Sirkka Turkka – runoilijan rouhea muotokuva

Tähti kuuttomassa yössä on Ulla Janhosen julkaisema painotuore teos Sirkka Turkasta (Tammi 2024). ”Monet, lahjakkaimmatkin, häviävät täältä hiljaisesti ja huomaamatta. Kohta heitä ei muista kukaan. Sirkka Turkka jätti jälkeensä runot, mutta millaisen elämän hän eli? Millainen oli ihminen, joka kirjoitti omaperäisiä, vinksahtaneita runoja? Kuka oli tuo kirjallisuuden Finlandialla palkittu runoilija?”

Kansi: Markko Taina, kuva Sakari Majantie

Kirjamarkkinoiden myyntimenestyksiä ovat olleet mediahuomiolla ja julkisuudella silattujen henkilöbrändien tarinat ja ”elämäkerrat”. Nyt ei ole siitä kysymys, vaan jostain syvemmästä ja kaikkia koskettavasta: ”Miten mahtaa jaksaa minun rakas ystäväni, / hän, joka pysyy koossa vain joten kuten / venähtäneiden nappien ja humisevan päänsä varassa. / Voi, hyvin hän voi, tuolla hän / menee, tässä aivan lähellä, koirineen päivineen. / Se murheinen koira, se muuten on minun. / Ja minä olen hän.”

Sirkka Turkka – Tähti kuuttomassa yössä on tietokirja, elämäkerta, kokoelma kiinnostavia fragmentteja, anekdootteja ja elämää. Näiden synteesistä syntyy elämänmakuinen, särmikkään ihmisen kiinnostava muotokuva.

Sirkka Turkka on ollut itselleni yksi merkittävimpiä kirjallisia innoittajia. Juttuni tähän yhteyteen on jäävi, mutta merkittävä. Lainaus Janhosen kirjan sivulta 241: ”Kirjailija Juha Siro kirjoitti Sirkka Turkasta blogissaan Sirkan vielä eläessä. ’Harvinaista kyllä, tässä maassa on muutama elävä runoilija, joka on yhtä lailla kriitikoiden kuin runoja lukevan yleisönkin arvostama. Kun yhtälöön lisätään vielä kirjailijakollegoiden tunnustus, alkavat nimet käydä vähiin.

Juha Siro löysi Sirkan kirjoittamisensa alkuvaiheessa. Sirkka Turkan tekstit ovat inspiroineet hänen työtään, runot ovat olleet kuin kipinöitä ja sytykkeitä kirjoittamiseen. Hänen mielestään Turkan runoissa melodraaman, patetian ja huumorin sekoittuminen on ainutlaatuisen koskettavaa. Sirolla on edelleen aina jokin Sirkka Turkan runokirja yöpöydällään.”

Totta on, yöpöydän pinossa on juuri nyt Turkan kootut vuodelta 2005, johon esipuheen on kirjoittanut Jukka Koskelainen. Teos on ollut jo pitkään loppuunmyyty ja divareistakin saanti sattuman kauppaa. Tammen julkaisema uusi laitos on aivan tuore, esipuheen laatijana Olli Heikkonen. 

Anni Sumari kirjoitti kokoelmassaan Mitta ja määrä (Like 1998) ”Joissakin voima on patoutuneena / ja pyyhkäisee kaiken tieltään padon murtuessa. / Toisista voima hioutuu hitaasti esiin / turhan rapautuessa ympäriltä.” Sirkka Turkkaa ja hänen tekstejään voisi pitää voimana, joka on hioutunut esiin elämän myötä. Työpaikkoja toinen toisensa jälkeen, toimistoduuneista Nikkilän mielisairaalan kirjastoon ja hevostallien tallimestariksi.

Kuva, YLE

Ulla Janhosen teos pohjautuu Turkan jälkeenjääneisiin muistiinpanoihin, päiväkirjoihin, kirjailijan läheisiin ja hänestä innoitusta saaneiden ihmisten vaikutelmiin. Muotokuva on rehellinen ja rouhea. Esikuvaansa kaunistelematon. Kaljottelua ei karsita, ei ihmissuhteiden särmiä. Rakkaus eläimiin on aina läsnä, mutta rakkaan Viski-koiran tappaminen ja siitä kiteytetty runo jäi itselleni mieleen kirjailijan oman kuolemanhakuisuuden järkyttävänä kuvana.

Janhosen teos ei käytä Turkan tekstejä ja turhina kuriositeetteina, vaan tekstilainaukset liittyvät aina oleellisesti tarinakokonaisuuteen: ”Runoilijan turpaahan ei kahdella / tonnilla tukita, kahdella shekillä. / Ja kun satakieli 15. toukokuuta tulee / jälleen von Brüninghausin maille, / se laulaa naksuttaa Engelin keltavalkoisen / navetan katveessa kuin aurinko / kaiket päivät ja valkeat yöt.”

Janhonen on löytänyt Turkan jäämistöstä myös hetken, josta kirjailijan kutsumus on lähtöisin. ”Sirkan jälkeenjääneistä papereista löytyi esitelmä, jonka hän oli pitänyt Lopen kirjallisuusmatineassa 9. joulukuuta 1973. Hän kertoi, että asuessaan Vironkadulla vuokrayksiössä hänelle ’tapahtui yksinäistyminen’ ja hänelle tuli tarve kirjoittaa, kartoittaa kuluvaa hetkeä, elämistään, olemistaan.”

Sirkka Turkka – Tähti kuuttomassa yössä, on poikkeusihmisen mielenkiintoinen muotokuva. Innostava hänen runoutensa tunteville, lopulta kirjallisena teoksena kaikille antoisa ja kiinnostava. Vahva suositus!! Sirkka Turkka kuoli 82-vuotiaana lokakuussa 2021. 17-vuotiaana hän mietti tulevaisuutta päiväkirjassaan: ”Ennen kuolemaa, ihmisen suurta täyttymystä, saan elää vielä suuren ihmeellisen kevään.”

……………………………..

Aiheesta lisää Ekstralinkeissä

1. Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain

2. Hevosia, hautoja, kukkoja ja kiroilevia koiria

……………………………..

Totta, valhetta, autofiktiota vai narsismia?

