Mitä useampi kokki, sen kiinnostavampi kirja!

Kirjailijan keittiössä (Siltala 2022) on Tuija Välipakan toimittama tuore ”keittokirja”, joka on kaikkea muuta: keittokirjojen ja gastronomian historiaa kiinnostavasta kantista, asiaa ruokatottumuksista ja yksilöiden suhteesta ruokaan, romaanien ruokakuvauksia, ravintoasiaa identiteettikysymyksenä ja ennen kaikkea vierailut kahdentoista kirjailijan keittiössä. Siitähän se vasta tarinoiden soppa syntyy. Kaiken kukkurana kirjailijoiden omat suosikkireseptit.

Reseptinsä jakavat (kirjan julkaisujärjestyksessä) Juha Siro, Johanna Sinisalo, Ville Hytönen, Sirpa Kähkönen, Outi Pakkanen, Marko Annala & Inga Magga, Tuija Välipakka, Viggo Wallensköld, Leena Parkkinen, Anneli Kanto, Sofi Oksanen, sekä edesmenneen Vexi Salmen suosikkireseptin Katri Wanner-Salmi. Leena Parkkisen sanoin: ”Ruoka on olennainen osa kommunikaatiota.”

Historiaosuudesta löytyy tieto jopa varhaisimmista leipähavainnoista. Koillis-Jordaniasta löydetyillä leivänmuruilla on ikää 14 400 vuotta. Kivikautisten löytöjen perusteella on analysoitu vanhin suomalainen ”ruokaresepti”, puolukoita ja hylkeenmaksaa. Ensimmäinen suomenkielinen keittokirja julkaistiin Lönnrotin ruotsinkielestä kääntämänä 1834: ”Hywäntahtoisia Neuwoja Katowuosina”. Ammoisista ajoista kuljetaan kohti nykyaikaista gastronomiaa 42 sivun verran. Kirja on anekdootteineen kaikkineen myös kiinnostava tietokooste.

Kirjailijoiden haastatteluissa, tarinoissa ja resepteissä päästään lähestymään ruokakulttuuria monelta kantilta: ruoka identiteettikysymyksenä, hävikkiruoka, ruokatabut eri kulttuureissa, ravinnon terveysvaikutukset, sesonkiruoka-ajattelu, ruokatrendit, ruoka sos-mediassa… tulin taannoin maininneeksi sivuillani, että olen ollut ”fisuvegetaari” yli kaksikymmentä vuotta. Nopsaan siihen ilmestyi kommentti: ”Kyllä se sikaliha on parasta!”

Tässä kirjassa ruokia maustetaan tarinoilla ja valmistetaan muun muassa: Gado gado, Tsatsiki, Muhan libanonilainen kana, Tabouleh, Mustikkakukko, Aamiaiskulho, Pasta bolognese, Ruusu-pistaasibaklava, Keskiaikainen pannari, Munakoisopata… ja oma alkuruokani: kasaa tuoresalaatista ja ruohosipulista ”linnunpesä”, kastikkeeksi oliiviöljyyn puristettua sitruunaa, Kikkomanin vähäsuolaista soijaa ja hipsu vaahterasiirappia. Murskattua kauranäkkäriä rakennetta antamaan. Lopuksi pari keitettyä ja kuoriutumista vartoovaa viiriäisen munaa. Viinipullon etiketissä on hyvä olla lintukuva.

On vaikea, ellei mahdoton löytää proosakirjallisuudesta teosta, jossa ei kuvata ruokaa, reseptiikkaa tai syömistä. Välipakka on koonnut loppuun ”Tuija suosittelee” -hakemiston, josta löytyy yli 200 viitettä kirjoihin, joissa ”ruokaa on niin paljon, etteivät kannet mahdu kiinni, toisissa jäljellä on vain nälkä.” Pari omaakin kirjaani on mukana, ja havahduin katsomaan niitä uusin silmin. Romaanissa IDOLI (Like 2016, s.54-55) Jenny tekee ystävälleen Marialle ruokaa, tanssahtelee hellan edessä ja sanoo: ”Tänä sunnuntaina meidän pitää saada kunnon ateria, tämä on äidin resepti, valmistuu muutamassa minuutissa, etkä ole eläessäsi saanut mitään näin hyvää.”

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Saatana tarjoaa sapuskaa Mihail Bulgakoivin romaanissa.

2. Pablo Neruda: ”Kaiken ikäni ylistän sinua, sipuli.”

…………………………………….

Valovuosi ja Odinin korpit

Blogin päivityksestä on kulunut ennätyksellisen pitkään. Syksyn romaani – Valovuosi, on nyt omasta puolestani OK. Painovalmiiksi taitettu versio oikoluettu ja takakannen tekstit tsekattu. Sivuja 254, ja lähdeluettelossa 64 merkintää. Enkä voi taaskaan käsittää kuka tämän teki? Kotisivuiltani löydät kaikki kirjani, lukunäytteitä, äänirunoja, ”Onnittelurunoja” vapaasti käytettäväksi ja linkkejä telkka- ja radiohaastatteluihin.

Kustannustoimittajani romaanin luvun ja loman aikana aloitin ”ympäristötaideproggiksen”. Liki sadan kohteen työ on nyt loppusuoralla. Siitä enemmän, kun saan vielä tuloksen dokumentoitua. Tätäkään en aavistanut, mutta olen sellainen hotale, että jotkut ideat vaan kiilaa toisten ohi, eikä niitä voi olla toteuttamatta. 

Vielä pari sanaa blogista. Aloitin toukokuussa 2009. Tämä on juttu nro 760. Melko aikaisin havahduin ajatukseen ”rihmastosta”, jossa aiheet kytkeytyvät toisiinsa. Lopun ”ekstralinkeistä” pääsee aihetta sivuaviin päivityksiin ja niistä edelleen seuraaviin. Parhaina vuosina täällä on ollut 40 000 kävijää, jotka tietty ovat voineet lukea useita juttuja. Ei paljon, mutta kulttuuria käsittelevälle alustalle ihan siedettävästi. Koetan taas tihentää julkaisutahtia. Mielenkiintoisia tekstejä on luettuna ja odottamassa käsittelyä.

