Päiväkirjastani: Tarkovski, Nalle Puh ja Nasu

Monet meistä pitävät päiväkirjaa. Jotkut hyvinkin ahkerasti. Muutama päivä sitten aihe kimmautti sos-mediassa pitkän keskusteluketjun. Kuvassa oli 39 päiväkirjaa säntillisesti järjestettynä ja numeroituna. Omani olen säännönmukaisesti hävittänyt niin tyystin, että jäljellä on vain vuoden 2001 kirja. Liki 400-sivuinen, kilon painoinen, kovakantinen jötkäle.

Kurkkasin mitä olen tasan kahdeksantoista vuotta sitten kirjoittanut. Nappaan päivän merkinnöistä tähän muutaman rivin. Ehkä vastakkaiset maailmat ottavat kipinää toisistaan.

”Kaikki vaatii tietoa, perehtymisen vaivaa. Intuitiota ja intoa. Ethän voi unelmoida asiasta, johon mielikuvituksesi ei riitä. Niin moni asia jää kokemisen ja järjen ulottumattomiin – mutta ne ovat. Andrei Tarkovsin Martyrologia Päiväkirjat 1970–1981 luettu loppuun eilen. Sivut tuli käänneltyä koirankorville ja ahkerasti alleviivailtua. Tarkovski sanoo: Tulevaisuudessa ihminen tulee tekemään suurimmat löytönsä ajan ulottuvuudesta.”

Samana päivänä olen pohtinut myös runon orgaanisen kasvun periaatetta puiden tapaan. Ja liimannut viereen muutaman tekstirivin rivin leikkeen Milnen Nalle Puhista.

”Tuuli oli vastassa ja Nasun korvat liehuivat päässä kuin liput kun hän ponnisteli eteenpäin, ja tuntui, että oli kulunut monta tuntia ennen kuin hän sai korvansa Puolen Hehtaarin Metsän suojaan ja ne nousivat taas pystyyn kuuntelemaan hieman hermostuneesti myrskyn ulvontaa puiden latvoissa.

– Ajatteles, jos joku puu kaatuisi kun olemme sen alla!

– Ajatteles jos ei kaadu, sanoi Puh pitkään harkittuaan.”

Päivän postaus on tänään lyhyt. Blogin aiemmista ekstralinkeistä löydät painavampaa asiaa päiväkirjoista.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Tarkovski – rivejä neron päiväkirjasta

2. Hitler ja Etty Hillesumin päiväkirja

……………………………..

Finlandiavoittaja 2016: helmiä vierähtelee joka kappaleesta

Tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan valitsi toimittaja Baba Lybeck. Hän nosti ykkössijalle Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista. Blogi ruotii kirjan lyhyesti, mutta terävästi.

Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel pestattiin Helsingin kaupunginarkkitehdiksi 1816. Viikilän romaani on hänen yöpäiväkirjansa vuosilta 1816–1840. Kirjan 213 sivua käsittää reilut kaksisataakuusikymmentä Engelin fiktiivistä muistiinmerkintää.

1. Aloitetaan kirjan nimestä. Engel mainitsee maalanneensa akvarelleja. Nyt ei ole siitä kyse. Akvarellit voi käsittää Viikilän teksteiksi. Kuva ja sana ovat yhtä. Samoin kuin akvarelli on nopeasti maalattu impressio ”alla prima”, kirjan merkinnät on syytä käsittää hetken tunnelmiksi, joita ei myöhemmin korjailla.

2. Romaanin kieli. Kirjailijan on kumottava edellinen väite. Sujuvuus ja vaivattomuuden tunne on varattu lukijalle. Kirjailijan osaksi jää ”helppo se vasta vaikeata onkin”. Viikilä on hionut tekstinsä häikäisevän hienoksi: jokaisella lauseella on merkitys. Ei mitään turhaa.

3. Proosaa vai runoa? Jos Viikilä olisi nimennyt teoksensa proosarunojen kokoelmaksi, siihen ei olisi nokan koputtamista. Proosarunon ”kantaisä” on Baudelairen Pariisin ikävä (1869). Viikilä kirjoittaa ”paremmin” ja sensitiivisemmin. Uusia näkökulmia arkisiin asioihin ja tunteisiin on niin tiheästi, että kirjaa on luettava jatkuvasti kertaamalla. En muista koska olisin käyttänyt vastaavan mittaiseen kirjaan yhtä paljon aikaa.

4. Rakenne. Teksti kulkee kronologisesti ja päiväkirjaratkaisu jäsentää Viikilän tiheää kieltä. Lyhimmät kappaleet ovat kahden rivin mittaisia. Pisimmät merkinnät reilun sivun. Kielellä on rytminsä, mutta metatasolla se koskee koko teoksen rakennetta.

