Kansainvälisyydestä Kyläpääskyihin – maailma muuttuu kustantamo kerrallaan

Pari vuosikymmentä sitten kirjallisuuden kustannuskenttä oli asemansa vakiinnuttaneiden toimijoiden ”hallussa”. Ympärillä oli harmaata aluetta, jossa muutama idealisti aloitteli kustannustoimintaa. Muun muassa Like lähti kasvuun 1990-luvun taitteessa. Tänä päivänä tilanne on tyystin toinen. Useat, pienet kustantamot mahdollistavat vähälevikkisen laatukirjallisuuden julkaisemisen.

Parisenkymmentä ”pienkustantamoksi” luettavaa tekijää toimii niukin kuluin ja hyödyntää vetäjiensä vahvaa työpanosta. Enostone julkaisee nobelisti (2020) Louise Glückin tuotantoa. Palladium ja ntamo julkaisivat äskettäin Kari Aronpuron suomentaman W.G. Sebaldin merkittävän esikoiskokoelman Luonnon mukaan. Kustannusliike Parkko julkaisee käännettyä, maailmanluokan runoutta: T.S. Elliot, Dylan Thomas, Paul Celan, Octavio Paz… Näistä myöhemmin lisää.

Aivan ääripäässä toimii BoD, joka painaa kirjan tekijän tiedostoista. Painosmäärän rajoitusta ei ole – mutta yhtä vähempää tuskin kannattaa teettää. Työpöydälleni kertyy suurempien ja pienenpien kustantajien kirjoja, joita toivotaan nostettavaksi blogiin. Se on hyvä. Valitettavaa vain se, että en ole ehtinyt päivittää näitä sivuja niin usein kuin pitäisi. Toivotaan tähän parannusta.

Päivälehdet ovat karsineet kirjallisuuskritiikkejä. Näyttävimmät jutut tehdään usein ”henkilövetoisina tarinoina”. Kun ajattelen lukijoiden keskivertoa, ymmärrän valitun linjan oikein hyvin. Vastapainoksi netistä voi lukea kirja-arvioita kymmeniltä alustoilta. Sieltä löytyy harvoin ”ammattikriitikoita”, mutta ei auta väheksyä lukijoiden vertaiskokoemusta. 

Olen usein toistanut edesmenneen ystävän huokauksen: ”Ollapa yksi runo ja sille yksi lukija.” Nostan tähän kolme kirjaa ja jokaisesta näytteeksi yhden runon. Runokokoelma on näiden kirjojen kohdalla vajanainen määre. Jokainen kirja on vahvasti temaattinen kokonaisuus. Pitäisi siis puhua runoteoksista.

Seppo Järvinen on pitkänlinjan, usealta eri kustantajalta julkaissut kirjailija. Hänen teoksensa Talvikirjeitä (Otava 1989) teki aikanaan runoudesta innostuneeseen mieleeni vahvan vaikutuksen. Nyt käsilläoleva kokoelma Repliikkejä kuiskaajankopista, Intian runot 1988 – 2021, on viime vuoden puolella Kyläpääskyt Kirjojen julkaisema. Intian luostarit antavat säkeille askelmerkit. Runo nimeltä Gekko.

”1. Iltahämärän kirkossa kaksikymmentä / veljeä rukouksen katumusharjoituksessa / yllä lumenvalkoiset kurtat, jumalkyyhkysillä / Olisipa vaeltajalla usko! / Säikähtänyt gekko livahtaa turvaan / Marian viitan alle.

2. Niinimatolle leijuu enkelin / musta siipisulka      poimi se / teroita ja kirjoita / palmunlehväarkille / unien risteysasemat / syntisäkin / sisältö pienintäkään sirpaletta / unohtamatta

3. Tämä on / viattomuuden Laki / äitisi kohdussa syntynyt / vapaa tahto”

Pirkanmaalainen Jussi Rusko on julkaissut aiemmin kymmenen runoteosta. Kaikille on ominaista tarkka arjen havainnointi, oivalluksien kiteytys ja huumori. Eräpäivää väistellessä (Palladium 2021) tilittää nykyhetkeä ja elettyä elämää karhean ilon ja haikean luopumisen hengessä.

”Junat ovat hiljaisia / mutta kuljetun matkan ilo / on kadonnut / Päivä sulkeutuu ja avautuu / epätäydellisen muistini ansiosta / pidän oikeutenani olla erimieltä / enemmän kuin samaa mieltä / Ärsyttää vaillinaisuuteni / ja raakilemaiset sanani / jotka föhntuulen siivittäminä / kurkottavat valoa kohti / Suljetuin silmin kuvittelen / jo elettyä uudeksi”

Irene Piippola on kotoisin Tornionjokivarresta. Pitkänlinjan kulttuuritoimija, kirjoittaja ja kääntäjä (saame, ruotsi). Pesemättömät (Palladium 2022) on teos, jossa pohjoinen on vahvasti läsnä jokivarren elämässä ja puheessa. Meänkieli antaa mausteen yleiskielen oheen. Lars Leevi Lestadiuksen puhuttelu ja ”ojentaminen” saa humoristisia ja nautittavia sävyjä kakkosluvussa, jossa ”Met nappaamma sinut ja puristamma reisien välhiin”. Teksti on kuuden sivun mittainen, joten nappaan tähän väkevän näytteen.

”Meän hamheitten alle mahtuu / useampiki saarnaaja / Meissä virtaa kuuma punanen veri / Hiukset kasvava kohisten / Net tarraava kiini sinusta ko kärhöt / Ai ai tuntuukos / Met olema liha jota sie himosit / ja sitten kielsit / ja kirosit / Nyt olet meän maassa / Met olema kaltaisia, tyttäriä ja vaimoja / Met autama / ihmisnaisia ja net meitä / Piämä hyät välit / vaikka niilä raukoila / istuva miehet / pöyänpäässä / Sie taisitki pölätä meitä? / Pölkäsit että teän naiset pukeva / värikhäät vaatheet ja varsikengät niinko met / Tuova itteänsä tykö”

 ……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Kari Aronpuro ja Kääntäjäkarhu

2. Vastaus kysymykseen, Mitä on taide?

…………………………………….

Mitä useampi kokki, sen kiinnostavampi kirja!

Kirjailijan keittiössä (Siltala 2022) on Tuija Välipakan toimittama tuore ”keittokirja”, joka on kaikkea muuta: keittokirjojen ja gastronomian historiaa kiinnostavasta kantista, asiaa ruokatottumuksista ja yksilöiden suhteesta ruokaan, romaanien ruokakuvauksia, ravintoasiaa identiteettikysymyksenä ja ennen kaikkea vierailut kahdentoista kirjailijan keittiössä. Siitähän se vasta tarinoiden soppa syntyy. Kaiken kukkurana kirjailijoiden omat suosikkireseptit.

Reseptinsä jakavat (kirjan julkaisujärjestyksessä) Juha Siro, Johanna Sinisalo, Ville Hytönen, Sirpa Kähkönen, Outi Pakkanen, Marko Annala & Inga Magga, Tuija Välipakka, Viggo Wallensköld, Leena Parkkinen, Anneli Kanto, Sofi Oksanen, sekä edesmenneen Vexi Salmen suosikkireseptin Katri Wanner-Salmi. Leena Parkkisen sanoin: ”Ruoka on olennainen osa kommunikaatiota.”

