Päivän postaus on lyhyt. Se toivottaa tervetulleeksi Runokaraokeen. Pub Sisko ja sen veli Tampereella, Lapintie 6, Komediateatteria vastapäätä. Esitän kaksi runosettiä, niiden välissä on musiikkia ja open mic -mahdollisuus myös muille. Tilaisuus korkkaa runokaraoken 20-vuotisen taipaleen juhlavuoden.
Kuolemattomien kirja avaa näkökulmia 33 kuvataiteilijan töihin proosarunon keinoin. Toivoakseni saan myös kuvia pubin näytölle. Tekstien valinta on vaikea pala. Uskoakseni Artemisia Gentileschi (1593 – 1656) on mukana. Teksti on pitkä, tässä viisi viimeistä riviä:
”Katso miten Artemisia kuvaa / kahta vahvaa naista yhdessä. Katso lakanoilta valuvaa verta / ja Judithin kaiken kertovaa ilmettä. / koston, pelastuksen ja varmuuden hetkellä. / Eikä kyse ole vain kuolemasta, kun Artemisia sanoo: / Näytän teille mitä nainen voi tehdä.”
Tuorein, kuudestoista teokseni, Kuolemattomien kirja julkaistaan vuodenvaihteessa. Tuskin on perusteetonta sanoa, että kirjan ajatus on kypsynyt mielessäni nelivuotiaasta saakka – ihmisikä sitten, ajalta, jolloin en vielä osannut lukea. Teoksen aloittavassa esseessä kerron, miten kääntelin Gustave Dorén kuvittaman Raamatun sivuja ja kuvat tekivät lähtemättömän vaikutuksen.
Kuolemattomien kirjan lähtöajatus Réne Magritten sanoin: ”Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” Ja Leena Krohn kirjoittaa esseekokoelmassaan Rapina ja muita papereita: ”Ihmisen näkö on triokuläärinen, ei binokuläärinen, sillä hänen kolmas silmänsä on kieli.”
Kuolemattomien kirja käsittelee kuvaa ja sanaa proosarunon keinoin. Mukana on 33 taiteilijaa, Hieronymus Boschista Edward Hopperiin. Kaikki kuolleita yhtä lukuun ottamatta, sillä kuolemattomuuden ensimmäinen edellytys on kuolema. Kirjassa Picasson osuus päättyy Lorcan säkeisiin: Kaikissa maissa kuolema on loppu. / Se tulee ja verhot vedetään eteen. Mutta ei Espanjassa. / Siellä verhot avataan.”
Myös saksalaisen Hans Magnus Enzensbergerin kokoelma Mausoleumi Kolmekymmentäseitsemän balladia edistyksen historiasta (ntamo, suom. Kari Aronpuro 2013) teki aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Siinä missä Enzensberger käsittelee aiheiltaan laajaa henkilögalleriaa, Kuolemattomien kirja keskittyy kuvataiteen tekijöihin. Semmoinen käsitys minulla on, ettei aiheesta tässä laajuudessa ole ennen lyriikan keinoin kirjoitettu. Alun esseestä käy ilmi, että tämä taitaa olla itselleni jonkinmoinen runotuotantoni ”lempilapsi”.
Elin Danielson-Gambogi: Päättynyt aamiainen, 1890
Kuolemattomien kirja kulkee osin tunnettujen taitelijoiden matkassa, mutta nostaa myös renessanssin miestaiteilijoiden varjoon jääneitä voimakkaita naisia, joiden työskentelyedellytyksiä pyrittiin aikanaan kaventamaan. Teos yltää 1200-luvulta omaan aikaamme saakka. Kirjan teksteistä on vaikea nostaa tähän kokonaisia näytteitä, proosamaiset, ja lyyrisemmätkin runot saattavat olla kolmen sivun mittaisia. Poimitaan kuitenkin muutaman rivin ote René Magrittelta.
René Magritte: The Lovers 2, 1928
Keskenkasvuinen René Magritte näki
miten hänen hukuttautunut äitinsä
nostettiin Sambre-joesta, miten
vaatetus oli kiertynyt hänen kasvojensa ympärille.
Katso itseään varioivaa maalaussarjaa Les Amants
joka ei jättänyt Magrittea milloinkaan rauhaan.
