Minna Marsh ja Henkäys: ”Kunpa ei murhaaja tulis, kunpa ei isä tulis.”

Nostan blogiin merkittäviä kirjoja. Niiden ei tarvitse olla julkisuudella stailattuja tai myyntimenestyksellä silattuja. Vuorossa on Minna Marshin Henkäys. (Basam books 2021) Alaotsikkona ”Selviytymistarina särkyneille”. Siitä ainoa epäilykseni pointti. Selitys viittaa kirjallisuuden genreen, jossa kettu jakelee Saint-Exupéryn Pikku prinssi -kirjassaan kliseviisauksia. Mutta – nyt ollaan aivan eri tasolla, Henkäys on täysiverinen romaani.

Autofiktio on muodikas sana. Kriitikot, lukijoista puhumattakaan, arvailevat totuuden astetta. Sellaista ei ole, jokainen kertoo tarinat muistinsa värittäminä. Ja ihmisen muisti – sehän muokkaa kaiken mielensä mukaan. Uskottavuus on eri asia. Marshin kirja onnistuu sen tavoittamisessa koko tarinansa mitalta: ”Valehtelen miehille, että olen 17, vaikka en ihan vielä. En halua paljastaa, että olen vielä tyttö kaikin tavoin.”

Tarina kertoo lapsen kokemasta todellisuudesta ja moniväkivaltaisesta isästä, siitä miten miestään palvova äiti ei kykene katkaisemaan ikiaikaista ongelmaketjua, jossa ”perheen pää” sanelee kaiken ja alistaa muut fyysiselle ja henkiselle väkivallalle.

Kirjaa voisi lukea myös sukupolviromaanina, sen kuvauksena millainen perhe-elämä oli pahimmillaan muutama vuosikymmen sitten. Tai sitten miettiä tekstin suhdetta tai yhteneväisyyttä nykypäivään. Sellainenkin kipinä osui kohdalle, että luin Marshin kirjan parina Susanna Alakosken August-palkitun romaanin Sikalat (Svinlägorna, 2006, suom. Katriina Savolainen, Schildt) Vaikuttavuudessaan ja kielellisessä ilmaisussaan Henkäys on aivan samalla viivalla Alakosken palkitun romaanin kanssa. Jos kotimaista vertailukohtaa hakisi, Taija Tuomisen Tiikerihai (wsoy 2000) osuu lähelle.

Minna Marsh, kuva Iltalehti / Ossi Ahola.

Marshin kirjasta muodostuu kolmio: tytär, isä ja äiti. Tarinalle sivuhenkilöt ovat enemmän tai vähemmän alisteisia. Kun tyttären käsi katkeaa, äidin äänessä on hätä: ”Kato Minnan kyynärpäätä. Isä vilkaisee minua ja kääntää sitten sanomalehden sivua ja toteaa: Poikki mikä poikki.”

Äiti tilaa taksin ja lähtee tyttärensä kanssa sairaalaan.

Henkäys ei ole rankasta aiheestaan huolimatta silkkaa ”lööppiluettavaa”. Tarinan kaaressa toteutuu myös minun, vanhan latinistin suosikkisanonta: Audiatur et altera pars – kuunneltakoon myös toista osapuolta. Romaanin kaarta tai tarinan lankaa on tässä(kin) tapauksessa turha setviä enempää. Tämä on suositus alussa vieroksumalleni alaotsikolle. Ehkä tarinasta on jollekin vertaistukea, vaikka romaani lunastaa paikkansa aivan omaehtoisena teoksena.

Marshin ratkaisu kielellisenä ja typografisena keinona on mielenkiintoinen. Runollisuuden, säeromaanin ja perinteen sekoitus, joka minua lukijana kiinnostaa kovin. Tekstin rytmi saattaa katketa lyhyisiin riveihin, jotka nostavat ja korostavat tunnetta.

      ” Kunpa ei murhaaja tulis,

      kuiskaa joku korvaani.

      Kunpa ei isä tulis,

     ajattelen.”

Kirja on naiseksi kehittyvän tytön kirpeä kertomus. Ja paljon enemmän. Kuvaus perhettään tyrannisoivasta isästä, äidin alistumisesta, tyttären hitaasta kasvusta ja toipumisesta omaksi itsekseen. Tämä ei nyt mene lainkaan ”self help” -kirjallisuuden piikkiin. Henkäys on itsenäinen romaani, jolle blogin vahva suositus.

Minna Marsh on kirjoittanut aiemmin kolme tietokirjaa. Henkäys on hänen esikoisromaaninsa. Sellainen tunne tästä jää, että tarina on ollut ”pakko” kirjoittaa. Ja myös lukea yhdeltä istumalta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkki:

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

……………………………………………

 

Pattaya rakastettuni – kirjallista intohimoa!

Lainaus Pattaya rakastettuni -romaanin jälkisanoista: ”Ajatteliko Mika Terho tekevänsä jotain rangaistavaa, kun hän kirjoitti ja julkaisi romaanin Niittyvilla – Pattaya all night long (Enostone 214)? Ei. Hän oli uskollinen kirjailijanlaadulleen. Koko hänen tuotantonsa on vahvasti omiin elämänkokemuksiin perustuvaa. Niinpä oli järkytys, että Terhon työnantaja katsoi hänen rikkoneen vaitiolovelvollisuutta. Tilanne eteni syyteharkintaan. Kustantaja veti kirjan pois myynnistä. Syytettä ei lopulta nostettu, mutta jupakka jätti jälkensä kirjailijaan ja peitti alleen romaanin ytimen, inhimillisyyden ja elämän ihmeen ylistämisen.”

