Ahdistusta Kevyt Olo -Areenalla

Tampereella on kaksi Areenaa. Uros Live -elämysareena avataan joulukuussa 2021. Pispalan Verkkopallohallissa (nykyinen Näsihalli) alettiin pelata tennistä ja keilata vuonna 1938. Nyt hallin itäpäädyssä on Olvin mainos, jossa luvataan Areenalle Kevyttä Oloa.

Lämpömittarin alta löytyy työtilani. Olen entisestä talonmiehen asunnosta otettu ja onnellinen! Mutta kuten hyvin tiedetään, elämä on aaltoliikettä – ja nyt on ahdistuksen vuoro. Tein duuneja Pyynikin trikoon punatiilitehtaalla yli kaksikymmentä vuotta. En osannut kuvitella miten koville vuodenvaihteen muutto otti, ja mitä muuta siihen voisi liittyä.

Entiseen paikkaan oli kertynyt tavaraa. Kaiken setviminen, muutto ja uuden tilan kunnostus vei pari kuukautta ja sekoitti aikatauluni. Mutta pirunko väliä ajalla on, ja kuka sitä hallitsee? Tykkään tehdä ”sisustushommia”, ja kaiken keskellä tajusin, miten etuoikeutettu olen saatuani uuden työtilan. Miten tyytyväinen pitäisi olla työkykyyn, puolisoon, tenaviin ja lastenlapsiin.

Olen neurootikko, joka ei osaa rentoutua – eikä sitä punkkuakaan voi ihan joka päivä litkiä. Yksinäisyydensietokykyni on parissa vuosikymmenessä kehittynyt hiivatin hyväksi. Korona-aikana en ole oikeastaan muuta kaivannut kuin keikkoja kirjailijaliiton residensissä Ateenassa – ehkä muutakin tuulettumista, kun voi istua tavernan pöydässä ja seurata miten elämä virtaa ohitse. Nyt ahdistuksen ja yksinäisyyden tunne yrittää vyöryä ylitse.

Hesarin jutussa 6.2. neuvotaan näin: ”Murehtimiskäyttäytymiseen voivat auttaa esimerkiksi huolihetket: huolille varataan päivästä tietty aika. Huolihetki kannattaa päättää rentoutumis- tai hengitysharjoitukseen, jotta se saa selkeän lopetuksen. Huolihetket tulevat niiden ulkopuolellakin mieleen. Silloin ne on tarkoitus huomata: aha, nyt huomaan, että minulle on tällainen huoli. Laitan sen ylös. Silloin todetaan, että nyt ei ole murehtimisen aika, palaan siihen myöhemmin.” Tätä neuvoa en halua, enkä osaa kommentoida.

Joskus ajattelin, että kaivoon tiputtuaan sinne saattaa jäädä. Nyt funtsin, että nykyhetki ei ole pysyvä tila. ”Carpe diem” – hetkeen tarttumista – en tahdo allekirjoittaa. Ihminen on kaiken summa, menneenkin, johon myös tulevaisuus voi linkittyä. Joulun kantissa, 2018, aloitin Ateenassa tarinan, josta kuvittelin lasten- ja nuorten romaania. Kun sain käsikirjoituksen tehtyä, huomasin, että se sopii yhtä lailla aikuisille. Elokuun alussa Oiva ja aikasormus ( Avain kustannus) on kansien välissä ja kaikkien ulottuvilla.

Kaikesta huolimatta – ja juuri sen tähden, mietin ajatusteni ja ahdistuksen summaa. Nappaan hyllystä runokokoelmani, jolla on provosoiva nimi: ”Elämän tarkoitus” (Like 2002). Mitä olen ajatellut yksinäisyydestä liki kaksikymmentä vuotta sitten?

S O V I TU S

Tapasin aina hallitsijoita, ihmisiä

joille on palatsi tarjolla

ennen kuin ymmärtävät edes pyytää.

Sovitin kuolinpaitaa, nyt tiedän

miten ihminen arkkuun puetaan.

Ei minusta voi Buddhan patsasta tehdä,

en jaksa elää omasta loistosta.

Joku Jumalista rakastaa minua vain enemmän

kuin ketään muuta,

tekee lopulta niin yksinäisen,

että saan kokea muuttumisen salaisuuden.