Kuva sivustolta Pedagogiikkaa netissä: peda.net

Nappaan tähän otteen tulevasta kirjasta. Se ei kerro mitään kaiken kokonaisuudesta, mutta on ikuisen ajankohtainen. Romaani rakentuu syvempiin teemoihin. Valovuoden tapauksessa käsittelen yksilöiden moraalia, uskontoja, ennakkoluuloja, rasismia ja ihmismielen haurautta. ”Pintatarinan” tehtävänä on imeä lukija mukaan. Edellisestä aikuisten romaanistani ”Yllämme kaartuva taivas”, Hesarin kriitikko piti kovin ja kirjoitti otsikkoon: ”Vetävä, mutta syvä”.

Kalahommiin olen ehtinyt (tai en ole jaksanut) liian vähän. Kirjan julkistus tuo väistämättä ohjelmaa, mutta viikko syyskuussa menee kirjailijaliiton mökillä, Mansikkapaikassa lähellä Savonlinnaa. Pieni Heinäjärvi on tarjonnut aina kalaa – joskus enemmän, harvoin vähemmän. No, sen voin luvata, että teen siellä videon sinttiahventen fileoinnista.

………………………………………

Blogin ekstralinkit

Juhan kotisivut

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan

Blogin päivitys on päässyt venähtämään monestakin syystä. Yksi niistä on syksyllä ilmestyvä romaanini Valovuosi. Nyt on viimeiset editoinnit menossa. Pilkkuja lisätään ja poistetaan. Tykkään editointivaiheesta, tekstiä läpikäydessä voi vielä koettaa tiristää käsiksestä sen viimeisenkin potentiaalin pisaran. Vaihdan verbin, löydän johonkin lauseeseen paremman rytmin ja ties mitä.

Entisen elämäni ammatissa tein yritysilmeitä eri sektoreille, asiakkaina oli kaupunkeja ja kuntia, kaksi yliopistoa, sairaala, seurakunta ja kirjasto, vientiyrityksiä Japania myöten, pohjoismaiden suurin kemiantehdas, rokotetutkimuskeskus… kun käydään kaupassa, visualisoimani pakkaukset on kestäneet hyvin aikaa. Suunnittelin aikanaan logon ja ilmeen Tampereen kaupungin ensimmäiseen Euroopan kulttuuripääkaupunkihakemukseen 2011. Myös kirjan kansia eri kustantajille, esimerkiksi Atenalle.

Siksipä tykkäsin tehdä tämän tulevankin kannen. Se syntyi yhteistyössä Irina Luodon kanssa. Olen kirjoittanut pääduuneiksi yli 20 vuotta, joten mun koneisiin ei enää vanhat graafiset ohjelmat käy. Ideoin kannen kuvineen ja Irina pisti hienosti jutun painokelpoiseen pakettiin.

Kustantajan katalogissa ja nettisivuilla romaania kuvaillaan tälleen: ”Valovuosi on romaani kolmen rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. sekä ihmismielen hauraudesta.

Menestynyt arkkitehti joutuu hakemaan elämälleen uutta merkitystä, kun mielen luomat kuvat alkavat sekoittua ympäröivään todellisuuteen. Menneet muistot nousevat pintaan: saavutukset ja menestykset, kokemukset maailmalta ja hetket Toscanassa. Suomessa mies tapaa somalitaustaisen naisen ja heidän välilleen syntyy syvältä koskettava suhde.

Universumin kokoisiin kysymyksiin kiertyy yksilöiden moraali, uskonnot, rasismi ja ennakkoluulot. Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan.”

Kirja on mun neljästoista, en halua julkaista kovin tiheään tahtiin. Mutta tämä on niin yksilöllistä. Vanhana (sic) latinistina voisin sanoa ”Quod licet Iovi, non licet bovi.” Mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle.

Kirjan fyysinen valmistuminen on mulle aina pelottava hetki. Vartin ilon jälkeen pitää sulatella masennusta. Siihen auttaa, että olen jo aloittanut kaksi uutta käsistä. Eilen kirjoitin toiseen Jänisräpin: ”Mä on mää ja sä oot sää, / räppi meitä yhdistää. / Tassulla lyön tahtia / tanssissa on mahtia / yhdessä kun räpätään. / Hei hei moikka, ota kunnon loikka / yhdessä kun räpätään.” Ja niin edelleen… ehkä universumin kokoisten asioiden funtsimisen jälkeen on hyvä lyödä leikiksi.

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kotisivuiltani löytyvät kaikki kirjat, myös vapaasti käytettäviä runoja eri tilanteisiin ja linkki kuunneltaviin äänirunoihin.

2. Kustantajan syksyn 2022 katalogi, jossa Valovuosi on ”paalupaikalla.”

……………………………….

Myriamin miehen irtileikattu pää ja Herran enkeli

Työväenkirjaston ystävät ry järjesti viime vuonna ”Kapinarunokilpailun”. Nyt arvosteluraadin parhaiksi katsomat tekstit on koottu kansien väliin. Maksimissaan viittä runoa haettiin. Siispä tein yhtenäisen viiden runon teemallisen sarjan.

Kannen piirros: Jyrki Nykänen, kansi ja ulkoasu: Maija Toropainen

Näin Työväenkirjaston puheenjohtaja Pentti Arajärvi: ”Runo ja runous käyttävät kieltä paitsi poikkeuksellisesti myös laajasti. Ne tarkastelevat maailmaa parhaimmillaan yllättävästi avaten uusia ajattelun uria. Arvaamattomuus tekee runosta vaikeampaa ja vaikuttavampaa. Runon merkitys on sen kyvyssä vakuuttaa kuulijansa tai lukijansa ja näin tehdä kapinasta menestyvä rauhanomaisen muutoksen väline ja tulkki. Muutetaan maailmaa runo kerrallaan.”