Alkuperäinen kustantaja ei halunnut palauttaa romaania markkinoille. Nyt romaani on julkaistu uudelleen stilisoituna (Kovasana 2021). Muistan vesilasissa värähtäneen myrskyn ja muutaman jutun maininnat, kun kirjailijan sananvapautta aikanaan pitkään punnittiin. Tekijälle takuulla kirpeää, uutisena ohimenevää, mutta lainkäyttäjän ennakkotapauksena tärkeää.

En puutu oikeusprosessiin muuten, kuin mainitsemalla Jukka Petäjän vuosien takaisen artikkelin otsikon Hesarissa: ”Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää”. Itse olin hilkulla jättää alkuperäisen – tai uusitun teoksen lukematta. Onneksi kävi toisin. Kirjallisten arvojen mittarilla Terhon romaani ansaitsisi aivan eri tason huomion. Nykyään se vain on vaikeaa, koska julkisuuden kapoinen valokeila kohdistuu aivan erityyppiseen kirjallisuuteen, ja valtaosin isompien kustantajien tuotteisiin.

Terhon julkaisuluettelossa ennen Pattayaa on viisitoista teosta. Olen lukenut aiemmin runoja ja dokumenttiromaanin, mutta tunne on sellainen, että nyt käsillä oleva teos olisi tähänastisen, suurelta yleisöltä marginaaliin jääneen tuotannon merkityksellisin ja kunnianhimoisin. 

Romaanissa näkyy maaninen kirjoittamisen (ja lukemisen) vimma. Yhteen levolliseen lauseeseen tiivistettynä: ”En halua pilkata, en halua käyttää hyväksi, haluan kirjoittaa.” Perustasoltaan Pattaya all night long on silkkaa hyberbolaa – yliviritettyä liioittelua, ilottelua ja täydellisten lauseiden hakua: Sellainen lause, että voisi lätkäistä sen tiskiin passia uusiessaan ja karjaista: ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Sellainen lause, että annat sen tytölle ja ilon kyyneleet alkavat virrata hänen silmistään.

Mika Terho, kuva HS-sivuilta, Veli-Matti Pitkänen.

Hesarin kulttuurin pääjutussa 6.6. lehden entinen kriitikko Pertti Lassila sanoo: ”nykykirjallisuutta vaivaa liika juonivetoisuus.” Olen samaa mieltä ja siksi olen kyllästymiseen asti toistanut miten kieli, jolla on oma itseisarvo ja persoonallisuus, on kirjailijan tärkein työväline. 

Mika Terhon suhde kieleen on ironisen intohimoinen: ”Kotimainen kirjallisuus on pitkään vedonnut lukijan järkeen ja tunteisiin. Nyt yritämme olla vetoamatta. Haluamme päästä lähelle ihokirjoitusta. Se on tunnustelun ja tunnustuksen välillä liikkuva tekstuaalinen emootio, johon lisätään maagista realismia niin, että muutetaan maaginen makaaberiksi ja realismi haaveiluksi. Rakastan kirjallisuudentutkijoita, koska osa heistä rakastaa kieltä ja tekstiä niin, että on valmis heittäytymään mustien kirjainmerkkien perässä ulos tuottavasta ja tehokkaasta elämästä.”

Jo muutaman kymmenen sivua luettuani ajattelin Sirkka Turkkaa. Myös hänen tekstinsä toimii niittokoneen tavoin. Yllättävään synteesiin kaikki mahtuu ja kelpaa, eläimistä jalkapalloon, tarjousjauhelihaan ja Jeesukseen. Terhon herkeämättä kulmaa vaihtava teksti on täynnä kirjojen nimiä, viittauksia, laulutekstien lainauksia ja sanontoja, mutta sulavasti tekstiin upotettuna. Naula ei jää törröttämään. Se lyödään lautaan niin, että vain kanta jää näkyviin.

Kuva sivustolta: rakentaja.fi

”Olen Topelius ilman lässytystä. Leino ilman helkyttelyä, Kivi ilman neitoja valkial liinal, Linna ilman lottia. Olen Molotovin cocktail Pietarissa, seksuaalihermo keski-ikäisen naisen pakarassa.” Terhon romaanin kipinä syntyy vastakkainasettelusta – maksullisista ja maksuttomista naisista, kiihkeästä seksuaalisuudesta, alkoholismista, raitistumisesta ja arkisesta työstä kehitysvammaisten hoitoyksikössä. Moralisoinnin, rahan ja valta-asetelmat jätän sikseen, fakta ja autofiktio jalostuu tekstissä kirjallisuudeksi.

Juuri kun teksti alkaa kiertyä liiaksi itsensä ympärille, näkökulma laajenee ja tarina ottaa ilmaa alleen. Muistellaan hoitokodin asukkaiden kanssa suurta seikkailua: noustiin porukalla netistä tilattuun ilmalaivaan Forssasta, ja lähdettiin Helsinkiin tapaamaan Jenniä ja Saulia. Päädyttiin Senaatintorille jätskille ja porukan oma bändi, Forssan tukka ja töyhtö esiintyi kannustusten saattelemana. Tätä on hyberbola nautittavimmillaan.

