Tänä syksynä julkaistu Eranto (Enostone) on Arto Lapin kolmastoista runokokoelma. Bibliografiasta löytyy myös useita runoteosten suomennoksia. Tuoreen teoksensa nimeä hän avaa heti alkuun: ”Karttapohjoinen, / neulapohjoinen, niiden / väliseen erantoon. // En harhaile paljon, / mutta riittävästi.”
Kannen suunnittelu: Iiva Vilvas
Vesa Rantama kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Tamperelaista Lappia voidaan pitää yhtenä Suomen tunnetuimmista nykyrunoilijoista. Asemansa hän on saavuttanut vaivihkaa, tekemättä itsestään suurta numeroa. Tiivistämällä, keskittymällä olennaiseen eli runoihin.”
Lapin tuotantoon on alusta lähtien liitetty tanka- ja haikurunojen perinne. Myös musiikki ja kuvataide on ollut aina riveillä läsnä. Samoin ”In memoriam -tekstit”. Lapin lyriikassa on ilmavuutta ja keveyttä, vaikka puhuttaisiin painosta: ”Ja veden paino / oli pisara kerrallaan. / Hän näki kirkastuvien silmien ikkunoissa / soljuvan virran, jonka / tiesi kuljettaneensa sinne.”
Erannon tekstit ovat moniulotteisia, toistuvilla lukukerroilla uusia oivalluksia avaavia. Riveiltä löytyy myös aforistisia kiteytyksiä: ”Kaikki virtaa, loputtomasti / eikä kenenkään portista mahdu kukaan toinen.”
Arto Lappi, kuva: Kulttuuritoimitus, Ulla-Maija Svärd
Entä mikä on Erannon peruspointti, jolla Lappi tuo uutta kulmaa ilmaisuunsa? Vastaus on yhä lisääntynyt intertekstuaalisuus, Lappi ”keskustelee” edesmenneiden kollegoiden kanssa. Menetelmänä on purkaa toisen runoilijan säkeet ja jatkaa niihin omillaan. Kosketuspintaa ei tarvita paljon, vapaa assosiointi riittää uuteen runoon.
Nimettyjä viitteitä löytyy kirjasta useita, suorina keskustelukumppaneina ovat Emily Dickinson, Amy Lowell ja William Blake. Kokoelman päättävästä Dickinsonin kahdeksanrivisestä runosta Lapin kirjaan syntyy kahdeksan sivua tekstiä.
Dickinson (1830–1886) kirjoitti aikanaan: ”This is my letter to the World that never wrote to me.” Mutta Emily hei! 138 vuotta on vierähtänyt ja viimein sinulle vastataan. (Dickinsonin runoudesta lisää viimeisessä ekstralinkissä.)
Eranto on kirja, jolle voi varata pysyvän paikan yöpöydälle. Siksi tähän ei kirjaston käyttö riitä, vaan teos kannattaa hankkia omaksi.
Blogin päivitys on päässyt venähtämään monestakin syystä. Yksi niistä on syksyllä ilmestyvä romaanini Valovuosi. Nyt on viimeiset editoinnit menossa. Pilkkuja lisätään ja poistetaan. Tykkään editointivaiheesta, tekstiä läpikäydessä voi vielä koettaa tiristää käsiksestä sen viimeisenkin potentiaalin pisaran. Vaihdan verbin, löydän johonkin lauseeseen paremman rytmin ja ties mitä.
Entisen elämäni ammatissa tein yritysilmeitä eri sektoreille, asiakkaina oli kaupunkeja ja kuntia, kaksi yliopistoa, sairaala, seurakunta ja kirjasto, vientiyrityksiä Japania myöten, pohjoismaiden suurin kemiantehdas, rokotetutkimuskeskus… kun käydään kaupassa, visualisoimani pakkaukset on kestäneet hyvin aikaa. Suunnittelin aikanaan logon ja ilmeen Tampereen kaupungin ensimmäiseen Euroopan kulttuuripääkaupunkihakemukseen 2011. Myös kirjan kansia eri kustantajille, esimerkiksi Atenalle.
Siksipä tykkäsin tehdä tämän tulevankin kannen. Se syntyi yhteistyössä Irina Luodon kanssa. Olen kirjoittanut pääduuneiksi yli 20 vuotta, joten mun koneisiin ei enää vanhat graafiset ohjelmat käy. Ideoin kannen kuvineen ja Irina pisti hienosti jutun painokelpoiseen pakettiin.
