Minna Marsh ja Henkäys: ”Kunpa ei murhaaja tulis, kunpa ei isä tulis.”

Nostan blogiin merkittäviä kirjoja. Niiden ei tarvitse olla julkisuudella stailattuja tai myyntimenestyksellä silattuja. Vuorossa on Minna Marshin Henkäys. (Basam books 2021) Alaotsikkona ”Selviytymistarina särkyneille”. Siitä ainoa epäilykseni pointti. Selitys viittaa kirjallisuuden genreen, jossa kettu jakelee Saint-Exupéryn Pikku prinssi -kirjassaan kliseviisauksia. Mutta – nyt ollaan aivan eri tasolla, Henkäys on täysiverinen romaani.

Autofiktio on muodikas sana. Kriitikot, lukijoista puhumattakaan, arvailevat totuuden astetta. Sellaista ei ole, jokainen kertoo tarinat muistinsa värittäminä. Ja ihmisen muisti – sehän muokkaa kaiken mielensä mukaan. Uskottavuus on eri asia. Marshin kirja onnistuu sen tavoittamisessa koko tarinansa mitalta: ”Valehtelen miehille, että olen 17, vaikka en ihan vielä. En halua paljastaa, että olen vielä tyttö kaikin tavoin.”

Tarina kertoo lapsen kokemasta todellisuudesta ja moniväkivaltaisesta isästä, siitä miten miestään palvova äiti ei kykene katkaisemaan ikiaikaista ongelmaketjua, jossa ”perheen pää” sanelee kaiken ja alistaa muut fyysiselle ja henkiselle väkivallalle.

Kirjaa voisi lukea myös sukupolviromaanina, sen kuvauksena millainen perhe-elämä oli pahimmillaan muutama vuosikymmen sitten. Tai sitten miettiä tekstin suhdetta tai yhteneväisyyttä nykypäivään. Sellainenkin kipinä osui kohdalle, että luin Marshin kirjan parina Susanna Alakosken August-palkitun romaanin Sikalat (Svinlägorna, 2006, suom. Katriina Savolainen, Schildt) Vaikuttavuudessaan ja kielellisessä ilmaisussaan Henkäys on aivan samalla viivalla Alakosken palkitun romaanin kanssa. Jos kotimaista vertailukohtaa hakisi, Taija Tuomisen Tiikerihai (wsoy 2000) osuu lähelle.

Minna Marsh, kuva Iltalehti / Ossi Ahola.

Marshin kirjasta muodostuu kolmio: tytär, isä ja äiti. Tarinalle sivuhenkilöt ovat enemmän tai vähemmän alisteisia. Kun tyttären käsi katkeaa, äidin äänessä on hätä: ”Kato Minnan kyynärpäätä. Isä vilkaisee minua ja kääntää sitten sanomalehden sivua ja toteaa: Poikki mikä poikki.”

Äiti tilaa taksin ja lähtee tyttärensä kanssa sairaalaan.

Henkäys ei ole rankasta aiheestaan huolimatta silkkaa ”lööppiluettavaa”. Tarinan kaaressa toteutuu myös minun, vanhan latinistin suosikkisanonta: Audiatur et altera pars – kuunneltakoon myös toista osapuolta. Romaanin kaarta tai tarinan lankaa on tässä(kin) tapauksessa turha setviä enempää. Tämä on suositus alussa vieroksumalleni alaotsikolle. Ehkä tarinasta on jollekin vertaistukea, vaikka romaani lunastaa paikkansa aivan omaehtoisena teoksena.

Marshin ratkaisu kielellisenä ja typografisena keinona on mielenkiintoinen. Runollisuuden, säeromaanin ja perinteen sekoitus, joka minua lukijana kiinnostaa kovin. Tekstin rytmi saattaa katketa lyhyisiin riveihin, jotka nostavat ja korostavat tunnetta.

      ” Kunpa ei murhaaja tulis,

      kuiskaa joku korvaani.

      Kunpa ei isä tulis,

     ajattelen.”

Kirja on naiseksi kehittyvän tytön kirpeä kertomus. Ja paljon enemmän. Kuvaus perhettään tyrannisoivasta isästä, äidin alistumisesta, tyttären hitaasta kasvusta ja toipumisesta omaksi itsekseen. Tämä ei nyt mene lainkaan ”self help” -kirjallisuuden piikkiin. Henkäys on itsenäinen romaani, jolle blogin vahva suositus.

Minna Marsh on kirjoittanut aiemmin kolme tietokirjaa. Henkäys on hänen esikoisromaaninsa. Sellainen tunne tästä jää, että tarina on ollut ”pakko” kirjoittaa. Ja myös lukea yhdeltä istumalta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkki:

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

……………………………………………

 

Pattaya rakastettuni – kirjallista intohimoa!

Lainaus Pattaya rakastettuni -romaanin jälkisanoista: ”Ajatteliko Mika Terho tekevänsä jotain rangaistavaa, kun hän kirjoitti ja julkaisi romaanin Niittyvilla – Pattaya all night long (Enostone 214)? Ei. Hän oli uskollinen kirjailijanlaadulleen. Koko hänen tuotantonsa on vahvasti omiin elämänkokemuksiin perustuvaa. Niinpä oli järkytys, että Terhon työnantaja katsoi hänen rikkoneen vaitiolovelvollisuutta. Tilanne eteni syyteharkintaan. Kustantaja veti kirjan pois myynnistä. Syytettä ei lopulta nostettu, mutta jupakka jätti jälkensä kirjailijaan ja peitti alleen romaanin ytimen, inhimillisyyden ja elämän ihmeen ylistämisen.”

Alkuperäinen kustantaja ei halunnut palauttaa romaania markkinoille. Nyt romaani on julkaistu uudelleen stilisoituna (Kovasana 2021). Muistan vesilasissa värähtäneen myrskyn ja muutaman jutun maininnat, kun kirjailijan sananvapautta aikanaan pitkään punnittiin. Tekijälle takuulla kirpeää, uutisena ohimenevää, mutta lainkäyttäjän ennakkotapauksena tärkeää.

En puutu oikeusprosessiin muuten, kuin mainitsemalla Jukka Petäjän vuosien takaisen artikkelin otsikon Hesarissa: ”Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää”. Itse olin hilkulla jättää alkuperäisen – tai uusitun teoksen lukematta. Onneksi kävi toisin. Kirjallisten arvojen mittarilla Terhon romaani ansaitsisi aivan eri tason huomion. Nykyään se vain on vaikeaa, koska julkisuuden kapoinen valokeila kohdistuu aivan erityyppiseen kirjallisuuteen, ja valtaosin isompien kustantajien tuotteisiin.

Terhon julkaisuluettelossa ennen Pattayaa on viisitoista teosta. Olen lukenut aiemmin runoja ja dokumenttiromaanin, mutta tunne on sellainen, että nyt käsillä oleva teos olisi tähänastisen, suurelta yleisöltä marginaaliin jääneen tuotannon merkityksellisin ja kunnianhimoisin. 