Työstään kehitysvammaisten kanssa Terho kirjoittaa huumorilla ja erityisellä lämmöllä: ”Vaikka kehitysvammaisuus on vakava asia ja rajoittaa radikaalisti normaalia elämää, siinä on puolia, joita sivusta seuraten havaitsee ja toivoisi näkevänsä niin sanotuissa normaaleissa ihmisissä. Yksi on iloisuus. Iloisuus ilman näkyvää syytä, tai hyvin pienestä virikkeestä. Joskus vain iloisuus olemassaolosta tai siitä, että muutkin ympärillä ovat iloisia. Toinen hieno piirre on tyhjänpäiväisen kilpailun ja voitontahdon täydellinen puuttuminen. Kolmas on vapaus teeskentelystä ja miellyttämisen halusta.”

Pattaya all night long on inspiroiva, erottuva ja omaääninen romaani, jolle on vaikea hakea vertailukohtaa kotimaisesta kirjallisuudesta. Jos punaista lankaa hakisi, se on intohimoinen suhde itse kirjallisuuteen ja alati pakeneva täydellisen lauseen metsästys. Kirjan viimeisen luvun otsikkoa ja ainoaa lausetta lainatakseni:

41. Sano se vielä

Hän luki ja kirjoitti.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Hevosia, hautoja, kukkoja ja kiroilevia koiria

2. Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

…………………………………………..

Runous ja raha karttavat toisiaan kuin vesi ja öljy

Päivän juttu on kiskaistu äärimmäisen kireälle. Minulla on aina kesken useampi kirja yhtä aikaa. Jotain työhuoneella, ihan toista yöpöydällä. Kirjat peilaavat toisiaan. Kaksi runokokoelmaa on odotellut blogivuoroaan. Kummatkin tältä vuodelta: Eija Aromaan Eksymisen kartasto (ntamo) ja Hanna Stormin Kutsun itseni kylään (Aviador).

Aromaa kirjoittaa perinteisemmin. Storm rikkoo kieltä ja muotoa. Aromaa tekee tankaa, runo on valmis viidellä rivillä. Kokoelmaa rytmittää muutama pidempi teksti. Ratkaisu toimii rakenteellisesti hyvin ja jäsentää kokonaisuutta. Tanka-tekstien ”vaarana” on itseään toistava luontokuvasto. Toisaalta kysymys on kulttuurieroista. Japanissa runoissa mainituilla asioilla, vaikkapa eläimillä tai kasveilla, on enemmän symbolimerkityksiä ja syvyyttä kuin yksinomaan kirjoitetulla sanalla.

Hanna Storm tekee myös performansseja. Hän on koulutukseltaan kirjallisuustieteen tohtori. Sillä ei ole tässä yhteydessä merkitystä. Luen runot runoina. Storm haluaa selkeästi avata kielen rajoja. Runo ikään kuin repäistään elämän keskeltä. Lauseet lähtevät pienin kirjaimin ja lopusta puuttuvat pisteet kuin jatkumisen merkiksi. Kokoelmaa voi pitää niin tekstirivien asemoinnin kuin sisällönkin puolesta ”kokeellisena”.

Mikä sen paremmin näitä valaisisi kuin esimerkki. Ensin Aromaa: ”Rapaisen polun / läpi on vain mentävä / vaikka kengittä / Petollinen kiertotie / salaa lätäkön ilot.” Tai: ” Maasta kurkottaa / puiden varjoon jätetty / yksinäinen kuu. / Vieraassa metsässä se / ei löydä taivaan rantaan.”

Ja Storm: ”viivytellä jäähtyneitä teitä / uurteet koluttu, / poimut sanottu / puettu neljästi, / ostettu aikaa kiertämällä nurkat / heitetty takaisin ne, jotka piti jättää myöhemmäksi / hyvästi maustelaatikot / hyvästi lääkelaatikot / paperin läpi reiät / kynä napsahtaa poikki / lähdön psykologiaa ei osaa kukaan /…/ hyvästi oikeaan käden lämpöisellä vedellä sumutettavat kasvit / jokaisen oksan erikseen pitely / hyvästi selällään männyt.”

Kumpikin kokoelma kestää useaa lukukertaa. Nyt, juttua kirjoittaessani, tekstit avautuivat taas uudesta kulmasta. Lyriikka on kirjallisuuden kasvukärki, mutta marginaalissa kaikin tavoin. Runous ja raha karttavat toisiaan kuin vesi ja öljy. Runoja kirjoittavat ihmiset ovat vähintään yhtä outoja kuin niiden lukijat. Lukekaa siis runoja!

……………………………

Blogin ekstralinkit

1. Miten kauan on maailmassa toivoa

2. Sydämeni räytyy ja riemuitsee

………………………….

Matkalla parempaan tähdistöön

Ensi viikko vierähtää Turun saaristossa, mukana lapset ja lastenlapset. Sen jälkeen jatkuu romaanikäsiksen viimeistely, valmista kustannustoimittajan lukuun pitää olla elokuun alkuun mennessä. Ennen kalareissua nostan luettujen listalta blogiin kaksi runokokoelmaa.

Kansien kuvat: Juha Tammenpää

Leena Kellosalo on freelance-näyttelijä, joka on toiminut kustannustoimittajana, kriitikkona ja sanataidekouluttajana. Hän julkaisi esikoiskokoelmansa Leonardo sai siivet vuonna 2015. Toinen kokoelma Hevosenpääsumussa on tuore, tänä keväänä julkaistu.