Voitko kuvitella kohdallesi suudelman
jossa nainen ja mies ovat kumpikin verhonneet
kasvonsa valkoisella kankaalla.
……………………………………………………
Ekstralinkki
Kotisivuiltani löytyvät kaikki kirja-esittelyt, äänirunot, vapaasti käytettävät onnittelurunot ja haastattelut. Galleria-linkistä taideprojektini: ”Ahdistuspurkit” ja ”Kaupunkitaidetta sähkökaapeissa”.
Jacgues Rigaut (1898–1929) oli ranskalainen dada-runoilija ja surrealistinen kirjailija, joka päätyi nuorena itsemurhaan provokatiivisena ja ”taiteellisena” tekona: ”Itsemurhan tulee olla elämäntehtävä. /…/ Koko olemus hinkuu toimintaa, joka kääntyy ihmistä itseään vastaan, jos tuo onneton ei osaa keksiä sille päämäärää.”
Jacques Rigaut 1922. (Man Ray 2015 Trust / ADAGP 2024, image: Telimage, Paris)
Rigaut kirjoitti vailla kokoavaa tavoitetta: lehtijuttuja, muistiinpanoja ja irrallisia tekstiluonnoksia. Niistä koottu pieni painos julkaistiin ensi kerran 1934. Vasta 1970 Martin Kay toimitti kattavan laitoksen, joka sisälsi myös julkaisemattomat tekstit ja kirjeenvaihdon. Suomentaja Janne Salo kokosi teoksen pohjalta kokoelman Täyden palvelun itsemurhatoimisto (Palladium Kirjat 2024). Kirjassa on myös Sami Sjöbergin kirjoittamat jälkisanat, jotka valottavat ajan henkeä: Dadaa, surrealistista ja antitaiteellista vallankumousta.
Itsemurha oli yksi dadan taidekumouksen tarkoituksellisista paradokseista: ”Vain taitelija voisi tappaa itsensä taidetekona. Tämä elämän ja kuoleman rajoilla temppuileva hahmo tarvitsi yleisön, jotta itsetuhon eleellä olisi esteettistä arvoa.” Dadaismi syntyi ensimmäisen maailmansodan aikaiseen moraalityhjiöön ja vaikutti kuvataiteessa, kirjallisuudessa ja teatterissa vuosina 1916–1923. Dadan kausi oli lyhyt, mutta perintö pitkä: ready-made, futurismi, kubismi, kollaasi, surrealismi ja provokatiivinen taide ovat yhä tuttuja. Ja toki kaikki muistavat yhä Marcel Duchampin taidenäyttelyyn signeeraaman pisuaarin vuonna 1917.
Kuva HS 10.4.2016. (Dada 100-vuotta)
Rivit Itsemurhatoimiston takakannesta: ”Pariisilainen dadaisti, nuorena itsensä ampunut Jagues Rigaut ei tahtonut jättää jälkeensä mitään, mutta jotain jäi: kylmänviileitä ja kuolinvoimaisia kirjoituksia itsemurhan houkutuksista, ikävästä, epätodellisuuden kokemuksesta sekä elämän perimmäisestä merkityksettömyydestä.” Näinkin voi lähestyä ikuisuuskysymystä elämän tarkoituksesta.
Rigautin tekstit ovat lyhyitä ja fragmentaarisia. Useimmiten johonkin yksittäiseen teemaan otsikoituja tai siitä ketjutettuja ajatuksia. Välillä tekstit ovat kitkerän käänteisiä aforismeja: ”Jumala näyttää hapanta naamaa, hän kadehtii ihmisen kuolevaisuutta. Ilouutinen: persoonallisuuden kato on ainut tunnetila, joka minulla on jäljellä.”
Kuva teoksesta, sivu 74.
Elämästä luopumisen teema kulkee vaimeammin tai voimakkaammin koko teoksen läpi: ”Ihminen, jota vastoinkäymiset ja ikävä karttavat voi pitää itsemurhaa kaikkein pyyteettömimpänä tekona – ellei sitten kuolema herätä hänessä ylen määrin uteliaisuutta. En kuollaksenikaan tiedä milloin ja miten olen saattanut ajatella näin, mikä toisaalta ei vaivaa minua. Mutta jos jotain, on se teoista ainakin absurdein: fantasiaa kukkeimmillaan, unenkin ylittävää kursailemattomuutta, myöntyvyyttä puhtaimmillaan.”