Kustantajan katalogissa ja nettisivuilla romaania kuvaillaan tälleen: ”Valovuosi on romaani kolmen rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. sekä ihmismielen hauraudesta.
Menestynyt arkkitehti joutuu hakemaan elämälleen uutta merkitystä, kun mielen luomat kuvat alkavat sekoittua ympäröivään todellisuuteen. Menneet muistot nousevat pintaan: saavutukset ja menestykset, kokemukset maailmalta ja hetket Toscanassa. Suomessa mies tapaa somalitaustaisen naisen ja heidän välilleen syntyy syvältä koskettava suhde.
Universumin kokoisiin kysymyksiin kiertyy yksilöiden moraali, uskonnot, rasismi ja ennakkoluulot. Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan.”
Kirja on mun neljästoista, en halua julkaista kovin tiheään tahtiin. Mutta tämä on niin yksilöllistä. Vanhana (sic) latinistina voisin sanoa ”Quod licet Iovi, non licet bovi.” Mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle.
Kirjan fyysinen valmistuminen on mulle aina pelottava hetki. Vartin ilon jälkeen pitää sulatella masennusta. Siihen auttaa, että olen jo aloittanut kaksi uutta käsistä. Eilen kirjoitin toiseen Jänisräpin: ”Mä on mää ja sä oot sää, / räppi meitä yhdistää. / Tassulla lyön tahtia / tanssissa on mahtia / yhdessä kun räpätään. / Hei hei moikka, ota kunnon loikka / yhdessä kun räpätään.” Ja niin edelleen… ehkä universumin kokoisten asioiden funtsimisen jälkeen on hyvä lyödä leikiksi.
Blogi on päivittänyt poikkeuksellisen pitkin välein. Muut hommat on haukanneet aikaa. Tulevana syksynä julkaistavan romaanin kanssa on enää viimeinen skarppauskierros käymättä. VALOVUOSI on kustantajan katalogin mukaan ”Syksyn sykähdyttävin romaani”. Tästä lisää myöhemmin.
Louise Glück, kuva Sigrid Estrada/Library of Congress
Ehdin viimein nostamaan tänne Louise Glückin, kirjallisuuden nobelistin vuodelta 2020. Viime vuoden nobelistia Abdulrazak Gurnahin teoksia ei ole vielä suomennettuina julkaistu. Glückin tekstejä on käännetty esseekokoelmaan ja runoantologiaan, Anni Sumari on kääntänyt kokonaiset runokokoelmat nimellä Uskollinen ja hyveellinen yö sekä Talvisia reseptejä kollektiivista. Kummatkin on kustantanut Enostone. Runojen kustantaminen on riskialtista kulttuurityötä. Vaikka kyseessä olisi nobelisti, on hyvin epävarmaa, saadaanko kuluille katetta.
Yhdysvaltalainen Glück (s.1943) on palkittu aiemmin useasti. Hän on julkaissut kolmetoista runokokoelmaa ja kaksi esseeteosta. Talvisia reseptejä kollektiivista -kokoelman takakannessa Jani Saxell kirjoittaa: ”Glükin runoista löytyy arkisia ihmeitä, mutta vasta sitten, kun tuulentuvat ja romanttiset illuusiot on revitty maan tasalle.” Ja Miikka Laihinen: ”Vaikeita ilmaisukeinoja kaihtava tyyli synnyttää psykologisen pohjavireen omaavia, novellimaisen kertovia runoja.”
On helppo olla fiksujen kriitikoiden kiteytyksistä samaa mieltä. Oma lukukokemukseni kiteytyy päivitykseni otsikkoon. Glück kirjoittaa äärimmäisen yksinkertaista kieltä, jopa ilmaisultaan lattean toteavalta vaikuttavaa. Vasta tarkempi lähiluku alkaa avata ”syvyyksiä” rivien takana.
Talvisia reseptejä kollektiivista on varsin erikoinen nimi kirjalle. Nimiruno kertoo taustan: ”Joka vuosi talven tullessa miehet lähtivät / metsiin keräämään sammalta jota kasvoi / tiettyjen katajien pohjoispuolella.” Sammalta käytettiin, maustettiin ja pistettiin ”virkistävien talvivoileipien” väliin. ”Kirja sisältää / reseptejä vain talven varaksi, jolloin elämä on kovaa. Keväällä / kuka tahansa pystyy valmistamaan hyvän aterian.”