Romaanissa näkyy maaninen kirjoittamisen (ja lukemisen) vimma. Yhteen levolliseen lauseeseen tiivistettynä: ”En halua pilkata, en halua käyttää hyväksi, haluan kirjoittaa.” Perustasoltaan Pattaya all night long on silkkaa hyberbolaa – yliviritettyä liioittelua, ilottelua ja täydellisten lauseiden hakua: Sellainen lause, että voisi lätkäistä sen tiskiin passia uusiessaan ja karjaista: ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Sellainen lause, että annat sen tytölle ja ilon kyyneleet alkavat virrata hänen silmistään.

Mika Terho, kuva HS-sivuilta, Veli-Matti Pitkänen.

Hesarin kulttuurin pääjutussa 6.6. lehden entinen kriitikko Pertti Lassila sanoo: ”nykykirjallisuutta vaivaa liika juonivetoisuus.” Olen samaa mieltä ja siksi olen kyllästymiseen asti toistanut miten kieli, jolla on oma itseisarvo ja persoonallisuus, on kirjailijan tärkein työväline. 

Mika Terhon suhde kieleen on ironisen intohimoinen: ”Kotimainen kirjallisuus on pitkään vedonnut lukijan järkeen ja tunteisiin. Nyt yritämme olla vetoamatta. Haluamme päästä lähelle ihokirjoitusta. Se on tunnustelun ja tunnustuksen välillä liikkuva tekstuaalinen emootio, johon lisätään maagista realismia niin, että muutetaan maaginen makaaberiksi ja realismi haaveiluksi. Rakastan kirjallisuudentutkijoita, koska osa heistä rakastaa kieltä ja tekstiä niin, että on valmis heittäytymään mustien kirjainmerkkien perässä ulos tuottavasta ja tehokkaasta elämästä.”

Jo muutaman kymmenen sivua luettuani ajattelin Sirkka Turkkaa. Myös hänen tekstinsä toimii niittokoneen tavoin. Yllättävään synteesiin kaikki mahtuu ja kelpaa, eläimistä jalkapalloon, tarjousjauhelihaan ja Jeesukseen. Terhon herkeämättä kulmaa vaihtava teksti on täynnä kirjojen nimiä, viittauksia, laulutekstien lainauksia ja sanontoja, mutta sulavasti tekstiin upotettuna. Naula ei jää törröttämään. Se lyödään lautaan niin, että vain kanta jää näkyviin.

Kuva sivustolta: rakentaja.fi

”Olen Topelius ilman lässytystä. Leino ilman helkyttelyä, Kivi ilman neitoja valkial liinal, Linna ilman lottia. Olen Molotovin cocktail Pietarissa, seksuaalihermo keski-ikäisen naisen pakarassa.” Terhon romaanin kipinä syntyy vastakkainasettelusta – maksullisista ja maksuttomista naisista, kiihkeästä seksuaalisuudesta, alkoholismista, raitistumisesta ja arkisesta työstä kehitysvammaisten hoitoyksikössä. Moralisoinnin, rahan ja valta-asetelmat jätän sikseen, fakta ja autofiktio jalostuu tekstissä kirjallisuudeksi.

Juuri kun teksti alkaa kiertyä liiaksi itsensä ympärille, näkökulma laajenee ja tarina ottaa ilmaa alleen. Muistellaan hoitokodin asukkaiden kanssa suurta seikkailua: noustiin porukalla netistä tilattuun ilmalaivaan Forssasta, ja lähdettiin Helsinkiin tapaamaan Jenniä ja Saulia. Päädyttiin Senaatintorille jätskille ja porukan oma bändi, Forssan tukka ja töyhtö esiintyi kannustusten saattelemana. Tätä on hyberbola nautittavimmillaan.

Työstään kehitysvammaisten kanssa Terho kirjoittaa huumorilla ja erityisellä lämmöllä: ”Vaikka kehitysvammaisuus on vakava asia ja rajoittaa radikaalisti normaalia elämää, siinä on puolia, joita sivusta seuraten havaitsee ja toivoisi näkevänsä niin sanotuissa normaaleissa ihmisissä. Yksi on iloisuus. Iloisuus ilman näkyvää syytä, tai hyvin pienestä virikkeestä. Joskus vain iloisuus olemassaolosta tai siitä, että muutkin ympärillä ovat iloisia. Toinen hieno piirre on tyhjänpäiväisen kilpailun ja voitontahdon täydellinen puuttuminen. Kolmas on vapaus teeskentelystä ja miellyttämisen halusta.”

Pattaya all night long on inspiroiva, erottuva ja omaääninen romaani, jolle on vaikea hakea vertailukohtaa kotimaisesta kirjallisuudesta. Jos punaista lankaa hakisi, se on intohimoinen suhde itse kirjallisuuteen ja alati pakeneva täydellisen lauseen metsästys. Kirjan viimeisen luvun otsikkoa ja ainoaa lausetta lainatakseni:

41. Sano se vielä

Hän luki ja kirjoitti.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Hevosia, hautoja, kukkoja ja kiroilevia koiria

2. Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

…………………………………………..

Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Piti kirjoittamani tänne jo ajat sitten Kari Enqvistin teoksesta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Aina tunkee jotain väliin, mutta nyt on aika viidenkymmenen sentin suositukselle. Olen huono kirjastonkäyttäjä, haluan kirjan omaksi – ainakin siksi aikaa, että ehdin käännellä sivut koirankorville ja raapia merkintöjä marginaaleihin. 

Enqvistin kirjan oli joku tuonut kirppikselle euron hintaan. Kassa vähensi tarjouspöydän ostoista vielä puolet. Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on julkaistu yksitoista vuotta sitten, mutta miljoonien galaksien mittakaavasta katsottuna ”aikaansa edellä”, kun Enqvist pohtii, jatkuuko elämämme joskus toisilla tähdillä.

Pari virkettä kirjan takakansitekstistä: ”Kari Enqvist tutkii tässä teoksessa kuoleman, ihmisyyden ja uskonnon ydintä. Ihminen halajaa jotain suurempaa. Sellaiseen Enqvist ei usko, muttei kuitenkaan jätä meitä tyhjän päälle: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat kehottaa arvostamaan sitä mitä varmasti – ja vielä – on.”

Blogiin nostamani kirjat pyrkivät olemaan suosituksia, ei juoni- tai sisältöselostuksia. Kirjat avautuvat lukemalla. Koetan kuitenkin hakea tänne poikkeavan näkökulman, joka nousee esiin teoksen äärellä. Tällä kertaa se on keskustelu, tai väittely kirjailijan kanssa. Yksinkertaista, kun lukiessa kysyy ja vastaa itse. Pidänhän muutenkin yöllä herätessäni äänettömiä esitelmiä näkymättömälle yleisölle.

Enqvistin kirjaan on parinsadan sivun matkalle kertynyt kolmisenkymmentä koirankorvaa ja merkintää: ”Vastentahtoisesti minun on myönnettävä, että ymmärrän pelon ja haikeuden, joka ihmisillä on luonnontieteiden alastomaksi riisuman todellisuuden edessä.” Tämä on yksi kirjailijan avainlauseita, jonka äärellä mietin ihmisten toivomaa ”takaporttia” kuoleman- ja elämänpelon edessä. Että ajasta iäisyyteen siirryttäessä jotain vielä olisi. Että tapaisimme edesmenneet – tai marttyyrit saisivat seitsemänkymmentäkaksi neitsyttään.