Historiaosuudesta löytyy tieto jopa varhaisimmista leipähavainnoista. Koillis-Jordaniasta löydetyillä leivänmuruilla on ikää 14 400 vuotta. Kivikautisten löytöjen perusteella on analysoitu vanhin suomalainen ”ruokaresepti”, puolukoita ja hylkeenmaksaa. Ensimmäinen suomenkielinen keittokirja julkaistiin Lönnrotin ruotsinkielestä kääntämänä 1834: ”Hywäntahtoisia Neuwoja Katowuosina”. Ammoisista ajoista kuljetaan kohti nykyaikaista gastronomiaa 42 sivun verran. Kirja on anekdootteineen kaikkineen myös kiinnostava tietokooste.

Kirjailijoiden haastatteluissa, tarinoissa ja resepteissä päästään lähestymään ruokakulttuuria monelta kantilta: ruoka identiteettikysymyksenä, hävikkiruoka, ruokatabut eri kulttuureissa, ravinnon terveysvaikutukset, sesonkiruoka-ajattelu, ruokatrendit, ruoka sos-mediassa… tulin taannoin maininneeksi sivuillani, että olen ollut ”fisuvegetaari” yli kaksikymmentä vuotta. Nopsaan siihen ilmestyi kommentti: ”Kyllä se sikaliha on parasta!”

Tässä kirjassa ruokia maustetaan tarinoilla ja valmistetaan muun muassa: Gado gado, Tsatsiki, Muhan libanonilainen kana, Tabouleh, Mustikkakukko, Aamiaiskulho, Pasta bolognese, Ruusu-pistaasibaklava, Keskiaikainen pannari, Munakoisopata… ja oma alkuruokani: kasaa tuoresalaatista ja ruohosipulista ”linnunpesä”, kastikkeeksi oliiviöljyyn puristettua sitruunaa, Kikkomanin vähäsuolaista soijaa ja hipsu vaahterasiirappia. Murskattua kauranäkkäriä rakennetta antamaan. Lopuksi pari keitettyä ja kuoriutumista vartoovaa viiriäisen munaa. Viinipullon etiketissä on hyvä olla lintukuva.

On vaikea, ellei mahdoton löytää proosakirjallisuudesta teosta, jossa ei kuvata ruokaa, reseptiikkaa tai syömistä. Välipakka on koonnut loppuun ”Tuija suosittelee” -hakemiston, josta löytyy yli 200 viitettä kirjoihin, joissa ”ruokaa on niin paljon, etteivät kannet mahdu kiinni, toisissa jäljellä on vain nälkä.” Pari omaakin kirjaani on mukana, ja havahduin katsomaan niitä uusin silmin. Romaanissa IDOLI (Like 2016, s.54-55) Jenny tekee ystävälleen Marialle ruokaa, tanssahtelee hellan edessä ja sanoo: ”Tänä sunnuntaina meidän pitää saada kunnon ateria, tämä on äidin resepti, valmistuu muutamassa minuutissa, etkä ole eläessäsi saanut mitään näin hyvää.”

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Saatana tarjoaa sapuskaa Mihail Bulgakoivin romaanissa.

2. Pablo Neruda: ”Kaiken ikäni ylistän sinua, sipuli.”

…………………………………….

Taivaallinen vastaanotto – entä maallinen?

Jukka Viikilän Finlandia-voittajan perkuu on ollut työlistalla turhan pitkään. Mutta toisaalta, ikuisuusasiat eivät ole niin päivän päälle. Lähdetään Taivaallisen vastaanoton kansiliepeestä: ”kuriton kertomus yksinäisyydestä, hengenvaarallisesta sairaudesta ja romaanin vastaanotosta. Kirjailija Jan Holm joutuu pikaiseen leikkaukseen: veri hänen sydämessään on kiertänyt väärään suuntaan ties kuinka kauan. Holm julkaisee sairaalasta päästyään omakohtaisen romaanin, josta ja jonka kirjoittajasta jokaisella on pian mielipide.” Totta on. Palaan tähän kirjailijan oman mielipiteen jälkeen.

”Romaanini muoto on himmeli. Se on yhtäläinen joka suunnasta. Olen koonnut sen oljista. Pienimmätkin lämpötilanvaihtelut saavat sen liikkeeseen. Jos sen ohi yrittää hiipiä, se alkaa pyöriä. Yhdestä tikunraapaisusta se roihahtaa liekkeihin.”

Kirjailijan oma rakenteen määritelmä on hyvä. Toki se voisi olla myös rihmasto, jossa kaikki lopulta viittaa kaikkeen kuin Jorge Luis Borgesin ”Haarautuvien polkujen puutarha”, klassikko, joka vie lukijan tarinalliseen labyrinttiin. Viikilän romaani puhuu yli sadan kertojan äänellä – jotka kaikki palvelevat kirjoittajan päämääriä. Tarinan ja kronologian pirstaloimisesta muodostuu oma rakenneratkaisunsa.

Viikilän metodina on pistää omat sanan toisen suuhun: ”Eräänlaisena ihmeenä pidän kuitenkin lukukokemukseni immersiivisyyttä. Fragmentaarisuus tarkoittaa usein jotakin vastakkaista immersiivisille ilmiöille, mutta niin kuin pinta voi olla syvä, voi fragmenttikin olla laaja. Laajuudella en tarkoita merkkimääräistä laajuutta, enkä myöskään merkitystihentymiä. Saatan tarkoittaa etäisyyksiä ja väliainetta.” Kirjoittajaksi on merkitty Veli-Matti.

Entä Taivaallisen vastaanoton maallinen vastaanotto? Empiiristen havaintojeni mukaan tilanne on tasan. Kesken heittäneitä, tai sisulla loppuun taistelleita on yhtä paljon kuin teoksesta pitäneitä. Oma lukunsa ovat ne, jotka eivät edes harkitse kirjaa lukevansa. Keskustelin kirjasta muutama päivä sitten kollegan kanssa: ”Edellinen palkittu riitti minulle. Engel oli laskelmoitua, kaavan mukaan kasattua ja kvasi-aforistista.”

Pidin itse edellisestä Finlandia-voittajasta. (Lopussa linkki arviooni) mutta näin sen pitää olla, hyvä kirja jakaa mielipiteitä. Nyt käsillä oleva teos on kuitenkin monin tavoin edellistä rouheampi ja raadollisempi: fyysisyyttä, ristiriitoja, seksuaalisuuta, autofiktiivistä tilitystä ja syvempiin pohdintoihin sekoittuvaa arkea.

Sydänleikkauksen teema sitoo kerrontaa, mutta yllättävästi myös toinen aihe. Viikilä pohtii läpi kirjan itse kirjoittamista ja sen prosesseja. ”Ei ole mitään kirjallisuutta tärkeämpää (Minttu) Mitä teemoja kirja sitten käsittelee? Ainakin sitä, että todellisuus on parasta nauttia etänä, laitteiden kautta, muutoin nautittuna se on ruma ja ilkeä pinnallinen ja tylsä. (Aatos) Yksi taitavan prosaistin soivaksi viritetty lause varastoi energiaa enemmän kuin kolme aukeamaa Murakamia. Minun on vaikea suhtautua kirjailijoihin, joiden kieli ei tallenna energiaa tuntuvasti koko ajan, vaan lupailee massiivisia rakenteellisia purkauksia juonen taitepisteissä. Todelliset purkaukset eivät ole mahdollisia, ellei kieli ole kerännyt energiaa ahkerasti pitkin matkaa.” (Mirvan muistikirja)

Minulle Taivaallisen vastaanoton liki 400 sivua olivat hyvinkin lukemisen arvoista tekstiä. Joskus hienoista tyhjäkäyntiä, mutta sitten taas intensiteettiä, joka piti kokonaisuutta kasassa. Itselleni kieli on niin tärkeä elementti, että se käy kirjallisuudessa kaiken edelle. No, romaani on monen tekijän summa, jotka kaikki on hyvä hallita. Voisin silti olla liki yhtä mieltä Viikilän muutaman rivin kappaleesta, jonka hän on naamioinut Veli-Matin mielipiteeksi.