Myös visuaalisuus saattaa välähtää tekstissä puhtaan dadan hengessä: ”Olen flyygeliin kiivennyt Antikristus hattuna gramofonin torvi. Rehvakkaasti pompin päälläni Pera Palacen aulaan ja pyöritän jänisräikkää isovarpaillani. Herra siunatkoon teitä, kuutamon aasit!”
Jacques Rigautin 80-sivuinen tekstikokoelma on tärkeä, dokumentaarinen teos, joka valottaa aikansa taiteen käännekohtaa, jonka vaikutukset elävät yhä. Se toimii myös inspiroivana vastavoimana valmiiksi ajatellulle ilmaisulle. Näinkin voi kirjoittaa!
Viggo Wallensköldin tuorein teos, Opettavaisia runoja lapsille (Siltala 2024) on hillitöntä hyberbolaa – liioitteluakin kovempaa kamaa. Wallensköld tunnetaan kuvataiteilijana ja kirjailijana. Kummankin työn jälki on ainutlaatuisen omaperäistä, ja reviiri niin tiukkaan rajattua, etteivät siihen saata seuraajat astua.
Kuvataiteen viimeisin meriitti on Ars Fennica -palkintoehdokkuus 2022. Samana vuonna julkaistu Neuroosit ja traumat – Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia, toi Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Opettavaiset runot on kuudes Mbdrinovin omaperäiseen maailmaan kiertyvä teos. Nimiölehden mukaan Kardaniankielisestä alkuteoksesta Ha mjassik pedagogina lyrik (1936)Aaron Svanbon ja Irina Muromtsevan suomentama. Kuvitus alkuperäisestä teoksesta.
Olen pitänyt runoteoksen – tai kaunokirjallisen proosan kuvittamista ”ongelmallisena”. Tekstiin ympätty kuva toimii hyvin harvoin. Nyt, kun taiteilija täydentää tekstin omalla kuvituksellaan, tulos on jotain enemmän kuin osiensa summa – sama henki välittyy kummastakin.
Kaikkien Mbdrinov -teosten ”vinksahtaneessa” maailmassa toistuvat usein samankaltaiset symbolit: toinen toistaan oudommat (usein parrakkaat) tyypit, sipulitorniset kirkot ja mitä erikoisimmat sienet. Tarinat on kyllästetty mustalla huumorilla.
Tuoreessa teoksessa käsitellään mm. runoja ja loruja lasten kasvatuksessa, lasten kurittamista: piiskaamoita, lettivetämöitä ja kuritushuoneita. Nuoret saavat elämänohjeita ja kiusaajat neuvoja. Toivottomille tapauksille suositellaan kahtakymmentäyhdeksää nimettyä kirkkoa. ”Jos mikään ei auta, eikä lapsi muutu paremmaksi ihmiseksi, voi hänet viimeisenä keinona viedä kirkkoon, jollaisia suuressa maassamme on tuhansia. Lapsen voi huoletta jättää hurskaiden isien huomaan. Vain erästä kiertelevää diakonia on syytä varoa.”
Viggo Wallensköldin kuvallisessa ja sanallisessa ilmaisussa toteutuu taiteen ehkäpä tärkein elementti. Ne tunnistaa välittömästi – ne eivät voi olla kenenkään muun tekemiä.
Blogin päivitys on venähtänyt pitkäksi. Sain aikaa ottaneen työn eteenpäin, joten nappaan jatkoa edelliseen päivitykseeni kaikkien aikojen Finlandia-voittajasta. Ennustin tulosta Ulla-Lena Lundbergille. Ja niinhän siinä kävi. Ulla-Lena Lundberg sanoo yhdentoista vuoden takaisen haastattelunsa päivityksessä 30.10.2023: ”Lopulta jokainen kirjani henkilö on minä itse”. Pidän kovin Ulla-Lena Lundbergin ajatuksesta. Olen kirjoittanut itse näinkin: Vaikka kuvataiteilija tekisi mitä, hän maalaa aina omakuvaansa.
