaa ihmisen järkeen: on paljon mitä he eivät opi ymmärtämään.

Posetiivi jauhaa nuuskaksi sävelmän kuin sävelmän.

Ajattelemattomuus on kuolemaksi. Toisille.

Viimeistä edellinen mohikaani tappaa viimeisen päästäkseen hänen paikalleen.

Missä nauraminen on kielletty, siellä ei itkeminenkään yleensä ole sallittua.

Minä tarjoilen teille makealla kuorrutettuja karvaita pillereitä. Pillerit ovat vaarattomia, myrkky on makeudessa.

Moraalin kohentamiseksi on tingittävä vaatimuksista.

Minä olen kaunis, minä olen voimakas, minä olen viisas, minä olen hyvä! Ja kaiken tämän minä olen itse älynnyt!

…………………………………………

Tämän jutun parina sopii lukea myös aiempi: ”Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä”. linkki

”Typerää ei voi auttaa”

Hain hyllystä aivan muuta, kun silmiini sattui vuosien takainen divarilöytö. Kerttu Wannen aforismikokoelma Riitaa sovussa, jonka hän julkaisi 1947.

Kerttu Wanne, Riitaa sovussa (Gummerus 1947)

Tänään aforistinen ilmaisu elää renessanssia. Tuli&Savu -lehden tuoreen numeron teemana on Runo-Aforismi. Virpi Alanen kirjoitti kevään Parnassossa aiheesta, Savukeidas julkaisi teoksen Mitä aforismi tarkoittaa ja Suomen aforismiyhdistyksen lisäksi vastaavia on perustettu useaan kaupunkiin. Blogeista ja paljosta muusta puhumattakaan.

Kaivan tänne kotihyllystä muutaman aforistikon ja esimerkkejä heidän tuotannostaan. Kerttu Wanne (1905 – 1963) opiskeli viulunsoittoa Helsingissä, Berliinissä ja Pariisissa. Hän konsertoi eri puolilla Eurooppaa, myös Yhdysvalloissa, jossa teki lisäksi neljä levytystä.

Kerttu Wanne, Pariisi 1934.

Kirjallinen tuotanto käsitti kolme aforismikokoelmaa, runokokoelman ja esseitä. Julkaisut ovat epätasaisia, aforistista ilmaisua rasittaa ikiaikainen vaiva. Muoto ja ilmaisu kiteytyy samaan kaavaan, kun antiikin aikaisia pohdintoja sovitellaan yhä uusiin vaatteisiin.

Parhaimmillaan ilmaisu on otsikon kaltaisissa tiukoissa ja tylyissä toteamuksissa, joista monihahmotteisuutta on karsittu. Heikoimmillaan toisteisissa kliseissä: ”Vaikeinta on elää sovussa itsensä kanssa.”

Aforismeista muotoutuu pahimmillaan ”Ikuisia ajatuksia”, dekoratiivista höttöä, jota kerätään lahjakirjoiksi kansien väliin. Kolmen vuoden takainen juttuni aiheesta löytyy tästä linkistä. Siinä sivutaan myös aforismia eri aikakausina.

Lopuksi ja sarjan aluksi terävintä kärkeä Kerttu Wannen kokoelmasta:

Typeryydenkin vuoksi voi nimi säilyä historiassa.

Itsepäisyydestäkin kuollaan.

Erehdymme usein opettamaan niitä, jotka jo osaavat.

Hyödyllinen ystävyys kestää.

Kaikkien myötätunto olisi sietämätöntä.

Huonoa ei puolusta se, että löytää toisen huonon.

Pienellä rakkaudella on suuret vaatimukset.

Vuodet laimentavat mielitekojamme.

Erikoinen ei vielä ole omintakeista.

Röyhkeys lähestyy usein madellen.

Pieni ylpeys ei unohda antaa vastaiskua.

Sivistyksen puute sekoittaa asioiden oikean järjestyksen.

Ihmiset usein jo uskovat, mitä he vasta toivovat.

Ensin moititaan mestaria, sitten häntä jäljitellään.

Vanhaa neroutta ei lyödä laudalta lahjattoman nuoruuden voimalla.

…………………………………………..

Kerttu Wannen kuva Museoviraston kokoelmasta. Studio Lipnitzki, Pariisi 19.9.1934

Miksi ette tanssi?