Blogin päivitys on venähtänyt pitkäksi. Sain aikaa ottaneen työn eteenpäin, joten nappaan jatkoa edelliseen päivitykseeni kaikkien aikojen Finlandia-voittajasta. Ennustin tulosta Ulla-Lena Lundbergille. Ja niinhän siinä kävi. Ulla-Lena Lundberg sanoo yhdentoista vuoden takaisen haastattelunsa päivityksessä 30.10.2023: ”Lopulta jokainen kirjani henkilö on minä itse”. Pidän kovin Ulla-Lena Lundbergin ajatuksesta. Olen kirjoittanut itse näinkin: Vaikka kuvataiteilija tekisi mitä, hän maalaa aina omakuvaansa.

Äänestyksen tuloksen aikaan saksin Hesarista myös Simo Halisen 60-vuotishaastattelun. Ingressin mielipide on minulle ihmetyksen aihe. Jos käsikirjoittaja-kirjailija Halinen saisi valita, hän kirjoittasi vain kirjoja, mutta ei autofiktiota: ”Siinä on mielestäni jotain hirveän narsistista.” 

Autofiktio on kirjallisuutta, jossa kirjailija itse tai hänen kuvitteellinen hahmonsa esiintyy osana tapahtumia, jotka saattaisivat olla hänen omia kokemuksiaan. Italo Calvino tiivisti kysymyksen aikanaan näin: ”Kun totuus painetaan kansien väliin, siitä tulee valhetta. Ja toisin päin, valheet kansien välissä muuttuvat todeksi.” 

Ikiaikainen dilemma: Valitseeko kirjailija aiheen, vai aihe kirjailijan? Vastaus löytyy pulman välistä. Kirjailija joutuu aina ensin ratkaisemaan kysymyksen: Mistä kannattaa kirjoittaa? Jo siinä on autofiktion siemen, jokainen on geeniensä ja kokemustensa summa. En usko, että kukaan kirjoittaa omaa emootiotaan vastaan. Edes tietokirjailija ei valitse itselleen epäkiinnostavaa aihetta.

Alice Munro sai Nobelin 2013. Hän julkaisi novellikokoelmansa Kallis elämä, vuonna 2012 ja päätti lopettaa kirjoittamisen. Yksi valittujen kokoelma on julkaistu Nobelin jälkeen. Munro päättää viimeisen kokoelmansa kolmeen novelliin otsikolla Finaali. ”Tämän teoksen viimeiset tarinat eivät ole pelkästään tarinoita. Ne muodostavat erillisen kokonaisuuden, joka on omaelämäkerrallinen tunteiden, joskaan ei aina kokonaan tosiseikkojen suhteen. Uskoakseni ne ovat ensimmäiset ja viimeiset – ja kaikkein tärkeimmät – asiat joita minulla on elämästäni sanottavana.

Alice Munro, kuva HS toukokuu 2015 / MV photos

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa valittiin viime vuoden Finlandia-voittajaksi. Ote Aamulehden kritiikistä: ”Sirpa Kähkönen on kirjoittanut taitavasti rakennetun ja raastavan koskettavan äidin sielunmessun, jota ei pysty silmät kuivina lukemaan. 36 uurnaa on syvästi henkilökohtainen, mutta runsaista yksityiskohdistaan huolimatta romaani tavoittaa myös yleisen ja ylisukupolvisen.”

Kun Ulla-Lena Lundberg sanoo olevansa itse jokainen kirjansa henkilö, ymmärrän sen yleisesti tarkoittavan myös autofiktion ”vaikeita ja vastenmielisiä” henkilöitä, jotka toimivat vastapareina, projektioina ja peileinä itselle ja kokonaisuudelle. Tähän sopii lukusuositus: Jean Genet, Varkaan päiväkirja. Ekstralinkissä teoksesta enemmän.

………………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Camus, Genet ja Hitlerin epätoivo 

2. Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus

………………………………………………

Miten käy, kun äänestetään kaikkien aikojen Finlandia-voittajaa?

Finladiapalkinto täyttää 40 vuotta. Kaikkien aikojen voittajaa haetaan äänestyksellä. Tulos julkistetaan Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 29.10. 2023 klo 16.30 alkavassa tilaisuudessa Töölö-lavalla. Kaikki voittajat on tullut luettua. Tässä minun suosikkini perusteluineen voittajaksi: Ulla-Lena Lundberg JÄÄ. Saas nähdä osunko oikeaan. Julkaisin arvioni romaanin ilmestymisvuonna 2012.

Romaani ei valota historian hämäriin jääneitä mustia aukkoja tai verisiä vääryyksiä. Se ei ole ajankohtainen, se ei ole kirjallinen korjaussarja tämän päivän yhteiskunnallisiin ongelmiin, eikä vihaisen kirjailijan viiltävä kannanotto. Kirja ei briljeeraa nokkeluuksilla tai hae humoristista peiliä, josta lukija voisi tiirailla omaa kuvaansa tai kansakunnan tilaa viistossa valossa. Romaani ei esitä vaihtoehtotodellisuuksia, eikä tarvitse tarinansa tueksi tulevaisuuden utopioita.

Mikä tekee Lundbergin ”arkisesta” romaanista maailmanluokan kirjallisuutta, miten sen lukukokemus kykenee valahtamaan luihin ja ytimiin? Kysymystä on avattava romaanikirjallisuuden pyhän kolminaisuuden valossa: kieli, tarina ja rakenne.

Saariston ulkoluodoilla eletään 1940-luvun loppua. Tarina, josta kertomus kasvaa, on hyvin tavallinen. Se tarvitsee tuekseen loisteliaan kielellisen ilmaisun. Ei sellaista, jonka kirjalliseen briljanssiin havahtuu tämän tästä, vaan niin sujuvan, jossa mikään ei töki eikä törrötä. Lundberg on hionut ilmaisustaan pyörän, joka kantaa raskasta kuormaa huomaamattomasti ja hienosti.