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

I

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

miten yli kaksituhatta Isisin otteesta vapautettua jesidilasta

kärsii yhä psykologisista ja fyysisitä traumoista

miten kidutusta, raiskausta ja hyväksikäyttöä kokeneet lapset

eivät saa tarvitsemaansa hoitoa

miten kymmenet tuhannet jesidit asuvat yhä pakolaisleireillä

joissa kouluun pääseminen on liki mahdotonta.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

miten raskaana oleva Myriam löysi aamulla miehensä

irtileikatun pään kylän kaivosta ja pakeni

Dadaabin pakolaisleirille, söi matkalla kovakuoriaisia, heinäsirkkoja,

nuoli aamukastetta ja kulki ohi

hyeenan raateleman lapsen raadon ja

päästyään perille synnytti uuden elämän akaasiapuun alle.

Tänään on vaikea olla kirjoittamatta psalmin sanoja

joissa Herran enkeli on asettunut vartioon

ja suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa

ja pelastaa heidät.

II

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

siitä miten nettivideo yllyttää pataanipoikia itsemurhaiskuihin

miten lapset näyttelevät videolla pommi-iskun tekoa

miten taustalla soi Taleban-hitti

jossa rakastettu lähtee taisteluun

”Hänen tukkansa on pitkä, ja hän kantaa olallaan konekivääriä

joka pukee häntä ja hän menee taisteluun

miten me ihailemmekaan ja rakastamme häntä.”

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta Zabiullah Mujahidista

joka sanoo, miten videon hyvä puoli on innostaa lapsia

jidahismin aatteeseen –

kielteistä on, miten se vaikuttaa heidän elämäänsä

vaikka heidän tulisi lopulta olla valmiita uhrautumaan.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta, miten

väärään Jumalaan uskovia tryffelinetsijöitä ammutaan aavikolla.

III

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

Yhdysvaltojen salaisista rukousaamiaisista

joissa rahan, politiikan ja kristillisen äärioikeiston vaikuttajien

veljeskunta pitää yhteyttä valtaapitäviin

ja keskittyy Jeesuksen oppien levittämiseen, miten

tarkoituksena on torjua amerikkalaisia ahdistava uhka:

järjestäytynyt työväenliike.

Tänään vaikeinta olla kirjoittamatta

miten heidän tehtävänsä on saatu Herralta, miten

The Fellowship Foundation on työssään onnistunut

ja omaa agendansa hyödyntävä saattaa aina ja kaikkialla

oikeuttaa asiansa Jumalan antamana tehtävänä.

IV

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

hääjuhlaan kohdistetusta hyökkäyksestä

jossa itsemurhapommittaja tappoi kuusikymmentäkolme ihmistä

ja haavoitti liki kahtasataa – koska

vääräuskoisille on varattu kuolema

ja koska maan hallitus ei vieläkään hyväksy

miehittäjien vetäytymistä maasta.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

Jumalan hyvästä uutisesta

jota ovikelloamme kilauttavat lähimmäiset meille jakavat:

Mikään hallitus ei ole onnistunut poistamaan väkivaltaa

sairauksia eikä kuolemaa

mutta hyvä uutinen on, että Jumala

tulee pian korvaamaan kaiken omalla hallituksellaan ja

sen alamaiset saavat nauttia

rauhasta ja hyvästä terveydestä.

V

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

Intian joukkoraiskauksista, joissa uhri menehtyy

ja kotimaan rukouskonferensseista, joissa kutsutaan

ylistysmatkoille Pyhään maahan

sekä saudinaisista, jotka tarvitsevat

miespuolisen huoltajan matkustamiseen, avioliittoon

ja omaan pankkitiliin, miten uskosta luopumisesta

saattaa seurata kuolemantuomio.

Tänään on vaikeinta ja helpointa kirjoittaa

MC Kashista, joka räppää Kashmiria itsenäiseksi

ja kertoo, miten yksinkertaista on todellisuus:

”Olemme olleet kuusisataa vuotta orjina, on aika herätä.”

Tähti on tajunnut, miten salastudiossa

nauhoitetut äänitteet voivat vaikuttaa väkivaltaa enemmän.

Viimeisillä yhteisillä hetkillä hän oli luvannut sen

poliisin luoteihin kuolleelle ystävälleen

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. ”Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

2. Vapauttava viesti ihmiskunnalle

…………………………………………..

Mikä on kirjailijan ja runoilijan tehtävä?

Mahtaako subjektiivisessa tuntemuksessani olla perää? Modernin otteen ja kokeellisuuden keskellä runous hengähtää – hakee perinteiselle ilmaisulle uusia muotoja ja tulkintoja. Viimeksi tällaisia ajatuksia on herättänyt Leena Kellosalon tuore kokoelma Tulikärpäsiä Tammelan yllä.

Kansigrafiikka, Juha Tammenpää, Viisastenkivi (2009).

Kellosalo kirjoittaa menneestä maailmasta ja elämästä kadonneessa Tampereen Puu-Tammelassa. Kaupunginosa saneerattiin 1960 –1970-luvulla. Betoni korvasi puutaloidyllit ja vehreät pihat. Jäljellä on pari punatiilitehdasta, Annikin suojeltu puutalokortteli ja legendaarinen Tammelan tori.

Varsin sentimentaaliset lähtökohdat kirjalle. Mutta mikä kiinnittää Kellosalon kokoelman tähän päivään ja nostaa ”sisäisen puheen” ulkoisesti merkittäväksi? Kiteytän vastauksen muutamaan riviin: kokoelma pitäytyy tiukasti teemassaan ja kehii sisäänsä draaman kaaren. Ei irrallisia runoja, vaan jokainen sivu rakentaa aiheeseen lisää ja avaa tarinaan uusia ulottuvuuksia. Hurjimman tulkintani mukaan Tulikärpäsiä Tammelan yllä voisi pitää säeromaanina… hybridisenä pikkuserkkuna ainakin.