Äänestyksen tuloksen aikaan saksin Hesarista myös Simo Halisen 60-vuotishaastattelun. Ingressin mielipide on minulle ihmetyksen aihe. Jos käsikirjoittaja-kirjailija Halinen saisi valita, hän kirjoittasi vain kirjoja, mutta ei autofiktiota: ”Siinä on mielestäni jotain hirveän narsistista.”
Autofiktio on kirjallisuutta, jossa kirjailija itse tai hänen kuvitteellinen hahmonsa esiintyy osana tapahtumia, jotka saattaisivat olla hänen omia kokemuksiaan. Italo Calvino tiivisti kysymyksen aikanaan näin: ”Kun totuus painetaan kansien väliin, siitä tulee valhetta. Ja toisin päin, valheet kansien välissä muuttuvat todeksi.”
Ikiaikainen dilemma: Valitseeko kirjailija aiheen, vai aihe kirjailijan? Vastaus löytyy pulman välistä. Kirjailija joutuu aina ensin ratkaisemaan kysymyksen: Mistä kannattaa kirjoittaa? Jo siinä on autofiktion siemen, jokainen on geeniensä ja kokemustensa summa. En usko, että kukaan kirjoittaa omaa emootiotaan vastaan. Edes tietokirjailija ei valitse itselleen epäkiinnostavaa aihetta.
Alice Munro sai Nobelin 2013. Hän julkaisi novellikokoelmansa Kallis elämä, vuonna 2012 ja päätti lopettaa kirjoittamisen. Yksi valittujen kokoelma on julkaistu Nobelin jälkeen. Munro päättää viimeisen kokoelmansa kolmeen novelliin otsikolla Finaali. ”Tämän teoksen viimeiset tarinat eivät ole pelkästään tarinoita. Ne muodostavat erillisen kokonaisuuden, joka on omaelämäkerrallinen tunteiden, joskaan ei aina kokonaan tosiseikkojen suhteen. Uskoakseni ne ovat ensimmäiset ja viimeiset – ja kaikkein tärkeimmät – asiat joita minulla on elämästäni sanottavana.
Alice Munro, kuva HS toukokuu 2015 / MV photos
Sirpa Kähkösen 36 uurnaa valittiin viime vuoden Finlandia-voittajaksi. Ote Aamulehden kritiikistä: ”Sirpa Kähkönen on kirjoittanut taitavasti rakennetun ja raastavan koskettavan äidin sielunmessun, jota ei pysty silmät kuivina lukemaan. 36 uurnaa on syvästi henkilökohtainen, mutta runsaista yksityiskohdistaan huolimatta romaani tavoittaa myös yleisen ja ylisukupolvisen.”
Kun Ulla-Lena Lundberg sanoo olevansa itse jokainen kirjansa henkilö, ymmärrän sen yleisesti tarkoittavan myös autofiktion ”vaikeita ja vastenmielisiä” henkilöitä, jotka toimivat vastapareina, projektioina ja peileinä itselle ja kokonaisuudelle. Tähän sopii lukusuositus: Jean Genet, Varkaan päiväkirja. Ekstralinkissä teoksesta enemmän.
Arto Lapin bibliografiasta löytyy toistakymmentä runoteosta ja puoli tusinaa kokoelmasuomennosta. Ura lähti alkuun valtakunnallisella Runo-Kaarina-palkinolla 2001. Tampereen kaupunki on palkinnut hänet kuusi kertaa.
Tuorein teos Korallimieli (Enostone 2023) yhdistää runotrilogian Veden ääret,Pohjoiset tuulenpesät ja Ateljee Palander. Teoksen päättää uusi kirjan nimellä otsikoitu sikermä. Yhteensä kolmesataa sivua runoutta Jelena Salmen suunnittelemissa kansissa.
Hesari julkaisi 27.4. kiittävän kritiikin teoksesta. Vesa Rantama oli otsikoinut arvionsa: ”Kaikille, jotka haluavat kirjoittaa parempia runoja”. Ja ingressi: ”Arto Lapin runot ovat parhaimmillaan kaltaistensa runsaassa seurassa.” Riveistä mieleeni nousee itämainen ajatus: ”Tehdä kerralla paljon, on vähän. Tehdä usein vähän, on paljon.”