”Tarinallisuuden kanssa on oltava tarkkana. Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä kirjallisuudessa on arvokkainta. Jos menet puolikkaalla lauseella lupaamaan, että henkilö odottaa vaikkapa pakettia saapuvaksi, kaikki hänen ympäriltään tuhoutuu. Koko kirja masentuu, menettää herkkyytensä ja tarkkuutensa. On enää odottaminen, johon lukija osallistuu kaikella tarmollaan.”

Likipitäen noin – vaikka ei aivan täsmälleen. Taivaalliselle vastaanotolle lukusuositus. Jouni K. Kemppainen teki tuoreeseen Hesarin kuukausiliitteeseen seitsemän sivun jutun (kuvat Aapo Huhta) Viikilästä otsikolla ”Palkintosonni”. Se onkin sitten ihan eri juttu se.

………………………………………………..

Blogin erikoislinkit:

1. Viikilä ja Finlandia 2016

2. George Saundersin romaani etenee 166 henkilön replikointeina

………………………………………….

Jopa taivas on meidän – voiko tästä tulla maailmanmenestys?

Italialainen Paolo Giordano (s.1982) on teoreettisesta fysiikasta väitellyt tohtori ja kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010, suom. Helinä Kangas) oli maailmanmenestys numeraalisilla arvoilla mitattuna: miljoonamyynti ja käännökset yli neljällekymmenelle kielelle. Lisäksi elokuvasopimus ja arvostettu ”Strega Prize”.

Selittämättömiä ovat menestyksen tiet. Itseäni esikoinen ei kovasti säväyttänyt, vaikka se sai ylistäviä arvioita. Sujuvasti kerrottu kasvutarina, jossa ei lopulta päästy henkilöiden ”ihon alle”. Tarinan kuljetus ja dramaattiset käänteet jäivät pääosaan. Ehkä kirjallinenkin hitti voi olla kuin Mäkkärin Big Mac, ei kovin kulinaarinen elämys, mutta sarjassaan maailman myydyin tuote.

Jopa taivas on meidän – aivan tuore, liki kuusisataasivuinen tiiliskivi on juuri ilmestynyt meillä (Aula & Co, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Luin kirjan eilen loppuun ja kääntelin koirankorvat sivuille. Tässä ensin hyvät huomiot.

Kirjan liepeestä löytyy Publishers Weeklyn lainaus: ”Jopa taivas on meidän on aivan poikkeuksellinen romaani. Mehevästi kuvattu miljöö, unohtumattomat henkilöhahmot ja vangitseva juoni takaavat musertavan koskettavan lukuelämyksen. Giordanon kiehtova teos on upea kunnianosoitus elämää suuremmalle rakkaudelle.” Toisaalla tekijää kutsutaan ”nykykirjallisuuden säkenöiväksi tähdeksi”.

Varmasti moni lukija syttyy tarinan imuun ja haluaa saada selville, miten päähenkilöiden lopulta käy. Aiheet ovat kohdallaan: kuoleman ylitsekäyvä rakkaus – ajankohtaisena elementtinä läpi romaanin kulkeva luonnonsuojelun ja vaihtoehtoisen elämän teema. Materiaalisten arvojen uudelleen määrittely ja henkiset valinnat mielen tasapainon edellytyksenä. Noin leveällä pensselillä maalattuna… ja perusasiat esiin kaivettuna.

Giordanon romaani on kasvutarina, jonka keskiössä on kolme poikaa ja tyttö. Matkalle mahtuu tarinaa tukevia sivuhenkilöitä, joiden mukanaolon tarina enemmän tai vähemmän perustelee. Loppu tuo kuitenkin kaikki merkitykselliset henkilöt näyttämölle. 

Tähän kiteytys Giordanon kirjallisesta ja rakenteellisesta metodista: tarinalinjat saavat aivan odottamatta yllätyksellisen äkkikäänteen. Edetään muutama kymmen sivua, ja joku ”sivuhenkilöistä” avaa tapahtumien todellisen kulun. Tässä on kirjailijan tapa koukuttaa lukijaa jatkoon.

Paolo Giordano, kuva: Daniel Mordzinsk

Sitten miinukset omalta kantiltani. Romaani on venytetty turhan pitkäksi. Kolmanneksen höyläys olisi tehnyt terää. Raymond Carver piti koneensa kyljessä lappua: ”Älä selitä.” Giordiano kuorruttaa kerrontaansa turhilla detaljeilla: ”Hän otti tulta auton pyöreästä tupakansytyttimestä viemällä sytyttimen punahehkuisen pään tarkoin punnituin liikkein savukkeen tulipäähän. Vasta puhallettuaan ensimmäisen savupatsaan sieraimistaan hän kysäisi minulta, häiritsikö tupakointi minua.” 

Kun kerronta ei tavoittele arkisen uskottavuuden illuusiota, se toimii omassa genressään. Jos tarinan tarkoitus on vakuuttaa lukija todellisuutta jäljittelevinä, vaikkakin fiktiivisinä tapahtumina, kerronta voi olla kielellisesti rikasta ja silti uskottavaa tapahtuma- ja tunnetasolla. Varsinkin Giordanon romaanin loppupuolella, ja viimeisen ratkaisun paikassa luonnonsuojelullinen teema ”lyö ylitse” ja horjuttaa jo aiemmin kerrottua. Kokonaisuudessaan Jopa taivas on meidän, luottaa enemmän tapahtumatasoon kuin tunteiden kuvaukseen.

Lopulta kaiken takana on kyse ihmisten kasvusta, toiveista ja valinnoista, jotka eivät johda tavoiteltuun tulokseen: ”Elämässä saattoi käydä niin, että kahdelle ihmiselle kehittyi yhteen sovittamattomia toiveita. Se oli epäreilua, mutta sille ei mahtanut mitään, ja meille oli käynyt niin.”

Lopuksi anekdootti: Italo Calvinon romaani Paroni puussa on varmasti ollut Paolo Giordanon suuri innoittaja. Kirja putkahtelee esiin tarinan mitalta ja on avaintekijänä toisen päähenkilön elämän kuittaavassa loppukohtauksessa.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

2. Lue sata klassikkoa tunnissa: ”Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma.”

……………………………………………

Minna Marsh ja Henkäys: ”Kunpa ei murhaaja tulis, kunpa ei isä tulis.”

Nostan blogiin merkittäviä kirjoja. Niiden ei tarvitse olla julkisuudella stailattuja tai myyntimenestyksellä silattuja. Vuorossa on Minna Marshin Henkäys. (Basam books 2021) Alaotsikkona ”Selviytymistarina särkyneille”. Siitä ainoa epäilykseni pointti. Selitys viittaa kirjallisuuden genreen, jossa kettu jakelee Saint-Exupéryn Pikku prinssi -kirjassaan kliseviisauksia. Mutta – nyt ollaan aivan eri tasolla, Henkäys on täysiverinen romaani.

