Neuvostopanssarit Budapestin kaduilla

”Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee.” En kuitenkaan malta olla kaivamatta tähän muutamaa riviä seitsemän vuotta sitten julkaisemastani romaanista. Innoittajani on sunnuntaina 23.10. Hesarissa julkaistu kolmen sivun kuvaus Unkarin kansannoususta tasan kuusikymmentä vuotta sitten.

Unkarin yritys irrottautua neuvostodiktatuurista tukahdutettiin, kun panssarit vyöryivät Budapestin kaduille neljäs marraskuuta. Taisteluissa kuoli noin 3000 unkarilaista ja vajaa 700 neuvostosotilasta. Maasta pakeni 200 000 ihmistä.

Kun Unkari vietti kansannousun viisikymmenvuotispäivää kymmenen vuotta sitten, olin paikalla. Budapestin keskuspuisto täyttyi ”Tableau vivant” -tyyliin rakennetuista liikkumattomista kuvaelmista, jotka kertasivat tragedian tapahtumia. Terrorismin museoon oli ulkomaalaisilla vapaa pääsy.

Aloitin matkan jälkeen käsikirjoituksen, jossa käytin lähdemateriaalina matkani muistimerkintöjä ja valokuvia. Romaanin ydin on päähenkilön vähittäisessä muistinmenetyksessä ja oman persoonan katoamisessa niiden myötä.

Matkalta palattuani etsin lisää kirjallista ja kuvallista materiaalia sekä faktatietoa. Budapestin tapahtumat jäivät romaaniin merkittävänä sivujuonteena. Sunnuntain lehdestä bongasin saman kuvan, jota olin käyttänyt yhdessä kirjani kohtauksessa. Tässä muutama ajankohtainen rivi romaanista Marilynin hiuspinni (Runeberg-palkintoehdokas 2010).

”Ihmisen silmä suodattaa maailman silmän takaosan verkkokalvolle kuin ylösalaisin käännetyn elokuvan. Muisti esittää kuvat oikein päin, ja vaikka silmä katselee kaikkea värillisenä, mustavalkoiset kuvat säilyvät mustavalkoisina.

Ensin Mies näkee Josef Stalinin pään. Kaulasta katkenneen ja raitiovaunukiskoille vierähtäneen valtavan pään, jonka ympärillä mustavalkoiset ihmiset tungeksivat pitkissä palttoissaan. Joku taluttaa polkupyörää.

Mies kuvittelee isänsä viereiselle istuimelle. Hän ei erota kasvoja koska on pimeää ja kummatkin tuijottavat valkokankaalle. Sieltä vyöryy heitä kohti panssarivaunuja piiput sojossa – neuvostopanssareita Budapestin leveillä bulevardeilla. Tuhoutuneita taloja, sortuneita seiniä, kivikasoja ja autonromuja. Sitten näkyy mies puhumassa paksu paperinivaska kädessään, mies jolla on kalju päälaki ja pyöreät silmälasit.

Kankaalle ilmestyy rakeita, valkoisia ja levottomasti hyppelehtiviä. Projektorin rätinän voisi siepata pimeydestä nyrkkiinsä ja tunkea taskuunsa. Ulkona on kylmä, talven ensimmäinen räntä tippuu taivaalta hiljaisina, sikiön kokoisina kappaleina.”

…………………………………………………

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

Diktaattori rojahtaa graniittiin pää edellä (10.12.2013)

Perjantairuno kuoleman kintereillä (8.7.2010)

……………………………………………….

 

Mitä Idoli tarkoittaa?

Blogi on välttänyt omien julkaisujen siteeraamista. Runot ovat saaneet silloin tällöin vahvistaa poikkeusta jos tekstit ovat liittyneet käsiteltävään aiheeseen oleellisesti.

Julkaisin esikoiseni 1998. Nyt käsillä on tuore, kymmenes omalla nimellä julkaistu teos. Jokaisen työn kohdalla olen kyseenalaistanut ja punninnut kirjoittamisen mielekkyyttä ja oikeutusta. Mistä ”kannattaa” kirjoittaa?

