Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan

Blogin päivitys on päässyt venähtämään monestakin syystä. Yksi niistä on syksyllä ilmestyvä romaanini Valovuosi. Nyt on viimeiset editoinnit menossa. Pilkkuja lisätään ja poistetaan. Tykkään editointivaiheesta, tekstiä läpikäydessä voi vielä koettaa tiristää käsiksestä sen viimeisenkin potentiaalin pisaran. Vaihdan verbin, löydän johonkin lauseeseen paremman rytmin ja ties mitä.

Entisen elämäni ammatissa tein yritysilmeitä eri sektoreille, asiakkaina oli kaupunkeja ja kuntia, kaksi yliopistoa, sairaala, seurakunta ja kirjasto, vientiyrityksiä Japania myöten, pohjoismaiden suurin kemiantehdas, rokotetutkimuskeskus… kun käydään kaupassa, visualisoimani pakkaukset on kestäneet hyvin aikaa. Suunnittelin aikanaan logon ja ilmeen Tampereen kaupungin ensimmäiseen Euroopan kulttuuripääkaupunkihakemukseen 2011. Myös kirjan kansia eri kustantajille, esimerkiksi Atenalle.

Siksipä tykkäsin tehdä tämän tulevankin kannen. Se syntyi yhteistyössä Irina Luodon kanssa. Olen kirjoittanut pääduuneiksi yli 20 vuotta, joten mun koneisiin ei enää vanhat graafiset ohjelmat käy. Ideoin kannen kuvineen ja Irina pisti hienosti jutun painokelpoiseen pakettiin.

Kustantajan katalogissa ja nettisivuilla romaania kuvaillaan tälleen: ”Valovuosi on romaani kolmen rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. sekä ihmismielen hauraudesta.

Menestynyt arkkitehti joutuu hakemaan elämälleen uutta merkitystä, kun mielen luomat kuvat alkavat sekoittua ympäröivään todellisuuteen. Menneet muistot nousevat pintaan: saavutukset ja menestykset, kokemukset maailmalta ja hetket Toscanassa. Suomessa mies tapaa somalitaustaisen naisen ja heidän välilleen syntyy syvältä koskettava suhde.

Universumin kokoisiin kysymyksiin kiertyy yksilöiden moraali, uskonnot, rasismi ja ennakkoluulot. Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan.”

Kirja on mun neljästoista, en halua julkaista kovin tiheään tahtiin. Mutta tämä on niin yksilöllistä. Vanhana (sic) latinistina voisin sanoa ”Quod licet Iovi, non licet bovi.” Mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle.

Kirjan fyysinen valmistuminen on mulle aina pelottava hetki. Vartin ilon jälkeen pitää sulatella masennusta. Siihen auttaa, että olen jo aloittanut kaksi uutta käsistä. Eilen kirjoitin toiseen Jänisräpin: ”Mä on mää ja sä oot sää, / räppi meitä yhdistää. / Tassulla lyön tahtia / tanssissa on mahtia / yhdessä kun räpätään. / Hei hei moikka, ota kunnon loikka / yhdessä kun räpätään.” Ja niin edelleen… ehkä universumin kokoisten asioiden funtsimisen jälkeen on hyvä lyödä leikiksi.

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kotisivuiltani löytyvät kaikki kirjat, myös vapaasti käytettäviä runoja eri tilanteisiin ja linkki kuunneltaviin äänirunoihin.

2. Kustantajan syksyn 2022 katalogi, jossa Valovuosi on ”paalupaikalla.”

……………………………….

Jopa taivas on meidän – voiko tästä tulla maailmanmenestys?

Italialainen Paolo Giordano (s.1982) on teoreettisesta fysiikasta väitellyt tohtori ja kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010, suom. Helinä Kangas) oli maailmanmenestys numeraalisilla arvoilla mitattuna: miljoonamyynti ja käännökset yli neljällekymmenelle kielelle. Lisäksi elokuvasopimus ja arvostettu ”Strega Prize”.

Selittämättömiä ovat menestyksen tiet. Itseäni esikoinen ei kovasti säväyttänyt, vaikka se sai ylistäviä arvioita. Sujuvasti kerrottu kasvutarina, jossa ei lopulta päästy henkilöiden ”ihon alle”. Tarinan kuljetus ja dramaattiset käänteet jäivät pääosaan. Ehkä kirjallinenkin hitti voi olla kuin Mäkkärin Big Mac, ei kovin kulinaarinen elämys, mutta sarjassaan maailman myydyin tuote.

Jopa taivas on meidän – aivan tuore, liki kuusisataasivuinen tiiliskivi on juuri ilmestynyt meillä (Aula & Co, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Luin kirjan eilen loppuun ja kääntelin koirankorvat sivuille. Tässä ensin hyvät huomiot.

Kirjan liepeestä löytyy Publishers Weeklyn lainaus: ”Jopa taivas on meidän on aivan poikkeuksellinen romaani. Mehevästi kuvattu miljöö, unohtumattomat henkilöhahmot ja vangitseva juoni takaavat musertavan koskettavan lukuelämyksen. Giordanon kiehtova teos on upea kunnianosoitus elämää suuremmalle rakkaudelle.” Toisaalla tekijää kutsutaan ”nykykirjallisuuden säkenöiväksi tähdeksi”.