Kielellinen sukulainen löytyy Bo Carpelanista. Hänkin kykeni nostamaan tapahtumien ympäristön, jopa elottomat esineet, yhdeksi tarinan pääosan esittäjäksi. Näin Lundberg kuvaa kahdeksannentoista luvun alussa jouluaattona yltyvää myrskyä:

”Pahimmissa kylissä ei nähdä majakan lyhtyä, armottomat aallot ovat hukuttaneet koko maailman alleen. ’Kaikkien merellä kulkevien puolesta’, pappi rukoilee. ’Pidä myös pappila pinnalla’, hän lisää enemmänkin piloillaan. Sade tunkeutuu nimittäin sisään ikkunanpuitteiden hatarimmista kohdista, aallonharjoilta sinkoaa vaahtoa ikkunalasiin kuin lunta. Tuuli ulvoo joka puolella taloa ja tunkee savun sisään savupiipuista. Avoimet ovet pamahtavat kiinni, seinälaudat natisevat, räsymatot luikertelevat lattialla. Radion jouluaaton hartautta on mahdotonta kuunnella, koska radiosta kuuluu vain rätinää ja venäjän- ja suomenkielisiä huutoja.”

Lundbergin kirjoittaessa eri henkilöiden kautta, repliikkejä ei puserreta samasta muotista. Kun äänessä on luotojen lääkäriksi emigroitunut tohtori Gyllen, kielen rekisteri vaihtuu hienovaraisesti ja osoittelematta. Samaa sopii tarkkailla tarinaa kuljettavan objektiivisen kertojan kohdalla.

Kuva, Jouko Vatanen

”Jää on kuin luomiskertomus”, Antti Majander kirjoittaa Hesarin kritiikissään. Onhan se näinkin, mutta sitäkin enemmän romaani kertoo kuolemasta ja luopumisen vaikeudesta, elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Jos raamattuvertauksia haetaan merkittävämmäksi nousisi ristiinnaulitsemisen tarkoitus ja väistämättömyys. Lundberg noudattaa klassisen tragedian kaavaa, jossa tarina syntyy toivosta ja käyttää rakennuspuinaan onnen aineksia.

Jään uhka on aluksi vain aavistettavissa, avainkohtausta Lundberg malttaa pedata liki kolmesataa sivua. Tulos on kuin hidastettuna räjähtävä pommi, jonka piina jatkuu parikymmentä sivua. Tuskan ja toivon vaihtelu kuvataan eri kulmista.

Miksei Lundberg lopeta, kun draaman kaari umpeutuu, katharsis täyttyy ja itkun puhdistava voima voisi huuhdella lukijaa? Vain yksi tuhannesta kirjailijasta uhmaisi vesittymisen vaaraa ja jatkaisi tästä. Raymond Carver opettaisi meille, miten oikeaan paikkaan sijoitetulla viimeisellä pisteellä on järisyttävä teho.

Nyt ollaan Lundbergin mestariluokalla ja tarinan pitää jatkua, jotta lukija voisi punnita ja vaihtaa päähenkilön paikkaa. Se ei olekaan uskossaan ja idealismissaan vahva ja kaikkien rakastama pastori Petter Kummel, vaan hänen vaimonsa Mona. Posti-Antonin persoonalle on rakenteessa varattu kaikkitietävän jumalan paikka. Ratkaisu toimii koskettavasti ja komeasti, mutta hänen viimeiseen, kirjan lopettavaan puheenvuoroonsa jää hiertämään Monan kohtalo ja osuus koko tarinassa. Hänen kaltaistensa ihmisten varassa tämä maailma pyörii.

Sytyn harvoin romaanin kronologiseen rakenteeseen ja tarkoin rajattuun kirjalliseen näyttämöön, Jäässä ratkaisu toimii. Jännitteen säilymistä edesauttaa, että 366-sivuinen romaani kulkee preesensissä. Vain muutaman takauman tärkeä väläys pirstoo menoa ja eteenpäin vievää imua.

Ja tarkkana ystävät, arkiset kohtaukset sisältävät sanojaan enemmän. Kirjassani on koirankorva myös sivulla 269. Siinä puhumaan opetteleva papintytär hahmottaa paikkaansa maailmassa. Kuuluuko hän eläinten vai ihmisten sukuun? Isä punnitsee lapsensa kehitystä ”ja hän aikoo kuin aikookin olla läsnä, kun Lillus reagoi ensimmäisen kerran satuun.”

Helmiä vierähtelee pitkin tekstiä: ”Äidinrakkaudesta on kirjoitettu loputtomasti tunteellisia värssyjä, mutta hänen tietääkseen ei ole kirjoitettu juuri mitään lapsen rakkaudesta, joka on kuin Jumalan, loputon ja vailla ehtoja.”

Ulla-Lena Lundbergin Jää täyttää ikonin ja arkkityypin kirjalliset mitat, tarina on ikuinen ja uusi. Elämän ja kuoleman kuvauksena se koskee lopulta meitä jokaista. Jos kirja ei lähde kansainväliseen lentoon, syy on markkinavoimissa tai niiden puutteessa. Kuten aina ja kaikessa.

………………………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Valovoimaa vai päähän kihahtanutta kusta?

2. Taivaallinen vastaanotto – entä maallinen?

3. Varjofinlandia

………………………………………..

Mikä on vaivan ja Finlandian arvoista?

Villle-Juhani Sutisen Vaivan arvoista, esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain) palkittiin Tietokirjallisuuden Finlandialla 2022. (Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto on myönnetty vuodesta 1989 ansiokkaalle suomalaiselle yleistajuiselle tietokirjalle, ”jonka voidaan katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen.”)

Kuva: YLEn aamu

Sutinen (s.1980) on julkaissut runokokoelmia, esseitä, romaaneja, tietokirjoja ja ansioitunut kääntäjänä. Bibliografiaan on kertynyt hengästyttävä määrä, liki 70 teosta. Ura lähti alkuun Kaarinan kaupungin runokilpailun voitolla 2002.

Vaivan arvoista laajenee nimeään ja aihettaan merkittävämmäksi teokseksi. Kirjoihin kiertyvät pohdinnat avaavat koko kirjallisen perinteen merkitystä. Teksti ei latistu kritiikiksi tai kehuiksi, vaan hakee syvempiä yhteyksiä elämään ja kulttuuriin. ”Arvottava” ote nousee esiin vain tekstissä Ilmari Rantamalan teoksesta Harhama (1909). ”Eräät vuoden aikana lukemistani teoksista /…/ ovat vakiintuneita klassikoita, jotka harva kuitenkaan on vaivautunut kahlaamaan läpi, kun taas muut, esimerkiksi Dorothy Richardsonin romaanisarja Pilgrimage (1915-1938), ovat teoksia, joista moni ei ole Suomessa edes kuullut.”