Autofiktio on muodikas sana. Kriitikot, lukijoista puhumattakaan, arvailevat totuuden astetta. Sellaista ei ole, jokainen kertoo tarinat muistinsa värittäminä. Ja ihmisen muisti – sehän muokkaa kaiken mielensä mukaan. Uskottavuus on eri asia. Marshin kirja onnistuu sen tavoittamisessa koko tarinansa mitalta: ”Valehtelen miehille, että olen 17, vaikka en ihan vielä. En halua paljastaa, että olen vielä tyttö kaikin tavoin.”

Tarina kertoo lapsen kokemasta todellisuudesta ja moniväkivaltaisesta isästä, siitä miten miestään palvova äiti ei kykene katkaisemaan ikiaikaista ongelmaketjua, jossa ”perheen pää” sanelee kaiken ja alistaa muut fyysiselle ja henkiselle väkivallalle.

Kirjaa voisi lukea myös sukupolviromaanina, sen kuvauksena millainen perhe-elämä oli pahimmillaan muutama vuosikymmen sitten. Tai sitten miettiä tekstin suhdetta tai yhteneväisyyttä nykypäivään. Sellainenkin kipinä osui kohdalle, että luin Marshin kirjan parina Susanna Alakosken August-palkitun romaanin Sikalat (Svinlägorna, 2006, suom. Katriina Savolainen, Schildt) Vaikuttavuudessaan ja kielellisessä ilmaisussaan Henkäys on aivan samalla viivalla Alakosken palkitun romaanin kanssa. Jos kotimaista vertailukohtaa hakisi, Taija Tuomisen Tiikerihai (wsoy 2000) osuu lähelle.

Minna Marsh, kuva Iltalehti / Ossi Ahola.

Marshin kirjasta muodostuu kolmio: tytär, isä ja äiti. Tarinalle sivuhenkilöt ovat enemmän tai vähemmän alisteisia. Kun tyttären käsi katkeaa, äidin äänessä on hätä: ”Kato Minnan kyynärpäätä. Isä vilkaisee minua ja kääntää sitten sanomalehden sivua ja toteaa: Poikki mikä poikki.”

Äiti tilaa taksin ja lähtee tyttärensä kanssa sairaalaan.

Henkäys ei ole rankasta aiheestaan huolimatta silkkaa ”lööppiluettavaa”. Tarinan kaaressa toteutuu myös minun, vanhan latinistin suosikkisanonta: Audiatur et altera pars – kuunneltakoon myös toista osapuolta. Romaanin kaarta tai tarinan lankaa on tässä(kin) tapauksessa turha setviä enempää. Tämä on suositus alussa vieroksumalleni alaotsikolle. Ehkä tarinasta on jollekin vertaistukea, vaikka romaani lunastaa paikkansa aivan omaehtoisena teoksena.

Marshin ratkaisu kielellisenä ja typografisena keinona on mielenkiintoinen. Runollisuuden, säeromaanin ja perinteen sekoitus, joka minua lukijana kiinnostaa kovin. Tekstin rytmi saattaa katketa lyhyisiin riveihin, jotka nostavat ja korostavat tunnetta.

      ” Kunpa ei murhaaja tulis,

      kuiskaa joku korvaani.

      Kunpa ei isä tulis,

     ajattelen.”

Kirja on naiseksi kehittyvän tytön kirpeä kertomus. Ja paljon enemmän. Kuvaus perhettään tyrannisoivasta isästä, äidin alistumisesta, tyttären hitaasta kasvusta ja toipumisesta omaksi itsekseen. Tämä ei nyt mene lainkaan ”self help” -kirjallisuuden piikkiin. Henkäys on itsenäinen romaani, jolle blogin vahva suositus.

Minna Marsh on kirjoittanut aiemmin kolme tietokirjaa. Henkäys on hänen esikoisromaaninsa. Sellainen tunne tästä jää, että tarina on ollut ”pakko” kirjoittaa. Ja myös lukea yhdeltä istumalta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkki:

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

……………………………………………

 

Pattaya rakastettuni – kirjallista intohimoa!

Lainaus Pattaya rakastettuni -romaanin jälkisanoista: ”Ajatteliko Mika Terho tekevänsä jotain rangaistavaa, kun hän kirjoitti ja julkaisi romaanin Niittyvilla – Pattaya all night long (Enostone 214)? Ei. Hän oli uskollinen kirjailijanlaadulleen. Koko hänen tuotantonsa on vahvasti omiin elämänkokemuksiin perustuvaa. Niinpä oli järkytys, että Terhon työnantaja katsoi hänen rikkoneen vaitiolovelvollisuutta. Tilanne eteni syyteharkintaan. Kustantaja veti kirjan pois myynnistä. Syytettä ei lopulta nostettu, mutta jupakka jätti jälkensä kirjailijaan ja peitti alleen romaanin ytimen, inhimillisyyden ja elämän ihmeen ylistämisen.”

Alkuperäinen kustantaja ei halunnut palauttaa romaania markkinoille. Nyt romaani on julkaistu uudelleen stilisoituna (Kovasana 2021). Muistan vesilasissa värähtäneen myrskyn ja muutaman jutun maininnat, kun kirjailijan sananvapautta aikanaan pitkään punnittiin. Tekijälle takuulla kirpeää, uutisena ohimenevää, mutta lainkäyttäjän ennakkotapauksena tärkeää.

En puutu oikeusprosessiin muuten, kuin mainitsemalla Jukka Petäjän vuosien takaisen artikkelin otsikon Hesarissa: ”Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää”. Itse olin hilkulla jättää alkuperäisen – tai uusitun teoksen lukematta. Onneksi kävi toisin. Kirjallisten arvojen mittarilla Terhon romaani ansaitsisi aivan eri tason huomion. Nykyään se vain on vaikeaa, koska julkisuuden kapoinen valokeila kohdistuu aivan erityyppiseen kirjallisuuteen, ja valtaosin isompien kustantajien tuotteisiin.

Terhon julkaisuluettelossa ennen Pattayaa on viisitoista teosta. Olen lukenut aiemmin runoja ja dokumenttiromaanin, mutta tunne on sellainen, että nyt käsillä oleva teos olisi tähänastisen, suurelta yleisöltä marginaaliin jääneen tuotannon merkityksellisin ja kunnianhimoisin. 

Romaanissa näkyy maaninen kirjoittamisen (ja lukemisen) vimma. Yhteen levolliseen lauseeseen tiivistettynä: ”En halua pilkata, en halua käyttää hyväksi, haluan kirjoittaa.” Perustasoltaan Pattaya all night long on silkkaa hyberbolaa – yliviritettyä liioittelua, ilottelua ja täydellisten lauseiden hakua: Sellainen lause, että voisi lätkäistä sen tiskiin passia uusiessaan ja karjaista: ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Sellainen lause, että annat sen tytölle ja ilon kyyneleet alkavat virrata hänen silmistään.

Mika Terho, kuva HS-sivuilta, Veli-Matti Pitkänen.

Hesarin kulttuurin pääjutussa 6.6. lehden entinen kriitikko Pertti Lassila sanoo: ”nykykirjallisuutta vaivaa liika juonivetoisuus.” Olen samaa mieltä ja siksi olen kyllästymiseen asti toistanut miten kieli, jolla on oma itseisarvo ja persoonallisuus, on kirjailijan tärkein työväline. 

Mika Terhon suhde kieleen on ironisen intohimoinen: ”Kotimainen kirjallisuus on pitkään vedonnut lukijan järkeen ja tunteisiin. Nyt yritämme olla vetoamatta. Haluamme päästä lähelle ihokirjoitusta. Se on tunnustelun ja tunnustuksen välillä liikkuva tekstuaalinen emootio, johon lisätään maagista realismia niin, että muutetaan maaginen makaaberiksi ja realismi haaveiluksi. Rakastan kirjallisuudentutkijoita, koska osa heistä rakastaa kieltä ja tekstiä niin, että on valmis heittäytymään mustien kirjainmerkkien perässä ulos tuottavasta ja tehokkaasta elämästä.”