Jos nostan kirjan blogiin, pyrin lukemaan tekijältä useamman teoksen. Esikoiskirjailijat ovat oma lukunsa. Tässäkin tapauksessa periaate piti kutinsa. Ensimmäinen kirja sai aikanaan lehdissä varsin positiiviset arviot, mutta oma lukukokemukseni syntyi nyt nimenomaan näiden kahden teoksen eroista. Sanotaan asia mahdollisimman yksinkertaisesti: uusi kokoelma on kirjallisesti huima hyppäys eteenpäin.

Leonardo sai siivet on temaattinen kokoelma, täynnä luontokuvastoa ja naiseuden symboliikkaa. Ilmaisultaan ja yksittäisiltä runoiltaan rikas, mutta kokonaisuutena tekstit hahmottuvat usein tiukan keskeislyyrisinä ja toistensa kaltaisina.

Hevosenpääsumussa ollaan uudella tasolla. Kokoelma avautuu minäkeskeisyydestä kolmen sukupolven tarinaksi ja muodostaa draaman tiukan kaaren. Runojen kielikuvat ovat täsmällisiä, mutta käyttävät silti niitä lyriikan vahvuuksia, joihin suora proosa ei yllä.

Kuva Soile Iivonen: ntamon Jarkko S. Tuusvuori haastattelee Leena Kellosaloa

Runoissa ihmisten arki ja elämää isommat asiat lomittuvat ja kasvavat myyttisiin mittoihin. Fokus pysyy silti lukijaa lähellä, sillä tekstejä ankkuroidaan tuttuihin paikkoihin ja henkilöihin. ”Mitä isoäiti sanoi kun Lauri Viita / koki maanalaisia liikahduksia”, Kellosalo aloittaa kokoelmansa.

Oman sukuhistorian pukeminen runoteokseksi ei ole helppoa. On ylitettävä liian subjektiiviset ja pateettiset tunteet. Kellosalo onnistuu raikkaasti, koska hän avaa henkilöiden suhdetta ympäröiviin tapahtumiin ja todellisuuteen – sen ylikin, aina toiseen tähdistöön saakka.

Lainaan kokoelman päättävän tekstin tähän kokonaisuudessaan, siihen kiteytyy monta ansiokasta elementtiä Kellosalon kokoelmasta. Teksti on jatkuvassa liikkeessä, lyyrinen kamera zoomaa eri kohteisiin. Tässä yhteydessä nimien napsiminen tekstiin toimii luonnikkaasti ja tuo universumin kokoisia ilmauksia arjen tasolle.

Hevosenpääsumu on osa Orionin tähdistöä, joka piirtyy esiin taustan punertavasta vetykaasusta. Viime riveillään Kellosalo solmii tarinan langat yhteen ja kiinninaulaavan maksiimin sijaan avaa näkymän Tuonelan virralta  matkalle Alfa Centaurin yöhön ja ikuisuuteen.

”Isoäiti heiluttelee kuunsirpillä särkeviä jalkojaan / kiikaroi poikaansa / ja odottaa kuun täyttymistä / Isoäiti zoomaa: / kaasun vyörymiä / musta aukko / universumin etuvartio / ennen kuolemaa ylipainonsa alle luhistunut tähti / joka imaisee nieluunsa hoidokinpukuisen runoilijan / jolla on taskussaan murtunut risti / ja nyrkissä silvottu perhonen / pikkuisen tinasotamiehen, samojedin, kilpikonnan, David Bowien / Leonard Cohenin, kullankaivajaveljen, Delfin / ja punaisen jättiläistähden / sputnikista pudonneet astronautit / kaiken avaruusromun ja myyttiset hauenluut / Tuonelan virtaan / mustaan aukkoon / ikuiseen gravitaatioon / ikuiseen ajattomuuteen / Stephen Hawking oivaltaa mustan aukon kvanttikarvat / ja vapauttaa koko porukan / lähettää heidät parempaan tähdistöön / Alfa Centaurin yöhön / StarChipillä / postimerkin kokoisella avaruusaluksella”

…………………………

Blogin ekstralinkit

1. Toinen draaman kaarta hyödyntävä kokoelma: ”Vittusaatana, tässä ei ole järkeä!”

2. Ikuisuuden kokoisista kysymyksistä tehdään arkisia: ”Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

………………………….

Miten ehdit elää monta elämää?

Kirjoitin tänne seitsemän vuotta sitten vähälevikkisen kirjallisuuden kustannusnäkymistä. On aika päivittää kehityksen kulku. Kiteytän tilanteen heti aluksi. Vuosia sitten Hesari otsikoi: ”Pienkustantajista on tullut runouden suurkustantajia”. Nyt alkavat pienetkin kustantajat luovuttaa. Marginaalikirjallisuus hakee uusia kanavia ja kustannusmalleja.

Carl Spitzweg, The Bookworm, 1850

Markku Toivosen Lauluja tyhjyydestä jäänee tamperelaisen Sanasadon viimeiseksi julkaisuksi. Monipuolinen, esseistiikasta matkakirjallisuuteen julkaissut Savukeidas on lopettelemassa toimintaansa. Isojen kustannustalojen ovi on sulkeutumassa runoudelta ja muulta vähälevikkiseltä kirjallisuudelta.

Toisaalta, nettijulkaisu ja digipainon mahdollisuudet ovat poistaneet kustannuskynnyksen kokonaan. Omakustanteen, palvelukustanteen, tarvepainatuksen ja perinteisemmän kustantamisen rajat liukuvat toistensa lomaan. Useissa kustannusmalleissa on pidempään ollut käytäntönä, että tekijä maksaa printtiteoksen kuluista osan. Se on selvä, että ammattimainen kirjailijantyö ja kustannustoimittajan palvelut ovat mahdollisia vain asemansa vakiinnuttaneissa kustannustaloissa.