Sutinen on kirjoittanut esseensä kolmentoista kirjan kehyksiin. ”Tämä kirja käsittelee kirjoja, jotka luin poikkeusvuoden aikana. Samalla se käsittelee sitä, miksi luin juuri ne kirjat. Teokset saattavat päällepäin näyttää siltä, ettei niitä yhdistä mikään muu kuin se, että ne on luettu tietyn ajan sisällä. Itse kuitenkin uskon toisin. Kaikki ne ovat ylipitkiä, vaikeita tai muuten tavalla tai toisella erityisiä.”

Blogin edellinen päivitys ottaa kantaa ilmiöön, jossa muita mollaamalla koetetaan nostaa omaa arvoa. Sutinen kirjoittaa: ”Joskus kirjailijat kirjoittavat pitkiä ja vaikeita romaaneja pelkästään esiintyäkseen muita älykkäämpinä ja visionäärisempinä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki pitkät ja monisyiset kirjat olisi tehty vain siitä syystä. On aiheita ja ihmisenä olemisen puolia, joita ei vain voi käsitellä alle tuhannessa sivussa.” Minulle itselleni teoksen Vaivan arvoista pointti on juuri tässä. Elämän ja kirjallisuuden kantista on joskus hyvä pysähtyä katsomaan taaksepäin, jotta voisi koettaa hahmottaa mistä on tulossa, ja minne menossa.

Tieto-Finlandialla palkitut teokset ovat usein olleet fokukseltaan yhteen aiheeseen tai teemaan keskittyviä kirjoja. Sutisen Vaivan arvoista on kulttuuriin, sivistykseen, taiteeseen ja humanismiin haarova rihmasto. Minun on mahdotonta kirjoittaa siitä blogipäivityksen mittaan muuten kuin suosituksena, ja muutamaan lainaukseen tukeutuen.

Henry James puolustautui saamaansa kritiikkiä kohtaan toteamalla, ettei kirjailijan tarvitse kirjoittaa sellaisista aiheista ja sellaisilla tavoilla, jotka ovat kaikkien mielestä kiinnostavia. ”Taide on se, joka luo elämää”, hän totesi. Sutinen kirjoittaa: ”Mitä James tarkoitti tällä? Ennen kaikkea sitä, että hänen mielestään kirjallisuus ei toimi siten, että etsitään innostava aihe, josta kerrotaan tietyllä agendalla, mitä Wells piti oikeana metodina. Sen sijaan Jamesille mikä tahansa muuttui kiinnostavaksi, kunhan se kuvattiin kirjallisesti tietyllä tavalla. Hänelle elämä ei tullut ennen taidetta, vaan taide tuli ennen elämää.”

On se hienoo hei, että joku tekee duunit puolestasi ja tiivistää vaivan arvoisia ajatuksia kirjaksi. Näin voit laajentaa kokemuksia ja elämää, luet sitten 1300-luvun Yoshida Kenkoa – tai Ville-Juhani Sutista juuri nyt.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Terveiset kirjaston viinikellarista

2. Yoshida Kenkon klassikko

…………………………………….

”Huonoa” kirjallisuutta tarvitaan!

Luin 19.2. Hesarista Miki Liukkosen ”haastattelun”. Tietysti siihen otettiin kantaa sos-mediassa. Eihän jutulla muuta pointtia ollut. Sivuutan yleensä tällaiset. Narsismi on houkuttava, mutta lyhytnäköinen lähtökohta mielipiteille. Kari E. Turunen kirjoittaa teoksessaan Ikävaiheiden kriisit: ”On suuri onni, että yksilö ei ole minkään arvoinen; tiedottomat siteet kirpoavat. Ihmisolemus ei pyhity itsestä, vaan itsen ulkopuolelta, itsen vaiettua.”

Juttu otti kuitenkin kipinää, kun aloin törmäillä hauskoihin assosiaatioihin. Satuin samaan aikaan lopettelemaan Ville-Juhani Sutisen Tieto-Finlandialla palkittua teosta Vaivan arvoista. (Avain 2022)

Käsitellessään Uwe Johnsonin 1720-sivuista teosta Anniversaries, sivulta 295 löytyy osuva luonnehdinta. Aivan kuin se olisi Miki Liukkoselle kirjoitettu – ehkä onkin, vastineeksi nuoren neron aiemmille puheille. Palaan Sutisen kirjaan tarkemmin, kun muut hommat antavat myöten. Ei kirjan peruskysymys ”Mitä on hyvä kirjallisuus” katoa minnekään.

Sitten otsikon asiaan. Olen usein siteerannut edesmennyttä ystävääni, joka kaipasi yhtä runoa ja sille yhtä lukijaa. Hänen vakiväittämiinsä kuului myös: ”Kyllä huonoa kirjallisuutta tarvitaan.” Minna Castrén kirjoittaa Hesarissa 28.2. ”Kirjallisuus, lukutaito ja lukemisharrastus ovat perustaa, jolle suomalainen kulttuuri ja identiteettimme on rakentunut. Kirjallisuus on äidinkielemme kotipesä, historiallisen muistimme elävä keskus…”

On vaikea löytää kapeampaa ja omahyväisempää kirjallisuuskäsitystä kuin Liukkosella. ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” on sosialisti August Beckerin fraasi, jota myös Marx käytti. Jos joku kaipaa ”viihdekirjallisuutta”, se hänelle suotakoon. Jos toinen hakee Liukkosen neroutta henkisiksi kainalokepeikseen – kyllä sekin käy. Ja kirjaroviot (turhan tiukka kärjistys tähän) me jo tiedetään.

Itselleni tärkein kysymys on aina ollut: Mistä kannattaa kirjoittaa? Jos käyttää pari vuotta elämästään romaanin lähdetöihin ja kirjoittamiseen, voi miettiä, mikä on vaivan arvoista. Apurahakausina olen miettinyt työni oikeutusta ja päätynyt siihen, että olen yhteiskunnalla töissä ja kirjaan aikaani yhdestä näkökulmasta. Se ei suinkaan sulje pois, että esimerkiksi romaanini Yllämme kaartuva taivas, avaa 103 vuoden aikaikkunan.