Itselleni kokoelma vaati kolme lukukertaa: ensimmäinen hämäävän helppo, toinen aavisteleva ja kolmas syventävä. ”Oivallus, siskoni sanoi. / Nyt se on tässä. / Mutta pimeydessä on vaikea nähdä. / Jalansija täytyy löytää / ennen kuin sen päälle laskee painonsa.”
Italialainen Paolo Giordano (s.1982) on teoreettisesta fysiikasta väitellyt tohtori ja kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010, suom. Helinä Kangas) oli maailmanmenestys numeraalisilla arvoilla mitattuna: miljoonamyynti ja käännökset yli neljällekymmenelle kielelle. Lisäksi elokuvasopimus ja arvostettu ”Strega Prize”.
Selittämättömiä ovat menestyksen tiet. Itseäni esikoinen ei kovasti säväyttänyt, vaikka se sai ylistäviä arvioita. Sujuvasti kerrottu kasvutarina, jossa ei lopulta päästy henkilöiden ”ihon alle”. Tarinan kuljetus ja dramaattiset käänteet jäivät pääosaan. Ehkä kirjallinenkin hitti voi olla kuin Mäkkärin Big Mac, ei kovin kulinaarinen elämys, mutta sarjassaan maailman myydyin tuote.
Jopa taivas on meidän – aivan tuore, liki kuusisataasivuinen tiiliskivi on juuri ilmestynyt meillä (Aula & Co, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Luin kirjan eilen loppuun ja kääntelin koirankorvat sivuille. Tässä ensin hyvät huomiot.
Kirjan liepeestä löytyy Publishers Weeklyn lainaus: ”Jopa taivas on meidän on aivan poikkeuksellinen romaani. Mehevästi kuvattu miljöö, unohtumattomat henkilöhahmot ja vangitseva juoni takaavat musertavan koskettavan lukuelämyksen. Giordanon kiehtova teos on upea kunnianosoitus elämää suuremmalle rakkaudelle.” Toisaalla tekijää kutsutaan ”nykykirjallisuuden säkenöiväksi tähdeksi”.
Varmasti moni lukija syttyy tarinan imuun ja haluaa saada selville, miten päähenkilöiden lopulta käy. Aiheet ovat kohdallaan: kuoleman ylitsekäyvä rakkaus – ajankohtaisena elementtinä läpi romaanin kulkeva luonnonsuojelun ja vaihtoehtoisen elämän teema. Materiaalisten arvojen uudelleen määrittely ja henkiset valinnat mielen tasapainon edellytyksenä. Noin leveällä pensselillä maalattuna… ja perusasiat esiin kaivettuna.
Giordanon romaani on kasvutarina, jonka keskiössä on kolme poikaa ja tyttö. Matkalle mahtuu tarinaa tukevia sivuhenkilöitä, joiden mukanaolon tarina enemmän tai vähemmän perustelee. Loppu tuo kuitenkin kaikki merkitykselliset henkilöt näyttämölle.
Tähän kiteytys Giordanon kirjallisesta ja rakenteellisesta metodista: tarinalinjat saavat aivan odottamatta yllätyksellisen äkkikäänteen. Edetään muutama kymmen sivua, ja joku ”sivuhenkilöistä” avaa tapahtumien todellisen kulun. Tässä on kirjailijan tapa koukuttaa lukijaa jatkoon.
Paolo Giordano, kuva: Daniel Mordzinsk
Sitten miinukset omalta kantiltani. Romaani on venytetty turhan pitkäksi. Kolmanneksen höyläys olisi tehnyt terää. Raymond Carver piti koneensa kyljessä lappua: ”Älä selitä.” Giordiano kuorruttaa kerrontaansa turhilla detaljeilla: ”Hän otti tulta auton pyöreästä tupakansytyttimestä viemällä sytyttimen punahehkuisen pään tarkoin punnituin liikkein savukkeen tulipäähän. Vasta puhallettuaan ensimmäisen savupatsaan sieraimistaan hän kysäisi minulta, häiritsikö tupakointi minua.”