Varmasti moni lukija syttyy tarinan imuun ja haluaa saada selville, miten päähenkilöiden lopulta käy. Aiheet ovat kohdallaan: kuoleman ylitsekäyvä rakkaus – ajankohtaisena elementtinä läpi romaanin kulkeva luonnonsuojelun ja vaihtoehtoisen elämän teema. Materiaalisten arvojen uudelleen määrittely ja henkiset valinnat mielen tasapainon edellytyksenä. Noin leveällä pensselillä maalattuna… ja perusasiat esiin kaivettuna.

Giordanon romaani on kasvutarina, jonka keskiössä on kolme poikaa ja tyttö. Matkalle mahtuu tarinaa tukevia sivuhenkilöitä, joiden mukanaolon tarina enemmän tai vähemmän perustelee. Loppu tuo kuitenkin kaikki merkitykselliset henkilöt näyttämölle. 

Tähän kiteytys Giordanon kirjallisesta ja rakenteellisesta metodista: tarinalinjat saavat aivan odottamatta yllätyksellisen äkkikäänteen. Edetään muutama kymmen sivua, ja joku ”sivuhenkilöistä” avaa tapahtumien todellisen kulun. Tässä on kirjailijan tapa koukuttaa lukijaa jatkoon.

Paolo Giordano, kuva: Daniel Mordzinsk

Sitten miinukset omalta kantiltani. Romaani on venytetty turhan pitkäksi. Kolmanneksen höyläys olisi tehnyt terää. Raymond Carver piti koneensa kyljessä lappua: ”Älä selitä.” Giordiano kuorruttaa kerrontaansa turhilla detaljeilla: ”Hän otti tulta auton pyöreästä tupakansytyttimestä viemällä sytyttimen punahehkuisen pään tarkoin punnituin liikkein savukkeen tulipäähän. Vasta puhallettuaan ensimmäisen savupatsaan sieraimistaan hän kysäisi minulta, häiritsikö tupakointi minua.” 

Kun kerronta ei tavoittele arkisen uskottavuuden illuusiota, se toimii omassa genressään. Jos tarinan tarkoitus on vakuuttaa lukija todellisuutta jäljittelevinä, vaikkakin fiktiivisinä tapahtumina, kerronta voi olla kielellisesti rikasta ja silti uskottavaa tapahtuma- ja tunnetasolla. Varsinkin Giordanon romaanin loppupuolella, ja viimeisen ratkaisun paikassa luonnonsuojelullinen teema ”lyö ylitse” ja horjuttaa jo aiemmin kerrottua. Kokonaisuudessaan Jopa taivas on meidän, luottaa enemmän tapahtumatasoon kuin tunteiden kuvaukseen.

Lopulta kaiken takana on kyse ihmisten kasvusta, toiveista ja valinnoista, jotka eivät johda tavoiteltuun tulokseen: ”Elämässä saattoi käydä niin, että kahdelle ihmiselle kehittyi yhteen sovittamattomia toiveita. Se oli epäreilua, mutta sille ei mahtanut mitään, ja meille oli käynyt niin.”

Lopuksi anekdootti: Italo Calvinon romaani Paroni puussa on varmasti ollut Paolo Giordanon suuri innoittaja. Kirja putkahtelee esiin tarinan mitalta ja on avaintekijänä toisen päähenkilön elämän kuittaavassa loppukohtauksessa.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

2. Lue sata klassikkoa tunnissa: ”Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma.”

……………………………………………

Kirjat, käsis ja kalat!

Kolmen pointin pikapostaus.

1. KIRJAT: luin juuri Sebastian Faulksin (s.1953) romaanin Engelby (suom. Raimo Salminen). Kirjailija on minulle uusi tuttavuus. Kannen lieve kertoo, että hän on yksi Ison-Bitannian suosituimmista nykykirjailijoista. Engelby on hänen tähänastisen uransa suurimpia myynti- ja arvostelumenestyksiä.

Pidin psykologisesta romaanista, johon alkaa tarinan edetessä kiertyä trillerimäisiä piirteitä. Ennen kaikkea se on upea mielen valaisu ihmisestä, joka päätyy äärimmäisiin tekoihin. Kielellisesti vetävä Engelby on omaperäinen sekoitus ironian sävyttämää syvällisyyttä. Vahva suositus.

Ja kuinka ollakaan, Laukontorin divarista löytyi vitosella kirjailijan tuorein romaani Viikko joulukuussa. Olen vasta aloittanut kirjan. Vaikutelma ei ole yhtä imaiseva kuin ensituttavuus. Syynä on ”liian” runsaslukuinen henkilögalleria, joka marssitetaan heti ensisivuille. No, näin on käynyt ennenkin. Arundhati Royn Joutavuuksien jumala alkaa yhtä runsaasti. Lopulta kaikki tragediassa löytää paikkansa. Royn kirja on edelleen suosikkilistani kärkipäässä.