Jo muutaman kymmenen sivua luettuani ajattelin Sirkka Turkkaa. Myös hänen tekstinsä toimii niittokoneen tavoin. Yllättävään synteesiin kaikki mahtuu ja kelpaa, eläimistä jalkapalloon, tarjousjauhelihaan ja Jeesukseen. Terhon herkeämättä kulmaa vaihtava teksti on täynnä kirjojen nimiä, viittauksia, laulutekstien lainauksia ja sanontoja, mutta sulavasti tekstiin upotettuna. Naula ei jää törröttämään. Se lyödään lautaan niin, että vain kanta jää näkyviin.

Kuva sivustolta: rakentaja.fi

”Olen Topelius ilman lässytystä. Leino ilman helkyttelyä, Kivi ilman neitoja valkial liinal, Linna ilman lottia. Olen Molotovin cocktail Pietarissa, seksuaalihermo keski-ikäisen naisen pakarassa.” Terhon romaanin kipinä syntyy vastakkainasettelusta – maksullisista ja maksuttomista naisista, kiihkeästä seksuaalisuudesta, alkoholismista, raitistumisesta ja arkisesta työstä kehitysvammaisten hoitoyksikössä. Moralisoinnin, rahan ja valta-asetelmat jätän sikseen, fakta ja autofiktio jalostuu tekstissä kirjallisuudeksi.

Juuri kun teksti alkaa kiertyä liiaksi itsensä ympärille, näkökulma laajenee ja tarina ottaa ilmaa alleen. Muistellaan hoitokodin asukkaiden kanssa suurta seikkailua: noustiin porukalla netistä tilattuun ilmalaivaan Forssasta, ja lähdettiin Helsinkiin tapaamaan Jenniä ja Saulia. Päädyttiin Senaatintorille jätskille ja porukan oma bändi, Forssan tukka ja töyhtö esiintyi kannustusten saattelemana. Tätä on hyberbola nautittavimmillaan.

Työstään kehitysvammaisten kanssa Terho kirjoittaa huumorilla ja erityisellä lämmöllä: ”Vaikka kehitysvammaisuus on vakava asia ja rajoittaa radikaalisti normaalia elämää, siinä on puolia, joita sivusta seuraten havaitsee ja toivoisi näkevänsä niin sanotuissa normaaleissa ihmisissä. Yksi on iloisuus. Iloisuus ilman näkyvää syytä, tai hyvin pienestä virikkeestä. Joskus vain iloisuus olemassaolosta tai siitä, että muutkin ympärillä ovat iloisia. Toinen hieno piirre on tyhjänpäiväisen kilpailun ja voitontahdon täydellinen puuttuminen. Kolmas on vapaus teeskentelystä ja miellyttämisen halusta.”

Pattaya all night long on inspiroiva, erottuva ja omaääninen romaani, jolle on vaikea hakea vertailukohtaa kotimaisesta kirjallisuudesta. Jos punaista lankaa hakisi, se on intohimoinen suhde itse kirjallisuuteen ja alati pakeneva täydellisen lauseen metsästys. Kirjan viimeisen luvun otsikkoa ja ainoaa lausetta lainatakseni:

41. Sano se vielä

Hän luki ja kirjoitti.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Hevosia, hautoja, kukkoja ja kiroilevia koiria

2. Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

…………………………………………..

Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Piti kirjoittamani tänne jo ajat sitten Kari Enqvistin teoksesta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Aina tunkee jotain väliin, mutta nyt on aika viidenkymmenen sentin suositukselle. Olen huono kirjastonkäyttäjä, haluan kirjan omaksi – ainakin siksi aikaa, että ehdin käännellä sivut koirankorville ja raapia merkintöjä marginaaleihin. 

Enqvistin kirjan oli joku tuonut kirppikselle euron hintaan. Kassa vähensi tarjouspöydän ostoista vielä puolet. Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on julkaistu yksitoista vuotta sitten, mutta miljoonien galaksien mittakaavasta katsottuna ”aikaansa edellä”, kun Enqvist pohtii, jatkuuko elämämme joskus toisilla tähdillä.

Pari virkettä kirjan takakansitekstistä: ”Kari Enqvist tutkii tässä teoksessa kuoleman, ihmisyyden ja uskonnon ydintä. Ihminen halajaa jotain suurempaa. Sellaiseen Enqvist ei usko, muttei kuitenkaan jätä meitä tyhjän päälle: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat kehottaa arvostamaan sitä mitä varmasti – ja vielä – on.”

Blogiin nostamani kirjat pyrkivät olemaan suosituksia, ei juoni- tai sisältöselostuksia. Kirjat avautuvat lukemalla. Koetan kuitenkin hakea tänne poikkeavan näkökulman, joka nousee esiin teoksen äärellä. Tällä kertaa se on keskustelu, tai väittely kirjailijan kanssa. Yksinkertaista, kun lukiessa kysyy ja vastaa itse. Pidänhän muutenkin yöllä herätessäni äänettömiä esitelmiä näkymättömälle yleisölle.

Enqvistin kirjaan on parinsadan sivun matkalle kertynyt kolmisenkymmentä koirankorvaa ja merkintää: ”Vastentahtoisesti minun on myönnettävä, että ymmärrän pelon ja haikeuden, joka ihmisillä on luonnontieteiden alastomaksi riisuman todellisuuden edessä.” Tämä on yksi kirjailijan avainlauseita, jonka äärellä mietin ihmisten toivomaa ”takaporttia” kuoleman- ja elämänpelon edessä. Että ajasta iäisyyteen siirryttäessä jotain vielä olisi. Että tapaisimme edesmenneet – tai marttyyrit saisivat seitsemänkymmentäkaksi neitsyttään.

Ei kosmologian professori Enqvist kuitenkaan silkkaa ja kylmää faktaa lataa: ”On totta, että tiede elähdyttää. Sen löydökset saavat meidät hämmästelemään luonnon kekseliäisyyttä. Se paljastaa monimutkaista kauneutta, jonka edessä on helppo tuntea syvää kunnioitusta.”

Kari Enqvist, kuva: Gloria / Liisa Takala

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoja lukiessa nousee mieleen toinenkin tiedekäsitysten popularisoija. Näin Enqvist kuvaa häntä: ”Esko Valtaojan kaltaiset tiedeoptimistit ovat taipuvaisia näkemään kaikkialla ihmeitä. Eskon mielestä tähdet ovat kohtalomme; ne ovat meille manifest destiny”. Valtaojan käsityksen mukaan avaruuden valloitus olisi ihmissuvulle sekä ilmeistä että varmaa, sillä se on tähtiin kirjoitettu kohtalomme.

Enqvist on epäilijä: ”Tässä suhteessa omat mielipiteeni ovat osin kerettiläisiä, sillä en jaa Eskon poikamaista innostusta. /…/ Lähes uskonnollinen innostus, jolla kuolleen elämän jälkiä etsitään Marsista, saa minut ymmälleni. Elämäähän on jo löytynyt – sitä on Maassa! Enqvist kuittasi Tieto-Finlandiansa 1999, Valtaoja 2002.

