Tein ensimmäisen juttuni tähän blogiin tasan vuosi sitten. Nyt järjestysnumero on 86. Kun arvioin kirjoittamani merkkimäärän, tekstiä kertyy n. 230-sivuisen romaanin verran. Olen saanut lukijoita, palautetta, ystäviä ja juttutilauksia – tarkistin juuri Blue Wingsin kesäkuun numerossa julkaistavan Matkanovellini vedoksen. Lukijamäärät ovat alusta kymmenkertaistuneet ja vakikävijöitä on yhtä hyvin Kaliforniasta kuin Pariisistakin… Sydämellinen KIITOKSENI kaikille!
Kun mietin juttujeni rajausta, halusin alusta lähtien nostaa esiin kirjallisuutta ja kulttuuria, josta muut eivät juuri sillä hetkellä kirjoita. Unohdettujen runojen klinikka oli yksi keskeinen ajatus. Tänään tarjoan siis runon Kanasta ja hipun tietoa Zbigniew Herbertistä.
Hyviä kirjailijoita – runoilijat mukaanlukien – on kahdenlaisia. Sellaisia, joiden kirjallisen virtuoositeetin tajuaa jo muutaman rivin luettuaan, vaikka teksti ei tyydyttäisikään omaa esteettistä makua. Ja sellaisia, jotka erinomaisuutensa lisäksi tarjoavat lukemisen nautintoa. Puolalainen runoilija Zbigniew Herbert (1924 – 1998) lukeutuu jälkimmäisiin. Jussi Rosti on suomentanut hänen tuotantoaan Kyynelten teknologiasta -kokoelmaan (wsoy-nvl, 2005) ja kirjoittanut valikoimaan intohimoisen esipuheen.
Kun toinen maailmansota syttyi, Herbert oli viisitoistavuotias. Synnyinkaupunki jäi miehityksen jalkoihin ja kuuluu nyt Ukrainalle. Sodan jäljet ja Euroopan kulttuuritraditio näkyvät teksteissä. Runoilija käyttää usein myös kirjallista perintöä ja viittaa taiteeseen ja historiaan. Herbertin runous asettaa yksilön ongelmat laajempaan yhteyteen ja kyseenalaistaa ideologiset järjestelmät.
Kun lähtökohdat ovat näin ylevät, voisi kuvitella, että lukijalle viskataan kaluttu luu. Näin ei käy. Teksteissä pilkahteleva huumori ja edellämainittu kirjallinen virtuoositeetti erottaa tosi tekijät latteuksien latelijoista. Pablo Nerudan tapaan Herbert on kirjoittanut runoja myös yksittäisistä objekteista kuten vaikkapa karhusta, viulusta tai kanasta:
”KANA
Kana on mainio esimerkki siitä, mihin tiivis yhteiselo ihmisten kanssa johtaa. Kana on menettänyt kokonaan lintumaisen keveytensä ja sulonsa. Pyrstö törröttää pitkulaisesta takapuolesta kuin huonoa makua osoittava iso hattu. Sen harvat hurmoksen hetket, kun se seisoo yhdellä jalalla ja liiskaa ympyräiset silmänsä kiinni kalvomaisilla luomilla, ovat iljettäviä. Ja kaiken huippuna on tuo laulun irvikuva, kurkusta leikattu itkuvirsi, jolla se anelee sanomattoman naurettavaa asiaa: pyöreää, valkeaa, tuhruista munaa.
Kana muistuttaa joitakin runoilijoita.”