5. Tarina. Teos ei pyri tarinalliseen jännitteeseen vaan intensiivisyys syntyy aforistisista kiteytyksistä, helmistä, joita vierähtelee joka kappaleesta. Lopulta kaiken summasta kasvaa vahva sanoma: Engel punnitsee koko elämäntyönsä ja suhteet läheisiin ihmisiinsä. Tekemiset ja tekemättä jättämiset, niiden inhimillisen arvon.

7. Lopuksi. Akvarelleja Engelin kaupungista vaatii tarkkaa lähilukua. Viikilän teoksessa toteutuu kirjailijan ja lukijan yhteistyö. Teksti syntyy uudelleen lukijan mielessä ja ruokkii oivalluksia. Oma kiteytykseni löytyy jo sivulta 12. Kokonainen kirja ja Engelin pohdinnat tiivistyvät yhteen symboliseen lauseeseen: ”Miten raskas onkaan rakentamaton kupoli tiheäksi muuratun palatsin harteilla!”

…………………………………………………

Ekstralinkeissä:

Mikko Rimminen, Finlandiavoittaja unohdettujen runojen klinikalla.

Finlandiavoittaja 2013 kertoo runoilijasta.

Runoilija romaanin aiheena: Rakkaus! Rakkaus!

……………………………………………….

Kuolemaantuomitun selviytymistarina

Saksan kansallissosialistit surmasivat toisen maailmansodan aikana kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisväestöstä. Samalla saivat mennä ideologiset vastustajat, rasismin nimissä romanit, puolalaiset ja afrikkalaiset… rotuhygienia vaati poistamaan yhteiskunnasta myös homoseksuaalit ja kehitysvammaiset. Viimemainittuja natsit pitivät myös taakkana yhteiskunnalle, koska heistä huolehtiminen nieli valtion varoja. Näin kotirintama pääsi eroon noin 15 miljoonasta ihmisestä.

Nuori juutalaisnainen, 22-vuotias Marie Jalowicz Simon pakeni natseilta Berliinissä 1942. Hänestä tuli ”U-boot”, sukellusvene, joka painui maan alle ja jäi lopulta henkiin. Hänen kaltaisiaan piilottelijoita, toisten avun varassa selviytyneitä oli sodan loputtua jäljellä alle kaksi tuhatta.

Myöhemmin Marie väitteli tohtoriksi, ja hänestä tuli antiikin kulttuurin ja kirjallisuuden professori Itä-Berliinin Humbolt-yliopistoon. Hänen poikansa, historioitsija Hermann Simon painosti äitiään sanelemaan muistonsa ääninauhoille ennen tämän kuolemaa. Puretuista äänitteistä syntyi yhdeksänsataa liuskaa tekstiä, jonka Hermann litteroi 400-sivuiseksi kirjaksi toimittaja Irene Stratenwerthin kanssa.

”Sitten juoksin pakoon” kuulostaa kirjan nimenä kömpelöltä ja yksiulotteiselta. Alkuperäinen ”Untergetaucht”, Sukelluksissa, olisi moniulotteisempi ja pitkää piinaa kuvaavampi. Marie Simon toteaa itse: ”Älä mene ylempiesi luo, ellei sinua kutsuta. Näin asia oli: minä olin mennyt maan alle, ja siellä minun oli pysyttävä sodan loppuun saakka.”

Simon yrittää paeta Bulgarian kautta Palestiinaan. Epäonnistuttuaan hän palaa Berliiniin väärennettyjen papereiden turvin ja joutuu jatkuvasti liikkumaan ystäviensä ja tutun tuttujensa muodostamassa turvaverkossa. Auttajissa on yhtälailla myötätuntoisia, systeemin vastustajia kuin natsimielisiäkin. Kuka mistäkin syystä. Taistelun keskellä elämästä tulee vaihtokauppaa ja hyödyn tavoittelua. Hengissäselviäminen on lopulta oman neuvokkuuden ja onnekkaiden sattumien summa.

Simon kirjoittaa: ”Merkitsin näkymättömään päiväkirjaani suurin kirjaimin, jotka alleviivasin monta kertaa: kommunistiklaani adoptoi minut sotavuotena 1943.” Hieman myöhemmin apua tarjonneen perheen poika pakotetaan liittymään Hitlerjugendiin ja perheen äiti toteaa: ”Valitettavasti nykyään pitää pelätä omia lapsiaan, ei voi tietää mitä poika kertoo ystävilleen.”