Voisi myös ajatella, että kaikki tänä päivänä kirjoitettu on tärkeää. Omakustanteet ja pienien kustantajien intohimosta syntyneet tuotokset. Kaikkea kirjoittamista tarvitaan kannattelemaan suurimman huomion keräävää osuutta. Näkymättömiin jäävästä nousee potentiaalia: kirjallisuutta rakastavia ja lukevia ihmisistä, joista osa haluaa kirjoittamalla selkeyttää ja ikuistaa ajatuksiaan.

Carl Spitzweg, The Poor Poet, 1839

Ajatusmallit voisi kääntää myös nurinniskoin. Yhdelle kirjalle riittää yksi lukija, vaikka kirjoittaja itse. Jokainen elämys on merkittävä. Mitä me lopulta arvostamme. Massojen makua vai yksilöllisyyttä? Ehkä kumpaakin? 7 päivää -lehdellä on viikottain yli puolimiljoonaa lukijakontaktia. McDonald´sissa ruokailee päivittäin 64 miljoonaa ihmistä.

Virsikanteleen soittoa harrastava Gösta Ågren sai kirjallisuuden Finlandian 1988 kokoelmallaan Tääl. Ennen palkintoa Ågrenin runokokoelmien levikki oli ollut 70 kappaleen luokkaa. Eikä se siitä merkittävästi ole kasvanut. Usein käyttämäni sitaatti menee ulkomuistista, mutta tällainen oli runoilijan ajatus: ”Joka ylenkatsoo runokokoelmien pientä levikkiä, mitä hän oikeastaan halveksii? Persoonallisuutta, ainutlaatuisuutta ja yksilöllisyyttä. Eihän kukaan meistä halua olla samasta puusta veistetty kuin muut.”

Tässä yhteydessä on vielä mainittava Tampereella toimiva Enostone, jonka tuorein julkaisu on Arto Lapin kokoelma Veden ääret. Sanasadon kautta julkaisseet naislyyrikot ovat äskettäin perustaneet runouteen keskittyvän Puru-kollektiivin. ”Jysky” Ihalaisen Siurossa toimivalla Palladium kustantamolla on kulttimaine. Sen kautta ovat äskettäin julkaisseet mm. Arja Tiainen ja Johanna Venho, ja käsittääkseni runokokoelmat ovat olleet myös kaupallisesti menestyksekkäitä.

Kiinnostavaa työtä tekee myös helsinkiläinen osuuskuntamuotoinen Poesia, joka julkaisee myös kokeellista proosaa ja muiden taiteenlajien kanssa vuorovaikutteisia tekstejä. Ideaan kuuluu, että useat osuuskunnan jäsenet tekevät erilaisia kustannustoimintaan liittyviä tehtäviä, ja jokaisella kirjalla on työhönsä sitoutunut kustannustoimittaja.

Entä kolikon toinen puoli – lukeminen – yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Vanhana latinistina vastaisin: Nulla dies sine linea. Ei päivää ilman viivaa. Joka lukee säännöllisesti, ehtii elää monta elämää.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. ”Typerää ei voi auttaa”

2. Ota riski ja lue jotain sellaista, jota et ole ennen kokenut

…………………………

”Todella veteliä preludeja koiralle” 

Kun kuulet pari ensimmäistä piano-akordia, et voi erehtyä. Jos säveltäjän nimi ei heti muistu mieleen, hän on Erik Satie. Ja biisi on Gymnopédie No.1. Kun tekee jonkin asian täysin totutusta poikkeavalla tavalla, tulos jää laakista mieleen.

Erik Satie, kuva: thelistenersclub.com

Olen usein lainannut muutamaa riviä Raymond Carverin esseestä. Juttu pitää paikkansa kaiken lajin luovassa työssä ja leikissä: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

Satie (1866 – 1925) sai kuvataiteista impressionistisia vaikutteita musiikkinsa. Hän kirjoitti myös absurdeja, lyhyitä tarinoita, joiden omaleimaisuudelle on vaikea löytää vertailukohteita. Kenties Daniil Harms, Jorge Luis Borges tai unkarilainen István Örkény minuuttinovelleineen voisivat olla sukulaissieluja.

Kapakkapianistista ja Pariisin konservatorion ”laiskimmasta oppilaasta” kehkeytyi lopulta vuosisadan vaihteen nuorten avantgardistien esikuva. Elämäntyyli vahvisti boheemin mainetta: ”Ja kaikki minua kohdannut onnettomuus on Musiikin syytä. Siitä taiteesta on ollut minulle enemmän haittaa kuin hyötyä: se on saattanut minut riitoihin monen tärkeän, erittäin arvokkaan, vähintäänkin sivistyneen, täysin kunnollisen ihmisen kanssa.”

Satie asui muutaman neliön kopissa, jonka ovi ei mahtunut aukeamaan sänkyä siirtämättä. Hän hankki seitsemän samanlaista samettipukua ja käytti niitä aina tyyliään vaihtamatta. Hän perusti myös oman kirkon, jonka ainoa jäsen hän itse oli. Hänen erikoisin sävellyksensä lienee Vexations, kahdeksantoista nuotin melodia, joka on tarkoitettu toistettavaksi 840 kertaa peräkkäin. Esitys kestää vuorokauden.