Kun lapsuusmuistoista tehdään kirjallisuutta, runoilija on prosaistia tiukemmassa raossa. Patetia ja melodraama vaani tiukassa ilmaisussa, kun teksti ei pääse laventumaan itsensä ulkopuolelle. Tässä täytyy käyttää visuaalista esimerkkiä. Kellosalo kulkee muistojensa pimeydessä taskulampun kanssa ja väläyttää esiin näkymän kerrallaan. Joihinkin palataan täydentävästi, kun valokeila pyyhkäisee saman kohteen yli toistamiseen.

Leena Kellosalo, kuva Akaan kaupunginkirjaston sivuilta.

Vaikka Kellosalon kieli kulkee tiukalla päälauseella, aisteille kokoelmassa kirjoitetaan: ”Näyttelen vintillä Lumikuningatarta / isoäidin luunvärisessä / koinsyömässä morsiuspuvussa / repaleisissa helmoissa Ida nokkii kauranjyviä / Suutelen kanaa kahdesti niin kuin Lumikuningatar Kaita / ja huuliin tarttuu ruskea höyhen / lumihiutaleita.

Tulikärpäsiä Tammelan yllä on suvun tarinaa, henkilöitä puhutellaan nimillä ja kaikkea kehystävät linnut, hyönteiset, nostalgiset esineet, arsenikki-immuuni rotta, Ida-kana, Chilen jasmiini ja keltasiipiset ansarijauhiaiset… Runoilijan kamera ottaa välillä laajemman näkymän, mutta zoomaa aina lopulta pieniin yksityiskohtiin. Runossa raksuttaa Junghansin herätyskello ja meedion istunnossa sormet painuvat kristallilasin päälle.

Tammelassa tapahtuu yhä: Annikin runofestivaali, suojellussa puutalokorttelissa. Kuva Eino Ansio.

Kokoelmassa Tammelan ulkopuolelle vievät vain kuulumiset rintamalta, wieniläinen joutsengobeliini, Suomen kuvalehtien vuosikerrat ja kehystetyt postikortit saksalaisista vuoristolinnoista: ”jotka ovat täynnä juutalaisia ja vainottuja eläimiä / niin lähellä taivasta, että maan saranat kitisevät…”

Mikä on kirjailijan ja runoilijan tehtävä? Saattaa näkyväksi sellainen, jota ei vielä ole valaistu. Esittää maailmasta jokin uusi näkökulma lukijalle. Ja niin kuin Kellosalo on tehnyt, dokumentoida taiteen keinoin jotain sellaista, joka muuten olisi iäksi kadonnut. ”Äiti ahkeroi kuin Simbergin hellät kuolemanhahmot / Tampereen Tuomiokirkon freskossa / Hän lajittelee matkaa varten siemeniä: / kärsimyskukka, unikoita, yönkynttilöitä / elämänpalo pakattuna silkkipaperipusseihin…”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Tiitu Takalon sarjakuvakirja Tammelan puutalokorttelista

2. Leena Kellosalo matkalla Parempaan tähdistöön

…………………………………………..

Andres Serranon ”Pissakristus” ja runo

Teemalla tänään (31.8.2021) klo 21.00 mielenkiintoinen dokumentti unkarilaissyntyisestä, designin edelläkävijästä Lázló Moholy-Nagystä (1895 – 1946) Nagy työskenteli Bauhausin ydinryhmässä Berliinissä ennen kuin pakeni natseja Yhdysvaltoihin.

Hesarin ennakkojutussa kerrotaan miten Moholy-Nagy uskoi, että tulevaisuuden lukutaidoton on se, joka ei osaa lukea valokuvia. Saattaa olla, että kuvatulvan lisääntyessä niiden merkitykseen turtuu. Keskiajalla lukutaidottomalle kansalle maailmanselitykset maalattiin kirkkojen kuviin. Michelangelo näyttää meille yhä ensimmäisen ihmisen luomisen ja helvetin kiirastulen.

Amerikkalainen Andres Serrano (s.1950) haluaa hätkähdyttää valokuvillaan: verta, spermaa ja virtsaa. Kuvia patologian laitokselta, seksuaalisuutta, uskontoa ja kuolemaa. Oheinen kuva, Piss Christ, on aiheuttanut aikanaan suurimman kohun. Kun työ oli esillä Ranskassa, 85.000 henkilöä esitti vetoomuksen sen poistamiseksi.

Serranon kuvassa on krusifiksi, jonka taiteilija on upottanut omaan virtsaansa. Avignonissa Collection Lambertin näyttelyyn tunkeutui kaksi ”aktivistia” ja tuhosi vedoksen vasaroimalla. Kun ikiajat sitten lähdin Helsinkiin kolutakseni muutaman näyttelyn, en tiennyt vielä Serranon maineesta mitään.

Tennispalatsin näyttely teki vaikutuksen. Useita kuvia on vieläkin helppo palauttaa mieleen. En lähde tulkitsemaan ”Pissakristuksen” syvintä tarkoitusta tai arvoa taideteoksena. Se on tässä epäoleellista. Oleellisempaa on, että  jokin muukin kuin ”järkyttävä uutiskuva” kykenee yhä herättämään intohimoja ja tunteita.

Näyttelyn jälkeen tein junassa muutaman muistiinpanon, joista syntyi sittemmin runo. Muistan, miten seisoin näyttelysalissa: kun katsoin krusifiksia ja käänsin sille selkäni, näin vastapäisellä seinällä kuvan syntymättömästä lapsesta ja kuolleesta naisesta. Jokin aistittava jännite kulki tilan lävitse.