Historiallisessa dokumenttiromaanissa myös Marie Simonista piirtyy kaunistelematon kuva. Hänkin saattaa arvostella ihmisiä ennakkoluulojen ja ulkonäön perusteella eikä kaunistele sitä, ettei kavahda alistamista ja hyväksikäyttöään silloin, kun se auttaa selviytymään kiperästä tilanteesta. Valehtelu on elinehto. Tarinoiden runsautta ja käänteitä lävistää yksi pysyvä teema: nälkä. Ruoka on kortilla kaikille, ja nokkimisjärjestyksen pohjalla on ylimääräinen ja autettava ihminen.

Marie Simon kertoo tarinansa värittämättä, toteavasti ja ilman illuusioita. Natsit, SS ja Gestapo todetaan murhaajiksi, mutta pakkotyöstään Siemensin tehtailla ja esimiehistään Simon kirjoittaa: ”Miten tämä kauhea juutalaisvaino saattoi syntyä? Eihän täällä oikeastaan ole antisemiittejä, ihmiset ovat kaikki täällä mukavia.”

Otto Lappalaisen suomennos on sujuvaa luettavaa vaikka kritisoin nimeä. Arvostettu saksalainen historialehti Damals valitsi kirjan vuoden parhaaksi historiateokseksi 2014. Hermann Simon on tehnyt valtavan työn penkoessaan arkistot ja varmistaessaan äitinsä kertomuksen faktat. Kirjan loppuun on liitetty mittava henkilöluettelo selvityksineen. Marie Jalowicz Simon kuoli 1998.

Kenelle suosittelen kirjaa? Niille, jotka haluavat aina tietää enemmän. Ja erityisesti heille, joilla on Aate – niin suuri, että se voisi vaatia hengen. Oman tai jonkun toisen.

…………………………

Olen tainnut jakaa vuosien takaisen ekstralinkin aiemminkin: ”Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä” antaa lisää lukusuosituksia. Huomatkaa myös kuva natsien surmaamasta Milena Jesenskásta. Hän on näyttelijä Krista Kososen kasoisolento.

………………………..

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kun kirjalla on kiinnostava nimi, siitä kertovaan juttuun ei kannata muuta otsikkoa harkita. Mia Kankimäki jätti 38-vuotiaana päivätyönsä ja lähti jäljittämään tuhannen vuoden takaista, japanilaista Heian-kauden hovinaista Sei Shōnagonia. Japanin kulttuuria ja nykypäivää käsittelevä kirja julkaistiin 2013.

Kankimäki on työskennellyt eri kustantamoissa mainos- ja kustannustoimittajana. Pitkäaikaisen harrastuksensa myötä hän on valmistunut myös Sogetsu-ikebana-kolukunnan opettajaksi. Sei Shōnagon -tutkimusprojekti vei hänet Japaniin, Lontooseen, Thaimaahan ja lopulta viimeistelemään kirjaansa Normandiaan.

Meillä kaikilla lienee ”Sitten kun” -haaveemme. Kankimäki uskalsi toteuttaa unelmansa ja lähti vuoden vuorotteluvapaalle, ensin Kiotoon sieltä ketään tuntematta ja Japania osaamatta. Hän kirjoittaa:

”Yli kymmenen vuotta sitten aloin vaihtaa ajatuksia 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin kanssa. Luin hänen teoksensa Makura no sōshi eli Tyynynaluskirja jollain japanilaisen kirjallisuuden kurssilla ja rakastuin oitis.”

Tyynynaluskirja (The Pillow Book) tunnetaan muistikirjana, jossa Sei kuvailee ajatuksiaan ja tuntemuksiaan hovissa keisarinna Fujiwara-no-Sadakon seuranaisena. Kirjan kuuluisinta antia ovat listat, joita Sei laati terävistä havainnoistaan. Esimerkkejä Inhottavista asioista:

”Pitäisi jo kiireessä lähteä, mutta vieras vain jatkaa jutusteluaan. / Kun huomaa, että mustekiveen on tarttunut hius. / Vanhat ihmiset, jotka vierailulle tullessaan ensin pyyhkivät viuhkallaan pölyt lattialta ennen kuin istuvat sille. / Kadehtia toisia ja valittaa omasta kohtalostaan. Puhua ihmisistä pahaa. Miten inhottavaa! / Ihailija on tullut salaiselle vierailulle, kun koira alkaa haukkua. Sitä haluaisi tappaa otuksen. / Itseään esille tuovat ihmiset. / Tulokkaat, jotka ovat tietävinään kaiken. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät sulje liukuovea jäljessään.”

Sei Shōnagonissa Kankimäki kokee löytäneensä sielunsisaren, aikansa modernin naisen, jonka havainnot elämästä voisivat olla Virginia Woolfin. Kirjassaan hän limittää rikkaasti Japanin vanhaa kulttuuria, idolinsa tekstiä ja oman elämänsä tapahtumia ja pohdintoja.