Pidän lähdetöiden tekemisestä ja tiedon hankinnasta. Työn edetessäkin lukeminen on yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Kliseisesti ilmaistuna: ei ole toista ilman toista. Idoliin kirjoitin tällaiset

J Ä L K I S A N A T

Idoli päättää identiteettiä luotaavan romaanitrilogian, jonka aiemmin julkaistut osat ovat: Marilynin hiuspinni, 2009 ja Linnun muotokuva, 2011.

Romaanit ovat itsenäisiä teoksia, jotka kuvaavat miten ihminen rakentaa merkitystä uudelleen elämänsä muutostilanteissa. Marilynin hiuspinni käsittelee muistin katoamista, ja sen myötä sitä, kuka meidän identiteettimme määrittelee – onko sitä edes olemassa? Linnun muotokuva ammentaa muistoista ja sankarimyyteistä ja kysyy, kykenemmekö itse ymmärtämään elämämme tarinallisen jatkumon voimaa?

Idoli laajentaa identiteetin teemaa suhteessa toisiin ihmisiin ja riippuvuuksiin itseymmärryksen muotoutumisessa. Kaikkien kolmen teoksen motoksi sopii lainata sveitsiläisen kirjailijan Max Frischin lausetta: ”Jokainen meistä keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan, jota hän luulee omaksi elämäkseen.”

Moninaisesta lähdeaineistosta haluan mainita kaikkien teosten kohdalla Vilma Hännisen Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen väitöskirjan ”Sisäinen tarina, elämä ja muutos”. Idolin fokukseksi lainaan Hännisen tutkimuksesta kappaleet luvusta Sisäinen tarina halujen suodattajana:

”Mikä on ihmistä perimmältään liikuttava voima? Psykologisissa teorioissa vastaukseksi tähän kysymykseen on tyypillisesti esitetty yksi tai useampia vaistoja, viettejä tai tarpeita. Ne on nähty enemmän tai vähemmän universaaleiksi ja luontoperäisiksi voimiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi seksuaalienergia, alemmuudentunne, psyykkiset tarpeet ja persoonallisuuden piirteet.

/…/ Tässä hahmoteltu tarinallinen lähestymistapa ei pyri palauttamaan ihmisen pyrkimysten, halujen ja impulssien kirjoa ylihistoriallisiin ja luonnonvoimaisiin tai yksittäisiin perusvoimiin. Ihmisiä liikuttavia voimia kutsutaan tässä haluiksi.

Halut nähdään intentionaalisiksi tiloiksi, jotka syntyvät ihmisen ja halun kohteiden välisessä suhteessa. /…/ Kirjallisuudentutkija Peter Brooks (1998) toteaa, että halut ovat paitsi psyyken myös tarinoiden ydin ja liikkeellepaneva voima.”

……………………………………..

1. Idolin arvio Suomi lukee -sivustolla.

2. Idolin voit tilata vaivattomasti Adlibriksen sivuilta.

3. Juha Siron kotisivut.

………………………………………

Milan Kundera ja kadonneet nimet

Blogiin on kertynyt liki 500 päivitystä. Ideani alkaa saada syvyyttä ja tarpeeksi materiaalia. En ole kirjoittamassa erillisiä juttuja, vaan muokkaamassa rihmastoa, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Päivän aiheita täydentävät ekstralinkit löytyvät juttujen lopusta.

Edellinen päivitys keskittyy kahteen kirjaan. Tämä kaivaa esiin vielä mielenkiintoisen seikan: kummankaan romaanin päähenkilöillä ei ole täydellisiä nimiä. Tiessä tarinaa kuljettaa vain isä ja poika, Coetzeella Michael K.

Milan Kundera kirjoittaa vastaavista ratkaisuista esseekokoelmassaan Petetyt testamentit. (suom. Jan Blomsted, wsoy 2001)

”Balzacista Proustiin nimetön henkilöhahmo ei olisi ollut ajateltavissa.. Mutta Diderotin Jaakolla ei ole sukunimeä eikä hänen isännällään ole enempää suku- kuin etunimeä. Oikeusjutun päähenkilö ei ole joku Josef Kaufman tai Krammer tai Kohl, vaan Josef K. Linnan päähenkilö kadottaa etunimensäkin ja saa tyytyä yhteen kirjaimeen.