2. KÄSIKIRJOITUS: uuden romaanin lähdetyöt vievät aikaa kymmenkertaisesti enemmän kuin kirjoittaminen. Tutkin juuri kaksi päivää Somalian klaaneja, sisällissotaa ja Afrikan sarven tilannetta, Iranin hallintoa ja vallankumousarmeijan toimia sekä uskonnon nimissä harjoitettavaa terrorismia. Kelasin Henri Rosseaun maalauksia ja kaivoin sanoituksen Billie Hollidayn biisiin Strange Fruit. Tuloksena käsikseen päätyi puoli liuskaa tekstiä – vajaa kirjan sivu.

3. KALAT: lauantaina lähdetään viikoksi kirjailijaliiton mökille. Helvi Hämäläinen testamenttasi Mansikkapaikan mökkinsä aikanaan kirjailijaliitolle. Pikkumökistä saneerattiin sauna ja kamari. Viereen rakennettiin suurempi, jossa saattaa yöpyä useampikin henki.

Paikka on keskellä ”ei mitään”, Varkaudesta n.70 kilometriä. Pienen Heinäjärven rannalla ei monta mökkiä ole, joten kalatoiveet ovat korkealla. Toissakesänä nousi kymppikilon hauki. Liian suuri, parempi vaihtoehto olisi kymmenen kilon painoista kalaa. Ahventa ja kuhaa koetetaan kans. Ja vielä. Helvi Hämäläinen on läsnä kokoelmassani Satakieli (Like 2008). Runon nimi on Romanttisen ilmaisun erillisohje:   

Rakkaus – älä kirjoita tekstiin sellaista sanaa, / älä varsinkaan Sielua. Elämä on abstraktio, kaipaus kielletty / ja ikävä vain pahentaa pateettista tilannettasi. Sydän / on siinä rajoilla. Kuolema menettelee vain Venetsiassa – eikä sielläkään. / Pelisi on pelattu! / Puut pilvet kyyhkyt ja kyyneleet, kaikki yhtä arveluttavia. / Tuikkivat tähdet ja kuu, jonka kultainen vati on ripustettu / yöllisen meren ylle, unohda ne heti! / Rakkaani, kyyhkyläiseni, / saattaisitko sinä enempää kuutamosta kertoa kuin / kirjoitusalustansa ylle kumartunut vanhus Kiinassa / tuhatviisisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. / Ja voithan aina lukea mitä Helvi H. kirjoittaa vuonna 1944:

…yhdessä viljan kanssa kasvaa kuu, sen syntyessä jyvä on vielä / pehmyt, sen ollessa täysi ovat viljasäkit täydet… sen syntyessä / maalintujen poikueet kulkevat vielä emonsa jäljessä, sen kasvettua / täydeksi ne hajaantuvat raskain siiveniskuin lepikossa, / sen muututtua työaseesta pyöräksi kiitävät muuttolinnut pois / ikään kuin välttyäkseen rusentumasta sen alle. / Kuu, joka muistuttaa ahkerien maatyöläisten käsiin / sopivaa työasetta, vaeltaa kylän yllä. Se on muuttuva raskaaksi / punaiseksi pyöräksi.

……………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Samalla mökillä yhdeksän vuotta sitten

2. Ateenan residenssissä vuoden vaihteessa

………………………………

Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

Tänään muutama rivi päivän kuulumisia ja niihin liittyvä teksti kuuden vuoden takaa. Päivityslistalla on juttuja odottamassa, kotiläksyt on tehty ja kirjat luettu, mutta arvioiden laatiminen ottaisi oman aikansa. Hommien fokus ja keskittyminen on nyt muualla.

Kuva: MTV 9.7.2016

Käsikirjoitus numero yksi on mulle kokeilematonta genreä, ja odottaa kustannustoimittajani lukua. Kesälomat ja syksyn julkaisut siirtävät tämän projektin ties minne, mutta minulla ei ole kiire. Kaikki ajallaan. Käsis kakkonen on edennyt vasta nelisenkymmentä liuskaa, mutta on nyt siinä vaiheessa, että se vaatii kaiken liikenevän huomion. Täytyy päästä työnsä yläpuolelle, että saa kokonaisrakenteen hahmolleen, eikä palapeli karkaa käsistä. Jatko on sitten selkeämpää. 

Huomenna Taidekeskus Purnun kesänäyttelyyn. Ensi viikolla täytyisi ottaa hieman katkoa ja pitää kalastuspäivä Näsijärvellä. Kirkasta kesää ystävät hyvät! Tässä kierrätysjuttu, mutta ajankohtainen taas.

Otsikon kysymys ja juttuni lopussa olevat vastaukset löytyvät Ernst Billgrenin kirjasta Mitä on taide ja sata muuta tosi tärkeää kysymystä.

Joidenkin kirjailijoiden on helppo jättää julkaistu teos taakseen. Näin olen lukenut ja henkilökohtaisesti kuullut. Kun tekijän ja kirjan tiet erkanevat, ei kummankaan elämä enää toiselle kuulu.

Minulle ei käy näin, työstä irtipäästäminen on vaikeaa. Luen kirjan yhä uudelleen ja mietin kirjoittamisen mielekkyyttä. Mitä oikeastaan kannattaa painaa kansien väliin? Olenko onnistunut saamaan kiinni alkuperäisestä ideasta ja päämääristä, joita työn kuluessa tekstilleni asetin?