Kankimäki kirjoittaa erittäin sujuvasti ja saa rakennetta pirstomalla tietokirjamaiseen otteeseensa eteenpäin kuljettavaa jännitettä. Kirjailijan persoona on koko ajan poikkeuksellisen vahvasti läsnä… mutta se ei riitä, jos kadonneen kulttuurin kiehtovuus ja sen estetiikka eivät kiinnosta. Minua kiinnostaa. Shōnagon kirjoittaa ilahduttavista asioista: ”Hienosti toteutettu, naiselliseen tyyliin tehty maalaus kuvarullassa, ja sen ympärillä kauniilla käsialalla kirjoitettua tekstiä.” Niin turhaa, niin tärkeää.

Aikansa hovinaisen merkintöihin on soviteltu myös eroottista vapaamielisyyttä, mutta itse asiassa kyse lienee enemmän siitä, että Shōnagon oli poikkeuksellisen älykäs ja itsenäinen – ja halusi myös muistiinpanoillaan korostaa tätä.

Kankimäki kysyy tuhannen vuoden takaiselta ystävältään: ”Miten kirjoitit kirjan, joka sijaitsee jossain fiktion ja historiallisen todellisuuden kiehtovassa risteyksessä?” Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on aivan samalla asialla:

”Sei, aivan kuin puhuisit juuri minulle, vuosituhannen takaa. Luulen, että ystävänikin pitäisivät sinusta, jos vain sinusta tietäisivät: kaikki haluaisivat hengata kanssasi, kutsua tyttöjen iltoihin. Tiedän mitä tarkoitit kirjoittaessasi, että täysikuu saa kaiken tuntumaan vähän surumielisemmältä, merkityksellisemmältä, voimakkaammalta. Huumaavalta tuoksuvia asioita, Sei: Lumisen talvitakin halaus eteisessä.”

…………………………………….

Älä unohda blogin ekstralinkkiä, josta löytyy Yoshida Kenko ja elämää isompi totuus.

…………………………………….

Aavistan, että jossain on virhe mutten tiedä missä

Äiti siirtyi ajasta iäisyyteen reilun 85 vuoden ikään ehtineenä 15.6.2014 klo 8.40. Kuolemasta käytetään usein aikaan liittyviä kiertoilmaisuja: ” Aika jätti. Hänen aikansa tuli täyteen…” Raamattu puhuu usein ”iankaikkisuudesta”.

Surun ja menetyksen tunteisiin sekoittuu väistämättömyyden kokemuksia ja iloa elämän jatkumisesta lapsenlapsissa. Nostan tähän päivityksen parin vuoden takaa. Siinä aikaa ja elämän illuusiota tarkastellaan fyysikon ja runoilijan, Fernando Pessoan näkökulmasta. Blogi palaa uusiin päivityksiin aikanaan – juhannuksen jälkeen.

Pöytälaatikkoon kertyi muutama kello. Keräsin kirppareilta lisää kunnes viisikymmentä tuli täyteen. Aikaa kului kaksitoista vuotta. Plus ne kolme, kun mietin mitä loppuun käytetyllä ajalla tulisi tehdä. Lopulta tungin kellot kantikkaaseen lasimaljakkoon. Nyt ajan illuusiota sopii tarkastella puolelta jos toiselta.

Aikojen alussa aika oli karkeata tavaraa, jota auringon nousu ja lasku paloitteli. Sekunti määriteltiin jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta eihän sille käyttöä ollut. Vasta 1600-luvulla tähtitieteilijät alkoivat tarvita niin hienojakoisia määreitä, että sekunnitkin pilkottiin.

Fysiikka määrittelee ajan tapahtumien välisenä etäisyytenä aika-avaruuden neljännellä akselilla. Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria esittää kaareutuneen aika-avaruuden käsitteen: eristetyssä järjestelmässä ajan kuluessa eteenpäin entropia eli haje kasvaa, joten sen lisääntymisestä voidaan päätellä ajan suunta.

Jotkut esittävät, ettei aikaa ole. Väärä illuusio syntyi, kun ihmiset oppivat mittaamaan ”aikaa”. Kun hiekka valuu tiimalasissa, se vain siirtyy paikasta toiseen. Aika pysyy paikallaan ja on siis ikuisuuden mittainen. Ajan suuretta voisi paremminkin etsiä eri paikoista ja niiden suhteista toisiinsa.

Portugalilainen runoilija Fernando Pessoa (1888 – 1935) pohtii Levottomuuden kirjassaan ajan olemusta. Pessoa kirjoitti ”päiväkirjaa” kaksikymmentäkolme vuotta ja julkaisu koottiin hänen jäämistöstään.