Jättää minut itsekseni.

………………………………………

Blogin ekstralinkki

1. Lauri ja Raymond vetivät elämästä saman johtopäätöksen

2. Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä

……………………………………….

Miten ihanaa olisi olla todella Älykäs

Blogi kierrättää vappuviisautta kolmen vuoden takaa. Kun työtilanne antaa myöden, tulossa on varsin mielenkiintoisia proosa-arvioita. Mutta nyt ystävät: vireetä vappua Nalle Puhin myötä, joka onkin ”Sellainen Karhu”.

Vappu vaatii oman filosofinsa. Ajatteluun innostavan ja yhden suurimmista, lähes Sokrateen veroisen. Kumpikaan ei kirjoittanut itse, vaan muut merkitsivät muistiin heidän ajatuksensa. Näin Nalle Puh: ”Minun kirjoitustaitoni on Horjuva. Kirjoitus on kyllä sinänsä hyvää, mutta se Horjuu, ja kirjaimet menevät vääriin paikkoihin.”

Nalle Puhin tarinat kirjoitti englantilainen Allan Aleksander Milne (1882 – 1956) matemaatikko, toimittaja ja kirjailija. Milne kirjoitti runokirjoja lapsille, esseitä, salapoliisiromaanin, 25 näytelmää, omaelämäkerran ja kaksi Winnie The Pooh -kirjaa. Antaa ”puolen hehtaarin” porukan lausua pari ajatusta vapuksi. Ensimmäiset otteet kirjasta Nalle Puh rakentaa. Viimeinen kirjasta Nalle Puh.

”No niin”, sanoi Kani, ”olen Organisoinut nämä Etsinnät ”

”Mitä olet tehnyt?”

”Organisoinut. Se tarkoittaa sitä että jos ja kun etsitään niin kaikki eivät etsi samasta paikasta yhtä aikaa. Sinun pitäisi etsiä ensin Kuuden Männyn luota ja edetä sieltä kohti Pöllön taloa jossa tapaat minut. Käsitätkö?”

”En”, sanoi Puh. Mitä?”

”Tavataan Pöllön talolla noin tunnin kuluttua.”

”Onko Nasu mukana Orbanisoinnissa?”

”Kuten kaikki muutkin”, sanoi Kani ja häipyi.

………………………………………….

”Viime kädessä”, sanoi Kani itsekseen, ”Risto Reipas joutuu turvaamaan minuun. Hän pitää Puhista ja Nasusta ja Ihaasta ja niin pidän minäkin, mutta heillä ei ole Älyä. Ei mainittavasti. Ja hän kunnioittaa Pöllöä, sillä on vaikea olla kunnioittamatta henkilöä, joka osaa kirjoittaa TIISTAI, vaikka hän kirjoittaakin sen väärin; mutta pelkkä kirjoittaminen ei riitä. Tulee päiviä jolloin ei ole mitään väliä osaako kirjoittaa ’tiistai’

………………………………………..

Äkkiä Risto Reipas alkoi kertoa Puhille maailman asioista, Kuninkaista ja Kuningattarista jotka olivat ihmisiä, ja Summista jotka olivat jotain, ja Euroopasta joka oli paikka, ja saaresta meren keskellä jonne laivat eivät koskaan päässeet, ja miten tehdään Imupumppu (jos on tarvis), ja Ivanhoesta ja muista ratsastavista ritareista, ja mitä Brasiliasta saadaan. Ja Puh nojasi yhteen kuudestakymmenestä-jotain puusta käpälät sylissä ja sanoi ”Ai” ja ”Olisikohan” ja ajatteli miten ihanaa olisi olla todella Älykäs ja ymmärtää asioita.

…………………………………………

Ilman Puhia seikkailusta ei tulisi mitään”, sanoi Kani juhlallisesti teroittaessaan kynäänsä. ”Ai”, sanoi Nasu ja yritti peittää pettymyksensä. Mutta Puh meni nurkkaan ja sanoi tyytyväisenä itsekseen: ”Ei Mitään ilman minua! Minä olenkin Sellainen Karhu.”

…………………………………………

 ”Älä pelkää” Ekstralinkissä hamsterin vappujuomat ja yksi maailman parhaista satukuvittajista.