Curiosity-mönkijä Marssissa. Havainnekuva: Nasa

Enqvist kumoaa triviaa, käsittelee yksityistä ja yleistä tieteen ja logiikan pohjalta. Hän pohtii, onko ihmisellä vapaata tahtoa. Taannoin luin mielenkiintoisen artikkelin tuoreista tutkimuksista, joissa vapaan tahdon käsite kumotaan. Aivot tekevät ensin päätöksen, jota tietoinen mieli seuraa. Tuntemuksemme ei poikkea mitenkään tilanteesta, jossa vapaa tahto olisi olemassa.

Yksi ”suuri kysymys” lävistää kirjaa ja pulpahtelee esiin useasti. Usko ja uskomukset. Enqvistille ei riitä alkuunkaan se mihin ihminen uskoo, tai kuvittelee uskovansa. Todisteita kaivataan: ”Mitä meidän tulisi ajatella nykyaikaisen länsimaisen tieteellisesti sivistyneen henkilön uskosta, kun hän sanoo, ettei tiedä onko Jumalaa olemassa mutta toivoo, että Hän olisi?

Mitä ihmettä me oikein ajattelemme, kun ajattelemme? Ei se minulle vielä ole selvinnyt, mutta kysytään Michel de Montaignelta (1533 – 1592). Jos ei lainauksesta aivan suoraa vastausta tule – niin kovasti kannustusta kuitenkin: ”Ei ole mitättömämpää eikä myöskään merkitsevämpää toimintaa kuin ajattelu, sen mukaan millainen kunkin sielu on. Suurimmat pitävät sitä pääasiallisena tehtävänään.”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

2. Mietin yhä, miten täällä tulisi elää?

…………………………………………..

Anneli Kanto ja Rottien pyhimys

Pyhä Kakukylla on rotilta ja hiiriltä varjeleva pyhimys. Suomen ainoa hänestä maalattu kuva löytyy Hattulan Pyhän Ristin kirkon sakastin ikkunanpielestä. Rotat levittivät tauteja ja likasivat ihmisten ruokatarpeita, mutta tekivät tuhojaan myös kirkoissa, nakersivat pergamentit ja nahkakansiin sidotut kirjat, talikynttilät ja kirkkotekstiilit.

Rottien pyhimys on Anneli Kannon tuore romaani, joka kertoo Hattulan kirkon maalausurakasta 1500-luvun alkupuolella. Kirkko on kauttaaltaan koristettu maalauksilla, joissa kuvataan noin 180 Raamatun kertomusta luomisesta viimeiseen tuomioon – mukana pirut, pyhimykset ja maallisemmat vertauskuvat. Kirjan tarinakehykseen mahtuu mielenkiintoisella tavalla koko kyläyhteisö ja keskiaikainen maailmankuva.

Anneli Kanto on alansa ”rautainen ammattilainen”. Ansioluettelo on tähän yhteyteen turhan laaja – Wikipediasta löytyy hengästyttävän monipuolinen ja pitkä bibliografia. Rottien pyhimys on ehditty ottaa monella taholla kiittävästi vastaan ja huomioitu myös televisiossa, mikä näinä päivinä on puhtaasti kirjan tiimoilta harvinaista. Jani Saxell teki valaisevan koko sivun kritiikin Hesariin 22.4.

Lopulta kirjat antautuvat vain lukemalla, joten blogi koettaa tässäkin tapauksessa hakea poikkeavaa lähestymiskulmaa. Tällä kertaa se on itse lukuelämyksestä lähtevää ja hyvin subjektiivista analyysiä. Olen niin monesti puhunut proosan kolmijaosta, että mennään nytkin sen mukaan.

Anneli Kanto, kuva YLE:n sivustolta.

1. Kieli

Romaanin kieli on sujuvaa ja kuljettaa joka virkkeellään tarinaa eteenpäin. Se ei riitä kirjoittajalle, vaan koko kirja etenee kolmen erityyppisen kielen varassa. ”Kaikkitietävä kertojalla” on oma sävynsä, jonka replikointi katkoo. Puhujien kieli kertoo myös heidän asemastaan sosiaalisessa yhteisössä. Tarinan keskushenkilöksi kasvava Pelliina on itsenäinen kertoja, jonka monologit ja mietteet Kanto kirjoittaa aivan omaehtoisella kielellä.

Yhteisön syrjimän Pelliinan virkkeet ovat huomattavasti muuta tekstiä pitempiä ja välimerkittömiä. Näin Pelliinan omiin lukuihin syntyy tajunnanvirtamainen ote ja sävy, joka rytmittää koko kirjan rakennetta. Pellinan itseluottamuksen kasvaessa myös hänen ajatustensa ilmaisemisessa tapahtuu hienovaraista kasvua ja varmuutta.

Yöpöydälläni on aina useampi kirja kesken. Rottien pyhimyksen pariksi nousi Hilary Mantelin maailmanmenestys, Susipalatsin jatko-osa Syytettyjen sali. Englannin kuninkaan Henrik VIII:n ja hänen toisen vaimonsa Anne Boleynin traaginen kohtalo osuu modernin maailman syntyvuosille, aivan samaan aikakehykseen kuin Rottien pyhimys. Mantel kirjoittaa viisisataa sivua samalla vaihteella, sujuvalla, mutta kompaktilla kielellä, joka puudutti minut loikkimaan ja heittämään lopulta stoorin kesken.

2. Rakenne

Kanto käyttää kronologiaa. Se on luontainen valinta yhden kesän mittaan, jona kirkkomaalarien urakka valmistuu – työtä tehdään niin kauan kuin valoa riittää. Kirja on jaettu otsikoituihin, lyhyisiin lukuihin, joita neljänsadan sivun mittaan mahtuu 74. Vuorovedolla mennään, näkökulmat kääntyvät ja pitävät jännitettä yllä.

Romaani kuvaa keskiaikaisen kyläyhteisön eloa ja arvojärjestystä. Välillä zoomataan pieniin yksityiskohtiin ja mielensisäisiin liikkeisiin. Aiheen mukana tulee eeppinen, ”elämää suurempi” näkökulma, mutta se väreilee taustalla ja pulpahtaa välillä pintaan liki aforistisina kiteytyksinä: ”Mestari Rutger sanoi että oikein viisas ihminen pysyy sisältään lapsena se on arvokas ominaisuus ja kaikki keksiminen lähtee siitä että kehtaa olla lapsellinen.”

3. Tarina

Rottien pyhimyksen tarina on pintatasoltaan kertomus keskiaikaisesta Hurttalan kyläyhteisöstä, jonne kirkkomaalareiden kolmikko saapuu koristelemaan Hattulan Pyhän Ristin kirkon. Alun käänteiden kautta tarinan avainhenkilöksi nousee savenvalajan kasvattitytär Pelliina, joka on pakko hyväksyä urakkaryhmään, jotta työ saadaan valmiiksi.

Muita keskeisiä henkilöitä on sormin laskettava määrä, taustalla kylän kuhiseva elämä, rälssi ja rahvas. Tarinasta kehkeytyy rikas ja humaani kudelma: draamaa ja rakkautta, mutta ennen kaikkea Raamatullisen maalaustyön ja maailmankatsomuksen kuvaus. ”Ars longa, vita brevis.”

Koko tarinasta kiteytyy allegoria, kaksoismerkitys, johon sisältyy pinnan alainen ideataso. Jokapäiväinen elämä voidaan nähdä tulkintana jostain syvemmälle käyvästä filosofiasta.

Pyhä Kristoforos mestataan, kuva Antti Kanto.