Summa summarum, joka pätee joka asiaan: hoitele oma tonttisi ja huomioi muut niin hyvin kuin kykenet. Viimeinen kuva: 50 eläintä jotka muuttivat maailmaa. (Moreeni, 2014, suom. Veli–Pekka Ketola)

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Onko hän lukeneempi jalkapalloilija kuin useimmat kirjailijat?

2. ”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

…………………………………….

Taivaallinen vastaanotto – entä maallinen?

Jukka Viikilän Finlandia-voittajan perkuu on ollut työlistalla turhan pitkään. Mutta toisaalta, ikuisuusasiat eivät ole niin päivän päälle. Lähdetään Taivaallisen vastaanoton kansiliepeestä: ”kuriton kertomus yksinäisyydestä, hengenvaarallisesta sairaudesta ja romaanin vastaanotosta. Kirjailija Jan Holm joutuu pikaiseen leikkaukseen: veri hänen sydämessään on kiertänyt väärään suuntaan ties kuinka kauan. Holm julkaisee sairaalasta päästyään omakohtaisen romaanin, josta ja jonka kirjoittajasta jokaisella on pian mielipide.” Totta on. Palaan tähän kirjailijan oman mielipiteen jälkeen.

”Romaanini muoto on himmeli. Se on yhtäläinen joka suunnasta. Olen koonnut sen oljista. Pienimmätkin lämpötilanvaihtelut saavat sen liikkeeseen. Jos sen ohi yrittää hiipiä, se alkaa pyöriä. Yhdestä tikunraapaisusta se roihahtaa liekkeihin.”

Kirjailijan oma rakenteen määritelmä on hyvä. Toki se voisi olla myös rihmasto, jossa kaikki lopulta viittaa kaikkeen kuin Jorge Luis Borgesin ”Haarautuvien polkujen puutarha”, klassikko, joka vie lukijan tarinalliseen labyrinttiin. Viikilän romaani puhuu yli sadan kertojan äänellä – jotka kaikki palvelevat kirjoittajan päämääriä. Tarinan ja kronologian pirstaloimisesta muodostuu oma rakenneratkaisunsa.

Viikilän metodina on pistää omat sanan toisen suuhun: ”Eräänlaisena ihmeenä pidän kuitenkin lukukokemukseni immersiivisyyttä. Fragmentaarisuus tarkoittaa usein jotakin vastakkaista immersiivisille ilmiöille, mutta niin kuin pinta voi olla syvä, voi fragmenttikin olla laaja. Laajuudella en tarkoita merkkimääräistä laajuutta, enkä myöskään merkitystihentymiä. Saatan tarkoittaa etäisyyksiä ja väliainetta.” Kirjoittajaksi on merkitty Veli-Matti.

Entä Taivaallisen vastaanoton maallinen vastaanotto? Empiiristen havaintojeni mukaan tilanne on tasan. Kesken heittäneitä, tai sisulla loppuun taistelleita on yhtä paljon kuin teoksesta pitäneitä. Oma lukunsa ovat ne, jotka eivät edes harkitse kirjaa lukevansa. Keskustelin kirjasta muutama päivä sitten kollegan kanssa: ”Edellinen palkittu riitti minulle. Engel oli laskelmoitua, kaavan mukaan kasattua ja kvasi-aforistista.”

Pidin itse edellisestä Finlandia-voittajasta. (Lopussa linkki arviooni) mutta näin sen pitää olla, hyvä kirja jakaa mielipiteitä. Nyt käsillä oleva teos on kuitenkin monin tavoin edellistä rouheampi ja raadollisempi: fyysisyyttä, ristiriitoja, seksuaalisuuta, autofiktiivistä tilitystä ja syvempiin pohdintoihin sekoittuvaa arkea.

Sydänleikkauksen teema sitoo kerrontaa, mutta yllättävästi myös toinen aihe. Viikilä pohtii läpi kirjan itse kirjoittamista ja sen prosesseja. ”Ei ole mitään kirjallisuutta tärkeämpää (Minttu) Mitä teemoja kirja sitten käsittelee? Ainakin sitä, että todellisuus on parasta nauttia etänä, laitteiden kautta, muutoin nautittuna se on ruma ja ilkeä pinnallinen ja tylsä. (Aatos) Yksi taitavan prosaistin soivaksi viritetty lause varastoi energiaa enemmän kuin kolme aukeamaa Murakamia. Minun on vaikea suhtautua kirjailijoihin, joiden kieli ei tallenna energiaa tuntuvasti koko ajan, vaan lupailee massiivisia rakenteellisia purkauksia juonen taitepisteissä. Todelliset purkaukset eivät ole mahdollisia, ellei kieli ole kerännyt energiaa ahkerasti pitkin matkaa.” (Mirvan muistikirja)

Minulle Taivaallisen vastaanoton liki 400 sivua olivat hyvinkin lukemisen arvoista tekstiä. Joskus hienoista tyhjäkäyntiä, mutta sitten taas intensiteettiä, joka piti kokonaisuutta kasassa. Itselleni kieli on niin tärkeä elementti, että se käy kirjallisuudessa kaiken edelle. No, romaani on monen tekijän summa, jotka kaikki on hyvä hallita. Voisin silti olla liki yhtä mieltä Viikilän muutaman rivin kappaleesta, jonka hän on naamioinut Veli-Matin mielipiteeksi.

”Tarinallisuuden kanssa on oltava tarkkana. Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä kirjallisuudessa on arvokkainta. Jos menet puolikkaalla lauseella lupaamaan, että henkilö odottaa vaikkapa pakettia saapuvaksi, kaikki hänen ympäriltään tuhoutuu. Koko kirja masentuu, menettää herkkyytensä ja tarkkuutensa. On enää odottaminen, johon lukija osallistuu kaikella tarmollaan.”

Likipitäen noin – vaikka ei aivan täsmälleen. Taivaalliselle vastaanotolle lukusuositus. Jouni K. Kemppainen teki tuoreeseen Hesarin kuukausiliitteeseen seitsemän sivun jutun (kuvat Aapo Huhta) Viikilästä otsikolla ”Palkintosonni”. Se onkin sitten ihan eri juttu se.

………………………………………………..

Blogin erikoislinkit:

1. Viikilä ja Finlandia 2016

2. George Saundersin romaani etenee 166 henkilön replikointeina

………………………………………….

