Pitääkö kulttuuriministerin pyrkiä olemaan läsnä kulttuuritilaisuuksissa? Onko syytä laatia lista, joka arvottaa ainakin ne tilaisuudet, joihin on ”välttämätöntä” osallistua?
Kun kuulen näissä keskusteluissa ja kritiikeissä sanan KORKEAKULTTUURI, poistan varmistimen. Ilmaisu sisältää vahvan vastakkainasettelun: sivistyneistö ja rillumarei-porukka. Sana lokeroi, arvottaa ja ruokkii ennakkoluuloja.
Kun löysin sanan KULTTUURIEVOLUUTIO, se tuntui toimivalta. Kulttuuri kehittyy ihmisten tarpeiden mukaan. Saarijärven Paavon aikoina meidän käsittämällemme ”kulttuuri” -sanalle ei juuri ollut käyttöä.
Jotta kulttuurievoluutio toimisi, se tarvitsee meitä kaikkia. Kulttuuri ei etene muutaman median nostaman tähden varassa vaan on kaiken summa. KASVUALUSTA, joka koskee yhtä hyvin taidetta kuin urheilua.
Klisee numero 1: ”Kulttuuri kuuluu kaikille.” Totta on, ei sitä kukaan voi omia vaikka monet tärkeäksi itsensä kokevat koettavat niin tehdä. He voisivat kysyä itseltään mitä juuri MINÄ voin tehdä kulttuurin hyväksi? Ehkä se on jotain muuta kuin huoli siitä, että ministeri kunnioittaa tilaisuutta läsnäolollaan.
Klisee numero 2: ”Kulttuuri edistää hyvinvointia.” Tutkimusten mukaan näin on. Tästä kiitos kirjastolaitokselle, kursseille ja opistoille, lasten ja aikuisten taideleireille, urheiluseuroille, teatterin ja tanssin harrastajille, lukupiireille… ja kaikille, jotka jaksavat näiden parissa palkattuna tai palkatta ja vapaaehtoisesti.
Kulttuuriministerin tärkein duuni on kehittää taidehallintoa ja ammattitaiteilijoiden taloudellisia työskentelyedellytyksiä. Keinoista ja rahoista pitää keskustella, mutta se onkin eri juttu.
Kirjailijana toivoin, että lainauskorvausjärjestelmä olisi viimein saatu pohjoismaiselle tasolle. Mutta ei. Ja sekin on eri juttu. Toiveeni on, että Arhinmäen Paavo pysyy mahdollisimman tiukasti työpöytänsä takana ja taistelee kulttuurintekijöiden toimeentulon edellytysten puolesta.