Muoto

Kun kolme pointtia summataan, syntyy romaanin muoto. Esimerkki valaiskoon tätä. Olga Tokarczuk (Nobel 2018) kirjoittaa historian kokemuksesta fiktiivisten naispäähenkilöidensä kautta. Hän pohjaa kaiken kielelliseen, jopa kätkettyyn ilmaisuun ja jättää lukukokemuksen hyvin avoimeksi. Anneli Kanto kirjoittaa tarinallisemmin. Tuloksena on lukuromaani sen kaikissa mahdollisissa, positiivisissa muodoissa.

”Kun luot, luo maailma.” Sanontaa on soviteltu monenkin kirjailijan suuhun, mutta yhtä kaikki, Rottien pyhimykseen sanonta sopii. Kuvan ja sanan yhtäläisyys on kiinnostanut minua aina. Tuntuu huikealta ajatella miten Hattulan kirkkoa maalatessa, Michelangelo teki samaa työtä Sikstuksen kappelin kattoholvissa. Tuntemattomaksi jäänyt maalariryhmä ja taitelijanero, jonka omana aikanaan kykeni haastamaan vain Leonardo da Vinci. Näin liihottaa lukijan ajatus maailman laajuiseksi.

Sikstuksen kappelin kuvat olen nähnyt, Hattulan kirkon kuvia en vielä muualta kuin koneeni näytöltä. Kummatkin työt sopivat oman kulttuurinsa kehykseen ja täyttävät tarkoituksensa. Ne ovat varmasti olleet katsojilleen suuri ihmetyksen aihe aikanaan. Ja ovat yhä – taide kuljettaa meitä hetkessä viisisataa vuotta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Raha, Kristus ja ikuisuus

2. Mitä on taide, entä estetiikka?

…………………………………………..

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

Ystävä poikkesi työhuoneella työasioissa. Hoidettiin hommat ja juotiin kahvit. Hän kertoi aikanaan päivittäneensä kirjailijayhdistyksen kotisivuja. Kuolleita listalta poistettaessa heräsi monta kysymystä, päällimmäisenä, kuka muistaa henkilön kirjailijana – tai osaa nimetä jonkin hänen teoksensa. Sama kohtalo on lopulta liki kaikilla. Kuolemattomia kiteytyy kovin harvasta. 

Ajatuksiini vaikuttaa juuri nyt myös yöpöytälukemiseni. Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Niin pohdittavaa tekstiä, että nostan teoksen blogiin aikanaan. Edellä mainituista syistä – plus muista – päätin summata tähän muutaman, mielestni olennaisen pointin kaunokirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Mistä kannattaa kirjoittaa?

Kaikesta. Kirja herää eloon tekijän ja lukijan yhteistyönä. On hyvä, että makuja on monia. Sellaista teosta ei ole vielä kirjoitettu, josta kaikki pitäisivät. Oma mielipiteeni on, että taitelija – kuvan tai kirjainten kanssa työskentelevä – tekee aina omakuvaansa. Aihetta ja tyyliäkin vaihtaessaan varioi itseään loputtomiin.

Minulle kirjoittaminen merkitsee aina jonkin ”mahdottoman” yrittämistä, tavalliset asiat me jo osataan – tai opitaan muualta. Toivon, että teksti ja kielellinen ilmaisu olisi tarinaansa isompi. Ruotsin nykykirjallisuuden kärkinimiin kuulunut Torgny Lindgren (1938 – 2017) sanoi haastattelussaan: ”Halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

Tein tänne jutun 26.8.2014 otsikolla ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”. Neljä vuotta myöhemmin ennustukseni toteutui ja puolalainen Olga Tokaczuk kuittasi Nobelinsa. Hänen teoksissaan on tarinallisuutta tuskin nimeksi. Kaiken kattaa loistelias ja suvereeni kielen hallinta. Rakenteen taustalla leijuu koko ajan jotain aavistettavaa, joka lävistää lukijan tajunnan tehokkaammin kuin suora kerronta.

Vielä esimerkki yhdysvaltalaiselta Raymond Carverilta (1938 – 1988). Hänet luetaan runojensa lisäksi nykynovellin tärkeimmäksi uudistajaksi. Ei juonellisia tarinoita, vaan ”Short cuts”, leikkeitä elämästä, jotka jäävät lukijan mieleen oudosti kiertämään. Pidin kauan tietokoneeni näytön kantissa muistilappua hänen ohjeestaan: ”Älä selitä.” Ja toinen lainaus Carverilta: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

René Magritte: The Family objects, 1928

Kenelle kannattaa kirjoittaa?

Erik Satie (1866 – 1925) myös kirjoitti säveltäjäntyönsä ohella. Silva Kauko on suomentanut hänen lyhyen, fragmentaarisen teoksensa Muistinsa menettäneen muistelmat. Satie viis veisasi kohderyhmäajattelusta ja nimesi yhden sävellyssarjansa: ”Todella veteliä preludeja koiralle”. Omalaatuinen nero ylsi kuolemattomien kirjoihin.

Kari Aronpuro on suomentanut runoilija Werner Aspenströmin (1918 – 1997) tekstejä. Arvostettu kirjailija istui aikanaan Ruotsin kuninkaallisen akatemian tuolilla n:o 12. Kun häneltä kysyttiin kenelle hän kirjoittaa, Aspenströmin vaivaanutunut vastaus oli: ”Minä kirjoitan kissalle. Sen saat painaa kursiivilla. Kenen tai minkä sijaisena hän toimii, sitä en tiedä.” Karilta sain sittemmin tietää, että kissan nimi oli Tempus.

Itse en ole koskaan halunnut ajatella kenelle kirjoitan. Minä en ole aihetta valinnut, vaan aihe minut. Legendan mukaan Hollywoodissa elokuvakäsistään kauppaavan on osattava tiivistää ”Isolle pomolle” koko juttu viiteen lauseeseen. Noinkin saatan ajatella, tosin en tarvitse viittä lausetta. Romaaniin Marilynin hiuspinni (Like 2009) riitti aikanaan yksi: Kuka minä olen – ja kuka sen voi määritellä? Aihe lähti lukemastani sosiaalipsykologian väitöskirjasta ja alkoi itse kehiä materiaalia ympärilleen.

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kaksikymmentä vuotta, enkä ole koskaan ajatellut myyntituloja. Jonkin verran sivuduuneja on tullut tehtyä leipätöiksi. Samoin saan kiittää julkisen- ja yksityisen sektorin apurahajärjestelmiä. Edellä mainitsemani Torgny Lindgrenin sanoin: ”Kirjoittaminen ei ole ammatti, vaan tapa elää.” Virke ei sulje pois sitä, että jotkut kirjailijat kykenevät saamaan tällä työllä pääasiallisen elantonsa.

René Magritte: Decalcomania, 1966

Työkalupakki

Olen sanonut, että runoilijasta voi tulla kelpo prosaisti, hyvin harvoin toisin päin. Kielellinen ilmaisu on kaiken edellytys. Jos se ei toimi, mikään ei toimi. Ajattelen näin sekä lukijana että kirjoittajana. Kielellinen ”estetiikka” ei vaadi aina draamallista ja ”juonellista” otetta. Kirkas kieli kantaa, huono tappaa hyvänkin tarinan. Proosa saa olla fragmentaarista, ei ”kiinni naulattua”. Niin elämäkin on. Muistijälki jää vain sellaisesta tekstistä, joka askarruttaa ja aktivoi omaa ajattelua. Kirjoittaja ja lukija rakentavat kirjan yhdessä. 