Levottomuuden kirja on eurooppalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia. Muistiinpanoissaan Pessoa pohtii elämän ilmiöitä kaikilta mahdollisilta kanteilta: ”Heittäydyn välillä metafyysisiin pohdiskeluihin yhtä tunnontarkalla ja kunnioittavalla innolla kuin ihminen, joka tekee todellista tieteellistä työtä.”

Pessoan kirja on loputtoman rikas kudelma ”kaikesta mahdollisesta” mitä ihmisen päässä liikkuu. Niin innostava ja inspiroiva joka sivullaan, että muutaman rivin lainauksen poimiminen tähän tuntuu tuskalliselta.

……………………………………………………………………………

”En tiedä mitä aika tarkoittaa. En tiedä sen todellista mittayksikköä, jos sillä sellainen on ylipäätään. Sen tiedän, että kellon mittaama aika on väärä, koska se jakaa ajan jaksoihin, ulkoa. Tiedän senkin, ettei aikaa voi mitata tunneilla, koska ne eivät jaa sitä vaan mielikuvaa siitä. Unelmien mittayksikkö on myös väärä sillä niissä vain hipaisemme aikaa, joskus hitaammin joskus nopeammin, ja se elämmekö kaiken nopeasti vai hitaasti riippuu ajan kestosta josta en tiedä mitään.

Väliin tuntuu, että kaikki on valhetta ja että aika on pelkkä kehys johon tungetaan kaikki joka on sille vierasta. Kun muistelen mennyttä elämääni, huomaan että ajat sijoittuvat täysin järjettömille tasoille ja korkeuksille ja että saatan olla nuorempi tilanteessa, jossa olen saavuttanut kunnioitettavan 15 vuoden iän, kuin silloin kun istun lapsena leikkikalujen keskellä.

Aavistan, että jossain on virhe mutten tiedä missä. Tuntuu kuin olisin taikatempussa, missä tiedän jo ennalta tulevani huiputetuksi, mutten näe mitä tekniikkaa tai apuvälineitä siihen käytetään. /…/ Mietin ovatko saman ajan vievät liikkeet, kuten se että poltan savukkeen, kirjoitan tämän kappaleen ja ajattelen epäselvästi, todella yhtäaikaisia. /…/

Ovatko huomioni tyhjänpäiväisiä? Ovat tietenkin. Ovatko ne pelkkiä mielikuvitusleikkejä? Pakko myöntää. Mutta mikä on se joka mittaa meitä mittaamattomasti ja ottaa meidät hengiltä vaikkei ole itsekään olemassa?”

……………………………………………………………………………

EXTRALINKIT

1. Andalusialainen koira julkaisi Levottomuuden kirjan Sanna Pernun suomentamana ja Priit Pärnin kuvittamana 1999. Kirjoitin blogiin Pessoasta aiemmin 20.10.2010. Juttu löytyy linkistä.

2. Linkitin aiemmin FB-sivulleni runon, jonka tein äitini päiväkirjamateriaalista hänen täytettyään 83 vuotta. Tässä linkki vielä kerran.

”Pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta”

Ketjutan vielä juttua lehdistöstä ja heitän Perjantairunon paikalle Charles Baudelairen (1821–1867) mielipiteen. Moninaisten kirjallisten ansioidensa ohella häntä voisi pitää myös proosarunon eurooppalaisena ”isänä” tai ainakin lajiksi luettavan tyylin uudistajana.

Charles Baudelaire (1821–1867)

Baudelaire tunnetaan parhaiten runokokoelmastaan Pahan kukkia (1857) Henkilökohtaisessa elämässään ja tuotannossaan hän toteutti kapinallisen taiteilijan myyttiä tinkimättä ja kyseenalaisti aina katkeruuteen saakka vallitsevia käytäntöjä ja arvoja. Vastapainona olivat estetiikan, kauneuden ja moraalin pohdinnat. Jos hänen persoonaansa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ”ristiriitainen”.

Baudelairen päiväkirjat sisälsivät muistiinpanoja, ideoita ja luonnoksia keskeneräisiksi jääneisiin teoksiin. Kirjailijan kitkerä mielipide lehdistöstä on julkaistu 1887. Eila Kostamon suomennos ensimmäisen kerran 1972, teoksessa Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Vaikuttaako teksti tutulta, mikä… vai onko mikään muuttunut 130 vuoden jälkeen? Kannattaa lukea toisenkin kerran:

”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.

Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma.

Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”

Perjantairuno kysyy ”Miten käy elävitten”

Ei kuollut äiti (84v.) vaikka sukua jo sairaalaan hälyteltiin. Tänään oltiin jo lääkärikäynnin jälkeen kirppiksellä kahvilla. Toistuva keuhkokuume ja vereen levinnyt pneumokokkibakteeri lienee nujerrettu.

Runon vuosi 25.10.