Haastatteluihin annettuja vastauksia ei kannata jäädä pohtimaan, koska kaikkia kuulijoita ei voi, eikä tarvitse miellyttää, keskustelut menevät aina oikein. Ja jos sama kysymys esitetään jonain toisena päivänä, vastaus valottaa sitä eri kulmasta.

Keisari Marcus Aureliuksen sanoin: ”Kun tunnet asian, sanat seuraavat sinua.” Työnsä mielekkyyttä sopii silti pohtia. Billgrenin vastaus on ehdoton – ja samalla lohdullinen, se kestää useammankin lukukerran. Viimeisen virkkeen ajatusta sietää pyöritellä… eikä tyytyä ensimmäiseen vastaukseen. Mitä on se kaikki, mikä minua ja sinua ympäröi?

Mistä tiedän, että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

Lyhyt vastaus: Sinulla ei ole valinnanvaraa.

Pitkä vastaus: Miten ajattelet, ratkaisee sen mitä ajattelet. Kaikki taide muodostaa eräänlaisen omankuvan tai ainakin ilmauksen siitä kuka olet, mikä olet, milloin olet. Luultavasti et voi päättää mitä ajattelet, vain minkä verran ajattelet. (Koetapa olla ajattelematta sinistä virtahepoa.)

Sinä et määrää suuntaa, määräät vain vauhdin. Jos ihminen haluaa muuttaa toimintatapansa tai ajattelutapansa, hänen ei pidä muuttaa itseään, vaan kaikki mikä häntä ympäröi.

…………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Yllämme kaartuva taivas kustantajan sivuilla

2. Donald Trump ja mitä ajankohtaisin päivitys kolmen vuoden takaa

……………………………..

Tunnustusten ja depiksen cocktail – pieni breikki on tarpeen

Viikon päivitys viskaa runon. Nyt ei jaksa pidempään perehtyä. Pyynikin työhuoneella tänäänkin. Matkalta nappasin kolme harmaan päivän kuvaa ja raapaisin niihin muutaman rivin tekstin. 

Taiteenedistämiskeskuksen sivuilla on tänään julkistettuna valtion ylimääräisen taiteilijaeläkkeen saajat. Olen yksi viidestä kirjailijasta. ”Eläke myönnetään tunnustukseksi ansiokkaasta toiminnasta luovana tai esittävänä taiteilijana.” Olen otettu ja iloinen, mutta pystyn palaamaan tähän perusteellisemmin vasta tuonnempana.

Yöpöydällä jo luettu Ian Mc Ewan. En nosta kirjaa tänne, olen käsitellyt brittikirjailijan tuotantoa jo aiemmin. (linkki lopussa) Thomas Bernhardia sen sijaan on analysoitava myöhemmin. Pari teosta on luettuna aiemmin, mutta nyt suomennetun esikoisteoksen omaksuminen on poikkeuksellisen hidasta – etten sanoisi haastavaa.

Koneella odottaa pari uutta käsikirjoitusta, mutta niiden kanssa eteneminen on toivottoman hidasta. Taidan olla loman, tai vähintään pienen breikin tarpeessa. Päivän terveiset edesmenneen urheilutoimittaja Voitto Liukkosen sanoin: ”Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.”

LUONTOLYRIIKKAA

Sulavesien kavala kevät

putoaa pilvistä varisparven pilkka

löytyy loskan alta saasta silkka

maa paljastaa talven tulosteet

kun kirurgi aurinko viiltää esiin ulosteet

mädänneistä lehdistä nousee haju raudan

sekä ruumista syöneen haudan

eikä kukaan kaltaiseni pääse pakoon

kaikki kaatuu ennen pitkää lakoon ja

minkä kuolemassaan tiedät maata suudelleen

syntyy aina uudelleen

……………………………..

Ekstralinkit

1. Ian McEwan ja uskottavuuden illuusio

2. Päivitys yhdeksän vuoden takaa: ”suosikkirunoilijani” Sirkka Turkka

……………………………..

Masennuksen takapotku –  ja liian silkoinen päivitys

Aina se iskee vaikka miten koettasi välttää. Kirjan julkaisun (Yllämme kaartuva taivas, Like, tammikuu 2019) jälkeinen lyhyt ilo ja sen jälkeinen masennuksen takapotku. Varotoimenpiteet on suoritettu. Seuraava, aivan eri genren käsis on viimeistelyä vailla. Myös uusi, täysimittainen romaani on aloitettu lähdetöillä ja muistiinpanoilla. Jopa prologi on kirjoitettu, vaikka eihän koskaan ole takeita jääkö se lopulliseen julkaisuun.

Hieronymus Bosch: Detalji, ”The Garden of Earthly Delights”, 1480 – 1505.

Olen ehtimiseen toistanut, että minulta syntyy tekstiä hitaasti, tuhannen toiston tuloksena. Se pitää korvata lanseerallamani ”perse penkkiin” -menetelmällä. Nyt ei tunnu sekään toimivan, kun keskittymiskyky on nollilla. Ihmettelen vain mitä merkitystä kaikella on. Miten helvetissä täällä voisi ja tulisi elää? Kuka minä lopulta olen? 