Viime sunnuntaina 14.7. tuli jälleen todistettua miten vähin eväin voi syntyä hyvän leffan käsikirjoitus. Pieni ja kirkas idea riittää jos siinä on syvyyttä. Dan Rushin ohjaama Neighbor for Sale perustuu Raymond Carverin novelliin Miksi ette tanssi? Elämästä tempaistulla fragmentilla on mittaa reilut kuusi sivua.

Neighbor for Sale, ohjaus Dan Rush 2010.

Elokuva taustoittaa tarinaa enemmän, ja Will Ferrell tekee pääosassa vakuuttavan roolin. Alkuperäinen novelli leikkaa elämästä vain öylätin ohuen siivun, mutta juuri kipeimmästä kohtaa. Joku toinen kirjailija olisi tehnyt aiheesta romaanin, Carverille riitti muutama sivu, josta turhat selitykset on riisuttu.

Vaimo on jättänyt miehen, tämä kantaa tavarat ulos. Entisen elämän rojut ovat kaupan, eikä hinnalla ole väliä. Paikalle osuu nuoripari, joka alkaa naukkailla viskiä miehen kanssa. Kontrasti ottaa kipinää, mutta kuten Carverin teksteissä aina, vasta viimeiset lauseet etäännyttävät tarinalle sen syvyyden.

Miksi ette tanssi? löytyy Keltaisessa kirjastossa 1998 julkaistusta kokoelmasta Vielä yksi asia. Vajaaseen kolmeensataan sivuun mahtuu kahdeksantoista toinen toistaan tiukempaa novellia. Suosittelen.

Kirjoitin tänne keväällä muutaman rivin Arto Lapin ja Juha Raution tuoreesta Carverin valikoitujen runojen käännöksestä Sateisten päivien jälkeen. Julkaisu on jäänyt hämmästyttävän vähälle huomiolle. Turun Sanomissa oli arvio, jonka kanssa en ole kaikesta samaa mieltä (linkki).

Lehden kritiikki toistaa kaavaa, jota käytettiin jo Carverin eläessä. Kaikkia tekstejä ei pidetty runoina lainkaan, vaan säkeisiin pätkittynä proosana. Uudesta suomennoksesta löytyy lyhyt juttuni tästä linkistä. Postauksesta löytyy myös lisälinkki niille, jotka haluavat syventää asiaa hieman enemmän.

Seuraavaksi jotain aivan muuta. Lupaan olla kirjoittamatta tänne Carverista enää.

Mausoleumi, runoutta suurempaa runoutta

Kari Aronpuro (s.1940) on yksi Suomen palkituimmista kirjailijoista. Bibliografiasta löytyy yli kaksikymmentä teosta, valtaosin lyriikkaa. Esikoisteos, Peltiset enkelit ilmestyi 1964.

Kari Aronpuro

Aronpuro on tehnyt usean runokokoelmansa loppuun käännöksiä arvostamiltaan runoilijoilta. Tuoreina töinään hän on suomentanut kaksi merkittävää kokoelmaa, ruotsalaisen Werner Aspenströmin Vuosikertomus, runoja kuudelta vuosikymmeneltä ilmestyi 2011. Hans Magnus Enzensbergerin MAUSOLEUMI puolestaan tänä keväänä, kummatkin ntamon kustantamina.

Enzensberger (s.1929) on monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, Saksan sodanjälkeisen runouden kenties merkittävin tekijä. Hän on mukana myös yhteistyöhankkeessa Die Andre Bibliothek, jonka julkaisuista on Die Zeit -lehden mukaan kasvanut ”maailman kaunein kirjasarja”.

Hans Magnus Enzensberger

Yli kymmenen vuoden takaisessa haastattelussaan Enzensberger kertoo, ettei ole runoilijana pitänyt avantgardisista kokeiluista: ”En ole koskaan ollut kiinnostunut sanaleikeistä tai dekonstruktiosta.” Hän pitää yhtenä esikuvistaan William Carlos Williamsia, jonka runoudessa yhdistyvät tunteet ja älyllisyys.

Enzensberger korostaa haastattelussaan miten runoudesta puhuttaessa tehdään edelleen turha kahtiajako tunteiden ja älyn välillä. ”Älyn merkitystä tunteille ei vieläkään osata oikein tunnustaa ja tajuta, oivaltaa.”