Ei kosmologian professori Enqvist kuitenkaan silkkaa ja kylmää faktaa lataa: ”On totta, että tiede elähdyttää. Sen löydökset saavat meidät hämmästelemään luonnon kekseliäisyyttä. Se paljastaa monimutkaista kauneutta, jonka edessä on helppo tuntea syvää kunnioitusta.”

Kari Enqvist, kuva: Gloria / Liisa Takala

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoja lukiessa nousee mieleen toinenkin tiedekäsitysten popularisoija. Näin Enqvist kuvaa häntä: ”Esko Valtaojan kaltaiset tiedeoptimistit ovat taipuvaisia näkemään kaikkialla ihmeitä. Eskon mielestä tähdet ovat kohtalomme; ne ovat meille manifest destiny”. Valtaojan käsityksen mukaan avaruuden valloitus olisi ihmissuvulle sekä ilmeistä että varmaa, sillä se on tähtiin kirjoitettu kohtalomme.

Enqvist on epäilijä: ”Tässä suhteessa omat mielipiteeni ovat osin kerettiläisiä, sillä en jaa Eskon poikamaista innostusta. /…/ Lähes uskonnollinen innostus, jolla kuolleen elämän jälkiä etsitään Marsista, saa minut ymmälleni. Elämäähän on jo löytynyt – sitä on Maassa! Enqvist kuittasi Tieto-Finlandiansa 1999, Valtaoja 2002.

Curiosity-mönkijä Marssissa. Havainnekuva: Nasa

Enqvist kumoaa triviaa, käsittelee yksityistä ja yleistä tieteen ja logiikan pohjalta. Hän pohtii, onko ihmisellä vapaata tahtoa. Taannoin luin mielenkiintoisen artikkelin tuoreista tutkimuksista, joissa vapaan tahdon käsite kumotaan. Aivot tekevät ensin päätöksen, jota tietoinen mieli seuraa. Tuntemuksemme ei poikkea mitenkään tilanteesta, jossa vapaa tahto olisi olemassa.

Yksi ”suuri kysymys” lävistää kirjaa ja pulpahtelee esiin useasti. Usko ja uskomukset. Enqvistille ei riitä alkuunkaan se mihin ihminen uskoo, tai kuvittelee uskovansa. Todisteita kaivataan: ”Mitä meidän tulisi ajatella nykyaikaisen länsimaisen tieteellisesti sivistyneen henkilön uskosta, kun hän sanoo, ettei tiedä onko Jumalaa olemassa mutta toivoo, että Hän olisi?

Mitä ihmettä me oikein ajattelemme, kun ajattelemme? Ei se minulle vielä ole selvinnyt, mutta kysytään Michel de Montaignelta (1533 – 1592). Jos ei lainauksesta aivan suoraa vastausta tule – niin kovasti kannustusta kuitenkin: ”Ei ole mitättömämpää eikä myöskään merkitsevämpää toimintaa kuin ajattelu, sen mukaan millainen kunkin sielu on. Suurimmat pitävät sitä pääasiallisena tehtävänään.”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

2. Mietin yhä, miten täällä tulisi elää?

…………………………………………..

Anneli Kanto ja Rottien pyhimys

Pyhä Kakukylla on rotilta ja hiiriltä varjeleva pyhimys. Suomen ainoa hänestä maalattu kuva löytyy Hattulan Pyhän Ristin kirkon sakastin ikkunanpielestä. Rotat levittivät tauteja ja likasivat ihmisten ruokatarpeita, mutta tekivät tuhojaan myös kirkoissa, nakersivat pergamentit ja nahkakansiin sidotut kirjat, talikynttilät ja kirkkotekstiilit.

Rottien pyhimys on Anneli Kannon tuore romaani, joka kertoo Hattulan kirkon maalausurakasta 1500-luvun alkupuolella. Kirkko on kauttaaltaan koristettu maalauksilla, joissa kuvataan noin 180 Raamatun kertomusta luomisesta viimeiseen tuomioon – mukana pirut, pyhimykset ja maallisemmat vertauskuvat. Kirjan tarinakehykseen mahtuu mielenkiintoisella tavalla koko kyläyhteisö ja keskiaikainen maailmankuva.

Anneli Kanto on alansa ”rautainen ammattilainen”. Ansioluettelo on tähän yhteyteen turhan laaja – Wikipediasta löytyy hengästyttävän monipuolinen ja pitkä bibliografia. Rottien pyhimys on ehditty ottaa monella taholla kiittävästi vastaan ja huomioitu myös televisiossa, mikä näinä päivinä on puhtaasti kirjan tiimoilta harvinaista. Jani Saxell teki valaisevan koko sivun kritiikin Hesariin 22.4.

Lopulta kirjat antautuvat vain lukemalla, joten blogi koettaa tässäkin tapauksessa hakea poikkeavaa lähestymiskulmaa. Tällä kertaa se on itse lukuelämyksestä lähtevää ja hyvin subjektiivista analyysiä. Olen niin monesti puhunut proosan kolmijaosta, että mennään nytkin sen mukaan.

Anneli Kanto, kuva YLE:n sivustolta.

1. Kieli

Romaanin kieli on sujuvaa ja kuljettaa joka virkkeellään tarinaa eteenpäin. Se ei riitä kirjoittajalle, vaan koko kirja etenee kolmen erityyppisen kielen varassa. ”Kaikkitietävä kertojalla” on oma sävynsä, jonka replikointi katkoo. Puhujien kieli kertoo myös heidän asemastaan sosiaalisessa yhteisössä. Tarinan keskushenkilöksi kasvava Pelliina on itsenäinen kertoja, jonka monologit ja mietteet Kanto kirjoittaa aivan omaehtoisella kielellä.

Yhteisön syrjimän Pelliinan virkkeet ovat huomattavasti muuta tekstiä pitempiä ja välimerkittömiä. Näin Pelliinan omiin lukuihin syntyy tajunnanvirtamainen ote ja sävy, joka rytmittää koko kirjan rakennetta. Pellinan itseluottamuksen kasvaessa myös hänen ajatustensa ilmaisemisessa tapahtuu hienovaraista kasvua ja varmuutta.

Yöpöydälläni on aina useampi kirja kesken. Rottien pyhimyksen pariksi nousi Hilary Mantelin maailmanmenestys, Susipalatsin jatko-osa Syytettyjen sali. Englannin kuninkaan Henrik VIII:n ja hänen toisen vaimonsa Anne Boleynin traaginen kohtalo osuu modernin maailman syntyvuosille, aivan samaan aikakehykseen kuin Rottien pyhimys. Mantel kirjoittaa viisisataa sivua samalla vaihteella, sujuvalla, mutta kompaktilla kielellä, joka puudutti minut loikkimaan ja heittämään lopulta stoorin kesken.

2. Rakenne

Kanto käyttää kronologiaa. Se on luontainen valinta yhden kesän mittaan, jona kirkkomaalarien urakka valmistuu – työtä tehdään niin kauan kuin valoa riittää. Kirja on jaettu otsikoituihin, lyhyisiin lukuihin, joita neljänsadan sivun mittaan mahtuu 74. Vuorovedolla mennään, näkökulmat kääntyvät ja pitävät jännitettä yllä.