Mikä on ”oikea” kuva ihmisestä. Jokainen katsoo toista eri kulmasta. Ihminen on erilaisten heijastusten summa ja tuskin totta edes itselleen. Narratiivinen sosiaalipsykologia tutkii yksilön elämänkaarestaan luomaa tarinaa, jossa palaset pistetään paikalleen niin kuin ne omaan mielikuvaan parhaiten sopivat. Totuudesta – jos sellaista on – ei tarvitse, eikä voi välittää.

On aivan selvää, että kaksikymmentä vuotta ja kaksitoista kirjaa sitten avasin oven, josta ei voi kulkea enää takaisin. Ennen sitä olin päättänyt kouluttautua ammattiin, jota harjoitetaan kuoleman kynnykselle saakka. Työhuone ja duuni on minulle parasta, vapaa-aika turmioksi.

Oman ahdistukseni syy löytyy varmasti työn yksinäisyydestä ja pitkästä perspektiivistä. On turvallista mennä joka aamu hommiin, jossa on työkavereita. Kokemusta on. Entisessä elämässäni olin yrittäjä. Tiedän miten työt, ongelmat, ihmissuhteet ja vaikeudet ovat hyvästä. Niiden ratkaisemisesta saa tyydytystä ja säännöllistä, huomioitavaa palautetta tekemisistään.

Kun romaanikäsikirjoituksen ja lähdetöiden kanssa ahertaa pari vuotta ja jättää tuloksen kustannustoimittajalle, palaute hermostuttaa. Syntyykö tästä kustannussopimus? Siitä selvittyä helpottaa hetkeksi. Luottohenkilö antaa palautetta, syntyy kysymyksiä, vuorovaikutusta ja työn editointia.

Kun valmis kirja on kädessä, alkaa funtsia muiden reaktioita. Vaikka – hitto soikoon – sekin on turhaa. Olen aina pitänyt selkeästä työnjaosta: jokainen, tässä tapauksessa kirjoittaja, kustannustoimittaja, kustantaja ja markkinoinnista vastaava tekee duuninsa tinkimättä ja niin hyvin kuin rahkeet riittävät. Enempää ei voi eikä tarvitse.

Kirjoitin liian silkoisen päivityksen. Monestakin syystä kaivosta ylös kipuaminen on vaikeata juuri nyt, kun pitäisi olla päinvastoin. Hyvä ystäväni sanoi kerran: ”Juha, sun pitäisi kirjoittaa blogiisi henkilökohtaisemmin.” No, nyt näin, kohta tänne nousee toisten kirjoittamien teosten arvioita. Loppuun enteelliset rivit esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998, HS-kirjallisuuspalkintoehdokas ja Kirjailijaliiton palkinto vuoden parhaasta esikoisesta.)

Kun poimin kiven kämmenelle

ja heitän kohtisuoraan ylös

se pysähtyy hetkeksi

ennen kuin putoaa.

Onni on yhtä nopea ja haluan aina väistää.

Sain mitä halusin, lasini on täynnä

juopuneita kärpäsiä.

Keitto jäätyy lautaselle ja päivät

kuin hioisi kiveä tomuksi pääskysen siivellä.

Niin vähän on tehtävissä, mutta haluan oppia

juopumaan päivistä niin yksinkertaisesti

kuin vesipisara putoaa.

Neulansilmät jätän kameleille,

sillä ikuisesti eläviä ei täällä tule

kuin oikealla hetkellä kuolleista.

Etsin vastausta vain yhteen kysymykseen,

mutta minua rakastetaan sillä tavoin

etten koskaan saa tietää kuka olen.

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Usko omaan hyvyyteen on pelottavaa

2. Liian vaikea kysymys vastattavaksi

………………………………

Onko kirjailijalla brändi – kuka hoitaa markkinointihommat?

Tänään piti päivittämäni Vesa Sisätön tuoreesta ja hiton hauskasta kirjasta 100 klassikkoa tunnissa. Siinä jää Väyrysen Paavonkin lukuvauhti toiseksi. Mutta ”yleisön pyynnöstä” nostan tänne muutaman ajatuksen viime keskiviikon mediavalmennustilaisuudesta: ”Tavoitteena on antaa varmuutta ja valmiuksia median kohtaamiseen ja samalla auttaa välttämään mahdolliset sudenkuopat.” Keskustelimme myös kirjailijan brändistä ja maineenhallinnan ulottuvuuksista.

Tilaisuuden pitivät Otavan viestintäpäälliköt ja paikalla oli kaksi viestinnän ulkopuolista asiantuntijaa, joita en halua yksilöidä koska tilaisuus ei ollut julkinen ja esitän huomiooni vain sellaisina, joina ne omaan ymmärrykseeni kiteytyivät. Osallistujista valtaosa oli esikoiskirjailijoita, mutta joillain oli jo useita julkaisuja takana. Kustantajani on Otava-konserniin kuuluva Like, joka pitää yllä ja kehittää omaa ”kulttimainetta” saavuttanutta brändiään.

