Michel Houellebecqin nimi oli minulle tuttu kiittävistä kritiikeistä ja lukijoiden mairittelevista mielipiteistä. Kirjakaupan alessa oli helppo tarttua neljän eron niteeseen. Romaani Maasto ja kartta ( suom. Ville Keynäs) sai Goncourt-palkinnon 2010, vaikka takakansi sen vuotta vanhemmaksi väittääkin.
Kirjan liepeessä kerrotaan, että ”Michel Houellebecq on Ranskan nykykirjallisuuden palkittu ja parjattu ’paha poika’, kirjailija jota monet rakastavat pitkin hampain.” Maasto ja kartta ei tue kumpaakaan markkinointiväitettä, joten lisää on luettava. Ei varta vasten, mutta kohdalle sattuessa.
Kun isken proosan kirveellä kahtia, toiseen puolikkaaseen jää runonsukuinen teksti, kielellisesti rehevä tai hienovireinen, elliptinen ja emotionaalinen. Vastapainona on ”insinööriproosa”, toimittajan kielen sukulainen. Se tekee myös korostetun tarkkoja havaintoja ja julistautuu usein jonkin ideologian, mielipiteen tai asenteen puolustajaksi.
Kummallakin asenteella tehdään hyvää proosaa. Houellebecqin romaanissa oli kuitenkin seikkoja, jotka saivat ärsyyntymään. Kun tekstiin haetaan uskottavuuden illuusiota, ylettömän tarkoista havainnoista alkaa kertyä tyhjä maneeri: ”Marylin kaivoi kassistaan kalenterin, joka oli kooltaan 21 x 29,7 cm, sekä kaksi paperinenäliinapakettia, ennen kuin jatkoi.”
Tekstiin ripotelluista havainnoista alkaa kasvaa myös piilomainontaa: ”Ulkolämpötila oli -3 °C, mutta ilmastointilaite toimi kuten pitää ja auton sisällä oli tasaisen lämmintä. Audit ovat tunnettuja poikkeuksellisen korkeasta viimeistelyn tasosta, jolle Auto-Journalin mukaan vain muutamat Lexusin mallit vetävät vertoja.”
Säännöllisesti toistuessaan tuotesijoittelun piikit alkavat törröttää tekstissä ikävästi: ”Minäpä kokeilen Dunhillia…” Hän imaisi muutaman henkosen. ”Tämäkin on hyvää, erilaista kuin Gitanes, mutta hyvää. En käsitä, miksi kaikki lakkasivat yhtäkkiä polttamasta.”
Houellebecq sijoittaa kirjaansa Houellebecq -nimisen kirjailijan, jonka kohtaloksi koituu raaka paloittelumurha. Ideatasolla ratkaisu on heppoinen, toteutuksesta kirjailija suoriutuu lähdetöidensä ansiosta uskottavammin ja juonne sulautuu ”luontevasti” osaksi tekstin rakennetta.
Jos Maaston ja kartan suuret linjat kiskaistaan kireälle, kerronnan motiiviksi jää kaksi sanaa: kapitalismi ja kuolema. Romaanin takakansitekstin mainitsema taide palvelee samoja teemoja. Mainitaan siellä rakkauskin, missäpä ei mainittaisi. Kerronnan emotionaalinen vire on kuitenkin niin kuivahtanut, ettei sanalle jää katetta.
Missä Houellebecq onnistuu? Taidemarkkinoiden mekanismi on useista näkökulmista pätevästi kuvattu. Samoin päähenkilön, Jed Martinin ura taitelijana ja hänen töidensä kuvaukset luovat uskottavuuden illuusion. Luomiskauden kolmessa vaiheessa ei ole kirjallista tyhjäkäyntiä, vaan hienosti loppuun saakka pohdittua ideapotentiaalia. Houellebecqin ansioksi jäävät myös romaanin rakenteelliset ratkaisut ja tuore tulokulma ”kliseisiin” teemoihin.