Elämän ja kuoleman pohdintojen tueksi tarjoan päivän Perjantairunon äidin kirjasta. Runon vuodessa on muutama säe jokaiselle päivälle ja tilaa omille merkinnöille. Ja kuten näkyy muistiinpanojen mahdollisuutta on käytetty kiitettävästi. Saattaa olla, että kirjoittamisen tarve on periytynyt geeneissä.

Kirjan painettu runo tälle päivälle 25.10. on valittu Kaarlo Kramsulta. Sanokaa mitä sanotte, mutta vanhahtavassa yksikertaisuudessaan säkeet ovat silkkaa kromiterästä. Minua viehättää erityisesti persoonallisesti taivutettu sana ”elävitten”. Rivit ovat osa runosta Mustalainen.

Kuihtuu kukka, kaatuu puu,

linnun laulu lakastuu:

niin käy elävitten.

Mitä tulee sitten?

……………………………………

Kaarlo Kramsu (s. 1855) kuoli Niuvanniemen mielisairaalassa 39 vuoden iässä. Hän oli toimittaja ja kaksi ”Runoelmaa” julkaissut runoilija.

Elämää illuusiossa

Pöytälaatikkoon kertyi muutama kello. Keräsin kirppareilta lisää kunnes viisikymmentä tuli täyteen. Aikaa kului kaksitoista vuotta. Plus ne kolme, kun mietin mitä loppuun käytetyllä ajalla tulisi tehdä. Lopulta tungin kellot kantikkaaseen lasimaljakkoon. Nyt ajan illuusiota sopii tarkastella puolelta jos toiselta.

Käytettyä aikaa, Juha Siro 2012.

Aikojen alussa aika oli karkeata tavaraa, jota auringon nousu ja lasku paloitteli. Sekunti määriteltiin jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta eihän sille käyttöä ollut. Vasta 1600-luvulla tähtitieteilijät alkoivat tarvita niin hienojakoisia määreitä, että sekunnitkin pilkottiin.

Fysiikka määrittelee ajan tapahtumien välisenä etäisyytenä aika-avaruuden neljännellä akselilla. Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria esittää kaareutuneen aika-avaruuden käsitteen: eristetyssä järjestelmässä ajan kuluessa eteenpäin entropia eli haje kasvaa, joten sen lisääntymisestä voidaan päätellä ajan suunta.

Jotkut esittävät, ettei aikaa ole. Väärä illuusio syntyi, kun ihmiset oppivat mittaamaan ”aikaa”. Kun hiekka valuu tiimalasissa, se vain siirtyy paikasta toiseen. Aika pysyy paikallaan ja on siis ikuisuuden mittainen. Ajan suuretta voisi paremminkin etsiä eri paikoista ja niiden suhteista toisiinsa.

Portugalilainen runoilija Fernando Pessoa (1888 – 1935) pohtii Levottomuuden kirjassaan ajan olemusta. Pessoa kirjoitti ”päiväkirjaa” kaksikymmentäkolme vuotta ja julkaisu koottiin hänen jäämistöstään.

Levottomuuden kirja on eurooppalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia. Muistiinpanoissaan Pessoa pohtii elämän ilmiöitä kaikilta mahdollisilta kanteilta: ”Heittäydyn välillä metafyysisiin pohdiskeluihin yhtä tunnontarkalla ja kunnioittavalla innolla kuin ihminen, joka tekee todellista tieteellistä työtä.”

Pessoan kirja on loputtoman rikas kudelma ”kaikesta mahdollisesta” mitä ihmisen päässä liikkuu. Niin innostava ja inspiroiva joka sivullaan, että muutaman rivin lainauksen poimiminen tähän tuntuu tuskalliselta.

………………………………………………………………………………………………………………

”En tiedä mitä aika tarkoittaa. En tiedä sen todellista mittayksikköä, jos sillä sellainen on ylipäätään. Sen tiedän, että kellon mittaama aika on väärä, koska se jakaa ajan jaksoihin, ulkoa. Tiedän senkin, ettei aikaa voi mitata tunneilla, koska ne eivät jaa sitä vaan mielikuvaa siitä. Unelmien mittayksikkö on myös väärä sillä niissä vain hipaisemme aikaa, joskus hitaammin joskus nopeammin, ja se elämmekö kaiken nopeasti vai hitaasti riippuu ajan kestosta josta en tiedä mitään.

Väliin tuntuu, että kaikki on valhetta ja että aika on pelkkä kehys johon tungetaan kaikki joka on sille vierasta. Kun muistelen mennyttä elämääni, huomaan että ajat sijoittuvat täysin järjettömille tasoille ja korkeuksille ja että saatan olla nuorempi tilanteessa, jossa olen saavuttanut kunnioitettavan 15 vuoden iän, kuin silloin kun istun lapsena leikkikalujen keskellä.