Lähdin tilaisuuteen hieman skeptisenä, suurimpana pontimenani uteliaisuus. Tulos: sain omaa ajatteluani selkiytettyä, asiat niihin pilttuisiin, jonne ne kuuluvat. Plus muutama asia, jotka on syytä pitää mielessä ja pohtia tarkemmin.

1. Suhtauduin ensimmäiseen asiantuntijaesitykseen kriittisesti. Taso lähti liian korkealta, ikään kuin jokainen kirjailija olisi kaikkien tuntema ”julkkis” tai ainakin matkalla sellaiseksi. ”Henkilökohtaiselle vuorelle nouseminen” ja ”Tahtotila” ovat ulkokohtaiseksi kuluneita, abstrakteja ilmaisuja. 

Silti tästäkin esityksestä jäi kolme hyvää pointtia. Ensiksi: ”Media ei ole kirjailijan henkilöllisyyden jatke.” Älä siis ripustaudu siihen mitä sinusta kirjoitetaan. Tai eritoten mitä kirjoittamatta jätetään – vaikka niin kiihkeästi haluaisit mahdollisimman paljon palautetta. Toiseksi: ”Kieltäytyminen” voi olla brändi sinällään, vaikkakin pidemmän tien päässä. Ilkka Remes varjelee yksityisyyttään ja mahdolliset viestit kulkevat vain kustantamon kautta. Juha Seppälää on turha odottaa messuille tai edes yhteiskuvaan muiden Finlandia-ehdokkaiden kanssa. Ja vielä: ”Loista, kun siihen on tilaisuus.” Eli ensimmäisen kirjoittajaopettajani sanoin: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”

2. Toinen esitys oli silkkaa konkretiaa ja pääsi minua lähemmäs. Mitkä ovat puitteet hyvän lehtijutun synnylle? Mitä aikakausilehden toimittaja odottaa haastateltavaltaan? Mitä hän ei odota? Millaisin edellytyksin juttu syntyy? Entä luottamus ja vilpittömyys?

Kun päivälehti nostaa teoksen sivuilleen, mennään kirja ja sisältö edellä. Olen kuitenkin havainnut kasvavan kehityksen, jossa saatetaan tehdä vain henkilöjuttu ja tuore kirja jää lopulta jopa ilman kritiikkiä. Aikakausilehdet nostavat henkilön pääosaan, uhraavat enemmän tilaa ja kuvia. Ja sitten se tärkein yhteinen nimittäjä: jutun kirjoittaja metsästää tarinaa. Kirjailijaa saattaa raastaa, että kirja jää taka-alalle. Turha murehtia, jos haastateltava pääsee koskettamaan lukijaa läheltä, hän hankkii kirjan. Ja se tarina – älä typistä itseäsi yhden tarinan varaan, ei sitä loputtomiin toisteta. Kyllä elämästä aina uusi kulma löytyy.

Molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus on avain hyvän jutun synnylle. Sivuutan tämän lyhyesti ja ajattelen päinvastaista esimerkkiä: Trumpin loputonta kärhämää median kanssa. Ja vielä, minäkään en pitäisi, jos haastateltava tarkistuttaisi juttua ja loputtomiin ja kirjoituttaisi sen yhä uudelleen. Faktat ovat faktoja, mutta yhteisymmärrys kaikesta muusta on aina tulkintakysymys. Ajattelen itseäni – kaikki tuntemani ihmiset näkevät minut varmasti omasta kulmastaan ja eri valossa.

Älä ole falski. Jos poliitikko kertoo painavansa duunia 24/7 ja esittää samaan hengenvetoon perheen elämänsä ykkösasiaksi, yhtälö ei taida toimia. Vilpittömyys vie pitkälle, mutta sinä itse lopulta päätät esitätkö itsekkään narsistin pahoinpitelemää uhria vai nostatko esiin jonkin merkittävän muutoksen elämässäsi. Tästä on kokemusta. Muutama vuosi sitten lehtijutun otsikkoon päätyi ”totuutena” jotain sellaista mitä en ollut – mutta mitä itsestäni toivoin ja tavoittelin. 

3. Lopuksi tärkein. Entisessä elämässäni olin yrittäjä, joka vastasi myös useiden muiden työntekijöiden rahallisesta toimeentulosta. Ja siitä, että kaikki alihankkijoita myöten tekivät duuninsa sovitusti ja asiakas sai lopulta sijoitukselleen katetta. Ehkä siksi suhtaudun näihinkin juttuihin ja kirjailijan duuneihin parituhatta vuotta sitten eläneen miehen sanoin: ”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.”

Edellä oleva tahtoo sanoa, että tykkään selkeästä työnjaosta, täsmällisyydestä ja siitä, että sovitut asiat pitävät. Näin tämä on kustantamon ja kustannustoimittajani kanssa toiminut. Keskiviikon tilaisuus vielä alleviivasi markkinoinnin osuutta. He hoitavat kevään katalogin esittelyt, kirjakauppojen ennakko-ostot ja jatkon… tiedotuksen, arvostelukappaleet ja muut yhteydet medioihin. 

