Ihmisen omakuva – ja maailmanhistorian tärkein eläin?

Tuoreen Kirjailijaliiton lehden teemana on Eläin: ”Eläin ystävänä, eläin ihmisen kuvana, eläin meissä… kirjallisuuden eläinkuvaukset taipuvat moneen. Mikä on tärkein kirjallisuuden eläin kirjailijoille itselleen.”

Muiden kiireiden viemänä en tarttunut aikanaan lehden juttuideaan. Nyt lukiessa toisten tekstit alkavat kehiä monenmoisia ajatuksia. Laajennan ensin kulmaa, ja puntaroin koko ihmiskunnan historian ”tärkeintä” eläintä. Se on ehdottomasti käärme. Jos Eeva ei olisi tarttunut kaikkivaltiaan Jumalan ja lipeviä juttelevan käärmeen syöttiin, eläisimmekö nyt Jehovan todistajien Vartiotorni -lehden kuvien kaltaisessa paratiisissa. Pedot ja perheet ylimpinä ystävinä. Pandemiat peruttuna ja sodat sivuutettuna. Yhteisessä käsityksessä uskon autuudesta.

SAIMA on Itä-Suomen yliopistolehti. Muutaman vuoden takaisessa numerossa professori Lauri Thurén kertoo kansainvälisestä yhteistyötutkimuksesta, jossa Raamattua tutkitaan narratologian keinoin romaanin kaltaisena teoksena: ”Tässä tutkimuksessa usko tai sen puute ei saa näkyä millään tavalla. On todistettu, että aikojen saatossa kirkkoisät ovat naulanneet teksteihin omia tulkintojaan, joita ei tarinoissa ole alun perin ollut.” Itselleni Pyhä kirja on ihmiskunnan metakertomuksesta tiivistynyt draama. Sinänsä inspiroiva ja jatkuvia pohdintoja antava.

Raamattu, jonka tarinaperinteiden vaikutus häilyy koko länsimaisen kirjallisuuden taustalla, on täynnään eläinvertauksia ja mitä moninaisimpia faabeleita. Ai että, jos saisin vielä yhden elämän ja fiksumpana ihmisenä, tekisin aiheesta vaikka väitöskirjan.

Ihmettelin, ettei kukaan Kirjailija -lehteen stooria tarjonnut ollut kirjoittanut eläinsuhteestaan runoa. Kuvittelin, ettei omissanikaan luontokappaleita liiaksi asti ole. Kokoelmia selatessa hämmästykseni kasvoi sivu sivulta: hyttyset, hämähäkit, muurahaiset, raatokuoriaiset, harakat, laulujoutsenet, siipipeilit, sarvet, sorkat, saparot, turkit, tassut ja tuntosarvet, yhdeksän kilon hauki ja lyhtynä loistava jänis. Lohikäärmeen anatomia ja ojanpiennarten Odysseus, mutaan hukkunut vesirotta…

Kuva: mycomicshop, Mandrake

Olen sanonut, että kirjailija tekee aina omakuvaansa, vaikka kirjoittaisi mitä. Vaikka koettaisi verhota itsensä vieraan kaapuun. Mutta niinkin voi ajatella, että rivit koettaisivat tavoittaa ihanteiden – tai toiveiden kuvaa omista ajatuksistaan. Ehkä niin on näissäkin vuosien takaisissa säkeissäni, joissa mieli koettaa nousta melankoliansa yläpuolelle.

O H J E L M A N  M U U T O S

Minulla oli vaatimaton ohjelmanumero

näytäntöjen väliajalla.

Taikatemppuja korttipakan ja koirien kanssa.

Sellaista huojuvaa hakemista, vähän

kuin viimeisen pakon edessä ja hengen pitimiksi.

Yhtenä iltana oivalsin miten

sisäänkäynti on aina vartioitu, uloskäynti ei.

Painoin sähkökatkaisijaa

ja koko kaupungin ikkunoihin leimahtivat valot.

Pyrähdin lentoon kuin kyyhky

taikurin takin alta.

Kun olen antanut kerän juosta loppuun

ja osaan labyrintin sydämestä takaisin

minun ei tarvitse kirjoittaa enää yhtään säettä.