Kun kerronta ei tavoittele arkisen uskottavuuden illuusiota, se toimii omassa genressään. Jos tarinan tarkoitus on vakuuttaa lukija todellisuutta jäljittelevinä, vaikkakin fiktiivisinä tapahtumina, kerronta voi olla kielellisesti rikasta ja silti uskottavaa tapahtuma- ja tunnetasolla. Varsinkin Giordanon romaanin loppupuolella, ja viimeisen ratkaisun paikassa luonnonsuojelullinen teema ”lyö ylitse” ja horjuttaa jo aiemmin kerrottua. Kokonaisuudessaan Jopa taivas on meidän, luottaa enemmän tapahtumatasoon kuin tunteiden kuvaukseen.
Lopulta kaiken takana on kyse ihmisten kasvusta, toiveista ja valinnoista, jotka eivät johda tavoiteltuun tulokseen: ”Elämässä saattoi käydä niin, että kahdelle ihmiselle kehittyi yhteen sovittamattomia toiveita. Se oli epäreilua, mutta sille ei mahtanut mitään, ja meille oli käynyt niin.”
Lopuksi anekdootti: Italo Calvinon romaani Paroni puussa on varmasti ollut Paolo Giordanon suuri innoittaja. Kirja putkahtelee esiin tarinan mitalta ja on avaintekijänä toisen päähenkilön elämän kuittaavassa loppukohtauksessa.
Lainaus Pattaya rakastettuni -romaanin jälkisanoista: ”Ajatteliko Mika Terho tekevänsä jotain rangaistavaa, kun hän kirjoitti ja julkaisi romaanin Niittyvilla – Pattaya all nightlong (Enostone 214)? Ei. Hän oli uskollinen kirjailijanlaadulleen. Koko hänen tuotantonsa on vahvasti omiin elämänkokemuksiin perustuvaa. Niinpä oli järkytys, että Terhon työnantaja katsoi hänen rikkoneen vaitiolovelvollisuutta. Tilanne eteni syyteharkintaan. Kustantaja veti kirjan pois myynnistä. Syytettä ei lopulta nostettu, mutta jupakka jätti jälkensä kirjailijaan ja peitti alleen romaanin ytimen, inhimillisyyden ja elämän ihmeen ylistämisen.”
Alkuperäinen kustantaja ei halunnut palauttaa romaania markkinoille. Nyt romaani on julkaistu uudelleen stilisoituna (Kovasana 2021). Muistan vesilasissa värähtäneen myrskyn ja muutaman jutun maininnat, kun kirjailijan sananvapautta aikanaan pitkään punnittiin. Tekijälle takuulla kirpeää, uutisena ohimenevää, mutta lainkäyttäjän ennakkotapauksena tärkeää.
En puutu oikeusprosessiin muuten, kuin mainitsemalla Jukka Petäjän vuosien takaisen artikkelin otsikon Hesarissa: ”Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää”. Itse olin hilkulla jättää alkuperäisen – tai uusitun teoksen lukematta. Onneksi kävi toisin. Kirjallisten arvojen mittarilla Terhon romaani ansaitsisi aivan eri tason huomion. Nykyään se vain on vaikeaa, koska julkisuuden kapoinen valokeila kohdistuu aivan erityyppiseen kirjallisuuteen, ja valtaosin isompien kustantajien tuotteisiin.
Terhon julkaisuluettelossa ennen Pattayaa on viisitoista teosta. Olen lukenut aiemmin runoja ja dokumenttiromaanin, mutta tunne on sellainen, että nyt käsillä oleva teos olisi tähänastisen, suurelta yleisöltä marginaaliin jääneen tuotannon merkityksellisin ja kunnianhimoisin.
Romaanissa näkyy maaninen kirjoittamisen (ja lukemisen) vimma. Yhteen levolliseen lauseeseen tiivistettynä: ”En halua pilkata, en halua käyttää hyväksi, haluan kirjoittaa.” Perustasoltaan Pattaya all night long on silkkaa hyberbolaa – yliviritettyä liioittelua, ilottelua ja täydellisten lauseiden hakua: Sellainen lause, että voisi lätkäistä sen tiskiin passia uusiessaan ja karjaista: ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Sellainen lause, että annat sen tytölle ja ilon kyyneleet alkavat virrata hänen silmistään.
Mika Terho, kuva HS-sivuilta, Veli-Matti Pitkänen.