Kokoelman sivulla 230, tekijä itse kuvaa lukemisen kokemusta näin: ”Nykyisin otan kirjan summanmutikassa, / avaan umpimähkäisestä kohdasta. / Ei ole muuta järjestystä / kuin nukahtaminen ja herääminen, // uudet lehdet kasvavat / samanmuotoisina kuin edellisvuotiset. // On kivuliasta / lukea kannesta kanteen, / nähdä päättyminen. / Runo sieltä täältä tuo lohdun.”
Kuva, Kulttuuritoimitus, Jari Henttonen
Oma, ensimmäinen lukukertani kulki sivulta sivulle. Kun kirja jäi yöpöydälle, käytin samaa summanmutikkasysteemiä. Otan heti alkuun sulattelun lopputuloksen ja kiteytyksen siitä, mikä tekee runoilijan säkeistä niin merkittäviä ja ehtymättömiä: Lappi kirjoittaa ikuisuutta varten.
”Saakoon hippiäinen siivet, / khimaira maininnan mytologiaan. // Mutta kun eteen / tuotiin ihminen, oli kaikki jo jaettu. / Tai oli jäljellä uupumus, ei hän sitä itselleen jättänyt. // Heistä yksi, Carl von Linné, / pillastui kuin tuhatkauno, / nappasi lehtiön, otti suunnan kohti pohjoista, / alkoi luetteloida kaikkia vastaantulevia: // ”Hieron nämä listat / tuomiopäivänä Hänen kasvoilleen. / Meille et antanut edes kykyä / suojella näitä.” Teoksessa myös historia kiteytyy monin tavoin.
Avainsana on pelkistys ja tiivistämisen taito. Kun turha riisutaan pois, tärkeä jää. Sen pohjalta voi laajentaa ja hakea uutta ikiaikaiseen perinteeseen. Korallimielen tekstit aukeavat kahteen suuntaan: lukijan sisälle ja ulkoiseen todellisuuteen. Nykyhetki ottaa kipinää huumorista: ”Mietin mitä vaurioita aiheuttaa / pieni määrä pakkoruotsia. / Kirjakäärö, bokrulla, / on ruotsiksi leikkisämpi.”
Lapin tuotantoon on aina liitetty tanka- ja haikurunojen perinne. Pitää paikkansa, mutta tuorein julkaisu näyttää monipuolisen runoilijan, joka inspiroituu ”kaikesta”. Musiikki on moni tavoin läsnä: Mahler, Bach, Mozart… yhtä hyvin kuin teksti Woody Guthrien kitarassa tai ”Kind of Blue”. Kuvataide tuottaa tekstejä Kimmo Kaivannosta ja Marc Chagallista aina Tampereen tuomiokirkon maalauksista kirjoitettuun sikermään.
Intertekstuaalisuus on läsnä mitä moninaisimmin tavoin. Kollegiaalisia viitteitä, omistuksia ja ”In memoriam” -tekstejä. Pidin kovasti myös siitä, miten nimettyjen runojen otsikot on sijoitettu runojen loppuun. Säkeet lähtevät puhtaalta pöydältä ja merkitystä voi tarkastella luettuaan. Ratkaisu synnyttää lukijan ja runon sisäistä dialogia.
Korallimieli on teos, jolle povaan pitkää elinkaarta. Siihen on hyvä palata aina uudelleen – jokaisella kerralla löytyy uusia kokemisen kulmia. Lopetetaan kahden rivin aforistiseen kiteytykseen: kaikuja tyrannien tekemisistä, niin totta juuri tänään.
”Stalin oli haetuttaa useamman kerran Šostakovitšin
teloitettavaksi väärinsäveltämisestä. Hän elää yhä.”
Luin 19.2. Hesarista Miki Liukkosen ”haastattelun”. Tietysti siihen otettiin kantaa sos-mediassa. Eihän jutulla muuta pointtia ollut. Sivuutan yleensä tällaiset. Narsismi on houkuttava, mutta lyhytnäköinen lähtökohta mielipiteille. Kari E. Turunen kirjoittaa teoksessaan Ikävaiheiden kriisit: ”On suuri onni, että yksilö ei ole minkään arvoinen; tiedottomat siteet kirpoavat. Ihmisolemus ei pyhity itsestä, vaan itsen ulkopuolelta, itsen vaiettua.”