Romaani kuvaa keskiaikaisen kyläyhteisön eloa ja arvojärjestystä. Välillä zoomataan pieniin yksityiskohtiin ja mielensisäisiin liikkeisiin. Aiheen mukana tulee eeppinen, ”elämää suurempi” näkökulma, mutta se väreilee taustalla ja pulpahtaa välillä pintaan liki aforistisina kiteytyksinä: ”Mestari Rutger sanoi että oikein viisas ihminen pysyy sisältään lapsena se on arvokas ominaisuus ja kaikki keksiminen lähtee siitä että kehtaa olla lapsellinen.”

3. Tarina

Rottien pyhimyksen tarina on pintatasoltaan kertomus keskiaikaisesta Hurttalan kyläyhteisöstä, jonne kirkkomaalareiden kolmikko saapuu koristelemaan Hattulan Pyhän Ristin kirkon. Alun käänteiden kautta tarinan avainhenkilöksi nousee savenvalajan kasvattitytär Pelliina, joka on pakko hyväksyä urakkaryhmään, jotta työ saadaan valmiiksi.

Muita keskeisiä henkilöitä on sormin laskettava määrä, taustalla kylän kuhiseva elämä, rälssi ja rahvas. Tarinasta kehkeytyy rikas ja humaani kudelma: draamaa ja rakkautta, mutta ennen kaikkea Raamatullisen maalaustyön ja maailmankatsomuksen kuvaus. ”Ars longa, vita brevis.”

Koko tarinasta kiteytyy allegoria, kaksoismerkitys, johon sisältyy pinnan alainen ideataso. Jokapäiväinen elämä voidaan nähdä tulkintana jostain syvemmälle käyvästä filosofiasta.

Pyhä Kristoforos mestataan, kuva Antti Kanto.

Muoto

Kun kolme pointtia summataan, syntyy romaanin muoto. Esimerkki valaiskoon tätä. Olga Tokarczuk (Nobel 2018) kirjoittaa historian kokemuksesta fiktiivisten naispäähenkilöidensä kautta. Hän pohjaa kaiken kielelliseen, jopa kätkettyyn ilmaisuun ja jättää lukukokemuksen hyvin avoimeksi. Anneli Kanto kirjoittaa tarinallisemmin. Tuloksena on lukuromaani sen kaikissa mahdollisissa, positiivisissa muodoissa.

”Kun luot, luo maailma.” Sanontaa on soviteltu monenkin kirjailijan suuhun, mutta yhtä kaikki, Rottien pyhimykseen sanonta sopii. Kuvan ja sanan yhtäläisyys on kiinnostanut minua aina. Tuntuu huikealta ajatella miten Hattulan kirkkoa maalatessa, Michelangelo teki samaa työtä Sikstuksen kappelin kattoholvissa. Tuntemattomaksi jäänyt maalariryhmä ja taitelijanero, jonka omana aikanaan kykeni haastamaan vain Leonardo da Vinci. Näin liihottaa lukijan ajatus maailman laajuiseksi.

Sikstuksen kappelin kuvat olen nähnyt, Hattulan kirkon kuvia en vielä muualta kuin koneeni näytöltä. Kummatkin työt sopivat oman kulttuurinsa kehykseen ja täyttävät tarkoituksensa. Ne ovat varmasti olleet katsojilleen suuri ihmetyksen aihe aikanaan. Ja ovat yhä – taide kuljettaa meitä hetkessä viisisataa vuotta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Raha, Kristus ja ikuisuus

2. Mitä on taide, entä estetiikka?

…………………………………………..

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

Ystävä poikkesi työhuoneella työasioissa. Hoidettiin hommat ja juotiin kahvit. Hän kertoi aikanaan päivittäneensä kirjailijayhdistyksen kotisivuja. Kuolleita listalta poistettaessa heräsi monta kysymystä, päällimmäisenä, kuka muistaa henkilön kirjailijana – tai osaa nimetä jonkin hänen teoksensa. Sama kohtalo on lopulta liki kaikilla. Kuolemattomia kiteytyy kovin harvasta. 

Ajatuksiini vaikuttaa juuri nyt myös yöpöytälukemiseni. Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Niin pohdittavaa tekstiä, että nostan teoksen blogiin aikanaan. Edellä mainituista syistä – plus muista – päätin summata tähän muutaman, mielestni olennaisen pointin kaunokirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Mistä kannattaa kirjoittaa?

Kaikesta. Kirja herää eloon tekijän ja lukijan yhteistyönä. On hyvä, että makuja on monia. Sellaista teosta ei ole vielä kirjoitettu, josta kaikki pitäisivät. Oma mielipiteeni on, että taitelija – kuvan tai kirjainten kanssa työskentelevä – tekee aina omakuvaansa. Aihetta ja tyyliäkin vaihtaessaan varioi itseään loputtomiin.

Minulle kirjoittaminen merkitsee aina jonkin ”mahdottoman” yrittämistä, tavalliset asiat me jo osataan – tai opitaan muualta. Toivon, että teksti ja kielellinen ilmaisu olisi tarinaansa isompi. Ruotsin nykykirjallisuuden kärkinimiin kuulunut Torgny Lindgren (1938 – 2017) sanoi haastattelussaan: ”Halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

Tein tänne jutun 26.8.2014 otsikolla ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”. Neljä vuotta myöhemmin ennustukseni toteutui ja puolalainen Olga Tokaczuk kuittasi Nobelinsa. Hänen teoksissaan on tarinallisuutta tuskin nimeksi. Kaiken kattaa loistelias ja suvereeni kielen hallinta. Rakenteen taustalla leijuu koko ajan jotain aavistettavaa, joka lävistää lukijan tajunnan tehokkaammin kuin suora kerronta.

Vielä esimerkki yhdysvaltalaiselta Raymond Carverilta (1938 – 1988). Hänet luetaan runojensa lisäksi nykynovellin tärkeimmäksi uudistajaksi. Ei juonellisia tarinoita, vaan ”Short cuts”, leikkeitä elämästä, jotka jäävät lukijan mieleen oudosti kiertämään. Pidin kauan tietokoneeni näytön kantissa muistilappua hänen ohjeestaan: ”Älä selitä.” Ja toinen lainaus Carverilta: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

René Magritte: The Family objects, 1928

Kenelle kannattaa kirjoittaa?

Erik Satie (1866 – 1925) myös kirjoitti säveltäjäntyönsä ohella. Silva Kauko on suomentanut hänen lyhyen, fragmentaarisen teoksensa Muistinsa menettäneen muistelmat. Satie viis veisasi kohderyhmäajattelusta ja nimesi yhden sävellyssarjansa: ”Todella veteliä preludeja koiralle”. Omalaatuinen nero ylsi kuolemattomien kirjoihin.

Kari Aronpuro on suomentanut runoilija Werner Aspenströmin (1918 – 1997) tekstejä. Arvostettu kirjailija istui aikanaan Ruotsin kuninkaallisen akatemian tuolilla n:o 12. Kun häneltä kysyttiin kenelle hän kirjoittaa, Aspenströmin vaivaanutunut vastaus oli: ”Minä kirjoitan kissalle. Sen saat painaa kursiivilla. Kenen tai minkä sijaisena hän toimii, sitä en tiedä.” Karilta sain sittemmin tietää, että kissan nimi oli Tempus.