Kirsi Kunnas on Herra Haitula – ja paljon muuta

Akateemikko, kirjailija ja suomentaja Kirsi Kunnas täytti 90 vuotta 14.12.2015. Ikonin asemaan kiteytynyttä kirjailijaa on juhlittu yleisötilaisuuksissa pitkin syksyä, viimeksi synttäriviikonlopun perjantaina Tampereen Vapriikissa.

Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä, Vapriikki 12.12.2014 (Kuva: Emilia Välipakka)
Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä, Vapriikki 12.12.2014 (Kuva: Emilia Välipakka)

Sankari itse ei esittelyjä kaipaa, mainitsen vain kymmenkunta aikuisten- ja lasten runoteosta, aapisen ja raamatunkäännöstyöryhmän, sekä merkittäviä suomennostöitä, joista erityisesti Lorca-käännökset ovat olleet itselleni tärkeitä. Palkintolistalta löytyy pari tusinaa huomionosoitusta.

Kunnas on vireä ja suurta suosiota nauttiva esiintyjä edelleen. Niin myöskin omassa juhlassaan. Hän luki runoja ja paljasti, että Ylen kuuntelijoiden suosikkirunojen nettiäänestyksen voittanut Tunteellinen siili on hänen omakuvansa vuosien takaa. ”Mutta en mää enää sellainen ole”, hän kuittasi.

Kävi myös selväksi, että Kunnas on luonut Tiitiäisen satupuun Herra Haitulan kestävämmäksi alter egokseen. Kirjallisuudentutkija, professori Leena Kirstinä kirjoittaa julkaisemassaan Kirsi Kunnaksen tuoreessa elämäkertateoksessa Sateessa ja tuulessa: ”Kirsi on paljastanut omasta elämästään eloisia yksityiskohtia, mutta karttanut niiden auki selittämistä. Näin hän on halunnut varjella omien lukijoidensa vapautta tulkita teoksia.”

Kirsi Kunnaksen 90-vuotisjuhla, Vapriikin Valssi-ravintola 12.12.2014
Kirsi Kunnaksen 90-vuotisjuhla, Vapriikin Valssi-ravintola 12.12.2014

”Haitula on Kunnaksen Tiitiäisen satupuusta alkaneen runouden avainhahmo”, Kirstinä jatkaa. ”Haitulan neljään runoon sisältyy monia teemoja, kuten luovuus, saturunous, mielikuvitus, rationaalisuus, irrationaalisuus, loppumattomuus, ja ne muodostavat koko tiitiäiskirjallisuuden perustan.” Haitulan persoonan määreitä Kunnas itse kutsuu surrealistiseksi abstraktioksi. Se, että Maija Karma piirsi Haitulan mieheksi, ei ole Kunnasta haitannut.

Muiden esitysten muassa itselläni oli kunnia lukea päivän sankarille runo, jonka olin poiminut hänen tuotannostaan. Varsin mielenkiintoisin perustein valitsin tekstin Olen kaatanut seinät, vuonna 1953 ilmestyneestä kokoelmasta Tuuli nousee.

Puheessaan Kunnas kertoi, miten äärettömän jatkumon idea on kiinnostanut häntä aina. Piin lukuarvo, tai toistuva kuva, kuin kahden peilin välissä seisova ihminen, jonka kasvot monistuvat loputtomiin. Hän on kertonut myös ”maailmankaikkeuden energiasta”, joka virtaa ihmiseen.

Kirsi Kunnas 90-vuotisjuhlassaan. Vapriikki 12.12.2014. (Kuva: Emilia Välipakka)
Kirsi Kunnas 90-vuotisjuhlassaan. Vapriikki 12.12.2014. (Kuva: Emilia Välipakka)

Myös useat kollegat ovat maininneet miten he ovat kokeneet kirjailijantyönsä luovuuden välikappaleeksi. Joko niin, että heidän kirjoittamansa teksti pistää kysymään, olenko minä tuon tehnyt. Tai niin, että tekstin henkilöt alkavat ohjailla tapahtumia suuntaan, josta tekijällä ei ole ollut aloittaessaan harmainta hajua. Raymond Carver on kirjoittanut, miten novelli voi lähteä syntymään vain yhdestä itsepintaisesta lauseesta, joka ei jätä rauhaan.

