Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä

Perjantain päivityksessä on kyse ikuisuusasiasta. Otan kärjistetyn kiteytyksen heti alkuun. Kun kirjailija aloittaa tuotantonsa, huomio kiinnittyy hänen persoonaansa. Myöhemmin yhä enemmän siihen, mitä hän on kirjoittanut.

Kun kirjailija on edesmennyt, vain harva nousee sellaisen ikonin asemaan, jossa muistetaan sekä persoona että tuotanto. Suurimmalta osalta tekijöitä kummatkin painuvat unohduksiin jo elämän viimeisen suoran auetessa.

Kuva: Ruovedenteatteri.fi

Juhani Peltonen (1941 -1998) julkaisi yhdeksän runokokoelmaa, neljä novellikokoelmaa, seitsemän romaania, neljä näytelmää, pakinakokoelman, yksitoista radiokuunnelmaa ja kaksi tv-näytelmää.

Peltonen muistetaan parhaiten yhdestä teoksesta, josta tosin varioitiin kaksi radiokuunnelmaa ja tv-elokuva. Romaanihenkilö on tietenkin Elmo, kaikkien aikojen paras urheilija – kaikissa lajeissa. Andien talvikisoissa hän voitti 50-kilometrin hiihdon, vaikka otti torkut kesken kisan.

Elmo oli pasifisti ja ateistinen ortodoksi, joka voittojensa jälkeen ei halunnut kuulla Porilaisten marssia vaan virren: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie lapsikuoron laulamana. Hän vähätteli urheilumenestystään, poltteli piippua ja puhui mieluiten omenanviljelystä.

Peltosen kirjailijanlaatu on kenties omaleimaisinta mitä meillä on kirjoitettu. Hänen henkilönsä olivat iloisia pessimistejä ja raskasmielisiä romantikkoja. Kielellinen kekseliäisyys, oudot assosiaatiot ja synkkä huumori ovat kirjailijan tunnusmerkkejä.

Peltosen teosten nimet antavat aavistuksen tekstien luonteesta: Felix Navitan etu- ja takaraivo, Pitkää omalaatuista rykimistä, Jumalan kuopus, Iloisin suru, Norjasta ostettu posliinitonttu, Puisto jouluksi, Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä…

Nappasin kotihyllystä yöpöydälle pari Peltosen runokokoelmaa. Muistikuvani kymmenien vuosien takaa ei ollut haalistunut. Päinvastoin, vuosien kaikupohja on syventänyt tekstejä ja nostanut pintaan niiden kirpeän surumielisyyden: ”Silmänräpäyksen alusta loppuun / on tuskallisinta tietää / asioitten tila.”

Luin aikanaan myös Peltosen proosaa, mutta kotihyllyyn ei ole yhtä romaania enempää jäänyt. Tilaisuuden tulleen paikaan puutetta ja teen kierroksen divareissa. Lopuksi kaksi lyhyttä tekstiä kokoelmasta Näköisveistos ruumiskirstusta (wsoy1987).

Minuakin on uutterasti masennellut.

Koen tehdä taivalta öitse

aistimusten tuolle puolen.

Kuolemassa viehättää täydellisyys.

Se ei jää keskeneräiseksi tai työn alle

niin kuin elämä, jossa kuin hyvässäkin näytelmässä

parhaat kohdat ovat ehdottomasti

väliaika ja nopein reitti vaatenaulakolle.

…………

Mies haparoi lamppuaan ja on sitä mieltä,

että olisi lähdettävä viemään

perille valoisa lause.

……………………………………………………………

1. Ekstralinkki: ”Lue jotain sellaista, jota et ole ennen kokenut”

2. ”Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä”

……………………………………………………………

Kenelle Nenäpäivä-leffan päärooli?