Itse en ole koskaan halunnut ajatella kenelle kirjoitan. Minä en ole aihetta valinnut, vaan aihe minut. Legendan mukaan Hollywoodissa elokuvakäsistään kauppaavan on osattava tiivistää ”Isolle pomolle” koko juttu viiteen lauseeseen. Noinkin saatan ajatella, tosin en tarvitse viittä lausetta. Romaaniin Marilynin hiuspinni (Like 2009) riitti aikanaan yksi: Kuka minä olen – ja kuka sen voi määritellä? Aihe lähti lukemastani sosiaalipsykologian väitöskirjasta ja alkoi itse kehiä materiaalia ympärilleen.

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kaksikymmentä vuotta, enkä ole koskaan ajatellut myyntituloja. Jonkin verran sivuduuneja on tullut tehtyä leipätöiksi. Samoin saan kiittää julkisen- ja yksityisen sektorin apurahajärjestelmiä. Edellä mainitsemani Torgny Lindgrenin sanoin: ”Kirjoittaminen ei ole ammatti, vaan tapa elää.” Virke ei sulje pois sitä, että jotkut kirjailijat kykenevät saamaan tällä työllä pääasiallisen elantonsa.

René Magritte: Decalcomania, 1966

Työkalupakki

Olen sanonut, että runoilijasta voi tulla kelpo prosaisti, hyvin harvoin toisin päin. Kielellinen ilmaisu on kaiken edellytys. Jos se ei toimi, mikään ei toimi. Ajattelen näin sekä lukijana että kirjoittajana. Kielellinen ”estetiikka” ei vaadi aina draamallista ja ”juonellista” otetta. Kirkas kieli kantaa, huono tappaa hyvänkin tarinan. Proosa saa olla fragmentaarista, ei ”kiinni naulattua”. Niin elämäkin on. Muistijälki jää vain sellaisesta tekstistä, joka askarruttaa ja aktivoi omaa ajattelua. Kirjoittaja ja lukija rakentavat kirjan yhdessä. 

Palaan vielä kuolemattomiksi kiteytyneisiin – tai ainakin sellaisiin, jotka vielä hetken lähtönsä jälkeen muistetaan. Ikuisuutta varten kirjoittamisen kaavaa ei ole. ”Pyhää kolminaisuutta” olen esittänyt lähtökohdaksi: kieli, rakenne ja tarina. Nimenomaan tuossa järjestyksessä. Yhdessä ne muodostavat kirjallisuudentutkija Alex Matsonin (1888 – 1972) teoksessaan Romaanitaide kaipaaman Muodon.

Ja kun kaikki kyseenalaistetaan, muistan edesmenneen kuvataiteilijaystäväni määritelmän: ”Yksi tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

Lukijana oman top kymppi -listani kärkipaikoilla on edelleen Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin, monesti blogissa mainittu. Kokonaisuudesta muodostuu Kristusmyyttiin verrattava metatarina hyvän ja pahan taistelusta. Nobelin kanssa saattaa tulla kiire, kirjailijalla on ikää jo 87 vuotta. Loistavan suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill.

Annetaan McCarthyn ranskalaisen kääntäjän Francois Hirschin summata lopuksi mistä kielessä ja kirjoittamisessa on kysymys: ”McCarthyn kääntäminen olisi mahdotonta jos et rakasta kieltä, sanoja, niiden sävyjä, niiden tummaa lumoavaa voimaa. Miksi? Koska McCarthy on runoutta. Eeppistä, lyyristä, mikä nimi sille nyt annetaankin. Runoutta.”

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Aspenström ja Harmaavarpusen projekti

2. Tärkeät kirjani – keikka kirjastossa Siirin ja Terhin kanssa 24.8.2018

…………………………………….

Kirja, joka odotti minua liki kaksituhatta vuotta

Kirjojen ystävällä on ongelma. Niin paljon jää lukematta. Toisaalta, sellaisenkin mielipiteen olen kuullut, että viisisataa tarkoin valittua kirjaa riittää yhdelle elämälle. Ja rohkeimmat väittävät, että 1880 julkaistu Dostojevskin viimeiseksi jäänyt romaani Karamazovin veljekset kertoo kaiken mitä elämästä ja ihmissuhteista tulee tietää. Muiden muassa Sigmund Freud ja Jean-Paul Sartre ovat kertoneet romaanin vaikutuksista ajatteluunsa.

Minulle kirjan julkaisuajankohta ei ole millään tavoin tärkeä. Ei ole kiirettä muodostaa mielipidettä tuoreesta tai palkitusta kirjasta – vaikka voi niinkin käydä. Lohduttava ajatus on, että oikeat kirjat osuvat aikanaan kohdalle. Ja vaikkei niistä kaunista kaarta syntyisikään, jokainen avaa uusia maailmoja. Ajatelkaas, miten ihmeellistä on, että voit lukea mihin tulokseen elämästä ja jumaluudesta kiinalainen filosofi Lao-tse tuli seitsemännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Vahva suositus myös hänen kirjalleen Tao-te-king.

Postaukseni pointti on kuitenkin Marcus Aureliuksen mietekirja ITSELLENI (Basam Books 2019, 7.painos). Aurelius oli filosofi ja Rooman keisari, joka hallitsi imperiumia vuodet 161 – 180. Hän kuoli ruttoon ennen kuin ehti täyttää 59 vuotta. Aureliuksen hallitessa Rooman valtakunta oli laajimmillaan. Hän ei antanut vallan turmella itseään, vaan pyrki karttamaan itsevaltaisuutta ja vaalimaan poliittista vapautta.

Aureliuksen kirja on odotellut kärsivällisesti kohta kaksituhatta vuotta, ja itse olen ollut tietoinen, että se on jossain vaiheessa luettava. Nyt se on tehty. Reilut kolmesataa sivua, mutta ei ihan nopsaa luettavaa. Piti muodostaa omia mielipiteitä ja väitelläkin keisarin kanssa. Lopputulos on positiivinen ja yhä ajankohtaisemmaksi käy, kun seuraa tämän päivän poliitikkoja, jotka hirttäytyvät omaan vallanhaluunsa.

Näin kirjoittaa keisari Aurelius: ”Ensinnäkin: älä toimi päämäärättömästi äläkä ilman kiintopistettä. Toiseksi: älä pidä kiintopisteenä mitään muuta kuin yhteisöllistä päämäärää. Kaikki mikä hyödyttää kokonaisuutta, on aina kaunista ja oikea-aikaista. Ellei asiasi ole totta, älä sano sitä.”

Kuva sivulta mexiconewsdaily.com

Aureliuksen filosofia kumpusi stoalaisuudesta, joka korostaa ihmisen tekoja puheiden sijaan. Ihmisen hyveet ovat onnellisuuden avain. Mielen tyyneys, viisaus ja moraali vievät todelliseen vapauteen. Stoalaista eivät johdata herkästi vaihtuvat tunteet vaan tiedon hankintaan perustuva mielenrauha. Stoalaiset uskoivat silti kohtaloon ja Jumalan (jumalien) läsnäoloon käsillä olevassa maailmassa. 