Runossaan Kunnas kirjoittaa otsansa kaaresta, miten hän on ”kupooli sanan tulla”. Ja huomatkaa viimeisen rivin tiukka veto, subjektin ja objektin paikanvaihto, jolla runoilija ikään kuin pudottaa runonsa lukijan syliin ja tempaa hänet osaksi tekstiä.

OLEN KAATANUT SEINÄT

Olen kaatanut seinät

tuulien tulla,

kuin pylväs kattoa kohotan

tuulien tulla.

 

Ja tuuli nousee

pilarina nostaen katon taivaan holvistoksi

ja otsani kaaren kaareksi sinne

niin että kupooli olen sanan tulla

ja soida ja huminoida

sen alla

 

ja sävel nousee

ja laskee ja linnut kantavat sitä

kuin verkkoa kimmeltävää

niin että puihin puhkeavat kukat

ja kaste ja valo ja tuoksu

silmissäs on

…………………………………………..

Kaverini täyttää 80 – yhä ilman housuja!

On syytä päivittää yli kolmen vuoden takainen juttu. Aku Ankka täyttää 80 vuotta. Walt Disney keksi tyypin 1934 ja animaattori Richard Lundy loi ideasta piirroshahmon.

………………………………………………………………………………………………….

Ensimmäinen Aku Ankan näytenumero ilmestyi Suomessa 5.12.1951. Lehteä myytiin 34 000 kappaletta. Nyt Aku Ankka on Suomen suurin viikkojulkaisu, jota lukee viikoittain yli miljoona ihmistä.

Väkilukuun verraten missään muualla maailmassa ei lueta Disneyn sarjakuvia yhtä paljon kuin meillä. 60 vuotiaasta Akusta on kasvanut kansallinen instituutio. Rikas kieli on saanut kiitosta. Helsingin yliopisto antoi vuonna 2001 Akulle Kielihelmi-palkinnon. Kääk!

Kansainvälistä kuuluisuutta on kertynyt urbaanilegendalla, jonka mukaan lehti kiellettiin Suomessa housuttomien päähenkilöiden vuoksi.

Meille Akusta on tarttunut huomaamattomia asioita: rahan väri on vihreä, tiedämme miltä paloposti näyttää ja pavut ovat kurjaa ruokaa. (ainakin Tupun, Hupun ja Lupun mielestä)

Mikki Hiiri on rehti, reipas ja särmätön sankari. Sopii jenkkien suosikiksi. Aku on kovan onnen soturi, jonka hyvät hankkeet lentävät aina pyrstölleen. Ankka on kohta eläkeiässä, eikä ole kyennyt säilyttämään ainoatakaan työpaikkaansa vaan räpiköi yhä pätkätyöstä toiseen.

Kyllä tässä on lapsuuden kaverille onnittelurunon paikka. Miten me olisimme selvinneet ilman tätä solmiokauppiasta ja skunkkiöljytehtaan tölkinsukijaa. Tsemppiä Aku!

Aku Ankka on yhä työtön – tai pätkätyöläinen

hän on työskennellyt Kattivaaran margariinitehtaalla

Roope Ankan rahasäilössä kolikonkiillottajana

antiikkikauppiaana, avaruusapinan viihdyttäjänä

imurikauppiaana, ilmataksin kuljettajana

kalatarkastajana, koekaniinina, koiravahtina

lampputehtaan katkaisinnaruasentajana, lehmipoikana

oopperan apulaisena, perunamaan kääntäjänä

poliisina, pormestarina, parturina, pähkinämyyjänä

rankkurina, rantavahtina, retiisinviljelijänä, rokkitähtenä

seppänä, salapoliisina, sateentekijänä, savulentäjänä

skunkkiöljytehtaan tölkinsulkijana, solmiokauppiaana

talonmiehenä, talojen purkajana, testikasettien kuuntelijana

tomaatinviljelijänä, tutkimusmatkailijana ja vakoojana

sekä sadoissa muissa duuneissa

joissa äkkipikainen luonne saa aina potkut pyrstöönsä.

………………………………………………………….