/…/ Aina ensimmäisistä novelleistani lähtien välttelin vaistomaisesti täydellisten nimien antamista henkilöilleni. Romaanin Elämä on toisaalla päähenkilöllä on vain etunimi, hänen äitinsä mainitaan ’äitinä’, tyttöystävä ’punapäänä’ ja tämän rakastaja ’nelikymmenvuotiaana’. Oliko tämä maneeri? Toimin spontaanisti ja vasta myöhemmin tajusin valintani merkityksen: en halunnut uskotella että henkilöni ovat todellisia ja että he voisivat tarpeen tullen esittää virkatodistuksensa.”

Kunderan ratkaisu kiinnosti minua sattuneesta syystä. En ole koskaan pitänyt täydellisten tai arkisten nimien antamisesta romaanihenkilöille. Se kaventaa henkilöiden persoonaa. Ikään kuin leikkaa jotain pois lukijan mielikuvituksesta. Lopuksi muutaman rivin lainaus romaanistani Marilynin hiuspinni. (Like 2009) Päähenkilöillä ei ole nimiä, he ovat vain Mies ja Vaimo. Teksti, johon kohtauksen suomenkieliset nimet on upotettu, löytyy Ian McEwanin romaanista Sovitus.

Ian McEwan, Sovitus (Atonement) Otava 2002. Suom. Juhani Lindholm.
Ian McEwan, Sovitus (Atonement) Otava 2002. Suom. Juhani Lindholm.

Nimet johtavat harhaan, Mies ajattelee. Ihmisten nimet. He lukevat vuoteessa Vaimon kanssa yhtä aikaa, kun Mies sanoo: ”Anna kun katson sitä kirjaasi.”

”Miksi?”

Mies nappaa kirjan ja sanoo, että ihmisten nimet muuttavat asioiden sävyn aivan toiseksi. /…/ Hän kääntää muutaman sivun ja sanoo: ”Täällä on sellaisia nimiä kuin Leon, Paul Marshall, Danny Hardman ja Cecilia… Jos ne muutetaan suomalaisiksi, koko kirja muuttuu. Siihen tulee omituinen sävy.”

”Älä höpise.”

”Kokeillaan”, Mies sanoo ja lukee kappaleen:

”Hän tuli leveälle porrastasanteelle eteisaulan yläpuolelle samalla hetkellä, kun Lasse ohjasi Pauli Mattilan sisään avoimesta etuovesta. Tapio Hartikainen seisoi matkatavarat käsissään heidän takanaan. Ukko Hartikainen tuijotti sanattomana kädessään olevaa viiden punnan seteliä kauempana pihassa, juuri näkyvissä… Kuulostaako eri kirjalta”, Mies kysyy.

”En minä sitä noin ole ajatellut”, Vaimo sanoo.

”Vaan miten?”

”Balzacin romaaneissa on yli neljätuhatta henkilöä, pitäähän niillä nimet olla”, Vaimo sanoo. ”Ovat sitten mitä tahansa. Anna se kirja tänne.”

”Seija tunsi Pauli Mattilan tuijotuksen, mutta ei halunnut katsoa tätä ennen kuin olisi keksinyt jotain sanottavaa…” Mies ojentaa kirjan takaisin.

”Kiitos”, Vaimo sanoo. ”Haluat olla nykyään kaikessa vastakarvaan.”

…………………………………………

1. Ekstralinkki: Hyvikset ja pahikset sekä Ian McEwan.

2. Ekstralinkki: Hesari kirjoittaa tänään: ”Brittiläisen Guardian -lehden mukaan Madridin keskustassa sijaitsevan luostarin alta löydettiin jäännökset, jotka saattavat kuulua 400 vuotta sitten kuolleelle kirjailijalle, Miguel de Cervantesille.”

Lue mitä blogi uutisoi asiasta jo kolme vuotta sitten.

…………………………………………

VarjoFinlandian kirjalista

Joulua odottavassa Ateenassa minut tavoitti tällainenkin tieto: romaanini Marilynin hiuspinni on valittu Helsingin kaupunginkirjaston Sanojen Ajan Varjo-Finlandia -listalle. Jutun blogiin kirjaaminen on ”kissanhännän nostoa”, mutta ei yksin sitä.