Hesarin kulttuurin pääjutussa 6.6. lehden entinen kriitikko Pertti Lassila sanoo: ”nykykirjallisuutta vaivaa liika juonivetoisuus.” Olen samaa mieltä ja siksi olen kyllästymiseen asti toistanut miten kieli, jolla on oma itseisarvo ja persoonallisuus, on kirjailijan tärkein työväline.
Mika Terhon suhde kieleen on ironisen intohimoinen: ”Kotimainen kirjallisuus on pitkään vedonnut lukijan järkeen ja tunteisiin. Nyt yritämme olla vetoamatta. Haluamme päästä lähelle ihokirjoitusta. Se on tunnustelun ja tunnustuksen välillä liikkuva tekstuaalinen emootio, johon lisätään maagista realismia niin, että muutetaan maaginen makaaberiksi ja realismi haaveiluksi. Rakastan kirjallisuudentutkijoita, koska osa heistä rakastaa kieltä ja tekstiä niin, että on valmis heittäytymään mustien kirjainmerkkien perässä ulos tuottavasta ja tehokkaasta elämästä.”
Jo muutaman kymmenen sivua luettuani ajattelin Sirkka Turkkaa. Myös hänen tekstinsä toimii niittokoneen tavoin. Yllättävään synteesiin kaikki mahtuu ja kelpaa, eläimistä jalkapalloon, tarjousjauhelihaan ja Jeesukseen. Terhon herkeämättä kulmaa vaihtava teksti on täynnä kirjojen nimiä, viittauksia, laulutekstien lainauksia ja sanontoja, mutta sulavasti tekstiin upotettuna. Naula ei jää törröttämään. Se lyödään lautaan niin, että vain kanta jää näkyviin.
Kuva sivustolta: rakentaja.fi
”Olen Topelius ilman lässytystä. Leino ilman helkyttelyä, Kivi ilman neitoja valkial liinal, Linna ilman lottia. Olen Molotovin cocktail Pietarissa, seksuaalihermo keski-ikäisen naisen pakarassa.” Terhon romaanin kipinä syntyy vastakkainasettelusta – maksullisista ja maksuttomista naisista, kiihkeästä seksuaalisuudesta, alkoholismista, raitistumisesta ja arkisesta työstä kehitysvammaisten hoitoyksikössä. Moralisoinnin, rahan ja valta-asetelmat jätän sikseen, fakta ja autofiktio jalostuu tekstissä kirjallisuudeksi.
Juuri kun teksti alkaa kiertyä liiaksi itsensä ympärille, näkökulma laajenee ja tarina ottaa ilmaa alleen. Muistellaan hoitokodin asukkaiden kanssa suurta seikkailua: noustiin porukalla netistä tilattuun ilmalaivaan Forssasta, ja lähdettiin Helsinkiin tapaamaan Jenniä ja Saulia. Päädyttiin Senaatintorille jätskille ja porukan oma bändi, Forssan tukka ja töyhtö esiintyi kannustusten saattelemana. Tätä on hyberbola nautittavimmillaan.
Työstään kehitysvammaisten kanssa Terho kirjoittaa huumorilla ja erityisellä lämmöllä: ”Vaikka kehitysvammaisuus on vakava asia ja rajoittaa radikaalisti normaalia elämää, siinä on puolia, joita sivusta seuraten havaitsee ja toivoisi näkevänsä niin sanotuissa normaaleissa ihmisissä. Yksi on iloisuus. Iloisuus ilman näkyvää syytä, tai hyvin pienestä virikkeestä. Joskus vain iloisuus olemassaolosta tai siitä, että muutkin ympärillä ovat iloisia. Toinen hieno piirre on tyhjänpäiväisen kilpailun ja voitontahdon täydellinen puuttuminen. Kolmas on vapaus teeskentelystä ja miellyttämisen halusta.”
Pattaya all night long on inspiroiva, erottuva ja omaääninen romaani, jolle on vaikea hakea vertailukohtaa kotimaisesta kirjallisuudesta. Jos punaista lankaa hakisi, se on intohimoinen suhde itse kirjallisuuteen ja alati pakeneva täydellisen lauseen metsästys. Kirjan viimeisen luvun otsikkoa ja ainoaa lausetta lainatakseni:
Olen päivittänyt tänne sekä sos-mediaan omia ajatuksiani sekä palautetta alkuvuodesta julkaistusta romaanistani. Lopuksi lyhyt kuittaus aiheesta – vaikka tamperelaisuuteen kuluu olennaisesti: ”Ei tehrä tästä ny numeroo.”