Palaan vielä kuolemattomiksi kiteytyneisiin – tai ainakin sellaisiin, jotka vielä hetken lähtönsä jälkeen muistetaan. Ikuisuutta varten kirjoittamisen kaavaa ei ole. ”Pyhää kolminaisuutta” olen esittänyt lähtökohdaksi: kieli, rakenne ja tarina. Nimenomaan tuossa järjestyksessä. Yhdessä ne muodostavat kirjallisuudentutkija Alex Matsonin (1888 – 1972) teoksessaan Romaanitaide kaipaaman Muodon.

Ja kun kaikki kyseenalaistetaan, muistan edesmenneen kuvataiteilijaystäväni määritelmän: ”Yksi tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

Lukijana oman top kymppi -listani kärkipaikoilla on edelleen Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin, monesti blogissa mainittu. Kokonaisuudesta muodostuu Kristusmyyttiin verrattava metatarina hyvän ja pahan taistelusta. Nobelin kanssa saattaa tulla kiire, kirjailijalla on ikää jo 87 vuotta. Loistavan suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill.

Annetaan McCarthyn ranskalaisen kääntäjän Francois Hirschin summata lopuksi mistä kielessä ja kirjoittamisessa on kysymys: ”McCarthyn kääntäminen olisi mahdotonta jos et rakasta kieltä, sanoja, niiden sävyjä, niiden tummaa lumoavaa voimaa. Miksi? Koska McCarthy on runoutta. Eeppistä, lyyristä, mikä nimi sille nyt annetaankin. Runoutta.”

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Aspenström ja Harmaavarpusen projekti

2. Tärkeät kirjani – keikka kirjastossa Siirin ja Terhin kanssa 24.8.2018

…………………………………….

Kirja, joka odotti minua liki kaksituhatta vuotta

Kirjojen ystävällä on ongelma. Niin paljon jää lukematta. Toisaalta, sellaisenkin mielipiteen olen kuullut, että viisisataa tarkoin valittua kirjaa riittää yhdelle elämälle. Ja rohkeimmat väittävät, että 1880 julkaistu Dostojevskin viimeiseksi jäänyt romaani Karamazovin veljekset kertoo kaiken mitä elämästä ja ihmissuhteista tulee tietää. Muiden muassa Sigmund Freud ja Jean-Paul Sartre ovat kertoneet romaanin vaikutuksista ajatteluunsa.

Minulle kirjan julkaisuajankohta ei ole millään tavoin tärkeä. Ei ole kiirettä muodostaa mielipidettä tuoreesta tai palkitusta kirjasta – vaikka voi niinkin käydä. Lohduttava ajatus on, että oikeat kirjat osuvat aikanaan kohdalle. Ja vaikkei niistä kaunista kaarta syntyisikään, jokainen avaa uusia maailmoja. Ajatelkaas, miten ihmeellistä on, että voit lukea mihin tulokseen elämästä ja jumaluudesta kiinalainen filosofi Lao-tse tuli seitsemännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Vahva suositus myös hänen kirjalleen Tao-te-king.

Postaukseni pointti on kuitenkin Marcus Aureliuksen mietekirja ITSELLENI (Basam Books 2019, 7.painos). Aurelius oli filosofi ja Rooman keisari, joka hallitsi imperiumia vuodet 161 – 180. Hän kuoli ruttoon ennen kuin ehti täyttää 59 vuotta. Aureliuksen hallitessa Rooman valtakunta oli laajimmillaan. Hän ei antanut vallan turmella itseään, vaan pyrki karttamaan itsevaltaisuutta ja vaalimaan poliittista vapautta.

Aureliuksen kirja on odotellut kärsivällisesti kohta kaksituhatta vuotta, ja itse olen ollut tietoinen, että se on jossain vaiheessa luettava. Nyt se on tehty. Reilut kolmesataa sivua, mutta ei ihan nopsaa luettavaa. Piti muodostaa omia mielipiteitä ja väitelläkin keisarin kanssa. Lopputulos on positiivinen ja yhä ajankohtaisemmaksi käy, kun seuraa tämän päivän poliitikkoja, jotka hirttäytyvät omaan vallanhaluunsa.

Näin kirjoittaa keisari Aurelius: ”Ensinnäkin: älä toimi päämäärättömästi äläkä ilman kiintopistettä. Toiseksi: älä pidä kiintopisteenä mitään muuta kuin yhteisöllistä päämäärää. Kaikki mikä hyödyttää kokonaisuutta, on aina kaunista ja oikea-aikaista. Ellei asiasi ole totta, älä sano sitä.”

Kuva sivulta mexiconewsdaily.com

Aureliuksen filosofia kumpusi stoalaisuudesta, joka korostaa ihmisen tekoja puheiden sijaan. Ihmisen hyveet ovat onnellisuuden avain. Mielen tyyneys, viisaus ja moraali vievät todelliseen vapauteen. Stoalaista eivät johdata herkästi vaihtuvat tunteet vaan tiedon hankintaan perustuva mielenrauha. Stoalaiset uskoivat silti kohtaloon ja Jumalan (jumalien) läsnäoloon käsillä olevassa maailmassa. 

Stoalaisuuden mukaan kaikki ihmiset ovat ”hulluja”. Eivät lääketietellisessä, maniaksi määritellyssä mielessä, vaan koska he ovat tietämättömiä todellisesta hyvästä ja pahasta ja toimivat hallitsemattomien tunneimpulssien mukaan. Ainoastaan stoalaisen viisauden saavuttanut ei ole hullu.

Aureliuksen teos (suom. Marke Ahonen) koostuu kahdestatoista ”kirjasta” ja selitysosuudesta, jossa on viittauksia muiden filosofien ajatteluun ja antiikin ajan maailmankäsityksiin. Keisari ei tarkoittanut teostaan julkaistavaksi, vaan itselleen, henkilökohtaisiksi muistiinpanoiksi ja ohjeikseen. Klassikko näyttää miten stoalaisen etiikan teoria muuttuu hänen elämässään käytännöksi.

Filosofi on numeroinut muistiinpanonsa. Lyhimmillään ne ovat tiukkoja aforismeja, pisimmilläänkin vain parin sivun mittaisia. Kaikkea sävyttää yhteisöllisyys, moraali, elämän ymmärryksen tavoittelu ja sen ohikiitävyyden hyväksyminen.

Kirjalle vahva suositus ”yöpöytälukemiseksi”. Muutama sivu kerrallaan muun ohessa. Tekstilainausten hakeminen runsaudenpulassaan on vaikeaa. Olen käännellyt sivut koirankorville, joten napataan vain neljännestä kirjasta kaksi perättäistä muistiinpanoa.

25. ”Koeta, miten sinulta käy hyvän ihmisen elämä, sellaisen, joka on mielissään siitä, mitä on kaikkeudesta osakseen saanut, ja tyytyy omaan oikeudenmukaiseen toimintaansa ja hyväntahtoiseen mielenlaatuunsa.”

26. ” Älä häiritse itseäsi. Ole yksinkertainen. Tekeekö joku väärin? Hän tekee väärin omaksi vahingokseen. Kävikö sinulle jotenkin? Kävi hyvin. Kaikki tapahtuva on alusta alkaen määrätty kaikkeudesta sinun kohtaloksesi ja kehrätty sinun osaksesi. Ylipäätään: elämä on lyhyt. Käsillä oleva tulee käyttää hyödyksi järjellä ja oikeudella. Ole selväpäinen levähtäessäsi.”

………………………………………

Blogin ekstralinkki

1. Runossa maailman kuuluisin kirjailija kuolee 

2. Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa?

……………………………………..