Stoalaisuuden mukaan kaikki ihmiset ovat ”hulluja”. Eivät lääketietellisessä, maniaksi määritellyssä mielessä, vaan koska he ovat tietämättömiä todellisesta hyvästä ja pahasta ja toimivat hallitsemattomien tunneimpulssien mukaan. Ainoastaan stoalaisen viisauden saavuttanut ei ole hullu.

Aureliuksen teos (suom. Marke Ahonen) koostuu kahdestatoista ”kirjasta” ja selitysosuudesta, jossa on viittauksia muiden filosofien ajatteluun ja antiikin ajan maailmankäsityksiin. Keisari ei tarkoittanut teostaan julkaistavaksi, vaan itselleen, henkilökohtaisiksi muistiinpanoiksi ja ohjeikseen. Klassikko näyttää miten stoalaisen etiikan teoria muuttuu hänen elämässään käytännöksi.

Filosofi on numeroinut muistiinpanonsa. Lyhimmillään ne ovat tiukkoja aforismeja, pisimmilläänkin vain parin sivun mittaisia. Kaikkea sävyttää yhteisöllisyys, moraali, elämän ymmärryksen tavoittelu ja sen ohikiitävyyden hyväksyminen.

Kirjalle vahva suositus ”yöpöytälukemiseksi”. Muutama sivu kerrallaan muun ohessa. Tekstilainausten hakeminen runsaudenpulassaan on vaikeaa. Olen käännellyt sivut koirankorville, joten napataan vain neljännestä kirjasta kaksi perättäistä muistiinpanoa.

25. ”Koeta, miten sinulta käy hyvän ihmisen elämä, sellaisen, joka on mielissään siitä, mitä on kaikkeudesta osakseen saanut, ja tyytyy omaan oikeudenmukaiseen toimintaansa ja hyväntahtoiseen mielenlaatuunsa.”

26. ” Älä häiritse itseäsi. Ole yksinkertainen. Tekeekö joku väärin? Hän tekee väärin omaksi vahingokseen. Kävikö sinulle jotenkin? Kävi hyvin. Kaikki tapahtuva on alusta alkaen määrätty kaikkeudesta sinun kohtaloksesi ja kehrätty sinun osaksesi. Ylipäätään: elämä on lyhyt. Käsillä oleva tulee käyttää hyödyksi järjellä ja oikeudella. Ole selväpäinen levähtäessäsi.”

………………………………………

Blogin ekstralinkki

1. Runossa maailman kuuluisin kirjailija kuolee 

2. Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa?

……………………………………..

Filosofi Timo Airaksinen ja Henkisyyden puolustus

Syystä jos toisesta blogin päivitysväli on päässyt venähtämään. Ei vähiten siksi, että lukulistallani on ollut monta mielenkiintoista teosta. Hesari julkaisi 27.3.2020 artikkelin: ”Kun länsimaat maallistuvat, ihmisillä on yhä suurempi tarve henkisyydelle, sanoo filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen. Tapaaminen Dalai-laman kanssa innosti Airaksisen kirjoittamaan henkisyydestä kirjan.”

Kansi: Ville Tietäväinen

Itse artikkeli ei voinut aihetta kovin syvältä raapaista, mikä on varsin ymmärrettävää. Minua se innosti ottamaan Airaksisen kirjan lukulistalle: Jäähyväiset uskonnolle, alaotsikkona Henkisyyden puolustus (Bazar 2020).

Airaksinen esitellään kustantajan sivuilla lyhyesti: ”Timo Airaksinen (s.1947) on käytännöllisen filosofian emeritusprofessori. Airaksinen tunnetaan paitsi ateistina ja totuudenpuhujana myös laajalti matkustaneena akateemisena työläisenä. Hän on työskennellyt tutkijana eri puolilla maailmaa. Häneltä on julkaistu useita kirjoja, joiden aiheena ovat olleet ihmisyyden ja yhteiskunnan eri ilmiöt, kuten onnellisuus.”

Wikipediasta löytyvä ansioluettelo ja bibliografia on hengästyttävän pitkä. Lisäksi Airaksinen on työskennellyt tutkijana kymmenessä ulkomaisessa huippuyliopistossa. Itse hän väittää asenteensa julkisena filosofina olevan ironinen.

Jäähyväiset uskonnolle on ajattelua haastavaa luettavaa: 280 sivua, joista yli neljällekymmenelle olen kääntänyt koirankorvia ja raapinut merkkejä marginaaleihin. Airaksinen tunnetaan ateistina, mutta tehdään heti pääasia selväksi. Olipa maailmankatsomuksesi mikä tahansa, kirja pohdintoineen on antoisaa ja kaikkia näkökulmia valaisevaa tekstiä. Kreikankielen sana filosofi merkitsee alkujaan ”viisauden rakastajaa”.

Timo Airaksinen, kuva: Class-Olav Slotte, AL 15.4.2020

Kirja on jaettu 37 nimettyyn lukuun ja käsittelee aiheitaan aatehistoriasta, sielunvaelluksesta, elämän ja kuoleman kulttuureista politiikkaan, pahuuden ja rakkauden analyyseihin ja ristiriitaisuuksiin. Airaksinen kirjoittaa esipuheessaan, miten häntä innoittanut buddhalainen Dalai-lama on ateisti: ”Hänellä ei ole uskontoa, vaikka hän on henkisyyden ruumiillistuma – jos tällainen paradoksi sallitaan. Buddhalaisena hän ei usko tuonpuoleisiin jumaliin ja niitä käsitteleviin oppeihin, joista kukaan ei ole koskaan saanut selvää.”

Edellä mainittuun kiteytyy koko Airaksisen teoksen dualismi, jossa hän erottaa toisistaan hengellisyyden ja henkisyyden. Ensin mainittu merkitsee uskoa jumaliin ja tuonpuoleiseen todellisuuteen. Henkisyys puolestaan merkitsee etiikan, moraalin ja korkeimpien arvojen pohtimista. ”Ei pidä vaatia tietoa, kun uskoakin voi – näin sanomalla siirrymme henkisestä hengellisyyteen”, Airaksinen kirjoittaa.

Airaksinen konkretisoi pohdintaansa: ”Tuonpuoleinen lähettää agenttejaan tänne – tai puhuisimmeko avatareista? Agentit ovat demoneja, pahoja henkiä ja pikkupiruja, joita vastaan on taisteltava, tai sitten ne ovat hyviä enkeleitä.”

Vanhan Testamentin tuomitsevan ja kostonhimoisen Jumalan vastapainoksi esitetään usein Jeesuksen rakkauden sanoma. Tätäkin Airaksinen pohtii perusteellisesti historian, lähetystyön ja kolonialismin kautta nykypäivään: ”Rakastamisen kyky nostaa ihmisen kohti ihmisen ihannetta ja toteuttaa ihmisen syvintä olemusta ihmisenä – näin siis katolisessa ajatusmaailmassa. Lutheruslaisetkin voisivat ajatella näin, jos vain viitsisivät. Miksi vaivautua, kun asia on itsestään selvä? Rakkaus on hyvä asia ja kaikki kannattavat hyviä asioita. /…/ Kansankirkkomme ei oikein tarjoa ajattelun syvempää haastetta, kunhan vain rakastaa.”