Juttu otti kuitenkin kipinää, kun aloin törmäillä hauskoihin assosiaatioihin. Satuin samaan aikaan lopettelemaan Ville-Juhani Sutisen Tieto-Finlandialla palkittua teosta Vaivan arvoista. (Avain 2022)
Käsitellessään Uwe Johnsonin 1720-sivuista teosta Anniversaries, sivulta 295 löytyy osuva luonnehdinta. Aivan kuin se olisi Miki Liukkoselle kirjoitettu – ehkä onkin, vastineeksi nuoren neron aiemmille puheille. Palaan Sutisen kirjaan tarkemmin, kun muut hommat antavat myöten. Ei kirjan peruskysymys ”Mitä on hyvä kirjallisuus” katoa minnekään.
Sitten otsikon asiaan. Olen usein siteerannut edesmennyttä ystävääni, joka kaipasi yhtä runoa ja sille yhtä lukijaa. Hänen vakiväittämiinsä kuului myös: ”Kyllä huonoa kirjallisuutta tarvitaan.” Minna Castrén kirjoittaa Hesarissa 28.2. ”Kirjallisuus, lukutaito ja lukemisharrastus ovat perustaa, jolle suomalainen kulttuuri ja identiteettimme on rakentunut. Kirjallisuus on äidinkielemme kotipesä, historiallisen muistimme elävä keskus…”
On vaikea löytää kapeampaa ja omahyväisempää kirjallisuuskäsitystä kuin Liukkosella. ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” on sosialisti August Beckerin fraasi, jota myös Marx käytti. Jos joku kaipaa ”viihdekirjallisuutta”, se hänelle suotakoon. Jos toinen hakee Liukkosen neroutta henkisiksi kainalokepeikseen – kyllä sekin käy. Ja kirjaroviot (turhan tiukka kärjistys tähän) me jo tiedetään.
Itselleni tärkein kysymys on aina ollut: Mistä kannattaa kirjoittaa? Jos käyttää pari vuotta elämästään romaanin lähdetöihin ja kirjoittamiseen, voi miettiä, mikä on vaivan arvoista. Apurahakausina olen miettinyt työni oikeutusta ja päätynyt siihen, että olen yhteiskunnalla töissä ja kirjaan aikaani yhdestä näkökulmasta. Se ei suinkaan sulje pois, että esimerkiksi romaanini Yllämme kaartuva taivas, avaa 103 vuoden aikaikkunan.
Summa summarum, joka pätee joka asiaan: hoitele oma tonttisi ja huomioi muut niin hyvin kuin kykenet. Viimeinen kuva: 50 eläintä jotka muuttivat maailmaa. (Moreeni, 2014, suom. Veli–Pekka Ketola)
Kirjailijan keittiössä (Siltala 2022) on Tuija Välipakan toimittama tuore ”keittokirja”, joka on kaikkea muuta: keittokirjojen ja gastronomian historiaa kiinnostavasta kantista, asiaa ruokatottumuksista ja yksilöiden suhteesta ruokaan, romaanien ruokakuvauksia, ravintoasiaa identiteettikysymyksenä ja ennen kaikkea vierailut kahdentoista kirjailijan keittiössä. Siitähän se vasta tarinoiden soppa syntyy. Kaiken kukkurana kirjailijoiden omat suosikkireseptit.
Reseptinsä jakavat (kirjan julkaisujärjestyksessä) Juha Siro, Johanna Sinisalo, Ville Hytönen, Sirpa Kähkönen, Outi Pakkanen, Marko Annala & Inga Magga, Tuija Välipakka, Viggo Wallensköld, Leena Parkkinen, Anneli Kanto, Sofi Oksanen, sekä edesmenneen Vexi Salmen suosikkireseptin Katri Wanner-Salmi. Leena Parkkisen sanoin: ”Ruoka on olennainen osa kommunikaatiota.”
Historiaosuudesta löytyy tieto jopa varhaisimmista leipähavainnoista. Koillis-Jordaniasta löydetyillä leivänmuruilla on ikää 14 400 vuotta. Kivikautisten löytöjen perusteella on analysoitu vanhin suomalainen ”ruokaresepti”,puolukoita ja hylkeenmaksaa. Ensimmäinen suomenkielinen keittokirja julkaistiin Lönnrotin ruotsinkielestä kääntämänä 1834: ”Hywäntahtoisia Neuwoja Katowuosina”. Ammoisista ajoista kuljetaan kohti nykyaikaista gastronomiaa 42 sivun verran. Kirja on anekdootteineen kaikkineen myös kiinnostava tietokooste.