Palkittuja, ja vähän muutakin asiaa

Kirjoitin tänne yli kolme vuotta sitten, että Pirkanmaan sopisi brändätä itseään Suomen lastenkirjallisuuden keskuksena. (linkki) Palaan asiaan nyt, kun perusteet näyttävät vain vahvistuneen.

Kuva: Aino Havukainen & Sami Toivonen. Risto Räppääjä saa isän.

Topelius-palkinto on perustettu jo 1946. Suomen nuorisokirjailijoiden tunnustus jaetaan vuosittain. Kolme peräkkäistä palkintoa on napsahtanut pirkanmaalaiselle kirjailijalle: 2011 Kirsti Kuronen, 2012 Jukka-Pekka Palviainen, 2013 Salla Simukka.

Entä Finlandia Junior? Vuonna 2009 ehdokkaana Siiri Enonranta, 2011 voittaja Vilja-Tuulia Huotarinen, ja 2012 ehdokkaana Karo Hämäläinen. Samana vuonna Kirjallisuuden valtionpalkinnon sai Tuula Kallioniemi.

Anni Polva -palkinto jaetaan joka toinen vuosi lastenkirjasarjassa julkaistulle teokselle: 2009 sen sai Sari Peltoniemi, 2011 Anneli Kanto. Plättä-palkinnon äänestävät edellisen vuoden sadosta nuoret itse. Viime vuonna sen kuittasi Anneli Kanto yhdessä Sinikka & Tiina Nopolan kanssa.

Lastenkirjainstituutti toimii Tampereella. Vilja-Tuulia Huotarinen opettaa Viita-akatemian lasten- ja nuorten sanataidekoulussa. Myös Yöstäjä ry kehittää ja edistää Pirkanmaalla lasten ja nuorten sanataiteen opetusta.

Toimintaa verkossa: suositun Grafomania-blogin päivittäjät ovat valtaosin pirkanmaalaisia kirjailijoita. Päivi Heikkilä-Halttunen on lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko. Hänen kattava bloginsa Lastenkirjahylly korvaa sitä aukkoa, jonka printtimedia jättää lastenkirjojen kritiikkiin.

Tällainenkin tiivistelmä tuli kasattua, mutta ei julkaisuja kannata tiirailla yksinomaan palkintolistojen läpi. Todetaan nyt kuitenkin, että Pirkanmaan kirjallisuus on koko rintamalla kovassa vedossa. Saa haastaa.

Lopuksi tuorein uutinen: suvun nuorin, pojan perheen Saima Kerttu Amanda (kohta 8kk) on tänään oppinut etenemään konttaamalla.

……………………………………………

Kuva: Aino Havukainen & Sami Toivonen, Risto Räppääjä saa isän.

Kirjailija, jota ei Otava oikaissut eikä WSOY potkaissut

Vuoden ensimmäinen juttu lähtee kaukaa ja kertoo maisen kunnian katoamisesta. On vaikea arvioida teeman ”kiinnostavuusastetta”, mutta lopun arkistolöytö on mitä mainiointa materiaalia täällä jatkamalleni Unohdettujen runojen klinikalle.

Jalmari Finne (11.8.1874 – 3.1.1938) kuoli liki päivälleen 74 vuotta sitten. Hän oli oman aikansa l´uomo universale, renessanssi-ihminen, joka tänä päivänä muistetaan ensisijaisesti Kiljusen herrasväki -kirjasarjastaan. Eikä sitäkään voi vähäisenä saavutuksena pitää.

Jalmari Finne, Kiljusen herrasväki.

Finne ehti moneen: Kiljusten lisäksi syntyi romaaneja yli tusina, näytelmiä kymmenkunta, Pitkäjärveläiset on yhä kesäteattereiden vakiokamaa. Novelleja, artikkeleita… suomennoksia ranskan- ja saksan kielestä. Finne toimi ohjaajana Suomalaisessa teatterissa, johtajana kahdessa muussa, harrasti sukututkimusta, säveltämistä ja grafologiaa. Hän oli myös historioitsija, joka aloitti Suomen asutuksen yleisluettelon laatimisen.