Henkisyyden puolustus ei ole oman ideologiani määre tai mittatikku. Avartavaa luettavaa kaikkia kulttuureja lävistävistä uskonnoista ja niiden historiasta se on. Airaksinen kirjoittaa letkeällä ja vetävällä otteella. Vahva suositus!

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta

2. Puolustaako Perjantairuno Juudasta?

……………………………………

Tanskan sisällissota 2018 – 24

Kun romaanilla on räväkkä nimi, muuta otsikkoa ei juttuun kannata harkita. Kaspar Colling Nielsen julkaisi alkuperäisen teoksen 2013. Aula & Co, Katriina Huttusen suomennoksen kuluvan vuoden syyskuussa.

Nielsen on noussut tanskalaisen nykykirjallisuuden kirkkaimpaan valokeilaan: kirjailija, elokuva- ja tv-käsikirjoittaja, joka työskentelee lisäksi lehtorina Copenhagen Business Schoolissa. Rahan liikkeet ovat myös romaanissa monin tavoin tärkeässä roolissa.

Kirjan lähtökohta on mitä mielikuvituksellisin. 475-vuotias tanskalaismies kertaa elämäntarinaansa 350-vuotiaalle bordercollielleen Geoffille, joka on oppinut puhumaan ja lukemaan: ”Geoff on paras ystäväni. Vaikka hän onkin hämmästyttävän älykäs ollakseen koira, hän ei ole menettänyt koiralle tyypillistä lojaaliutta.”

Kantasoluterapian avulla päähenkilö ja hänen koiransa ovat saavuttaneet ikuisen nuoruuden ja elämän. Päivät kuluvat ystäväpiirin orgioissa, tarinoidessa, menneiden muistelussa ja 350 vuotta aikaisemmin riehuneen sisällissodan syitä punnitessa.

Tanskan sisällissota 2018 – 24 on dystopia ja samalla viiltävä kuvaus omasta ajastamme, eriarvoistumisesta ja luokkajaosta, joka johtaa sotaan: ”Kriiseistä ja sosiaalisista levottomuuksista sukeutui ajan myötä toisenlainen, ruumiillisempi ja väkivaltainen yhteenotto, joka oli uinunut sukupolvien ajan, nimittäin luokkataistelu. /…/ Ehkä sotaa tarvitaan silloin tällöin muistuttamaan meille, keitä me olemme, ennen kuin voisi syntyä jotain uutta. 

Kaspar Colling Nielsen. Kuva: Miklós Szabó.

Absurdi tarina on mustalla huumorilla silattu. Tärkein elementti on kuitenkin ajan kuvaus ja ennusmerkit, jotka saattaisivat kuljettaa meitä pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihanteen murenemiseen: ”Kukaan meistä ei sodan alussa tiennyt, mihin kaikkeen me kykenisimme. Kukaan ei tiennyt, mitä sotaan lähteminen merkitsi, mitä prosesseja se synnyttää ihmisessä, ja kun se selvisi kaikille, oli jo liian myöhäistä.”

Kierrokset ovat kovilla heti ensi sivusta lähtien. Alle kolmekymppinen poliitikko mestataan yleisön edessä. Ruumista häväistään ja pää isketään paalun nokkaan: ”Tunsin suurta tyydytystä nähdessäni omahyväisen poliitikon teloituksen, mutta tuntemani ilo ei ollut vapauttavaa. Tämä ei suinkaan ollut loppu. Tämä oli vasta alkua.”

Nielsen tarjoaa rankan tulevaisuudenkuvan. Globaalisti katsoen se on jo totta, tai toteutumassa monessa yhteiskunnassa. Mutta ei kirja meitä täysin vaille toivoa jätä: ”Hyvinvointi ja vauraus ovat paras suoja sotaa ja konfliktia vastaan. Sen tiesivät ne, jotka olivat kokeneet toisen maailmansodan. Sen vuoksi he perustivat EU:n. He ymmärsivät, miten herkkä ja hauras rauha on ja mitä sen tuhoamiseksi tarvitaan.”

Joskus tarvitaan äärimmäistä fiktiota kuvaamaan totuutta ja herättelemään lukijaa.

…………………………………

Blogin ekstralinkit

1. ”Lupaathan tappaa itsesi”

2. ”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa.”

…………………………………

Kirjat, käsis ja kalat!

Kolmen pointin pikapostaus.

1. KIRJAT: luin juuri Sebastian Faulksin (s.1953) romaanin Engelby (suom. Raimo Salminen). Kirjailija on minulle uusi tuttavuus. Kannen lieve kertoo, että hän on yksi Ison-Bitannian suosituimmista nykykirjailijoista. Engelby on hänen tähänastisen uransa suurimpia myynti- ja arvostelumenestyksiä.

Pidin psykologisesta romaanista, johon alkaa tarinan edetessä kiertyä trillerimäisiä piirteitä. Ennen kaikkea se on upea mielen valaisu ihmisestä, joka päätyy äärimmäisiin tekoihin. Kielellisesti vetävä Engelby on omaperäinen sekoitus ironian sävyttämää syvällisyyttä. Vahva suositus.

Ja kuinka ollakaan, Laukontorin divarista löytyi vitosella kirjailijan tuorein romaani Viikko joulukuussa. Olen vasta aloittanut kirjan. Vaikutelma ei ole yhtä imaiseva kuin ensituttavuus. Syynä on ”liian” runsaslukuinen henkilögalleria, joka marssitetaan heti ensisivuille. No, näin on käynyt ennenkin. Arundhati Royn Joutavuuksien jumala alkaa yhtä runsaasti. Lopulta kaikki tragediassa löytää paikkansa. Royn kirja on edelleen suosikkilistani kärkipäässä.

2. KÄSIKIRJOITUS: uuden romaanin lähdetyöt vievät aikaa kymmenkertaisesti enemmän kuin kirjoittaminen. Tutkin juuri kaksi päivää Somalian klaaneja, sisällissotaa ja Afrikan sarven tilannetta, Iranin hallintoa ja vallankumousarmeijan toimia sekä uskonnon nimissä harjoitettavaa terrorismia. Kelasin Henri Rosseaun maalauksia ja kaivoin sanoituksen Billie Hollidayn biisiin Strange Fruit. Tuloksena käsikseen päätyi puoli liuskaa tekstiä – vajaa kirjan sivu.

3. KALAT: lauantaina lähdetään viikoksi kirjailijaliiton mökille. Helvi Hämäläinen testamenttasi Mansikkapaikan mökkinsä aikanaan kirjailijaliitolle. Pikkumökistä saneerattiin sauna ja kamari. Viereen rakennettiin suurempi, jossa saattaa yöpyä useampikin henki.