Aleksandras -kadun joulukauppa, Ateena 6.12.09

Lista kannattaa katsoa, sieltä löytyy lukuvinkkejä ja erinomaisia valintoja vaikka lahjapaperiin kääräistäväksi. Tein syksyllä blogiin jutun Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurista. Omaperäinen kirja sai kaikkialla hyvät arviot ja ihmettelin kovasti, kun sitä ei nostettu ”viralliseksi” Finlandia-ehdokkaaksi.

Sanojen ajan listalla on myös lyriikan kärkeä ja rikasta fantasiaa: esimerkiksi Kristiina Wallinin ja Jyrki Vainosen kirjat. Maritta Lintusen romaani on tulossa lukulistalleni… Claes Andersson kiinnostaa… Hienoja valintoja aivan kaikki. On ilahduttavaa yltää näin hienoon seuraan!

Kirjallisuuden Finlandia ja musta aukko

Eilen julkistettiin kuusi tekijää, joiden kirjoista Finlandian saaja valitaan. Onnittelut kaikille! Eipä napsahtanut ehdokkuutta tänne Pyynikintien työhuoneelle ja Marilynin hiuspinnille. Saa hymyillä vapaasti : )

Kun on tehnyt kaksi vuotta töitä tosissaan voi tinkiä vain yhdestä asiasta. Pitää olla suhteellisuudentajua sen verran, ettei kuvittele kirjoittaneensa maailman parasta kirjaa. Suomen parhaan kylläkin. Jos näin ei olisi, kirjoittamisen voisi lopettaa yksintein. Muitakin arvostamiani asenteita tähän duuniin on.

Raadin valinnoista urputetaan taas. Niin pitää ollakin. Tottakai. Vain makuasioista voi kiistellä. Tommi Melender on yksi ehdokkaista romaanillaan Ranskalainen ystävä. Hän esittää fiksuimman mielipiteen: ”Ala on liian palkintovetoinen. Olen iloinen, että työni tunnustetaan, mutta samalla paljon hyviä romaaneja katoaa mustaan aukkoon.” Tämä muistetaan, nostan hattua herralle.

HUOMISEEN postaukseen pistän yhden tärkeän asian. Pari muuta seikkaa menevätkin aivan ilmoitusluonteisena.

MISTÄ ÄIDILLE AMMATTI?

Lupasin seuraavaan postaukseeni jotain aivan arkista. Työnteko on sitä. Useimmiten. Ammatikseen kirjoittavakaan ei jouda odottelemaan inspiraatiota vaan istuu koneensa taakse ja alkaa tehdä tekstiä. Jonain päivänä syntyy muutama rivi, joskus muutama liuska. Joskus iskee blokki, tai on edennyt sellaiseen suuntaan, että kirjoitettu pitää pyyhkäistä yli ja ottaa uudet askelmerkit.

Minulle psykologisen uskottavuuden illuusio on ollut tärkeä. Ehkäpä siksi joku on aina joskus tunnistavinaan tekstistä tutun henkilön. Sellaisia ei fiktiivisessä tarinassa ole. Henkilöt ovat aina muutaman totuuden jyvän ympärille kasvaneita itsenäisiä persoonia. Esimerkiksi näin: mietin tuoreen romaanini Marilynin hiuspinnin päähenkilön äidille ammattia. Yhtenä aamuna tuttu keramiikkataiteilija availi työhuoneensa ovea, kun tulin töihin. Samalla sekunnilla päätin tehdä äidistä taiteilijan ja käsityöläisen. Haastattelin Merja Koivistoa, joka piti minulle yksityiskohtaisen esitelmän siitä miten ikivanha japanilainen Raku-keramiikka syntyy.

Taiteilija Merja Koivisto & rakukeramiikkalautanen

”Mies ajattelee äidin tarinaa suurista samuraisotilaista. Silloin astioiden lasitteeseen oli lisätty lyijyä, jotta se olisi paremmin sulanut matalassa lämpötilassa. Kuuma juoma liuotti myrkkyä lasitteesta ja teeseremonioista oli lopulta muodostunut hitaan kuoleman rituaaleja.”