Kirjailijoiden haastatteluissa, tarinoissa ja resepteissä päästään lähestymään ruokakulttuuria monelta kantilta: ruoka identiteettikysymyksenä, hävikkiruoka, ruokatabut eri kulttuureissa, ravinnon terveysvaikutukset, sesonkiruoka-ajattelu, ruokatrendit, ruoka sos-mediassa… tulin taannoin maininneeksi sivuillani, että olen ollut ”fisuvegetaari” yli kaksikymmentä vuotta. Nopsaan siihen ilmestyi kommentti: ”Kyllä se sikaliha on parasta!”
Tässä kirjassa ruokia maustetaan tarinoilla ja valmistetaan muun muassa: Gado gado, Tsatsiki, Muhan libanonilainen kana, Tabouleh, Mustikkakukko, Aamiaiskulho, Pasta bolognese, Ruusu-pistaasibaklava, Keskiaikainen pannari, Munakoisopata… ja oma alkuruokani: kasaa tuoresalaatista ja ruohosipulista ”linnunpesä”, kastikkeeksi oliiviöljyyn puristettua sitruunaa, Kikkomanin vähäsuolaista soijaa ja hipsu vaahterasiirappia. Murskattua kauranäkkäriä rakennetta antamaan. Lopuksi pari keitettyä ja kuoriutumista vartoovaa viiriäisen munaa. Viinipullon etiketissä on hyvä olla lintukuva.
On vaikea, ellei mahdoton löytää proosakirjallisuudesta teosta, jossa ei kuvata ruokaa, reseptiikkaa tai syömistä. Välipakka on koonnut loppuun ”Tuija suosittelee” -hakemiston, josta löytyy yli 200 viitettä kirjoihin, joissa ”ruokaa on niin paljon, etteivät kannet mahdu kiinni, toisissa jäljellä on vain nälkä.” Pari omaakin kirjaani on mukana, ja havahduin katsomaan niitä uusin silmin. Romaanissa IDOLI (Like 2016, s.54-55) Jenny tekee ystävälleen Marialle ruokaa, tanssahtelee hellan edessä ja sanoo: ”Tänä sunnuntaina meidän pitää saada kunnon ateria, tämä on äidin resepti, valmistuu muutamassa minuutissa, etkä ole eläessäsi saanut mitään näin hyvää.”
Blogin päivityksestä on kulunut ennätyksellisen pitkään. Syksyn romaani – Valovuosi, on nyt omasta puolestani OK. Painovalmiiksi taitettu versio oikoluettu ja takakannen tekstit tsekattu. Sivuja 254, ja lähdeluettelossa 64 merkintää. Enkä voi taaskaan käsittää kuka tämän teki? Kotisivuiltani löydät kaikki kirjani, lukunäytteitä, äänirunoja, ”Onnittelurunoja” vapaasti käytettäväksi ja linkkejä telkka- ja radiohaastatteluihin.
Kustannustoimittajani romaanin luvun ja loman aikana aloitin ”ympäristötaideproggiksen”. Liki sadan kohteen työ on nyt loppusuoralla. Siitä enemmän, kun saan vielä tuloksen dokumentoitua. Tätäkään en aavistanut, mutta olen sellainen hotale, että jotkut ideat vaan kiilaa toisten ohi, eikä niitä voi olla toteuttamatta.
Vielä pari sanaa blogista. Aloitin toukokuussa 2009. Tämä on juttu nro 760. Melko aikaisin havahduin ajatukseen ”rihmastosta”, jossa aiheet kytkeytyvät toisiinsa. Lopun ”ekstralinkeistä” pääsee aihetta sivuaviin päivityksiin ja niistä edelleen seuraaviin. Parhaina vuosina täällä on ollut 40 000 kävijää, jotka tietty ovat voineet lukea useita juttuja. Ei paljon, mutta kulttuuria käsittelevälle alustalle ihan siedettävästi. Koetan taas tihentää julkaisutahtia. Mielenkiintoisia tekstejä on luettuna ja odottamassa käsittelyä.