Epäröin nostaa kissan häntää, mutta toisaalta, tämä on ammattini. Kuka siihen luottaa, jos en minä itse. Yllämme kaartuva taivas alkoi kehkeytyä ideatasolla jo kymmenisen vuotta sitten. Luin lähdekirjallisuutta ja tein muistiinpanoja muiden töiden ja julkaisujen ohella.
Kirjoitustyö editointikierroksineen vei kolme vuotta. En ole koskaan ottanut kustantajalta ennakkoa kirjoistani, joten ensimmäiset tulot romaanista tilitetään ensi vuoden helmikuussa. Ei kovin lyhytjänteistä puuhaa, ja palkkapäiväkin on pitkässä puussa.
Kopioin tähän muutamia kustantajan sivuille kerättyjä kritiikkiotteita. Kaiken kaikkiaan niitä on kertynyt harvinaisen paljon – mikä on näinä aikoina ilahduttavaa. Joukossa vain yksi totaalisen ”paska” arvio. Mutta näin sen varmaan pitää olla. Vain Allah on täydellinen. Siksi maailman kauneimpaan käsikudottuun mattoonkin pitää solmia mukaan yksi häiritsevä lanka.
Ja vielä tämän duunin kierto ja kohtalo. Kun julkaisusta alkaa olla kolmisen vuotta, painoksen loput syötetään silppurille. Ei kaikki kirjat maailmaan mahdu, ei ainakaan Kirjavälityksen varastoihin. Pelastin edellisen romaanin painoksen hännän ja lunastin postikortin hinnalla per kirja. Jos joku sattuisi haluamaan Idolin pelkän postimaksun hinnalla voi pistää osoitteensa sähköpostiini: juhasiro@saunalahti.fi Laitan tilinumeron lähetykseen mukaan.
Lopuksi lyhyt ote Idolista: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”
Tänään muutama rivi päivän kuulumisia ja niihin liittyvä teksti kuuden vuoden takaa. Päivityslistalla on juttuja odottamassa, kotiläksyt on tehty ja kirjat luettu, mutta arvioiden laatiminen ottaisi oman aikansa. Hommien fokus ja keskittyminen on nyt muualla.
Kuva: MTV 9.7.2016
Käsikirjoitus numero yksi on mulle kokeilematonta genreä, ja odottaa kustannustoimittajani lukua. Kesälomat ja syksyn julkaisut siirtävät tämän projektin ties minne, mutta minulla ei ole kiire. Kaikki ajallaan. Käsis kakkonen on edennyt vasta nelisenkymmentä liuskaa, mutta on nyt siinä vaiheessa, että se vaatii kaiken liikenevän huomion. Täytyy päästä työnsä yläpuolelle, että saa kokonaisrakenteen hahmolleen, eikä palapeli karkaa käsistä. Jatko on sitten selkeämpää.
Huomenna Taidekeskus Purnun kesänäyttelyyn. Ensi viikolla täytyisi ottaa hieman katkoa ja pitää kalastuspäivä Näsijärvellä. Kirkasta kesää ystävät hyvät! Tässä kierrätysjuttu, mutta ajankohtainen taas.
Otsikon kysymys ja juttuni lopussa olevat vastaukset löytyvät Ernst Billgrenin kirjasta Mitä on taide ja sata muuta tosi tärkeää kysymystä.
Joidenkin kirjailijoiden on helppo jättää julkaistu teos taakseen. Näin olen lukenut ja henkilökohtaisesti kuullut. Kun tekijän ja kirjan tiet erkanevat, ei kummankaan elämä enää toiselle kuulu.
Minulle ei käy näin, työstä irtipäästäminen on vaikeaa. Luen kirjan yhä uudelleen ja mietin kirjoittamisen mielekkyyttä. Mitä oikeastaan kannattaa painaa kansien väliin? Olenko onnistunut saamaan kiinni alkuperäisestä ideasta ja päämääristä, joita työn kuluessa tekstilleni asetin?
Haastatteluihin annettuja vastauksia ei kannata jäädä pohtimaan, koska kaikkia kuulijoita ei voi, eikä tarvitse miellyttää, keskustelut menevät aina oikein. Ja jos sama kysymys esitetään jonain toisena päivänä, vastaus valottaa sitä eri kulmasta.