Saattaa tuntua, että runolla olisi tulkinnallinen tarkoitus. Näin ei ole. Paremminkin säkeet esittävät kysymyksen. Aivan kuin totuus odottaisi portin takana, mutta lukko ei yrityksistä huolimatta suostu avautumaan. Runon tehtävänä on saada vastaanottaja löytämään uusia, omia tunteitaan tekstin herättämänä. Samoin on kuvien laita.

P O R T T I

Kesällä maa on kevyttä lapioida,

tänään taivas täyttyy pimeydestä Pyhäjärven yllä.

Sankaritenori laulaa levyltä yhä,

en pidä aariasta jossa meille luvataan

tottumus onnen sijaan.

Madeiran viini on vahvaa ja käy sydämeen,

teen rivejä orjantappuran ja

kristallikruunun välistä. Eilen katsoin kuvaa

virtsaan upotetusta krusifiksista ja ihmettelin

miten kauniilta valo saa kärsimyksen näyttämään.

Vastapäisellä seinällä näin syntymättömän lapsen

ja kuolleen naisen kasvot,

enkä havainnut mitään eroa.

……………………………………………

Blogin ekstralinkissä aiheesta lisää

”Jos kuva voi merkitä jotain asiaa se voi merkitä myös sanaa. Kuva ja sana ovat kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” (René Magritte 1898 – 1967)

Magritten näyttely Amos Rexissä 2019

Pattaya rakastettuni – kirjallista intohimoa!

Lainaus Pattaya rakastettuni -romaanin jälkisanoista: ”Ajatteliko Mika Terho tekevänsä jotain rangaistavaa, kun hän kirjoitti ja julkaisi romaanin Niittyvilla – Pattaya all night long (Enostone 214)? Ei. Hän oli uskollinen kirjailijanlaadulleen. Koko hänen tuotantonsa on vahvasti omiin elämänkokemuksiin perustuvaa. Niinpä oli järkytys, että Terhon työnantaja katsoi hänen rikkoneen vaitiolovelvollisuutta. Tilanne eteni syyteharkintaan. Kustantaja veti kirjan pois myynnistä. Syytettä ei lopulta nostettu, mutta jupakka jätti jälkensä kirjailijaan ja peitti alleen romaanin ytimen, inhimillisyyden ja elämän ihmeen ylistämisen.”

Alkuperäinen kustantaja ei halunnut palauttaa romaania markkinoille. Nyt romaani on julkaistu uudelleen stilisoituna (Kovasana 2021). Muistan vesilasissa värähtäneen myrskyn ja muutaman jutun maininnat, kun kirjailijan sananvapautta aikanaan pitkään punnittiin. Tekijälle takuulla kirpeää, uutisena ohimenevää, mutta lainkäyttäjän ennakkotapauksena tärkeää.

En puutu oikeusprosessiin muuten, kuin mainitsemalla Jukka Petäjän vuosien takaisen artikkelin otsikon Hesarissa: ”Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää”. Itse olin hilkulla jättää alkuperäisen – tai uusitun teoksen lukematta. Onneksi kävi toisin. Kirjallisten arvojen mittarilla Terhon romaani ansaitsisi aivan eri tason huomion. Nykyään se vain on vaikeaa, koska julkisuuden kapoinen valokeila kohdistuu aivan erityyppiseen kirjallisuuteen, ja valtaosin isompien kustantajien tuotteisiin.

Terhon julkaisuluettelossa ennen Pattayaa on viisitoista teosta. Olen lukenut aiemmin runoja ja dokumenttiromaanin, mutta tunne on sellainen, että nyt käsillä oleva teos olisi tähänastisen, suurelta yleisöltä marginaaliin jääneen tuotannon merkityksellisin ja kunnianhimoisin. 

Romaanissa näkyy maaninen kirjoittamisen (ja lukemisen) vimma. Yhteen levolliseen lauseeseen tiivistettynä: ”En halua pilkata, en halua käyttää hyväksi, haluan kirjoittaa.” Perustasoltaan Pattaya all night long on silkkaa hyberbolaa – yliviritettyä liioittelua, ilottelua ja täydellisten lauseiden hakua: Sellainen lause, että voisi lätkäistä sen tiskiin passia uusiessaan ja karjaista: ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Sellainen lause, että annat sen tytölle ja ilon kyyneleet alkavat virrata hänen silmistään.

Mika Terho, kuva HS-sivuilta, Veli-Matti Pitkänen.

Hesarin kulttuurin pääjutussa 6.6. lehden entinen kriitikko Pertti Lassila sanoo: ”nykykirjallisuutta vaivaa liika juonivetoisuus.” Olen samaa mieltä ja siksi olen kyllästymiseen asti toistanut miten kieli, jolla on oma itseisarvo ja persoonallisuus, on kirjailijan tärkein työväline. 

Mika Terhon suhde kieleen on ironisen intohimoinen: ”Kotimainen kirjallisuus on pitkään vedonnut lukijan järkeen ja tunteisiin. Nyt yritämme olla vetoamatta. Haluamme päästä lähelle ihokirjoitusta. Se on tunnustelun ja tunnustuksen välillä liikkuva tekstuaalinen emootio, johon lisätään maagista realismia niin, että muutetaan maaginen makaaberiksi ja realismi haaveiluksi. Rakastan kirjallisuudentutkijoita, koska osa heistä rakastaa kieltä ja tekstiä niin, että on valmis heittäytymään mustien kirjainmerkkien perässä ulos tuottavasta ja tehokkaasta elämästä.”

Jo muutaman kymmenen sivua luettuani ajattelin Sirkka Turkkaa. Myös hänen tekstinsä toimii niittokoneen tavoin. Yllättävään synteesiin kaikki mahtuu ja kelpaa, eläimistä jalkapalloon, tarjousjauhelihaan ja Jeesukseen. Terhon herkeämättä kulmaa vaihtava teksti on täynnä kirjojen nimiä, viittauksia, laulutekstien lainauksia ja sanontoja, mutta sulavasti tekstiin upotettuna. Naula ei jää törröttämään. Se lyödään lautaan niin, että vain kanta jää näkyviin.