Aavistan, että jossain on virhe mutten tiedä missä. Tuntuu kuin olisin taikatempussa, missä tiedän jo ennalta tulevani huiputetuksi, mutten näe mitä tekniikkaa tai apuvälineitä siihen käytetään. /…/ Mietin ovatko saman ajan vievät liikkeet, kuten se että poltan savukkeen, kirjoitan tämän kappaleen ja ajattelen epäselvästi, todella yhtäaikaisia. /…/

Ovatko huomioni tyhjänpäiväisiä? Ovat tietenkin. Ovatko ne pelkkiä mielikuvitusleikkejä? Pakko myöntää. Mutta mikä on se joka mittaa meitä mittaamattomasti ja ottaa meidät hengiltä vaikkei ole itsekään olemassa?”

……………………………………………………………………………………………………………….

Andalusialainen koira julkaisi Levottomuuden kirjan Sanna Pernun suomentamana ja Priit Pärnin kuvittamana 1999. Kirjoitin blogiin Pessoasta aiemmin 20.10.2010. Juttu löytyy tästä linkistä.

Adolf Hitler ja Etty Hillesum

Eilen tuli telkasta Oliver Hirschbiegelin elokuva Perikato, jossa Bruno Gantz tekee Hitlerinä käsittämättömän hienon näyttelijäsuorituksen. Hän kykenee kaivamaan sisältään toisen persoonan. Uusilla katselukerroilla nyansseja löytyy aina lisää. Koko elokuva on millintarkkaa historiallista ja psykologista draamaa.

Eräs hyvä haltija antoi minulle kirjavinkin. Etty Hillesumin Päiväkirja 1941- 1943 löytyi nettidivarista. Kirja on muutama päivä sitten luettu ja koirankorville käännelty. Sattumalta syntynyt ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Nyt elokuva peilaa kirjaa – ja päinvastoin.

Der Untergang, Perikato. Ensi-ilta Suomessa 2005.

Elokuva fokusoi Natsi-Saksan viimeiset päivät Berliiniin ja Hitlerin bunkkeriin. Hillesumin Päiväkirja kääntää katseen yhden sivistyneen juutalaisperheen tyttären ajatuksiin.

Filmissä Goebbelsin perhe tekee itsemurhan.  Äiti Magda myrkyttää ensin omat lapsensa koska: ”Maailmassa, jossa ei ole kansallissosialismia, ei kannata enää elää.” Fanaatikot eivät kykene irtautumaan sokeasta uskostaan. On parempi kuolla kuin myöntää olevansa väärässä.

Hillesumin kirja kertoo vääjäämättömästä muutoksesta ja kasvusta kuoleman hyväksymiseen: ”Hyvä, minä hyväksyn tämän uuden varmuuden siitä, että he todella haluavat hävittää meidät täydellisesti. Tiedän sen nyt varmasti ja hyväksyn sen. Mutta en aio vaivata toisia peloillani. En aio katkeroitua, jos muut eivät käsitä mitä meille juutalaisille tapahtuu.”

Etty Hillesum Päiväkirja 1941 -1943. Otava 1984.

Hillesum käyttää sellaisia sanoja kuin Jumala ja sielu. Silti hän ei kaunistele, vaan tuo esiin myös omat heikkoutensa. Kliseisesti tiivistettynä jälkeenjäänyt Päiväkirja on kuvaus hyvän ja pahan taistelusta. Sekä ihmisen sisällä, että ulkopuolella:

”Voimakas viha saksalaisia kohtaa myrkyttää mielen. /…/ Kunnes yhtäkkiä muutamia viikkoja sitten tuli mieleeni vapauttava ajatus, joka pisti esiin rikkaruohoerämaasta kuin epäröivä pieni ruohonkorsi: jos olisi edes yksi kunnollinen saksalainen, hän olisi sen arvoinen, että häntä suojeltaisiin kokonaista barbaarijoukkiota vastaan, ja sen yhden kunnollisen ansiosta ei pitäisi vihaa kohdistaa koko kansaan.”

Hillesum kärjistää, mutta ymmärtää aikaan kiteytyneen kauhistuksen ja katkeruuden. Silti hän kirjoittaa: ”Erittelemätön viha on pahinta. Se on oman sielun sairautta.”

Päiväkirjan sivuilta löytyy jotain outoa voimaa, jota minun on vaikea selittää. Hillesum kasvoi Amsterdamissa, josta juutalaiset koottiin Westerborkin leirille, viimeiselle pysäkille ennen Aushwitzia. Etty Hillesum ei yrittänyt piiloutua vaan meni leirille vapaaehtoisesti. Sitäkään en saata ymmärtää.