Otso Kantokorpi, kulttuurikentän moniottelija, toimittaja, kriitikko, tietokirjailija… perusti 1994 kustannusosakeyhtiö jack-in-the-boxin, joka toimi vuoteen 2003 saakka ja julkaisi viisitoista kirjaa. Ehkä merkittävin julkaisu oli nobelveikkauksiinkin yltäneen John Ashberyn Vuokaavio, modernin runouden järkälemäinen merkkipaalu Leevi Lehdon suomentamana.

Vuonna 1996 Kantokorven kustantamo julkaisi Erik Satien Muistinsa menettäneen muistelmat, jonka Silva Kauko suomensi. Ohut kirja, viisikymmentäseitsemän sivua, parikymmentä juttua. Satien tarinoita on dramatisoitu näyttämölle, kirjan voisi vielä löytää divarista tai kirjastosta.

Otsikossa mainittu preludin nimi on tyypillistä Satien parodiaa. Kun hänen sävellyksiään moitittiin muodottomiksi, hän alkoi säveltää ”Päärynänmuotoisia kappaleita”. Säveltäjän työkalupakki on kaikille sama, samoin kirjailijan äänteelliset aakkoset (tai kuvasymbolit). Kyse on assosiaatiokyvystä, elementtien ja asioiden yllättävästä yhdistämisestä. Satien esimerkkitarina on lyhyt. Minua se huvittaa suuresti. Siinä on jotain enemmän kuin silkassa huumorissa:

HUIMAUKSESTA

”Ollessani kerran maalla erään ystäväni kanssa puhuimme huimauksesta. Ystävääni ei ollut koskaan huimannut. Havainnollistin hänelle huimausta monta kertaa muta täysin tuloksetta. Ystäväni ei kyennyt ymmärtämään ahdistusta, jonka voi tuntea nähdessään katontekijän työskentelevän korkealla. Kaikille huomautuksille, joita minä esitin, ystäväni vain kohautti olkapäitään, mikä ei ole kovin kohteliasta eikä kovin ystävällistä.

Äkkiä näin rastaan, joka istahti oksan päähän, korkean oksan, vanhan oksan päähän. Eläimen asento oli mitä vaarallisin… Tuuli huojutti vanhaa oksaa, johon eläinparka takertui pienin kouristunein käsin.

Käännyin seuralaiseni puoleen ja sanoin: – Katsokaa, tuo rastas saa minut kananlihalle ja minua alkaa huimata. Nopeasti, kannetaan patja puun alle, sillä jos lintu menettää tasapainonsa, se katkaisee varmasti selkänsä.

Ja tiedättekö, mitä ystäväni vastasi?

Kylmästi,… yksinkertaisesti: – Olette pessimisti.

Ihmisten vakuuttaminen ei ole helppoa.

………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Musiikkia ja assosiaatioita: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”

2. ”Joidenkin henkilöiden elämään alkaa kasautua Kristus-efektiä”

………………………………

Erik Satie – Gymnopédie No.1

………………………………

Pirun pätsi ja barokin tyttäret

Päivityslistalla odottaa muiden aiheiden ohella mielenkiintoista proosaa. Kirjat ovat kuitenkin luvun alla, joten blogi päivittää ytimekkäästi Perjantairunolla.

Peter Paul Rubens: Venus at the Mirror (1612-1615)

Antti Majander kirjoitti Hesarin lauantaiesseessään 21.1. miten ”Runous pääsee keulille kirjallisuuden tappolistalla.” (klik) Tämänaamuisesta lehdestä löytyvät Anna-Riikka Carlsonin & Hannu Harjun ja Tommi Parkon vastineet artikkeliin. Ne laajentavat ja selkiyttävät runouden tämänhetkistä tilannekuvaa.

Yhä useammalla kirjailijalla saattaa olla eri kustantajia. Monet sekä proosaa että lyriikkaa kirjoittavat tekijät julkaisevat proosansa perinteisten kustantajien kautta, mutta löytävät runoilleen pienemmän ja joustavamman julkaisukanavan. Toki kyse on myös pienten toimijoiden kevyemmästä kulurakenteesta, joka mahdollistaa kirjallisella kentällä toimimisen.

Mutta asiaan. Parin viikon takaisessa päivityksessä mainitsin miten kokoelmani Babel (Palladium 2013) päivittää maailmantilanteen ja päätyy vieraalle planeetalle viidensadan vuoden päähän. Tässä runo nro 323 – ajatelkaa, voitte lukea tänään tekstin, jota pohditaan tulevaisuuden universumissa.

Kuva: www.unrealengine.com

Joutsenen tähdistöstä on löytynyt maan kaltainen planeetta

jossa vallitsevat elämän edellytykset: vettä leipää ja laulua.

Tutkijat haluavat selvittää onko Kepler -22 b kaasua vai

kiinteää ainetta: löytyykö enkeleitä ja pirun isännöimä pätsi?

Planeetta sijaitsee 15% lähempänä kuin Maa omaa

aurinkoaan: entä barokin tyttäret, valkoinen ja runsas liha?

Jos planeetan pinta ja ilmakehä ovat suotuisat, lämpötila on

noin 22 astetta: kevään ensimmäinen lämmin päivä. Pääskynen.

Kun viisisataa vuotta on kulunut Kepler-22b

tarkkailee meitä 600 miljoonan valovuoden päästä.

Siellä pohditaan, onko täällä alkeellisen elämän edellytyksiä?