Tie uuteen ajatteluun on kuin taivaalle kohoava pallo

Olli Jalosen (s.1954) bibliografiaan on ehtinyt kertyä mittava määrä julkaisuja: kaksi novellikokoelmaa, viisitoista romaania, lukuisia tietokirjallisuutta sivuavia julkaisuja. Näytelmät, kuunnelmat ja elokuvat -otsikon alle kertyy kuusitoista merkintää. Väitöskirja Hitaasti kudotut nopeat hetket. (Kirjoittamisen assosiaatiosta 1900-luvun suomalaisessa proosassa) valmistui vuonna 2006.

Palkintojen ja tunnustusten listalla on kolmetoista merkintää. Finlandia-palkinto vuosina 1991 ja 2018. Palkinnon 34-vuotisen historian aikana sen on Jalosen lisäksi saanut kahdesti vain Bo Carpelan.

Finlandialla ”kruunattu” Taivaanpallo (Otava 2018) on kaiken muun ohella viimein luettu. Kiteytän blogiin muutaman olennaisen ajatuksen. Lähdetään tärkeimmästä oivalluksesta. Ihminen luulee monesti käsittävänsä – mutta ei ymmärrä. Kun luin Alex Matsonin pääteosta Romaanitaide, kuvittelin tajuavani hänen romaanin tärkeimpänä ominaisuutena pitämänsä Muodon vaatimuksen. Vasta Jalosen Taivaanpallo kirkasti mitä Matson todella tarkoitti.

Olen aina ajatellut romaanin rakentamisen kolminaisuutta näin: kieli, rakenne ja tarina. Ja juuri tuossa järjestyksessä. Ilman kielen hallintaa ei ole mitään. Yksi väärin valittu lause törröttää kuin naula lattiassa ja pilaa romaanin sadat sivut. No… nyt romaanin kaava näyttäytyy minulle tällaisena: kieli + rakenne + tarina = muoto.

Olli Jalosen romaanin muoto on tiukka ja järkähtämätön. Koko romaanin kronologista rakennetta kuljettaa täysin omaperäinen kieli, joka syntyy kaksitoistavuotiaan pojan ajatuksista ja tajunnanvirrasta. Muutaman vuoden matkalla kieli muuttuu vain hieman päähenkilön tajunnan laajentuessa. Tarinan lopusta kiteytyy iso metafora siitä, miten koko ihmiskunta ja ajattelu on sysännyt meitä jatkuvasti eteenpäin. Lopulta hyvässä tai pahassa.

Kirjan henkilögalleriaan jää lopulta kaksi henkilöä, joiden varaan suuri kertomus lasketaan. Edmond Halley (1656 – 1742) oli englantilainen tähtitieteilijä ja nerokas tutkija, jonka saavutukset jäivät suurelta osin hänen aikalaisensa Isaac Newtonin varjoon. Kirjan ehdoton päähenkilö on Angus, lapsi vielä, jonka Halley ottaa apulaisekseen tehdessään havaintoja syrjäisellä Saint Helenan saarella. Lopulta Anguksen harteille lasketaan suuria asioita, joiden mukana hän kasvaa omaa itseään isompiin mittoihin.

Olli Jalonen. Kuva Ylen sivuilta.

Taivaanpallo perkaa sosiaalisia suhteita, uskonnon ja tieteen välisiä näkemyksiä, taikauskoa ja totuutta, asioiden hyväksymistä ja kyseenalaistamista, ennakkoluuloja ja uusia näkemyksiä.

Olen kääntänyt koirankorvan mm. sivulle 358: ”Me rämmimme yhä toinen jalka nilkkaa myöten entisaikojen savessa, herra Halley sanoo kerran kun olemme kahdestaan ja hän haluaa opettaa minua irti Vanhasta testamentista. Uudesta hän ei sano yhtä pahoin mutta Vanhasta hän sanoo että siellä on ilmiselviä virheitä, ja jos on tosiasioin osoitettavia virheitä niin miten sellainen sana voi olla virheettömästä Jumalasta syntynyttä.”

Summa sumarum: Taivaanpallo kuuluu ehdottomasti luettaviin teoksiin. Kirja avaa menneisyyttä kiinnostavalla tavalla – miten maailmankuva alkoi 1600-luvulla avautua silkasta uskonnosta kohti tiedettä ja asioiden ja ilmiöiden tutkimista. Muoto vaatii tekstiin tiettyä toisteisuutta, mutta ehkäpä muutaman kymmenen sivun karsinta ei olisi ollut haitaksi.

Kirjan lopetus on erityisen hieno. Jotain tulee valmiiksi, mutta ei kiinni naulatuksi. Taantumuksen ja tulevaisuuden kamppailua ei alleviivata. Tie uuteen ajatteluun on auki kuin taivaalle kohoava pallo.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Viime perjantain radiohaastattelussa puhuin myös tästä runoilijasta

2. Kevään kirjastokeikalla suosittelin näitä

……………………………..

Juha Hurmeen teksti on silkkaa barokkia ja rokkia, jossa ei tarpeen tullen kartella sen paremmin pillua kuin persettäkään

Niin kuin hyvin tiedetään, on Juha Hurme kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas ja hänen teoksensa Niemi voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2017. Kahlasin kirjan vuoden vaihteessa, mutta runsaudensarvi vaati sulattelua siksi paljon, että ehdin nostamaan kirjan blogiin vasta nyt.

Juha Hurme, kuva: Malmintalo/tapahtumat/Puupää

Jukka Petäjä kirjoitti Hurmeen romaanista Hesarin lauantaiesseessään tasan kuukausi sitten: ”Yllättävän iso osa keskustelijoista on ollut vakaasti sitä mieltä, että Niemi ei ole romaani vaan tietokirja. Erityisesti sosiaalisessa mediassa moni on ihmetellyt, miten palkinto on voitu myöntää teokselle, joka on ilmiselvästi tietokirja. Kortilla ovat olleet ne vastaukset, jotka olisivat perustelleet, miksi Niemi on romaani.”

Oma perusteluni on lyhyt: Kieli tekee romaanin, ei tieto, eivätkä faktat. Hurmeen romaanissa ei ole tietoakaan päähenkilöstä, rakenteellisista ratkaisuista tai draaman kaaresta. Kaikesta siitä mitä Alex Matson kaipaa klassikkoteoksessaan Romaanitaide (1947) josta mm. Väinö Linna ja Lauri Viita hakivat ohjenuoraa. ”Niin muuttuu maailma, Eskoni.” Romaani ei ole enää entisensä. Ja mikäs sen parempaa.