Kuva sivustolta: rakentaja.fi

”Olen Topelius ilman lässytystä. Leino ilman helkyttelyä, Kivi ilman neitoja valkial liinal, Linna ilman lottia. Olen Molotovin cocktail Pietarissa, seksuaalihermo keski-ikäisen naisen pakarassa.” Terhon romaanin kipinä syntyy vastakkainasettelusta – maksullisista ja maksuttomista naisista, kiihkeästä seksuaalisuudesta, alkoholismista, raitistumisesta ja arkisesta työstä kehitysvammaisten hoitoyksikössä. Moralisoinnin, rahan ja valta-asetelmat jätän sikseen, fakta ja autofiktio jalostuu tekstissä kirjallisuudeksi.

Juuri kun teksti alkaa kiertyä liiaksi itsensä ympärille, näkökulma laajenee ja tarina ottaa ilmaa alleen. Muistellaan hoitokodin asukkaiden kanssa suurta seikkailua: noustiin porukalla netistä tilattuun ilmalaivaan Forssasta, ja lähdettiin Helsinkiin tapaamaan Jenniä ja Saulia. Päädyttiin Senaatintorille jätskille ja porukan oma bändi, Forssan tukka ja töyhtö esiintyi kannustusten saattelemana. Tätä on hyberbola nautittavimmillaan.

Työstään kehitysvammaisten kanssa Terho kirjoittaa huumorilla ja erityisellä lämmöllä: ”Vaikka kehitysvammaisuus on vakava asia ja rajoittaa radikaalisti normaalia elämää, siinä on puolia, joita sivusta seuraten havaitsee ja toivoisi näkevänsä niin sanotuissa normaaleissa ihmisissä. Yksi on iloisuus. Iloisuus ilman näkyvää syytä, tai hyvin pienestä virikkeestä. Joskus vain iloisuus olemassaolosta tai siitä, että muutkin ympärillä ovat iloisia. Toinen hieno piirre on tyhjänpäiväisen kilpailun ja voitontahdon täydellinen puuttuminen. Kolmas on vapaus teeskentelystä ja miellyttämisen halusta.”

Pattaya all night long on inspiroiva, erottuva ja omaääninen romaani, jolle on vaikea hakea vertailukohtaa kotimaisesta kirjallisuudesta. Jos punaista lankaa hakisi, se on intohimoinen suhde itse kirjallisuuteen ja alati pakeneva täydellisen lauseen metsästys. Kirjan viimeisen luvun otsikkoa ja ainoaa lausetta lainatakseni:

41. Sano se vielä

Hän luki ja kirjoitti.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Hevosia, hautoja, kukkoja ja kiroilevia koiria

2. Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

…………………………………………..

Anneli Kanto ja Rottien pyhimys

Pyhä Kakukylla on rotilta ja hiiriltä varjeleva pyhimys. Suomen ainoa hänestä maalattu kuva löytyy Hattulan Pyhän Ristin kirkon sakastin ikkunanpielestä. Rotat levittivät tauteja ja likasivat ihmisten ruokatarpeita, mutta tekivät tuhojaan myös kirkoissa, nakersivat pergamentit ja nahkakansiin sidotut kirjat, talikynttilät ja kirkkotekstiilit.

Rottien pyhimys on Anneli Kannon tuore romaani, joka kertoo Hattulan kirkon maalausurakasta 1500-luvun alkupuolella. Kirkko on kauttaaltaan koristettu maalauksilla, joissa kuvataan noin 180 Raamatun kertomusta luomisesta viimeiseen tuomioon – mukana pirut, pyhimykset ja maallisemmat vertauskuvat. Kirjan tarinakehykseen mahtuu mielenkiintoisella tavalla koko kyläyhteisö ja keskiaikainen maailmankuva.

Anneli Kanto on alansa ”rautainen ammattilainen”. Ansioluettelo on tähän yhteyteen turhan laaja – Wikipediasta löytyy hengästyttävän monipuolinen ja pitkä bibliografia. Rottien pyhimys on ehditty ottaa monella taholla kiittävästi vastaan ja huomioitu myös televisiossa, mikä näinä päivinä on puhtaasti kirjan tiimoilta harvinaista. Jani Saxell teki valaisevan koko sivun kritiikin Hesariin 22.4.

Lopulta kirjat antautuvat vain lukemalla, joten blogi koettaa tässäkin tapauksessa hakea poikkeavaa lähestymiskulmaa. Tällä kertaa se on itse lukuelämyksestä lähtevää ja hyvin subjektiivista analyysiä. Olen niin monesti puhunut proosan kolmijaosta, että mennään nytkin sen mukaan.

Anneli Kanto, kuva YLE:n sivustolta.

1. Kieli

Romaanin kieli on sujuvaa ja kuljettaa joka virkkeellään tarinaa eteenpäin. Se ei riitä kirjoittajalle, vaan koko kirja etenee kolmen erityyppisen kielen varassa. ”Kaikkitietävä kertojalla” on oma sävynsä, jonka replikointi katkoo. Puhujien kieli kertoo myös heidän asemastaan sosiaalisessa yhteisössä. Tarinan keskushenkilöksi kasvava Pelliina on itsenäinen kertoja, jonka monologit ja mietteet Kanto kirjoittaa aivan omaehtoisella kielellä.

Yhteisön syrjimän Pelliinan virkkeet ovat huomattavasti muuta tekstiä pitempiä ja välimerkittömiä. Näin Pelliinan omiin lukuihin syntyy tajunnanvirtamainen ote ja sävy, joka rytmittää koko kirjan rakennetta. Pellinan itseluottamuksen kasvaessa myös hänen ajatustensa ilmaisemisessa tapahtuu hienovaraista kasvua ja varmuutta.

