Kun yleisö pääsee tiedustelemaan haastattelussa kirjailijalta jotain, vakiokysymys napsahtaa kohdalle ennemmin tai myöhemmin: ”Kuka on suosikkikirjailijasi – entä paras lukemasi kirja?”
Kysymykseen ei ole vastausta. Voisin tietysti mukailla Tolstoin Anna Kareninan aloitusta ja soveltaa sen muotoon: ”Kaikki huonot kirjat ovat toistensa kaltaisia, jokainen hyvä kirja on hyvä omalla tavallaan.” Pidempi vastaus löytyy jutusta Sadan kirjan kirjava lista, jonka julkaisin täällä 28.1.2011
Puolikas kirjan elämästä kuuluu lukijalle. Ja lopulta, vuosikausien sulattamat rivit ovat muuttuneet kokonaan vastaanottajan omaisuudeksi. Kirjailija on kuihtunut olemattomiin, itse kirjallakaan ei ole enää merkitystä. On vain jälki, jonka teksti on jättänyt. Ja jos kirja on ollut kyllin hyvä, se on muuttanut lukijansa persoonaa.
Ja paradoksin valossa katsottuna: joskus egon muokkaamiseen kykenee huonokin kirja. Ja se, mikä joskus on tuntunut merkityksellistä, voi kadottaa gloriansa. Ihminen muuttuu.
Jos alussa esitetty kysymys kuuluisi: ”Mitä mielenkiintoista olet viimeaikoina lukenut?”, siihen olisi mahdollista vastata. Otetaan esimerkki: Per Olov Enquist julkaisi romaaninsa Livläkarens besök 1999. Ruotsalaiset palkitsivat Augustilla, Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Britanniassa ojennettiin parhaan käännösromaanin palkinto. Antero Tiusasen suomennos sai nimekseen Henkilääkäri.
Olen lukenut Enquistin kirjat käänteisessä julkaisujärjestyksessä: Blanche ja Marie sekä Matkamies menivät silkasta mielenkiinnosta. Vasta aiemmin julkaistu Henkilääkäri säväytti jännitteensä säilyttävänä romaanina.
Enquistin kirjoittajanlaatu on täysin omanlaisensa. Pohjana on faktinen ja dokumentaarinen kieli, joka koko ajan ikään kuin taistelee fiktioksi ja romaaniksi muuttumista vastaan. Syntyy vaikutelma kiisselikattilaan pudonneesta kivestä. Sekoittaessa kolahtelee.
Edellinen efekti luo jäljittelemättömän tavan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kirjojen loppua ei ole tyylikästä paljastaa. Tässä tapauksessa sillä ei ole merkitystäkään, matka on niin intensiivinen, ettei päätepisteen valaistumiselle jää sijaa. Aloituskappale on tyhjentävyydessään komea. Siinä Enquist kiteyttää tiiliskiviromaaninsa yhteen virkkeeseen:
”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”
Kristian seitsemäs nousi Tanskan valtaistuimelle 17-vuotiaana. Hän kärsi vakavista mielenhäiriöistä. Enquist esittää yhden ilmeisen kasvatuksellisen syyn: ”Luonnollista olivat näytelmät. Täytyi opetella ulkoa, mutta ei ymmärtää. Kristian oli Jumalan valittu. Hän oli kaiken yläpuolella ja samalla kaikkein viheliäisin. Ainoa toistuva asia oli että hän sai aina selkäänsä.”
Henkilääkärin tarinaan kiertyy runsaasti draaman aineksia: yhteiskuntakuvaa valistusajan Tanskasta, hovin elämää ja juonittelua, rakkauden mahdottomuutta ja mahdollisuuksia. Lopulta kaikkea käynnissä pitäväksi sanaksi jää vain yksi – sama kuin tänään: Valta.
Enquistin romaani kokoaa historiallisen tiedon, vallankäytön psykologian ja kirjallisen briljanssin samaan pakettiin. Mielenkiintoinen kirja – ja antaumuksella luettu.
(kuva Enquistin haastattelusta: Maurice Haak)