”Kärsimys ja ilo… lukemattomat julmuudet, kaikki tämä sulautuu minussa voimakkaaksi kokonaisuudeksi. Hyväksyn tuon yhteyden ja alan yhä paremmin ymmärtää kaikkea, vaikka en osaisi selittää sitä vielä kenellekään. /…/ Siksi minun täytyy elää niin hyvin ja vakaumuksellisesti kuin mahdollista viimeiseen henkäykseeni saakka, niin ettei sen, joka tulee minun jälkeeni, tarvitse aloittaa aivan alusta ja ettei hänellä ole enää yhtä vaikeata kuin minulla.”

Camus, Genet ja Hitlerin epätoivo

Ihmetykseni aihe on seuraava: luen hengästyttävän hienon kirjan. Se muuttaa jotain osaa ajattelussani perusteellisesti ja pulpahtelee mieleen vuosien vieriessä. Miksi en silti tutustu kirjailijan tuotantoon enempää?

On kirjoja, joita en halua lukea uudelleen. Vuosien keräämän kultapölyn silaama illuusio saattaisi särkyä. Jean Genetin Varkaan päiväkirjaan olen tarttunut toisenkin kerran, mutta kaikki muu on lukematta.

Jean Genet (1910-1986) kuva: Brassai

Genet (1910 – 1986) adoptoitiin alle vuoden ikäisenä prostituoidulta äidiltään. Maalaisperheessä varttuneen pojan ensimmäinen vankeustuomio tuli 15-vuotiaana. Ura muukalaislegioonassa katkesi syytöksiin homoseksuaalisuudesta. Elämä jatkui varkaana, joka hankki lisäansioita itseään myyden.

Kirjailijan ura alkoi vankilassa runolla ”Le condamné a mort”. Peräkkäisistä tuomioista kasvoi niin suuri kakku, ettei sitä käynyt haukkaaminen pala kerrallaan – Genetiä uhkasi elinkautinen.

Genetin ”vaikutusvaltaiset” ystävät olivat vakuuttuneet hänen lahjakkuudestaan kirjailijana ja anoivat hänelle armahdusta. Jean Cocteaun, Jean-Paul Sartren ja Pablo Picasson vetoomus tuotti tulosta ja päätti vankilakierteen.

Genet lunasti luottamuksen ja kirjoitti maailmankirjallisuuteen päätyneen tuotannon: romaaneita, draamaa, elokuvakäsikirjoituksia ja runoutta. Suomennettuja teoksia on kertynyt kahdeksan.

Suosittelen Varkaan päiväkirjaa kaikille, jotka haluavat katsoa elämää poikkeuksellisesta kulmasta. Jos tuntuu siltä, että julkkisten ”traagiset” tilitykset ovat ohuita ja päälle liimattuja, jos tuntuu siltä, että romaanihenkilöt ovat muovisia marionetteja, joiden sisin jää tavoittamatta, silloin kannattaa tarttua Genetin kirjaan.

Varkaan päiväkirja on silkkaa autobiografiaa. Genet käsittelee petosta, koska se on moraalisesti vaikeinta ja julminta. Kaunistelematon ja raaka todellisuus hakee ympärilleen pyhyyttä ja nöyryyttä vertaansa vailla olevalla kirjallisella briljanssilla.

Albert Camus (1913-1960) Kuva Henri Cartier-Bresson.

Kirjalliset rinnastukseni kiteytyvät jutun otsikkoon. Genetissä ja nobelisti Camusissa on paljon samaa. Useimmat lukijat muistavat Sivullisen aloituslauseen. Valitaan tähän Camusin romaanin viimeinen virke:

”Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun oli vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin.” Vertauskohdaksi kappale Genetiltä. Pohdinnat moraalista ja kuolemasta käyvät yksiin:

”Tahtoisin hetkeksi kohdistaa huomion epätoivossa piilevään ylittämättömään onneen: kun ollaan yksin, äkkiarvaamatta vastatusten oman perikadon kanssa, hetkeen jolloin ollaan todistamassa itsensä ja elämäntyönsä peruuttamatonta tuhoa. Antaisin kaiken maallisen omaisuuteni – ja totisesti se pitääkin antaa – saadakseni kokea tuon salaisen epätoivon tilan, jota kukaan tuntemani ihminen ei ole kokenut. Hitler, yksin palatsinsa kellareissa, sai Saksan tappion viime hetkillä varmastikin kokea tuon puhtaan valon, hauraan mutta horjumattoman mielen kirkkauden – tietoisuuden tuhostaan.

………………………………….

On selvää, että Genetin kirja löytyy myös 22.1.2011 tähän blogiin laatimaltani Sadan kirjan listalta: http://juhasiro.fi/blogi/?p=1278