Lahjapaperistani rapisteli esiin Rimminen ja Nenäpäivä. Kirjan luettuani koen esittää tulokulmani tekstiin ja oikoa yhden yleisemmän käsityksen. Ellei peräti väärinkäsityksen. Rimmisen on väitetty tehneen humoristista tekstiä. Ei pidä paikkaansa. Juhani Peltonen Elmoineen kaikkineen on raskasmielinen humoristi. Petri Tamminen on totinen humoristi ja Veikko Huovinen on humoristinen filosofi. Rimminen on koommikko.

Tausta: Lehtikuva/Jukka Ritola. Kuvamanipulaatio kirjoittajan.

Nenäpäivän teksti on silkkaa VAK-kieltä. Siitä löytyvät poikkeuksellisen voimakkaina kaikki kielen tasot: visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen. Jälkimmäinen korostuu enemmän kuin kenelläkään lukemallani kirjailijalla. Ai mikä kinesteettinen? No, kaikki se mikä jää kahden ensimmäisen ulkopuolelle: liike, toiminta, fyysisyys ja tapahtumisen tunne.

Kinestesian keinot ovat perinteisen kohelluskomiikan käytössä. Nenäpäivän teksti on Chaplinin sukua, sen kirjallinen versio. Vielä parempi esimerkki saattaisi olla Mr Bean. Leffoissa ”nolojen tilanteiden miehen” aikeet eivät etene, vaan sotkeutuvat loputtomaksi sykeröksi. Myös Nenäpäivän Irma onnistuu kerrostalon portaikossa juuttumaan postiluukkuun ja jää hautajaisia seuratessaan kiinni katajaan. Tekstistä kutoutuu loputtomien aikeiden, vastuksien ja myttyynmenojen sarja.

Nenäpäivän rakenne on simppelin suora kronologia ilman taustoittavia takaumia. Tarinaa ei ole nimeksikään, kieli kannattelee romaania. Valistunut veikkaukseni on, että Finlandiavoittajien lukuprosenteissa on eroja. Rimmisen romaanilla on hyvät mahdollisuudet päätyä keskenheitettyjen porukkaan. Loppusijoituspaikka löytyy Bo Carpelanin Alkutuulen ja Antti Hyryn Uunin vierestä.

Veikkaukseni kaikella kunnioituksella. Omalla yöpöydälläni lepäilee Vihreä talo ja Maailmanlopun sota. Saan niitä tuskin koskaan päätökseen. Vain Vargas Llosan tämänvuotinen Nobel estää minua viskaamasta kirjoja divareiden ikuiselle kiertoradalle.

Tiivistys ja tekstin maneereiden vähentäminen tuskin sopisi Rimmisen tyyliin. Päähenkilö Irman autoilun kaoottisista kuvauksista puuttui tämän tarinan olennainen vastakappale, ihminen. Kärsivällisyyteni pettäessä piti lukunopeus tuplata. Nenäpäivä on lajissaan kelpo kirja, mutta minulle se ei tarjoa unohtumatonta elämystä. Päällimmäiseksi jää Irman hellyttävän koominen hahmo.

Jos (ja kun) kirjasta tehdään leffa, suositukseni pääosaan on Rowan Atkinson. Mr Beanille peruukki päähän ja pakkelit naamaan. Irman kehonkieli on jo valmiiksi sisäistetty. Ja ajatelkaa mitkä kansainvälisen elokuvalevityksen mahdollisuudet.

Lopuksi sanan sija Rimmiselle, jonka tekstitykityksestä poksahtelee aitoja helmiä, vaikkapa tähän tapaan: ” Ja kun ne sitten olivat aikansa kollottaneet niillä sijoillaan jokseenkin oudottuneen näköisinä niin pakkohan niiden oli siten osaltaan ruveta maanittelemaan, ja niin siinä oli vähän aikaa oviaukontäydeltä sellaista pitkänomaista, vokaaleja venyttävää, melkein ulisevaa sanaannusta jota ihmiset kohteliaisuuttaan ja hyvätapaisuuttaan päätyvät helposti pitämään miltei loputtomiin, vähän niin kuin jonkinlaista käänteistä tinkimistä.”