Petäjä oli otsikoinut juttunsa: ”Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktan määrälle ole ylärajaa”. Ei käy kiistäminen. Mutta se kieli, jonka jo mainitsin – Hurmeen teksti on silkkaa barokkia ja rokkia, jossa ei tarpeen tullen kartella sen paremmin pillua kuin persettäkään.

Hurme kertoo Birgitta Birgersdotterista, ruotsalaisen ylimysperheen tyttärestä, joka alkoi uskoa olevansa maailmaa pelastamaan lähetetty Jeesuksen morsian. Kuningas Magnus Eriksson vakuuttui visiosta ja hyökkäsi Birgitan ohjein Venäjälle 1348 tuhotakseen uskoa vääristelevät ortodoksit:

”Tyhmät venäläiset eivät arvostaneet Jeesuksen ja Birgitan sotasuunnitelmaa, vaan liiskasivat ruotsalaisjoukot. Myös musta surma pilasi hyvän sodan, kun se iski molempiin osapuoliin. Magnuksen ja Birgitan välit menivät poikki; Birgitan mielestä Magnus ei ollut noudattanut ohjeita, ja kuninkaan mielestä Birgitan ohjeet olivat perseestä.”

Birgitta poistui Roomaan, jossa eli kuolemaansa saakka: ”Kaikki olivat Roomassa sitä mieltä, että siinä oli pyhä mimmi jos kuka. Birgitta Birgersdotter oli jo eläessään eurooppalainen julkkis, saatikka kuolemansa ja pyhityksensä jälkeen.” Hurme popularisoi aiheensa, kieli on letkeää ja lennokasta. Kaikkea muuta kuin yksinomaan tiedon ja faktan varassa etenevää kirjallisuutta.

Niemi lähtee liikkeelle alkuräjähdyksestä. Ensimmäisessä luvussa käsitellään Maailmankaikkeuden synty, kosminen ja biologinen evoluutio. Ihmislajin kehitys. Neadertalin ihminen. Nykyihmisen synty. Viimeisessä Chydeniuksen nuotit. Kustavilainen aika. Döbeln. Minna Canthin odotus.

Niemen verrokkina voisi lukea Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirjan – kaikki mitä tulee tietää. Siinä on tolkullinen ja aiheiden mukainen jaottelu. Hurmeen teos sen sijaan on kurittomasti kaikkialle haarova rihmasto, jonka painotus on Suomen synnyssä, kielen kehityksessä, kansanrunoudessa ja Kalevalassa. Jonkin sortin kronologia on ainoa rakenteellinen ratkaisu.

Juuri odottamattomuuden ja huikean menon vuoksi Niemi on mukaansatempaavaa luettavaa. Käsittelyyn päätyvät muun muassa Mesopotamialainen tähtitiede. Antiikin tiede, kirjallisuus ja draama, Islamin synty. Kristinuskon ja kirjainten tulo Niemelle. Machiavellismi ja Montaigne… Yksittäiselle henkilölle saattaa olla omistettuna kokonainen luku, mutta kirjan henkilöhakemistosta löytyy hengästyttävät 495 nimeä. Ja esimerkiksi Mikael Olavinpoika Agricolalle kertyy 22 viitettä.

Usea ystävä on kertonut epäröineensä Niemeen tarttumista. Kirjan lukeneet eivät ole katuneet vaan kehuneet. Lukekaa ”juntit” siis Juha Hurmeen kirja. Lunastan vielä ”klikkiotsikkoni” toisen sanan, jonka vuoksi moni päivitykseni lukee. Elias Lönnrot löysi säkeet ensimmäisellä keräysmatkallaan 1828.

Ei pillu ole pahoista tehty

eikä aivan arvosista:

tehty kuusta, tehty voista,

silkasta sian lihasta,

emä reikä Enkelistä,

Kieli Kiesuksen lihasta.

Mainitsin päivityksessä Alex Matsonin. Siinäpä on yhtä viisas mies kuin Juha Hurme. Kun joskus kerkeen, nostan tänne hänen 1959 julkaistut muistiinpanonsa. Julkaisuvuosi on sama kuin Hurmeen syntymävuosi.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset: ”Miltä tuntuu olla elossa?”

2. Ajatuksia lukemisesta: ”Liian vaikea kysymys vastattavaksi”

…………………………

In memoriam Pentti Holappa. ”Olennaista on, että tahdon rakkauttasi.”

Pentti Holappa 11.8.1927 – 10.10.2017

”Suuren osan yleissivistyksestäni olen hankkinut kuuntelemalla. Lähes kaikki nuoruudenystäväni olivat minua taustoiltaan sivistyneempiä. Lukemisen merkitys on tietenkin itsestään selvää.”

Pentti Holappa, kuva: Timo Villanen

Holappa oli minulle tärkeä kirjailija – erityisesti hänen lyriikkansa – kun aloin haaveilla, että voisin itsekin saada joskus jotain kansien väliin. Holappa julkaisi esikoisensa Narri peilisalissa vuona 1950. Bibliografiaan ehti kertyä kahdeksantoista runokokoelmaa, kahdeksan romaania, novelleja, esseitä, näytelmiä ja käännöstöitä. Finlandia osui kohdalle vuonna 1998 romaanilla Ystävän muotokuva, ehdokkuus vuonna 1991 runokokoelmalla Sormenjälkiä tyhjässä.

Holapan jälkipuolen kokoelmat ovat tummasävyisiä ikääntymisen ja luopumisen teoksia, joissa ihmiselle on lohtua niukalti. Tähän mielenmaisemaan hän kirjoitti runoja ystävyyden ja rakkauden mahdollisuudesta. Kokoelmassaan Savun hajua (wsoy 1987) hän kuvaa tuokion, jossa limittyvät oleminen, opitut teoriat ja se, mikä on yhden ihmisen elämässä lopulta tärkeintä:

”Juotuani valkoviiniä ja käytyäni saunassa / katselen, miten laajalla vehnäpellolla sataa. / Yritän ymmärtää artikkelia suhteellisuusteorian heikkouksista. / Kuuntelen radiosta Jungia, / erityisesti kuolemasta ja kansansaduista. / Koirani haukkuu kuvittelemiaan ääniä. / Olennaista on, että tahdon rakkauttasi.”