Yöpöydälläni on aina useampi kirja kesken. Rottien pyhimyksen pariksi nousi Hilary Mantelin maailmanmenestys, Susipalatsin jatko-osa Syytettyjen sali. Englannin kuninkaan Henrik VIII:n ja hänen toisen vaimonsa Anne Boleynin traaginen kohtalo osuu modernin maailman syntyvuosille, aivan samaan aikakehykseen kuin Rottien pyhimys. Mantel kirjoittaa viisisataa sivua samalla vaihteella, sujuvalla, mutta kompaktilla kielellä, joka puudutti minut loikkimaan ja heittämään lopulta stoorin kesken.

2. Rakenne

Kanto käyttää kronologiaa. Se on luontainen valinta yhden kesän mittaan, jona kirkkomaalarien urakka valmistuu – työtä tehdään niin kauan kuin valoa riittää. Kirja on jaettu otsikoituihin, lyhyisiin lukuihin, joita neljänsadan sivun mittaan mahtuu 74. Vuorovedolla mennään, näkökulmat kääntyvät ja pitävät jännitettä yllä.

Romaani kuvaa keskiaikaisen kyläyhteisön eloa ja arvojärjestystä. Välillä zoomataan pieniin yksityiskohtiin ja mielensisäisiin liikkeisiin. Aiheen mukana tulee eeppinen, ”elämää suurempi” näkökulma, mutta se väreilee taustalla ja pulpahtaa välillä pintaan liki aforistisina kiteytyksinä: ”Mestari Rutger sanoi että oikein viisas ihminen pysyy sisältään lapsena se on arvokas ominaisuus ja kaikki keksiminen lähtee siitä että kehtaa olla lapsellinen.”

3. Tarina

Rottien pyhimyksen tarina on pintatasoltaan kertomus keskiaikaisesta Hurttalan kyläyhteisöstä, jonne kirkkomaalareiden kolmikko saapuu koristelemaan Hattulan Pyhän Ristin kirkon. Alun käänteiden kautta tarinan avainhenkilöksi nousee savenvalajan kasvattitytär Pelliina, joka on pakko hyväksyä urakkaryhmään, jotta työ saadaan valmiiksi.

Muita keskeisiä henkilöitä on sormin laskettava määrä, taustalla kylän kuhiseva elämä, rälssi ja rahvas. Tarinasta kehkeytyy rikas ja humaani kudelma: draamaa ja rakkautta, mutta ennen kaikkea Raamatullisen maalaustyön ja maailmankatsomuksen kuvaus. ”Ars longa, vita brevis.”

Koko tarinasta kiteytyy allegoria, kaksoismerkitys, johon sisältyy pinnan alainen ideataso. Jokapäiväinen elämä voidaan nähdä tulkintana jostain syvemmälle käyvästä filosofiasta.

Pyhä Kristoforos mestataan, kuva Antti Kanto.

Muoto

Kun kolme pointtia summataan, syntyy romaanin muoto. Esimerkki valaiskoon tätä. Olga Tokarczuk (Nobel 2018) kirjoittaa historian kokemuksesta fiktiivisten naispäähenkilöidensä kautta. Hän pohjaa kaiken kielelliseen, jopa kätkettyyn ilmaisuun ja jättää lukukokemuksen hyvin avoimeksi. Anneli Kanto kirjoittaa tarinallisemmin. Tuloksena on lukuromaani sen kaikissa mahdollisissa, positiivisissa muodoissa.

”Kun luot, luo maailma.” Sanontaa on soviteltu monenkin kirjailijan suuhun, mutta yhtä kaikki, Rottien pyhimykseen sanonta sopii. Kuvan ja sanan yhtäläisyys on kiinnostanut minua aina. Tuntuu huikealta ajatella miten Hattulan kirkkoa maalatessa, Michelangelo teki samaa työtä Sikstuksen kappelin kattoholvissa. Tuntemattomaksi jäänyt maalariryhmä ja taitelijanero, jonka omana aikanaan kykeni haastamaan vain Leonardo da Vinci. Näin liihottaa lukijan ajatus maailman laajuiseksi.

Sikstuksen kappelin kuvat olen nähnyt, Hattulan kirkon kuvia en vielä muualta kuin koneeni näytöltä. Kummatkin työt sopivat oman kulttuurinsa kehykseen ja täyttävät tarkoituksensa. Ne ovat varmasti olleet katsojilleen suuri ihmetyksen aihe aikanaan. Ja ovat yhä – taide kuljettaa meitä hetkessä viisisataa vuotta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Raha, Kristus ja ikuisuus

2. Mitä on taide, entä estetiikka?

…………………………………………..

Ihmisen omakuva – ja maailmanhistorian tärkein eläin?

Tuoreen Kirjailijaliiton lehden teemana on Eläin: ”Eläin ystävänä, eläin ihmisen kuvana, eläin meissä… kirjallisuuden eläinkuvaukset taipuvat moneen. Mikä on tärkein kirjallisuuden eläin kirjailijoille itselleen.”

Muiden kiireiden viemänä en tarttunut aikanaan lehden juttuideaan. Nyt lukiessa toisten tekstit alkavat kehiä monenmoisia ajatuksia. Laajennan ensin kulmaa, ja puntaroin koko ihmiskunnan historian ”tärkeintä” eläintä. Se on ehdottomasti käärme. Jos Eeva ei olisi tarttunut kaikkivaltiaan Jumalan ja lipeviä juttelevan käärmeen syöttiin, eläisimmekö nyt Jehovan todistajien Vartiotorni -lehden kuvien kaltaisessa paratiisissa. Pedot ja perheet ylimpinä ystävinä. Pandemiat peruttuna ja sodat sivuutettuna. Yhteisessä käsityksessä uskon autuudesta.