Enzensbergeriltä on aiemmin käännetty kaksi nuortenkirjaa, esseekokoelma ja Markku Inton suomentama ja Sammakon kustantama Runoja 1950 – 2000. Mausoleumi julkaistiin 1976, nyt käsillä oleva käännös on eurooppalaisen runouden merkkitapaus, teos johon on latautunut ”ikuisuusarvoa”.

Kyse ei ole runokokoelmasta, vaan teoksesta. Mausoleumi näyttää, millaiset ovat runon kielelliset ja kirjalliset mahdollisuudet. Saatesanoissaan Aronpuro kuvaa tekstejä balladeiksi edistyksen historiasta. Enzensberger ”sanoutuu irti perinteisistä eeppisen runouden konventioista. Hän ei noudata totuttuja kieli- ja ajatteluvaateita.”

Hans Magnus Enzensberger: Mausoleumi. Suom. Kari Aronpuro

Mausoleumissa kirjailija läpivalaisee kolmenkymmenenseitsemän läntisen perinteen ”suurmiehen” myytit: kirjailijoita, kirjanpainajia, lääkäreitä, matemaatikkoja, keksijöitä, tilastotieteilijä, taikuri, tutkimusmatkailija, taloustieteilijä, diktaattori…

Tekstien satiiri on viiltävää ja tuo totuttuihin näkemyksiin uusia kulmia. Mikä on oikein ja mikä väärin? Mikä aitoa, mikä väärennettyä? Miten moraali joustaa ja muuttuu historian peilaamana? Enzensbergerin omin sanoin: ”Suuruudenhulluus on tauti, josta ei parane nopeasti.”

Lainaan kulttuurifilosofi ja mediatutkija Marshall McLuhanin kuuluisinta lausetta: ”Väline on viesti.” Mausoleumin väline on runo. Viesti on se, että historian henkilöitä näin syvältä luotaavaa teosta ei olisi voinut muun kaltaisella kielellä kirjoittaa. Teksti on kuin aseen liipasin, josta painettaessa laukeaa jotain suurempaa.

Mausoleumi on innostava teos, kielellisen intensiteettinsä lisäksi se herättää kiinnostusta kuvaamiinsa henkilöihin ja pistää penkomaan tietoa: Giovanni Piranesin grafiikka, käykö se yksiin tekstin kuvausten kanssa? Oliko Charles Darwin rajoittunut ja laiska autisti? Mitä mietti V.M. Molotov eläkepäivinään? Entä Alain Turingin luonnekuva, matemaattisen neron, joka kutoi käsineensä itse.

Kääntäjän saatesanoissa kysytään Mitä on historia? Mitä on edistys, ja mitä seuraamuksia on länsimaisen kulttuurin edistyksellä? Aronpuro mainitsee myös poikkeuksellisen pitkästä suhteestaan Enzensbergerin runouteen. Olisi vaikea kuvitella Mausoleumille luontevampaa ja tarkemmin työhönsä suhtautuvaa suomentajaa, varsinaista sukulaissielua.

Mausoleumi palauttaa uskoani runoutta suurempaan runouteen. Pitkien ja proosamaisten tekstien massasta on vaikea valita esimerkkiä, mutta tarjoan tähän viimeiset säkeet runosta, joka ajoittuu ”quattrocentoon”, eli myöhäiseen keskiaikaan. Kuten arvaattekin, kyseessä on metallityömies ja keksijä Johann Gutenberg.

Gensfleish, vanha peilintekijä Mainzista,

saamamiesten velkoma, puolisokea, ei suitsutukselle

tuoksuen, vaan vernissalle ja noelle

haisten. Hän häipyi sulan metallin

höyryyn. Tämä tässä, musta

valkoisella paperilla, jäi jäljelle:

Keinotekoisen kirjoittamisen taito,

quattrocenton lyijyinen jälkimaku

…………………………………………………….

H U O M !

Ylihuomenna kalastetaan, joten Perjantairunoksi kelpaa katsoa pari vanhempaa juttua. Mainittua Werner Aspernströmiä käsittelin heti Vuosikertomuksen ilmestyttyä. (linkki)

William Carlos Williamsista kertova juttu Nerouden lyhyt oppimäärä löytyy yli kolmen vuoden takaa. (linkki)

……………………………………………………..

Perjantaipullo vai polttopullo

Pidän Perjantairunosta kiinni vaikka pikapäivitys tulee kiireen kierästä. Huomenna liputetaan Eino Leinolle ja vietetään runon ja suven päivää. Tampereella paikallinen kirjoittajayhdistys järjestää Tallipihalle yleisötapahtuman. (linkki)

Tahirin aukio, Kairo. Heinäkuu 2013.