Kuva sivustolta Pedagogiikkaa netissä: peda.net
Nappaan tähän otteen tulevasta kirjasta. Se ei kerro mitään kaiken kokonaisuudesta, mutta on ikuisen ajankohtainen. Romaani rakentuu syvempiin teemoihin. Valovuoden tapauksessa käsittelen yksilöiden moraalia, uskontoja, ennakkoluuloja, rasismia ja ihmismielen haurautta. ”Pintatarinan” tehtävänä on imeä lukija mukaan. Edellisestä aikuisten romaanistani ”Yllämme kaartuva taivas”, Hesarin kriitikko piti kovin ja kirjoitti otsikkoon: ”Vetävä, mutta syvä”.
Kalahommiin olen ehtinyt (tai en ole jaksanut) liian vähän. Kirjan julkistus tuo väistämättä ohjelmaa, mutta viikko syyskuussa menee kirjailijaliiton mökillä, Mansikkapaikassa lähellä Savonlinnaa. Pieni Heinäjärvi on tarjonnut aina kalaa – joskus enemmän, harvoin vähemmän. No, sen voin luvata, että teen siellä videon sinttiahventen fileoinnista.
Blogin päivitys on päässyt venähtämään monestakin syystä. Yksi niistä on syksyllä ilmestyvä romaanini Valovuosi. Nyt on viimeiset editoinnit menossa. Pilkkuja lisätään ja poistetaan. Tykkään editointivaiheesta, tekstiä läpikäydessä voi vielä koettaa tiristää käsiksestä sen viimeisenkin potentiaalin pisaran. Vaihdan verbin, löydän johonkin lauseeseen paremman rytmin ja ties mitä.
Entisen elämäni ammatissa tein yritysilmeitä eri sektoreille, asiakkaina oli kaupunkeja ja kuntia, kaksi yliopistoa, sairaala, seurakunta ja kirjasto, vientiyrityksiä Japania myöten, pohjoismaiden suurin kemiantehdas, rokotetutkimuskeskus… kun käydään kaupassa, visualisoimani pakkaukset on kestäneet hyvin aikaa. Suunnittelin aikanaan logon ja ilmeen Tampereen kaupungin ensimmäiseen Euroopan kulttuuripääkaupunkihakemukseen 2011. Myös kirjan kansia eri kustantajille, esimerkiksi Atenalle.
Siksipä tykkäsin tehdä tämän tulevankin kannen. Se syntyi yhteistyössä Irina Luodon kanssa. Olen kirjoittanut pääduuneiksi yli 20 vuotta, joten mun koneisiin ei enää vanhat graafiset ohjelmat käy. Ideoin kannen kuvineen ja Irina pisti hienosti jutun painokelpoiseen pakettiin.
Kustantajan katalogissa ja nettisivuilla romaania kuvaillaan tälleen: ”Valovuosi on romaani kolmen rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. sekä ihmismielen hauraudesta.
Menestynyt arkkitehti joutuu hakemaan elämälleen uutta merkitystä, kun mielen luomat kuvat alkavat sekoittua ympäröivään todellisuuteen. Menneet muistot nousevat pintaan: saavutukset ja menestykset, kokemukset maailmalta ja hetket Toscanassa. Suomessa mies tapaa somalitaustaisen naisen ja heidän välilleen syntyy syvältä koskettava suhde.
Universumin kokoisiin kysymyksiin kiertyy yksilöiden moraali, uskonnot, rasismi ja ennakkoluulot. Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan.”
Kirja on mun neljästoista, en halua julkaista kovin tiheään tahtiin. Mutta tämä on niin yksilöllistä. Vanhana (sic) latinistina voisin sanoa ”Quod licet Iovi, non licet bovi.” Mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle.
Kirjan fyysinen valmistuminen on mulle aina pelottava hetki. Vartin ilon jälkeen pitää sulatella masennusta. Siihen auttaa, että olen jo aloittanut kaksi uutta käsistä. Eilen kirjoitin toiseen Jänisräpin: ”Mä on mää ja sä oot sää, / räppi meitä yhdistää. / Tassulla lyön tahtia / tanssissa on mahtia / yhdessä kun räpätään. / Hei hei moikka, ota kunnon loikka / yhdessä kun räpätään.” Ja niin edelleen… ehkä universumin kokoisten asioiden funtsimisen jälkeen on hyvä lyödä leikiksi.