Keisari Marcus Aureliuksen sanoin: ”Kun tunnet asian, sanat seuraavat sinua.” Työnsä mielekkyyttä sopii silti pohtia. Billgrenin vastaus on ehdoton – ja samalla lohdullinen, se kestää useammankin lukukerran. Viimeisen virkkeen ajatusta sietää pyöritellä… eikä tyytyä ensimmäiseen vastaukseen. Mitä on se kaikki, mikä minua ja sinua ympäröi?
Mistä tiedän, että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?
Lyhyt vastaus: Sinulla ei ole valinnanvaraa.
Pitkä vastaus: Miten ajattelet, ratkaisee sen mitä ajattelet. Kaikki taide muodostaa eräänlaisen omankuvan tai ainakin ilmauksen siitä kuka olet, mikä olet, milloin olet. Luultavasti et voi päättää mitä ajattelet, vain minkä verran ajattelet. (Koetapa olla ajattelematta sinistä virtahepoa.)
Sinä et määrää suuntaa, määräät vain vauhdin. Jos ihminen haluaa muuttaa toimintatapansa tai ajattelutapansa, hänen ei pidä muuttaa itseään, vaan kaikki mikä häntä ympäröi.
Aina se iskee vaikka miten koettasi välttää. Kirjan julkaisun (Yllämme kaartuva taivas, Like, tammikuu 2019) jälkeinen lyhyt ilo ja sen jälkeinen masennuksen takapotku. Varotoimenpiteet on suoritettu. Seuraava, aivan eri genren käsis on viimeistelyä vailla. Myös uusi, täysimittainen romaani on aloitettu lähdetöillä ja muistiinpanoilla. Jopa prologi on kirjoitettu, vaikka eihän koskaan ole takeita jääkö se lopulliseen julkaisuun.
Olen ehtimiseen toistanut, että minulta syntyy tekstiä hitaasti, tuhannen toiston tuloksena. Se pitää korvata lanseerallamani ”perse penkkiin” -menetelmällä. Nyt ei tunnu sekään toimivan, kun keskittymiskyky on nollilla. Ihmettelen vain mitä merkitystä kaikella on. Miten helvetissä täällä voisi ja tulisi elää? Kuka minä lopulta olen?
Mikä on ”oikea” kuva ihmisestä. Jokainen katsoo toista eri kulmasta. Ihminen on erilaisten heijastusten summa ja tuskin totta edes itselleen. Narratiivinen sosiaalipsykologia tutkii yksilön elämänkaarestaan luomaa tarinaa, jossa palaset pistetään paikalleen niin kuin ne omaan mielikuvaan parhaiten sopivat. Totuudesta – jos sellaista on – ei tarvitse, eikä voi välittää.
On aivan selvää, että kaksikymmentä vuotta ja kaksitoista kirjaa sitten avasin oven, josta ei voi kulkea enää takaisin. Ennen sitä olin päättänyt kouluttautua ammattiin, jota harjoitetaan kuoleman kynnykselle saakka. Työhuone ja duuni on minulle parasta, vapaa-aika turmioksi.
Oman ahdistukseni syy löytyy varmasti työn yksinäisyydestä ja pitkästä perspektiivistä. On turvallista mennä joka aamu hommiin, jossa on työkavereita. Kokemusta on. Entisessä elämässäni olin yrittäjä. Tiedän miten työt, ongelmat, ihmissuhteet ja vaikeudet ovat hyvästä. Niiden ratkaisemisesta saa tyydytystä ja säännöllistä, huomioitavaa palautetta tekemisistään.
Kun romaanikäsikirjoituksen ja lähdetöiden kanssa ahertaa pari vuotta ja jättää tuloksen kustannustoimittajalle, palaute hermostuttaa. Syntyykö tästä kustannussopimus? Siitä selvittyä helpottaa hetkeksi. Luottohenkilö antaa palautetta, syntyy kysymyksiä, vuorovaikutusta ja työn editointia.
Kun valmis kirja on kädessä, alkaa funtsia muiden reaktioita. Vaikka – hitto soikoon – sekin on turhaa. Olen aina pitänyt selkeästä työnjaosta: jokainen, tässä tapauksessa kirjoittaja, kustannustoimittaja, kustantaja ja markkinoinnista vastaava tekee duuninsa tinkimättä ja niin hyvin kuin rahkeet riittävät. Enempää ei voi eikä tarvitse.