Aikalaiset arvostivat Finneä. Kuusikymmenvuotisjuhlat Kangasalla olivat kansallinen merkkitapaus. Vieraita saapui ympäri Suomea: ”Nimismies Neronen toimittaa kirkon ovelle poliisin, joka pitää tietä auki kutsuvieraille, jotka ensiksi saavat tulla kirkkoon. Maantielle on tilattu kaksi liikennepoliisia, jotka järjestävät autojen parkkeerauksen…”

Finne kirjoittaa rouva Minna Friskille missä järjestyksessä kirkossa istuvat presidentti Kyösti Kallio, maaherra, valtionarkistonhoitaja ja pappissääty… Saarnan jälkeen seuraa teatteriesitys ja ”Yöllä sunnuntaina vasten sytytetään merkkitulet kaikissa Hämeen pakanuudenaikaisissa linnoituksissa, jotka ovat korkeilla paikoilla. Seitsemäänsataan vuoteen ei näitä valkeita ole käytetty.”

Kirjailijan äitikään ei jäänyt juhlallisuuksista paitsi, kun ”Englannin lähettilään rouva Sperling laski äitini hautalaatalle kimpun tummanpunaisia ruusuja.”

Kirjailija itse lahjoitti seurakunnalleen viisisataakiloa painavan kromiteräksisen kirkonkellon, johon oli valettu teksti: ”Herra, anna meille voimaa rakastaa Hämeenmaata kaikella työllä ja toimellamme niin että viimeisenä tilinteon päivänä meidät siinä nuhteettomiksi löytäisit.”

Koko Finnen pitkä kirje hengästyttävine kunnianosoituksineen, airueineen ja tuomiorovasteineen löytyy vuonna 2003 julkaistusta kirjasta Augustan tanssikenkä. Eräitä Pirkanmaalla eläneitä kynäniekkoja 1811 – 1944. Sana-assemblaaseja, toisten aineista värkännyt Kari Aronpuro.

Taiteilijan valtiomiesmäistä juhlintaa on vaikea kuvitella tämän päivän maailmaan. Nyt kansallissankareina juhlitaan siiderihiprakassa presidenttiä halailevia kiekkoilijoita ja postimerkkiin pääsee ”ilmaveivillä”.

Jalmari Finne.

Lopuksi onnitteluruno, jonka Ilmari ”Iki” Kianto kirjoitti myöhästyneensä tervehdyksenä kollegalleen. Varsinainen arkistojen aarre sekin. Ja osoittaa, että jotkin asiat sentään säilyvät:

”Suomussalmen sulttaanin, Ryysyrannan ruhtinaan, Turjanlinnan ja Hölmölän kaanin tervehdyssanat 60-vuotta täyttäneelle ammattiveljelleen Jalmari Finnelle anno Ukko Petri 1934.

Post festum:

Tuhattaituri Jalmari Finne, / Sinä et ole professori Rinne, / Sillä sinulla on kirjava kistu, / siis lukkojen takana et istu — / On arkussasi ain tavaroita, / On kultaa ja messukasukoita, / Kirkonkelloja ja kirnuvoita, / Joita ilman torakoita / Sinä lahjoittelet muille, / Sinun armosi siunatuille, / Ettäs olet sinä ainokainen, / Rikas juutas kuin juutalainen, / Mikä poikkeus on kirjailijoissa, / Jotka rämpivät kurjuuden soissa, / Ja joilla ei ole kymppiä köyhälle antaa, / Vaan saavat omnia meansa kantaa / ollen säännöllisesti Aleksis Kiveä, / Tosin vailla suurta nimeä, / Itse asiassa Kiveäkin korkeemmat, / Omasta mielestänsä tärkeemmät, / Kuten kaikki sen tiedämme, / Jotka Kordelinia siedämme!

Oi onnen mykrä, sinä Jalmari, / Sinä Finne – Fennicus – Filmari, / Nyt yhtä vanha kuin Kalmari / Tai niin kuin Ego Ipse Ilmari, / Olet Ruhtinas taiteilijain parvessa, / Sulla on kilikello sarvessa, / Voit ajaa vaikka isvossikalla / Ja sinua ei vikuuta halla, / Kuten yritti Eino Leinolle kerran, / Kun hurrasi hän päivän verran / Ja lähetti ajurin Otavasta pennejä perimään — / SINUN lakeijasi ei mene kerimään!