Tapahtuman teemaksi on valittu  v  ä  h e m m i s t ö t. Esiintyjänä etsin jotain sopivaa 365 runon kokoelmastani Babel. Vähemmistö on joskus vaikeasti määriteltävä. Katsomiskulmaa vaihdettaessa enemmistöstäkin voi tulla vähemmistö. Tai toisin päin.

Ehkä valitsen suomalaisuuden ja runollisen kesäpäivän vaihtoehdoksi laajemman ja ajankohtaisemman kulman. Päivän tilanne on sellainen. Vaan koskapa ei olisi ollut.

……

Sotaan ja rauhaan riittää yhden ihmisen teko

……

Hävittäjät Välimeren ja Maghrebin taivaalla

……

mielenosoitus

mellakkapoliisit

turvallisuusjoukot

kyynelkaasu

savukranaatti

polttopullo

kivi kilpi kypärä

konepistooli

tulitus

verilöyly

……

Maailmanloppu on aina henkilökohtainen,

eikä siinä ole mitään uutta. Ilmestyskirjan enkelit

puhaltavat yhä tuomiopäivän pasuunaa.

……

Kuva: Tahirin aukio, Kairo. (Iltalehti AP)

Simpanssin kauneus

Kirjoitin tänne toukokuussa jutun, johon keräsin parikymmentä loistavaa romaanin aloitusta. (linkki) Joukossa oli selailtu kirja, joka vasta odotti lukuvuoroaan. Dieter Wellershoffin Simpanssin kauneus herätti huomioni Huutonetissä, ja sijoitin romaaniin 8 euroa. Nyt Markku Mannilan kääntämä, 1979 julkaistu kirja on luettu. Kokemus oli painajaismainen ja poikkeuksellisen ahdistava – voin siis suositella.

Simpanssin kauneus, suom. Markku Mannila. Tammi 1979.

Kyseisen kirjan lisäksi Wellershoffilta on suomennettu vain kahden pienoisromaanin tuplapainos: Seireeni & kaskaan huuto Olli Sinivaaran kääntämänä 2010. Palkitun saksalaiskirjailijan bibliografiasta löytyy viitisenkymmentä nimikettä: lyriikkaa, näytelmiä, esseitä ja romaaneja.

Miksi suosittella kirjaa, joka kuvaa ihmisen kamppailun lohdutonta lopputulosta? Syy on kielellinen ja kirjallinen. Camusin Sivulliselle ei hyvin käy, Kafkan maailmassa yksilön pyrkimykset lannistetaan. Jean-Paul Sartren Inhon eksistentialismi ahdistaa, Wellershoff kiristää vieteriä vieläkin tiukemmalle.

Hakeakseni vertailulistaan vielä pari nobelistia, Simpanssin kauneudessa on häive Elfriede Jelinekin Pianonsoittajan rujoa ja painostavaa seksuaalisuutta. Päähenkilöä ympäröivä todellisuus on ankea kuin Herta Müllerin totalitarismin kuvauksessa Sydäneläin. (linkki)

Wellershoffin romaani on esimerkeistä huolimatta täysin omaehtoinen kuvaus päähenkilönsä Klaus Jungin tappioiden tiestä. Siitä miten elämä kääntyyy sisäänpäin, kuin sukeltaisi ja jäisi pinnan alla verkkoon kiinni. Lopulta väistämättömyyteen ja ahdistukseen alkaa kiertyä synkkää ja outoa kauneutta.

Simpanssin kauneus etenee objektiivisen kertojan näkökulmasta. Kun päähenkilöllä on syytä tyytyväisyyteen, en muista kirjallisuudesta tähän hätään yhtä pienestä leimahtanutta ainoaa lämmön kipinää:

”Jung löysi vain yhden vapaan pikkupöydän automaattioven luota ja tilasi annoksen kahvia. Tuntui hyvältä lausua toivomus ja tietää, että se täytettäisiin.”

…………………………………………..

Dieter Wellershoff (s.1925) opiskeli Bonnin yliopistossa. Kirjallisuustieteen tohtori, työskennellyt myös kustannustoimittajana. ”Luokiteltu” aikanaan Kölnin koulun ja Saksan uuden realismin edustajaksi.