Ja tämän tajuan hyvin: jos kirja ei muuten ensin ”lähde lentoon”, markkinointiponnistelut eivät siinä auta. Jos nostetta on, sitä voi rahallisin panoksin vauhdittaa. Nähtäväksi jää miten uuden kirjani käy. Se tietysti vaikuttaa omaan osuuteeni jatkossa. Eka siirto on suoritettu ja tuleva kirja päivitetty kotisivun kaikkiin linkkeihin. Ymmärrän hyvin heitä, joilla on enemmän keikkaa ja oma markkinointi ahdistaa. Oma julkaisutahtini on 2-3 vuotta ja yhteisölliset menot olen tarkoituksella karsinut minimiin. Katson, että osuuteni tuli hoidettua kuuden vuoden taidetoimikuntakaudella.

Lopuksi Vilja-Tuulia Huotarisen mainio veto. Hänen tuore romaaninsa Niin kuin minä heidät näin arvioitiin Hesarissa 15.11. Hän jakoi sen sos-mediaan ja kirjoitti viestin: ”Kirjailijaa monesti onnitellaan hesariarvioista, mutta kyllä se kuulkaa menee niin päin, että onnea HS, että saat meiltä teoksia!” 

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Sitaatti kahdeksaltatoista kirjailijalta: ”Miten kirjani ovat syntyneet”

2. Claes Andersson yrittää omakuvaa

………………………………….

”Mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken”

Tänään tiukka päivitys kuuluu Aleksis Kivelle (1834 – 1872). Kivi julkaisi yksitoista näytelmää, romaanin, runokokoelman, sekä kertomuksia ja tarinoita. Kun lukee muutaman repliikin Seitsemästä veljeksestä, tuntuu etteivät maailman mahdollisuudet tai uhat ole 146 vuodessa paljon muuttuneet. Kriisejä ja totaalisen tuhon mahdollisuutta pohditaan. Ja miehen mieltä, joka hamuaa maailman herruutta. Perään vielä perkeleet, Jumala ja enkelit ynnä koko ihmissuku.

Kuva Yle1 / Antero Tenhunen

Kansalliskirjailijamme oli proosaakin kirjoittaessaan runoilija, loistelias ja tarkka kielenkäyttäjä, jonka ote kulkee kansallisromanttisesta hengestä ja kantaa-ottavuudesta rempseään huumoriin.

Kuva Yle1 / Antero Tenhunen

JUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhkaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä meidän on hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme ijankaikkinen.

TIMO. Ja liha-aittamme.

JUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas, jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa?

TIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhkaksi ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän poikaakin kaupan päälle.

JUHANI. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvut ja elikot maassa, merellä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikinä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos: ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille?

TIMO. Kuka käsittää maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on tyhmä ja typerä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta on ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kiven runossa otetaan olvia olan takaa

2. ”Kosk´ Tuonelan enkeli niittää”

…………………………….

Ravut olivat syöneet Seppo Murajan kasvot

Päivän postaus aloittaa makaaberilla ”klikkiotsikolla”. Mutta ei perusteettomasti. Turkulainen rakennusmestari Seppo Muraja nousi julkisuuteen vuonna 1970. Hän oli juuri ylittänyt Atlantin 4,3-metrisellä moottoriveneellä ja Hymy-lehti teki juttuja Murajan ja hänen toverinsa Arto Kulmalan hullunrohkeasta matkasta.

Joulukuussa 1972 Muraja jätti raskaana olevan vaimonsa kotiin ja lähti uudelle matkalle. Tarkoituksena oli kiertää maailma 5,7 metrisellä lasikuitukipolla. Siitä alkoi vaikeuksien sarja, jonka kirjailija Pete Suhonen on saattanut kansien väliin kirjassaan Myrskyn ratsastaja (Samakko 2018). Tulosta voi pitää dokumenttiromaanina, nonfiktiona, jossa todellisuuteen perustuvat tapahtumat kerrotaan kaunokirjallisella otteella.

Suhonen käyttää fiktiivisten osuuksien pohjana Murajan muistiinpanoja, kirjeitä vaimolle ja Hymyn toimittajalle sekä lehtijuttuja. ”Kierrän maapallon tai kuolen, mutta luovuttaneena en enää palaa takaisin.” Suhonen on myös käynyt tutkimusmatkalla seikkailijan viimeisellä lähtöpaikalla Ranskan La-Trinité-sur-Merissä.

Kuva: Iltasanomat. Marino Mustang, jolla ylitettiin Atlantti 1970.

En syyllisty juonipaljastuksiin, sillä retken lopputuloksen voi lukea kirjan takakannesta: ”Myrskyn ratsastaja on dokumentaarinen romaani levottomasta ja pelottomasta miehestä ja hänen viimeiseksi jääneestä matkastaan. Samalla se on luku pohjoismaisen merenkulun historiaa. Maaliskuussa Psychopath II ajautui tuhoutuneena Biskajanlahden rannikolle. Seppo Murajasta ei havaittu merkkiäkään.”

Kirjan pääosassa on tarina, ja sen yllä alusta saakka leijuva lopputuloksen aavistus. Kieli ei ole kirjallista juhlaa, eikä voikaan, muodon ja rakenteen on oltava yhteismitallisia käytettyjen dokumentaaristen osuuksien kanssa.

Seppo Muraja ylittämässä Atlanttia 1970.