Sinä kehräät kuin Egyptin kissa / Anitshkovan palatsissa, / Näet ihania itämaisia unia / Ja itse munit kultamunia — / Sinua ei Otava oikaise / Eikä W.S.O.Y potkaise / Ja sulle merkitsee hölynpölyä, / Jos opus jää painamatta, / Et nosta suurta mölyä / Tuli tai jäi tulematta / Romaani se uusi — / Sinä kauniisti korjaat luusi, / Suhdittelet suusi… / Ja sulla palaa aina joulukuusi!”

…………………………………………………………………………………………

Omnia mea = kaikki mitä omistan, Ego ipse = minä itte.

Tulos vuosikymmenten takaa: kuwaraamattu ja Gustave Doré vastaan Muumit: 6 – 0

En pitänyt pienenä kömpelöistä ja ilmeettömistä Muuminpylleröistä. Myöhemminkään ei ole tullut tutustuttua, joten otusten maailma jäi vieraaksi. Menetin varmasti jotain. Kolmannen ikävuoden kieppeillä fanitin Porsas Urheaa, Pöllö Pököpäätä ja Kissa Kirnauskista. Teksti Martti Haavio, kuvat Asmo Alho. Ja ennen kuin opin lukemaan, selailin ahkerimmin raamattua vuodelta 1886. ”Warustettu 230:llä Gustave Dorén piirtämällä kuwalla.”

Gustave Dorén kuvitusta Punahilkka -satuun.

Epäilemättä Dorén tekemät kuvat ovat maailman laajimmin levinneitä. Hän kuvitti aikanaan kaikkea Dantesta Don Quioteen ja satuihin. Dramatiikkaa ja nyansseja ei puuttunut koskaan. Huomaa kuvan Punahilkan isoäidin sängyn alle luikahtava kissa. Ja mitä mahtaa varista peitteelle auki revähtäneestä rasiasta. Veikkaan nuuskaa.

Pidin Pecos Billistä, mutta en lukenut Tex Willeriä. Ahmin Viidakko -sarjakuvat, mutta en kiinnostunut Korkeajännitys -lehdistä. Jerry Cottonin kohdalle jäi musta aukko. Kun romaanit alkoivat kulua käsissä, löysin Tarzanit. Robinson Crusoe oli kuitenkin yli kaiken. Daniel Defoe julkaisi kirjan 1719, ja sitä on kutsuttu maailman ensimmäiseksi bestselleriksi.

Pohjustuksen jälkeen pääsen asiaan. Eli blogiin nimeltä Lastenkirjahylly. Taisin poiketa edellisen kerran hyllyllä, kun Päivi Heikkilä-Halttunen, eli ”Rouva Huu”, alkoi juttujaan kirjoittaa: ”Lastenkirjahyllyssä arvioidaan uusia lasten- ja nuortenkirjoja, mutta pyyhitään välillä pölyjä myös vanhoista klassikoista.”

Päivitin juuri tietojani blogista, joka on lajissaan ainutlaatuinen. Uusia kirja-arvioita on tänä vuonna (7.9. mennessä) kertynyt jo 132. Aktiivista ja asiantuntevaa. En oikeastaan kuulu varsinaiseen kohderyhmään, mutta suosittelen niille, jotka kuuluvat. Ja kaikki kirjallisuudesta kiinnostuneethan kuuluvat.

Lopuksi sukellus varhaislapsuuteen ja ratkaisun hetkiin Porsas Urhean tarinassa: Kaappikello löi kaksitoista ja kuu katseli ikkunasta sisään. Silloin huusi Pöllö Pököpää: ”Huhuu”. Kukko Punaheltta aukaisi toisen silmänsä ja Kissa Kirnauskis molemmat.  ”Huhuu”, huusi Pöllö Pököpää toisen kerran, ja samassa kuului kolkutusta ovelta. Kop. kop, kop. Siellä olivat Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen. Mikäs nyt neuvoksi? Kukko alkoi itkeä vaikertaa: Nyt ne tulivat syömään meidät. Kissa alkoi itkeä vaikertaa: Jo tuli kuolema eteen. Mutta sitten ne muistivat pienen Porsas Urhean ja ne herättivät sen. Porsas Urhea haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi: ”Ei hätä ole tämän näköinen.”