Viikonloppuna kuulin mielenkiintoisen elämäntarinan merikapteenista, jonka laiva kuljetti aikanaan Puolasta Suomeen kreosiittia, kivihiiliöljytislettä, jolla kyllästettiin ratapolkkyjä. Myrkkyliemi oli lempinimeltään ”Mustaa likööriä”. Itse muistan lapsuudestani helteisen, tervalta ja öljyltä tuoksuvan ratapihan. Miten kapteeni ja kreosiitti päätyy seuraavaan romaaniin – en tiedä vielä.

LOPUKSI JATKOA APURAHAUUTISEEN, joka tuntuu kiinnostavan Aamulehden päätöimittajaakin. Hän kirjoittaa Sunnuntaikronikassaan 27.9.09: ”Jari Tervo sai valtion 5-vuotisen apurahan, vaikka oli saanut valmiiksi kirjan Koljatti, josta tuli menestys. Nyt on kuulemma väärin, että Tervo sai apurahan. Voisikohan Tervo ratkaista aiheuttamansa ongelman esimerkiksi kirjoittamalla hiukan huonompia kirjoja?”

Kyllä voisi. Pelkään kuitenkin, että kunnianhimoisesti työhönsä suhtautuva kirjailija ei niin tee. Lisäksi Tervo on nokkela ja huumorintajuinen tyyppi, joka tuskin jättää rahaa hakematta, kun sitä on tyrkyllä. Suomessa saa rikastua työllään ja taidoillaan. Kirjailijakin.

A p u r a h a n  tarkoitus on kuitenkin turvata kirjailijoiden työskentelyedellytyksiä. Suora sitaatti valtion taidetoimikunnan omista perusteluista: ”Käyttötarkoitus: Työskentelyedellytysten turvaamiseen sekä kotimaassa ja ulkomailla tapahtuviin opintoihin ja jatkokoulutukseen. Taiteilija-apurahat ovat 0,5-5-vuotisia työskentelyapurahoja. Valtion taidetoimikunta voi asettaa valtion taiteilija-apurahan saamisen ehdoksi, ettei apurahan saaja ole apurahakautenaan palkatussa tehtävässä.”

Ymmärrän kyllä hyvin mitä tarkoittaa ”palkattu tehtävä”. Kyse apurahoituksen kohdalla on vain siitä, että se ei taida nyt täyttää tehtäväänsä poikkeustapauksissa sillä tavoin kuin pitäisi. Toimittajien viisastelut sikseen. Olen esittänyt, että asiasta voisi keskustella. Kun yhteiskunta muuttuu, vanhoja tapoja on syytä tarkastaa. Juuri niin tehdään nyt poliitikkojenkin kohdalla.

Seuraavassa postauksessa: Älä usko nobelistia!

MARILYNIN HIUSPINNIN JULKISTUS

 

Tapahtumien yö järjestetään Tampereella torstaina 6.8.2009.

Romaanini Marilynin hiuspinni julkistetaan Aketeemisen kirjakaupan haastattelussa klo 22.00, joka täten ystävällisenä  K U T S U N A  ilmoitetaan.

Haastattelutilaisuuden jälkeen epäviralliset jatkot ovat kirjakaupan ”naapurissa” ravintola Katupojassa, Aleksanterinkatu 20. 

Tarjoilut omalla vastuulla. Ei ohjelmaa. Sen sijaan ihmisiä, kuulumisia ja kirjallisia keskustelunaiheita. Jos liikut tapahtumien yössä  T E R V E T U L O A ! 

Kuva Henrik Malmström. (Fotofinlandian III palkinto 2008.)

Mietin keväällä millaisen kannen haluaisin uuteen kirjaani. Huomasin Hesarissa jutun Fotofinlandialla palkituista kuvaajista. Henrik Malmströmin mustavalkoisissa kuvissa tehoaa pelkistetty ja käsinkosketeltava tunnelma. Otin yhteyttä ja sain kuvan käyttööni. Erityisesti minua viehättää otoksen sensitiivinen lataus, joka saattaa ilmentää yhtä hyvin iloa kuin suruakin. Tekstillä on tilaa asettua kansien väliin monesta kulmasta katsottuna.

Kustantajani Liken sivuilta ja omilta kotisivuiltani löytyy kirjan lukunäyte sekä tietoa edellisistä julkaisuista.