…………………………………………………………….

1. Ekstralinkki neljän vuoden takaa: Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

2. Terveiset marginaalista: ”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

…………………………………………………………….

Viggo Wallensköld ja salaperäinen sienitieteilijä

Vuoden ensimmäinen aiheeni käsittelee sienitieteilijää, josta tuskin olet kuunaan kuullut. Päivitykseni nousee marginaalista, mutta vain näennäisesti. Kun siirrät fokusta hieman sivuun siitä mikä on eniten esillä, saattaa olla, että löydät mielenkiintoisemman ja omaperäisemmän maailman.

Viggo Wallensköld: Maila Vuorisalo Guggenheim
Viggo Wallensköld: Maila Vuorisalo Guggenheim

Päivityksen innoittaja on Kustannus Oy Taiteen 2016 julkaisema teos Anatolij D. Mbdrinov aikalaistensa silmin. Kanteen ja nimiölehdelle kustantajaksi on merkitty Kustannusliike V. Wallensköld. Mutta tuskin spoilaan paljon paljastaessani koko teoksen hyberbolan ja metafiktion. Kyse on siis sepitteestä ja ”sadusta”.

Kuvittaja/kirjoittaja, Viggo Wallensköld (s.1969) on palkittu kuvataiteilija, joka tunnetaan eri tavoin fyysiseen marginaaliin jääneiden ja yksinäisyyttä korostavien ihmisten muotokuvista. Kaunokirjallisuuden kuvitus on ylikäymättömän vaikea laji. Nyt jokainen, vaihtuva kertoja saa tekstinsä oheen oman, tussilaveeratun muotokuvansa ja ideasta kasvaa oleellinen osa teosta.

Kustannus Oy Taide julkaisee Taide-lehteä ja kustantaa kirjoja. Useimmiten kirjat ovat kulttuuriselta merkitykseltään niin tärkeitä, että jäävät helposti vaille huomiota ja marginaaliin.

Anatolij D. Mbdrinov aikalaistensa silmin on 219-sivuinen kirja kuvitteellisesta ja salaperäisestä henkilöstä, jota satakunta nimettyä aikalaista koettaa kuvata, kuka kohteeseensa tarkentaen, kuka omaehtoisemmin.

Viggo Wallensköld: Runoilija Savva Fedorov
Viggo Wallensköld: Runoilija Savva Fedorov

Maailmankirjallisuuden perinteestä nousevat mieleen Daniil Harms ja Jorge Luis Borges. Aivan oma lukunsa on puolalainen Olga Tokarczuk, joka ujuttaa sienet aivan konkreettisesti joka ainoaan romaaniinsa. Kirjallisia sukulaisia ovat myös Italo Calvinon henkilöt Herra Palomar ja Terralban varakreivi Menardo.

Wallensköldin omalakista maailmaa voisi luonnehtia Calvinon tapaan metafiktiiviseksi. Tyylin perusteisiin kuuluu avoin tietoisuus kertomuksen fantasialuonteesta ja sen luomasta totuuden illuusiosta.

Käsillä oleva teos jatkaa vuonna 2005 julkaistua, kuvitettua, pienimuotoisempaa teosta Anatolij D. Mbdrinov Sienitieteilijä. Wallesköldin luomaa kirjallista maailmaa valaisee viisto huumori. Kun media nostaa jonkin kirjailijan esiin, sillä on tapana kaluta samaa luuta loputtomiin. Ehkä kannattaisi kurkistaa myös marginaaliin.

Suvi Ahola kirjoitti Hesarissa (27.11.2016) näkökulmatekniikasta, joka nykyproosassa jyrää. Tässä punnittavaa teemaan – sadan kertojan näkökulma. Esimerkkinä yksi viitetarina salaperäisen sienitieteilijän elämään.

Viggo Wallensköld: Svante Norrbäck
Viggo Wallensköld: Svante Norrbäck

”Svante Norrbäck:

Baba Nekrasova on yksi kaikkein pitkäaikaisimpia asiakkaitani. Miksi minä pysyisin vaiti, kun jopa psykiatriliiton puheenjohtaja puhuu suunsa puhtaaksi asiakkaistaan! Tässä maassa maan tavalla, eikö vain? Baba Nekrasova on paitsi vainoharhainen, myös herkkäuskoinen. Minä voin esittää vakavalla naamalla olevani kauppiaan hevonen, ja hän luulee tosissaan, että olen hevonen, kunnes yhtäkkiä muutun kissaksi. Sitten loppuajan olen kissa. Näin tässä maassa tehdään. Baba Nekrasovin mies on kaivosinsinööri, ja hänellä on hyvä palkka. Siitä palkasta kuluu aimo annos minun palkkioihini. Ja äijä maksaa. Eikä siinä mitään, meillä on Baban kanssa hyvinkin lystiä. Mistään Mbdrinovista en tiedä. Se on taas niitä Baban päähänpistoja. Ja niitähän riittää.”

…………………………………………………………

Ekstralinkit

Wallensköld seitsemän vuoden takaisessa jutussa: Sanattomia tarinoita

Italo Calvinon Halkaistu varakreivi: Hyvän ja pahan taistelu

…………………………………………………………

Maailmantähti Patti Smith tuntee kirkasta iloa

Patti Smith (s.1946) on amerikkalainen muusikko ja runoilija. Hän on tuonut punk- ja rockmusiikkiin oman aatteellisen ja feministisen näkökulmansa. Jo vuonna 1975 julkaistu ensilevy Horses nosti Smithin kuuluisuuteen tyylilajinsa uranuurtajana. Maailmantähti oli myös tämänkesäisen Ruisrockin odotettu artisti.

Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16
Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16

Smithin diskografiaan lukeutuu yhteensä seitsemäntoista albumia. Bibliografiasta löytyy teoksia tusinan verran. Proosaa ja runoa. Vuonna 2010 julkaistu Just Kids sai National Book Award for Nonfiction -palkinnon. (Ihan kakaroita, WSOY 2010, suom. Antti Nylén)

Woolgathering ilmestyi Patti Smithin 45-vuotispäivänä vuonna 1992. Suomennos saatiin nimellä Uneksuntaa tänä kesänä Palladium Kirjojen kustantamana ja J.K.Ihalaisen kääntämänä. Kirjan esipuhe on päivätty Barcelonassa 2011. Viimeisessä kappaleessa Smith luonnehtii tekstiään ja esittää toiveensa kirjan merkityksestä lukijalle.

”Joku kysyi pitäisinkö Uneksuntaa satuna. Minä olen jumaloinut sellaisia tarinoita, mutta pelkäänpä, ettei tätä kelpuuteta. Kaikki tässä pienessä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan oudolla ja epämääräisellä ilolla.”

Smithin teos on pienten hetkien ja tuntemuksien kirjaamista, sellaisten, jotka saattavat tarkkaamattomalta lipua ohi huomaamatta. Otan esimerkin vuosia sitten lukemastani haastattelusta, jossa saattohoidossa oleva nainen teki tiliä elämästään: ”Parhaita päiviä olivat ne, joina ei tapahtunut yhtään mitään.”

Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)
Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)

Smithin teksti muodostuu lyhyistä kappaleista, minän ja ympäröivän todellisuuden vuoropuhelusta ja irrallisista muistoista. Muutamin kohdin ilmaisu tavoittaa tajunnanvirtaa ja runollista kieltä. Kiteytyksenä: pidän Uneksuntaa inspiraatiokirjana. Tekstillä on kyky tulla liki lukijaansa ja aiheuttaa ”luovaa oloa” suuntautuupa se sitten omaan kirjoittamiseen tai puhtaasti ajatuksenjuoksuun.

Lopuksi kirjan kanteen liittyvä lainaus. Kappale osoittaa kirjoittajansa intellektuaalista otetta. Samoin sitä, että olen itsekin pitänyt kuvaa ja sanaa yhtenä asiana. Kummatkin syntyvät samassa paikassa: lukijan tai katsojan aivoissa.

”Aika kuluu ja sen mukana tietyt tuntemukset. Silti aina välillä pellon magia ja kaikki mitä siellä tapahtui nousee pintaan. Ei välttämättä luonnossa vaan kirjan lehtien välissä. Milletin maalauksessa tai Corotin tunnelmissa. Kulkien läpi pitkän galleriasalin, epäilemättä hollantilaisessa valossa, se palaa minuun. Minä näen itseni säteilevänä niityn yllä, ja tunnen kuten tunsin – kirkasta, sanoinkuvaamatonta iloa”

………………………………………….

Blogihistorian ekstralinkeissä kuvaa ja sanaa

1. Rene Magrittén rakastavaiset ja onni.

2. Bo Carpelan ja Paul Klee.

………………………………………….

Muistutan kaikkia paitsi itseäni

Edellinen juttuni tähtäsi tarkoituksella asian sivuun, sillä on varsin vähän tekemistä tämän päivän monikulttuurisuuden kanssa. Ainoa tarkoitus oli muistuttaa miten ohut on oma kulttuurimme, miten paljon olemme tarvinneet muita. Tamperelaisena lainaan Väinö Linnaa: ”Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta.”

Renè Magritte: Not to be Reproduced (1937)
Renè Magritte: Not to be Reproduced (1937)

Päivän Perjantairuno haluaa mennä pidemmälle ja syvemmälle. Teksti kysyy, kuka minä olen? Entä sinä? Nappaan runon Intian englanninkielisen nykyrunouden antologiasta, Hän jota ei ole. Nihil Interit julkaisi Merja Virolaisen ja Markus Jääskeläisen suomentaman kokoelman 2003.

Antologia esittelee viisitoista intialaista kirjailijaa. Tekstin valinta oli helppo. A.K. Ramanujan (1929 – 1993) työskenteli alkujaan tutkijana intialaisissa yliopistoissa, mutta siirtyi myöhemmin Chicagon yliopiston kielten- ja kulttuuritutkimuksen professoriksi. Olin aikanaan kääntänyt koirankorvan hänen lyhyen tekstinsä kohdalle.

Ramanujanin runous käsittelee minuuden muodostumisen ongelmia, sen eri persoonia ja omaksuttuja rooleja. Jokainen meistä on historiansa, kokemustensa ja tekojensa summa. Ei lainkaan niin kirkas ja selkeä kuin itse kuvittelemme. Runo nimi on Omakuva. Yhtä hyvin minun kuin edesmenneen intialaisen kirjailijan.

………………………………………

Muistutan kaikkia

paitsi itseäni ja joskus

kauppojen ikkunoissa,

vastoin kaikkia

optiikan lakeja,

näen muukalaisen muotokuvan,

päiväys tuntematon,

kulmassa usein

isäni signeeraus.

…………………………………….

Blogin ekstralinkissä: ”Ajattelemattomuus on kuolemaksi. Toisille.”

…………………………………….