Holapan runotuotantoa leimaa hienostunut melankolia, joka yhdistyy älylliseen pohdintaan: ”Kenen joukossa seison? / Unohdan kaiken muun, sillä sydäntäni särkee.” Tyypillistä on makro- ja mikrokosmoksen limittyminen:” Lokakuu puhaltaa minun lihani lävitse, / luut kalisevat, talvi tulee pian. / Näin on tapahtunut kolmetuhatta vuotta. / En muista miten se alkoi. Alkoi vain kylmetä.”

Tapasin Holapan vain kerran. Hän isännöi Euroopan runousakatemian illallisia. Ajatusten vaihto jäi olemattomiin, sillä minut oli ”plaseerattu” akatemian perustajan lesken, Madame Norma Bosquetin ja Belgialaisen runoilija Liliane Woutersin väliin. Ensin mainittu oli toiminut Marlene Dietrichin sihteerinä, ja siitähän juttu lähti ihan eri sfääreihin.

Madame kirjoitti osoitteensa, lähetin postikortin ja sain häneltä paketin, jossa oli hänen edesmenneen miehensä kokoelma No more me & Other poems. Ehkä jopa ihastuin Madameen, eihän hän ollut kuin neljännesvuosisadan minua vanhempi. Varastin kohtauksen romaaniini Saat toivoa kolmesti (Like 2007). Mutta asiaan.

Intohimoinen lukeminen on ollut avain kirjailijan tielle. Omasta hyllystä löytyi kahdeksan Holapan runokokoelmaa. Nostin ne eilen illalla yöpöydän lukemisiksi. Avasin Sormenjälkiä tyhjässä (wsoy 1991) ja heti osui kohdalle runo, kuin tästä päivästä kirjoitettu.

Miksi? Millä oikeudella Venus on liian kuuma,

Marsista puuttuu ilma? Amerikka on hullu, Venäjä kaoottinen,

aasialaiset tuomittuja tukehtumaan. Runoilija rakastaa,

vaikka ei saa vastarakkautta. Harvat tajuavat itsensä onnellisiksi,

elämänjärjestys on murhaa. Miksi? Olemassaolo syöksyy

yksilön läpi ja polttaa.

Valistunut orja laati muinaiset kirjoitukset. Häntä ei enää ole,

ei jää mitään tulkittavaa.

Juuri niin on ja juuri sen tähden.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Holapan suomennos: Luvassa elämä 

2. Alain Bosquetin runo… ja kolme tuntia terroristin vieressä?

…………………………………………….

Finlandiavoittaja 2016: helmiä vierähtelee joka kappaleesta

Tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan valitsi toimittaja Baba Lybeck. Hän nosti ykkössijalle Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista. Blogi ruotii kirjan lyhyesti, mutta terävästi.

Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel pestattiin Helsingin kaupunginarkkitehdiksi 1816. Viikilän romaani on hänen yöpäiväkirjansa vuosilta 1816–1840. Kirjan 213 sivua käsittää reilut kaksisataakuusikymmentä Engelin fiktiivistä muistiinmerkintää.

1. Aloitetaan kirjan nimestä. Engel mainitsee maalanneensa akvarelleja. Nyt ei ole siitä kyse. Akvarellit voi käsittää Viikilän teksteiksi. Kuva ja sana ovat yhtä. Samoin kuin akvarelli on nopeasti maalattu impressio ”alla prima”, kirjan merkinnät on syytä käsittää hetken tunnelmiksi, joita ei myöhemmin korjailla.

2. Romaanin kieli. Kirjailijan on kumottava edellinen väite. Sujuvuus ja vaivattomuuden tunne on varattu lukijalle. Kirjailijan osaksi jää ”helppo se vasta vaikeata onkin”. Viikilä on hionut tekstinsä häikäisevän hienoksi: jokaisella lauseella on merkitys. Ei mitään turhaa.

3. Proosaa vai runoa? Jos Viikilä olisi nimennyt teoksensa proosarunojen kokoelmaksi, siihen ei olisi nokan koputtamista. Proosarunon ”kantaisä” on Baudelairen Pariisin ikävä (1869). Viikilä kirjoittaa ”paremmin” ja sensitiivisemmin. Uusia näkökulmia arkisiin asioihin ja tunteisiin on niin tiheästi, että kirjaa on luettava jatkuvasti kertaamalla. En muista koska olisin käyttänyt vastaavan mittaiseen kirjaan yhtä paljon aikaa.

4. Rakenne. Teksti kulkee kronologisesti ja päiväkirjaratkaisu jäsentää Viikilän tiheää kieltä. Lyhimmät kappaleet ovat kahden rivin mittaisia. Pisimmät merkinnät reilun sivun. Kielellä on rytminsä, mutta metatasolla se koskee koko teoksen rakennetta.

5. Tarina. Teos ei pyri tarinalliseen jännitteeseen vaan intensiivisyys syntyy aforistisista kiteytyksistä, helmistä, joita vierähtelee joka kappaleesta. Lopulta kaiken summasta kasvaa vahva sanoma: Engel punnitsee koko elämäntyönsä ja suhteet läheisiin ihmisiinsä. Tekemiset ja tekemättä jättämiset, niiden inhimillisen arvon.

7. Lopuksi. Akvarelleja Engelin kaupungista vaatii tarkkaa lähilukua. Viikilän teoksessa toteutuu kirjailijan ja lukijan yhteistyö. Teksti syntyy uudelleen lukijan mielessä ja ruokkii oivalluksia. Oma kiteytykseni löytyy jo sivulta 12. Kokonainen kirja ja Engelin pohdinnat tiivistyvät yhteen symboliseen lauseeseen: ”Miten raskas onkaan rakentamaton kupoli tiheäksi muuratun palatsin harteilla!”

…………………………………………………

Ekstralinkeissä:

Mikko Rimminen, Finlandiavoittaja unohdettujen runojen klinikalla.

Finlandiavoittaja 2013 kertoo runoilijasta.

Runoilija romaanin aiheena: Rakkaus! Rakkaus!

……………………………………………….