Paikka on keskellä ”ei mitään”, Varkaudesta n.70 kilometriä. Pienen Heinäjärven rannalla ei monta mökkiä ole, joten kalatoiveet ovat korkealla. Toissakesänä nousi kymppikilon hauki. Liian suuri, parempi vaihtoehto olisi kymmenen kilon painoista kalaa. Ahventa ja kuhaa koetetaan kans. Ja vielä. Helvi Hämäläinen on läsnä kokoelmassani Satakieli (Like 2008). Runon nimi on Romanttisen ilmaisun erillisohje:   

Rakkaus – älä kirjoita tekstiin sellaista sanaa, / älä varsinkaan Sielua. Elämä on abstraktio, kaipaus kielletty / ja ikävä vain pahentaa pateettista tilannettasi. Sydän / on siinä rajoilla. Kuolema menettelee vain Venetsiassa – eikä sielläkään. / Pelisi on pelattu! / Puut pilvet kyyhkyt ja kyyneleet, kaikki yhtä arveluttavia. / Tuikkivat tähdet ja kuu, jonka kultainen vati on ripustettu / yöllisen meren ylle, unohda ne heti! / Rakkaani, kyyhkyläiseni, / saattaisitko sinä enempää kuutamosta kertoa kuin / kirjoitusalustansa ylle kumartunut vanhus Kiinassa / tuhatviisisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. / Ja voithan aina lukea mitä Helvi H. kirjoittaa vuonna 1944:

…yhdessä viljan kanssa kasvaa kuu, sen syntyessä jyvä on vielä / pehmyt, sen ollessa täysi ovat viljasäkit täydet… sen syntyessä / maalintujen poikueet kulkevat vielä emonsa jäljessä, sen kasvettua / täydeksi ne hajaantuvat raskain siiveniskuin lepikossa, / sen muututtua työaseesta pyöräksi kiitävät muuttolinnut pois / ikään kuin välttyäkseen rusentumasta sen alle. / Kuu, joka muistuttaa ahkerien maatyöläisten käsiin / sopivaa työasetta, vaeltaa kylän yllä. Se on muuttuva raskaaksi / punaiseksi pyöräksi.

……………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Samalla mökillä yhdeksän vuotta sitten

2. Ateenan residenssissä vuoden vaihteessa

………………………………

Hyvä suomentaja on kuin antiikin puolijumala Prometheus!

Olen lukenut itävaltalaiselta Thomas Bernhardilta (1931–1989) romaanit: Hakkuu – Muuan mielenkuohu, Syy, Haaskio ja viimeksi hänen vajaa vuosi sitten suomennetun esikoisteoksensa Pakkanen. (Teos) Romaani ilmestyi 1963 ja teki Bernhardista kotimaassaan kiistellyn hahmon. Kaikki eivät modernistia ja ”pilkkakirvestä” ymmärtäneet. Jotkut osasivat arvostaa heti. Ingebor Bahmann kirjoitti: ”Vuosien ajan on pohdittu, miltä uusi voisi näyttää. Tässä se nyt on, uusi.”

Thomas Benhard. Kuva elpais.com

Bernhard on kaiken ulkopuolelle asettuva, totaalinen outsider ja nihilisti – kirjailijana yhteiskunnan sekä yksilön arvojen ja ajatusten kyseenalaistaja. Omaperäisellä otteellaan hän on varannut kirjallisuuden kentältä itselleen tontin, jolle kukaan muu ei voi plagioimatta astua. Etäistä sukulaisuutta voisi hakea José Saramagon (Nobel 1998) tajunnanvirrasta ja sivujen mittaisista virkkeistä.

Jos ei ollut Bernhard ”profeetta omalla maallaan”, laajempi näkökanta pitää häntä yhtenä tärkeimmistä toisen maailmansodan jälkeisistä kirjailijoista. Netistä löytyy Bernhardin henkilötietoa hyvin. Kirjat kirkastuvat lukemalla, niille erittäin vahva suositukseni. Tämänkertainen päivitykseni kääntää fokuksen suomennoksiin.

Tarja Roinila, kääntäjien valtionpalkinto 2010. Kuva: Turun Sanomat, Markku Ojala

Bernhardin bibliografiasta löytyy noin 60 julkaisua: proosaa, lyriikkaa, näytelmiä. Kuusitoista teosta on suomennettu, tekijöinä Olli Sarrivaara ja Tarja Roinila. Ja mikä mielenkiintoisinta, viimeksi lukemani esikoisteoksen lopussa on Roinilan jälkisanat: Kova pakkanen Otteita suomentajan työpäiväkirjasta. Kaksikymmentäkahdeksan sivua, joiden lukemista suosittelen kaikille, jotka eivät osaa arvostaa kääntäjän työtä alkuperäistekstin veroiseksi. 

Työpäiväkirjassa on merkintöjä puolentoista vuoden ajalta. Alussa Roinila kertoo elämänsä vaikeimmasta käännöstyöstä: Bernhardin Amras, kolmen pienoisromaanin kokonaisuus, josta hän oli tehnyt yksitoista versiota! Pakkasessa on nelinkertainen määrä tekstiä ja ensimmäinen päiväkirjamerkintä päättyy toteamukseen: ”Pelottaa.”

Seuraavissa merkinnöissä ollaan jo Straelenin kansainvälisessä käännöstyöpajassa keskustelemassa tekstin ongelmakohdista. Roinila tarjoaa myös esimerkkejä, miten hänen ensimmäiset käännösvirkkeensä ovat hioutuneet yhä terävämmiksi.

”En halvaannu, koska kieliero ei ole kääntämisen ydintä, ei ’käännösongelmien’ lähde”, Roinila kirjoittaa. ”Inhoan sanaa ’käännösongelma’ juuri siksi, että sitä usein käytetään juuri kielten rakenne-erojen problematisointiin: voi kauhea, mitä nyt tehdä, kun suomessa ei ole konjunktiivia? No, pitää kirjoittaa Pakkanen suomeksi. Kyllä suomi keinot keksii.”

Roinila kaivaa esiin myös alkuperäistekstin sanoja, jotka jäävät vaivaamaan ja vaativat huomiota yhä uudelleen: ”Teksti sanoo: katso tätä sanaa! Ja tätä! Katso miten kielen osat törröttävät. Katso mitä kielelle on tapahtunut; se on pommitettu hajalle. Ja on kuin jokainen sana pitäisi nyt keksiä uudelleen (niinhän minun pitääkin).”

Pakkanen on sirpaloitunut kirja, jossa ”juonta” riittää vain nimeksi. Olen käännellyt 360-sivuisen romaanin koirankorville ja tehnyt merkintöjä marginaaleihin – teksti on täynnä kirkkaita, liki aforistisia havaintoja ja kokonaisuus kulkee niiden varassa. Kääntäjän on luettava itsensä sisään tekstin ja kirjailijan ajatusmaailmaan. Lopputuloksena on itsenäinen taideteos.

Mitä olisi maailmankirjallisuus, tai vähäisempikin teksti, ilman tarkasti aistittua, sisäistettyä ja luovaa käännöstä. Loistavasti suomennetun tekstin aistii muutamasta sivusta, vaikka ei alkuperäistä kieltä osaisikaan. Mitä enemmän luen, sitä suuremmaksi kasvaa kunnioitukseni kääntäjien ammattitaitoa kohtaan. Suomentaja on kuin antiikin puolijumala Prometheus, joka varasti jumalilta tulen ja luovutti sen ihmisten käyttöön. 

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kaijamari Sivillin upea käännösnäyte. 

2. Yhdeksän vuoden takainen juttu: Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

…………………………………