Myrskyn ratsastaja avautuu 70-luvun ajankuvaksi ja luotaukseksi levottoman miehen mieleen, jota ajoi pätemisen tarve ja julkisuudenkipeys. Polttoaineena oli vaaran kokemisen viehätys. Seppo Muraja oli varmasti itsetuhoinen – tietäen tai tietämättään. Kirjan luettuani en osaa kuvitella hänelle toisenlaista loppua. Ruumis löytyi 28. maaliskuuta 1974 Contisin hiekkarannalta, noin 40 kilometriä veneen löytöpaikasta. ”Ravintoketju on kääntynyt makaaberisti: ravut ovat syöneet miehen kasvot.” Muraja tunnistettiin vihkisormuksesta.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kertausjuttu keväältä: ”Terveiset tuonpuoleisesta”

2. Edelleen: ”Päivän tilanteen kuvauksena pirun pelottava”

……………………………

Miten kirjoittaa romaani viikossa – entä jos se kestää kymmenen vuotta?

Georges Simenon oli yksi kaikkien aikojen tuotteliaimmista kirjailijoista. Hiottuaan tekniikkaansa, hän pääsi viimein tavoitteeseensa ja kykeni kirjoittamaan romaanin viikossa. Juttulinkki komisario Maigretin luojaan löytyy jutun lopusta.

Mikael Niemi julkaisi romaaninsa Populäärimusiikkia Vittulajänkältä Ruotsissa vuonna 2000. Outi Mennan suomennos ilmestyi vuotta myöhemmin. Kirjasta tuli pohjoismainen myyntihitti ja tekijänsä läpimurtoteos. Haastatteluissa Niemi sanoi kirjoittaneensa teosta liki kymmenen vuotta. Laura Lindsted on kertonut Finlandia-voittaja Oneironin olleen kahdeksan vuoden urakka.

Tuskin romaanikäsikirjoituksen parissa istutaan kymmentä vuotta täysituntisia työpäiviä. Mutta se voi olla paljon muuta ja muun ohessa: ideoiden kehittelyä ja kirjaamista, lähdeaineistojen lukua, arkistotyötä ja tutustumista tapahtumien miljööseen.

Olen julkaissut omalla nimelläni kymmenen kirjaa. Yhdestoista ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen. Voin hyvin sanoa, että sen parissa on vierähtänyt kymmenen vuotta. Aihe on kaihertanut kaiken muun ohessa. Muistiinpanoja on syntynyt pitkin matkaa. Tuskin kymmenentuhatta sivua lähdekirjallisuuden kahlaamista riittää. Varsinainen kirjoitustyö otti kolme vuotta. Mutta tärkein: kymmenen vuotta sitten en olisi kyennyt enkä osannut rakentaa kirjaani.

Romaani avaa 103 vuoden mittaisen aikaikkunan. Kirja on universaali kertomus ihmisyydestä, kahdessa aikatasossa liikkuva tarina yhteiskunnista, joissa yksilön elämä on alistettu suuremman hyödyn periaatteelle. Tematiikka pohtii millaiseksi ihmisellä on mahdollisuus kasvaa pahan keskellä. Lopulta keskiöön nousee kysymys rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta.

Käsikirjoituksen työnimi on ollut Ilmestyskirja 2026. Kustantajan markkinointi-ihmiset ovat kuitenkin eri mieltä. Lopullinen nimi ratkaistaan elokuun alkupuolella. Tarina on raaka ja raadollinen. Mutta myös toivoa tarjoava ja lohdullinen. Muutaman rivin lainauksessa kysytään mitä niin kliseinen sana kuin onni saattaisi olla.

Makuuhuone, Palazzo Sagredo, Venetsia.

”Tuijotin vuoteen jalkopäästä avautuvaan huoneeseen, sen vähäiseen valoon, joka kiilsi tummaksi vernissatun taulun pinnalla ja näin miten pääskynen pyrähti huoneen läpi. Se olin minä, jotain räpistelevää ja sisältäni karannutta. Ihminen muuttuu, saattaa asua vieraassa maassa ja kaupungissa, pohtia miten paljon maailmassa tapahtuu juuri nyt, miten vähän siitä kykenee edes kuvittelemaan. Mutta joskus, häviävällä hetkellä voi kokea ymmärtävänsä kaiken. Ajatus on vastaus johonkin niin yksinkertaiseen, niin naurettavan helppo, selkeä ja itsestään tietoinen tunne, ettei sitä voi kirjoittaa muistiin eikä toivoa kokevansa tai muistavansa samanlaisena enää koskaan uudelleen.

Luultavasti ilo ja tyytyväisyys – niin kuluneelta kuin se kuulostaakin – on häviävissä hetkissä, jolloin olemassaolon todellisuus on kadonnut. Autuus, ikiaikainen ja outo sana, joka on karannut Raamatun kellastuneiden sivujen välistä ja lepattelee kirkon kaariholveissa tahtomatta kiinnittyä minnekään, jotain sen kaltaista, vapaaksi päässyttä ja painotonta on onni – tyhjyyttä.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kuinka kirjoittaa romaani viikossa?

2. Vieläkö on Vittulajänkä lukematta?

…………………………………………….