Sanoja tarvitaan vain nimeksi.

Auton radiossa Abessinian kurjat koirat

ja Mahlerin seitsemäs sinfonia,

asfaltilla varis nokkii ketun suolia.

Maailman luominen on minulta yhä kesken,

mutta kaikki mikä syntyy,

syntyy ilosta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Onko Raamattu romaanin kaltainen?

2. Nainen ja kottarainen

3. Mikko Kuustosen biisi ”Abessinian koirat”

Palautetta kirjastani: ”Kerron vaan sinulle, mikä tökkii kristillisen maan tavallista lukijaa”

Päivitysväli pääsi venähtämään. Vielä pari kirjakeikkaa niin päästään ”normaalimpaan” rytmiin. Yllämme kaartuvan taivaan lehtikritiikit ovat lämmittäneet. Netti- ja sos-median palautteet olleet pääosin positiivisia, postikortit poikkeuksetta. Henk.koht. viestit ovat olleet kannustavia, mutta sähköpostiin tulee tiukkaakin palautetta ja opastusta kirjailijalle:

”Mikä minua on ihmetyttänyt monissa kirjoissasi, on uskonnon sanaston käyttö. En ole löytänyt sille pointtia. Oikeastaan olen todennut usein, että se on turhaa ja oudosti tulkittua, kun suomalaisilla luterilaisuus on osa kulttuuria ja myös yleinen tietämys kristillisestä opista on yhteistä.

Kirjoitan tämän siksi, että jos / kun käytät uskonnon käsitteitä, käyttäisit niitä vain silloin kun niillä on merkitystä sisällön kannalta. Suomalainen lukija on sisäistänyt luterilaisuuden äidinmaidossa ja turhaan horjutat uskottavuutta käyttämällä ”väärin tulkittuna” niin latautuneita käsitteitä.”

Pitkän viestin lopuksi päästään aivan ydinkysymyksen äärelle: ”Kerron vaan sinulle, mikä tökkii kristillisen maan tavallista lukijaa (ja tutkijasielua). Ja toisaalta kun olet taitava kirjoittaja, miksi otat itseäsi rasittaen niin vaikeita teemoja.” 

Nämä ovat ilahduttavia kommentteja. Täydellisestä yhteisymmärryksestä ei synny kyseenalaistamista tai keskustelua. Lukija ilmoittaa ettei pystynyt lukemaan koko kirjaa, mutta hänen pitkä palautteensa herättää itselleni ajatuksia ja aihioita tulevan käsiksen kannalta. 

Olen jo keskustellut Jehovantodistajien kanssa, istunut helluntaiseurakunnan ja vapaakirkon kokouksissa, tilannut materiaalia yhdistykseltä Aabrahamin pyhät lapset, kutsunut kotiini Sisaret Hollingsworthin ja Wattsin – he jättivät lähtiessään Mormonin kirjan. Luvun alla on myös Islamilaisen valtion historia, strategia ja tuomiopäivän visio. Tao – taivaallinen tie on luettu, Mytologia: jumalia, sankareita ja myyttejä, odottaa vuoroaan. Kirjoittamisen edessä lukulista lisääntyy samaa tahtia.

”Miksi otat itseäsi rasittaen niin vaikeita teemoja.” Juuri tämän kysymyksen vuoksi aikanaan halusin kirjailijaksi. Uteliaisuus, oppiminen ja uuden hakeminen on elämän suola ja sokeri. Mahdottomuuden vaatimus on ainoa minkä vuoksi kannattaa kirjoittaa. Tätä duunia voi tehdä kuoleman kynnykselle saakka – ehkä siitä ylikin.

Linkit Areenan Aamu-tv:n haastatteluun, Radio Yle 1 Luomiskertomukseen ja Hesarin kritiikkiin:

1. Aamun kirja, Kaisa Pulakka haastattelee: YLE TV 1

2. Luomiskertomus: Haastattelu, Radio Yle 1

3. HS: ”Kirjailijantyön tiivistymä, vetävä mutta syvä”

……………………………………………………..