SAIMA on Itä-Suomen yliopistolehti. Muutaman vuoden takaisessa numerossa professori Lauri Thurén kertoo kansainvälisestä yhteistyötutkimuksesta, jossa Raamattua tutkitaan narratologian keinoin romaanin kaltaisena teoksena: ”Tässä tutkimuksessa usko tai sen puute ei saa näkyä millään tavalla. On todistettu, että aikojen saatossa kirkkoisät ovat naulanneet teksteihin omia tulkintojaan, joita ei tarinoissa ole alun perin ollut.” Itselleni Pyhä kirja on ihmiskunnan metakertomuksesta tiivistynyt draama. Sinänsä inspiroiva ja jatkuvia pohdintoja antava.

Raamattu, jonka tarinaperinteiden vaikutus häilyy koko länsimaisen kirjallisuuden taustalla, on täynnään eläinvertauksia ja mitä moninaisimpia faabeleita. Ai että, jos saisin vielä yhden elämän ja fiksumpana ihmisenä, tekisin aiheesta vaikka väitöskirjan.

Ihmettelin, ettei kukaan Kirjailija -lehteen stooria tarjonnut ollut kirjoittanut eläinsuhteestaan runoa. Kuvittelin, ettei omissanikaan luontokappaleita liiaksi asti ole. Kokoelmia selatessa hämmästykseni kasvoi sivu sivulta: hyttyset, hämähäkit, muurahaiset, raatokuoriaiset, harakat, laulujoutsenet, siipipeilit, sarvet, sorkat, saparot, turkit, tassut ja tuntosarvet, yhdeksän kilon hauki ja lyhtynä loistava jänis. Lohikäärmeen anatomia ja ojanpiennarten Odysseus, mutaan hukkunut vesirotta…

Kuva: mycomicshop, Mandrake

Olen sanonut, että kirjailija tekee aina omakuvaansa, vaikka kirjoittaisi mitä. Vaikka koettaisi verhota itsensä vieraan kaapuun. Mutta niinkin voi ajatella, että rivit koettaisivat tavoittaa ihanteiden – tai toiveiden kuvaa omista ajatuksistaan. Ehkä niin on näissäkin vuosien takaisissa säkeissäni, joissa mieli koettaa nousta melankoliansa yläpuolelle.

O H J E L M A N  M U U T O S

Minulla oli vaatimaton ohjelmanumero

näytäntöjen väliajalla.

Taikatemppuja korttipakan ja koirien kanssa.

Sellaista huojuvaa hakemista, vähän

kuin viimeisen pakon edessä ja hengen pitimiksi.

Yhtenä iltana oivalsin miten

sisäänkäynti on aina vartioitu, uloskäynti ei.

Painoin sähkökatkaisijaa

ja koko kaupungin ikkunoihin leimahtivat valot.

Pyrähdin lentoon kuin kyyhky

taikurin takin alta.

Kun olen antanut kerän juosta loppuun

ja osaan labyrintin sydämestä takaisin

minun ei tarvitse kirjoittaa enää yhtään säettä.

Sanoja tarvitaan vain nimeksi.

Auton radiossa Abessinian kurjat koirat

ja Mahlerin seitsemäs sinfonia,

asfaltilla varis nokkii ketun suolia.

Maailman luominen on minulta yhä kesken,

mutta kaikki mikä syntyy,

syntyy ilosta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Onko Raamattu romaanin kaltainen?

2. Nainen ja kottarainen

3. Mikko Kuustosen biisi ”Abessinian koirat”

Koronakevään Perjantairuno

Olen päivittänyt tänne ”Perjantairunoja”. Edellisestä on aikaa, joten nappaan nyt kevääseen kiinni. Etsin mapeistani aivan muuta, kun löysin vanhan kuvan taulusta, josta minulle on jäänyt vain tuloste. Alkuperäisen työn osti yrityksensä asiakastilaan tukkuliike, jonka rekat roudaavat tänne kukkia ja alan tuotteita toimipisteestään Hollanin Aalsmeeristä. 

Tulppaani on lempikukkani. Taulu on kookas, korkeutta metri kaksikymmentä senttiä, leveyttä liki metri. Pohja italialaista, käsintehtyä lumppukartonkia. Toteutus: öljyväri, hiili ja mehiläisvaha. Luovuin näyttelytyöstä aikanaan kirpein mielin – toisaalta tyytyväisenä. Rahalle oli käyttöä, ja taulu jäi monen muun nähtäväksi.

Muisto nosti mieleen René Magritten ajatuksen: ”Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” Tulppaanikuvan myötä muistin myös vuosien takaisen runon, joka sopii koronakevääseen. Säkeissä on melodraamaa ja teksti kulkee silkalla tunteella. Viimeiset rivit kiertyvät häpeämättömän pateettisiksi. Aivan harkiten, tyyli on lyriikan lajeista vaikein – rima putoaa niin pienestä hipaisusta.

R O U N D  T H E  W O R L D

Ei maailmanympärimatkoja ennen kuolemaa,

ei vaikka minulle luvattaisiin

kolmenkymmenen vuoden sijaan kolme kuukautta:

ei Eiffelin tornia, ei Napolia, Nepalia, Manhattania, ei

pyramideja, pagodeja, temppeleitä, Pompeijin basilikaa,

ei Saharan skorpioneja, paratiisisaaren palmuja, ei

kanaalien gondoleja, Lidon laguunia.

Ei kaviaaria, kateenkorvaa, Firenzen fasaania, ei

punaviiniä Pariisin bistroissa, Tokion tonnikalaa.

Dom Perignonin jätän juomatta.

Olen tulppaani, kevään kukka, voimani on sipulissa.

Kyynel vain, koska kipu on hävinnyt

enkä ole vielä tottunut sen poissaoloon.

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Turkin kansallisrunoilija Nazim Hikmetin Perjantairuno: Syytön vapautuu murhaajan jo tähdätessä.

2. Harakka ja huhtikuun sumuinen kuu. Runoni Jenni Haukion toimittamasta antologiasta Katso pohjoista taivasta.

……………………………………….