Kirjoitin liian silkoisen päivityksen. Monestakin syystä kaivosta ylös kipuaminen on vaikeata juuri nyt, kun pitäisi olla päinvastoin. Hyvä ystäväni sanoi kerran: ”Juha, sun pitäisi kirjoittaa blogiisi henkilökohtaisemmin.” No, nyt näin, kohta tänne nousee toisten kirjoittamien teosten arvioita. Loppuun enteelliset rivit esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998, HS-kirjallisuuspalkintoehdokas ja Kirjailijaliiton palkinto vuoden parhaasta esikoisesta.)
Tänään piti päivittämäni Vesa Sisätön tuoreesta ja hiton hauskasta kirjasta 100 klassikkoa tunnissa. Siinä jää Väyrysen Paavonkin lukuvauhti toiseksi. Mutta ”yleisön pyynnöstä” nostan tänne muutaman ajatuksen viime keskiviikon mediavalmennustilaisuudesta: ”Tavoitteena on antaa varmuutta ja valmiuksia median kohtaamiseen ja samalla auttaa välttämään mahdolliset sudenkuopat.” Keskustelimme myös kirjailijan brändistä ja maineenhallinnan ulottuvuuksista.
Tilaisuuden pitivät Otavan viestintäpäälliköt ja paikalla oli kaksi viestinnän ulkopuolista asiantuntijaa, joita en halua yksilöidä koska tilaisuus ei ollut julkinen ja esitän huomiooni vain sellaisina, joina ne omaan ymmärrykseeni kiteytyivät. Osallistujista valtaosa oli esikoiskirjailijoita, mutta joillain oli jo useita julkaisuja takana. Kustantajani on Otava-konserniin kuuluva Like, joka pitää yllä ja kehittää omaa ”kulttimainetta” saavuttanutta brändiään.
Lähdin tilaisuuteen hieman skeptisenä, suurimpana pontimenani uteliaisuus. Tulos: sain omaa ajatteluani selkiytettyä, asiat niihin pilttuisiin, jonne ne kuuluvat. Plus muutama asia, jotka on syytä pitää mielessä ja pohtia tarkemmin.
1. Suhtauduin ensimmäiseen asiantuntijaesitykseen kriittisesti. Taso lähti liian korkealta, ikään kuin jokainen kirjailija olisi kaikkien tuntema ”julkkis” tai ainakin matkalla sellaiseksi. ”Henkilökohtaiselle vuorelle nouseminen” ja ”Tahtotila” ovat ulkokohtaiseksi kuluneita, abstrakteja ilmaisuja.
Silti tästäkin esityksestä jäi kolme hyvää pointtia. Ensiksi: ”Media ei ole kirjailijan henkilöllisyyden jatke.” Älä siis ripustaudu siihen mitä sinusta kirjoitetaan. Tai eritoten mitä kirjoittamatta jätetään – vaikka niin kiihkeästi haluaisit mahdollisimman paljon palautetta. Toiseksi: ”Kieltäytyminen” voi olla brändi sinällään, vaikkakin pidemmän tien päässä. Ilkka Remes varjelee yksityisyyttään ja mahdolliset viestit kulkevat vain kustantamon kautta. Juha Seppälää on turha odottaa messuille tai edes yhteiskuvaan muiden Finlandia-ehdokkaiden kanssa. Ja vielä: ”Loista, kun siihen on tilaisuus.” Eli ensimmäisen kirjoittajaopettajani sanoin: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”
2. Toinen esitys oli silkkaa konkretiaa ja pääsi minua lähemmäs. Mitkä ovat puitteet hyvän lehtijutun synnylle? Mitä aikakausilehden toimittaja odottaa haastateltavaltaan? Mitä hän ei odota? Millaisin edellytyksin juttu syntyy? Entä luottamus ja vilpittömyys?
Kun päivälehti nostaa teoksen sivuilleen, mennään kirja ja sisältö edellä. Olen kuitenkin havainnut kasvavan kehityksen, jossa saatetaan tehdä vain henkilöjuttu ja tuore kirja jää lopulta jopa ilman kritiikkiä. Aikakausilehdet nostavat henkilön pääosaan, uhraavat enemmän tilaa ja kuvia. Ja sitten se tärkein yhteinen nimittäjä: jutun kirjoittaja metsästää tarinaa. Kirjailijaa saattaa raastaa, että kirja jää taka-alalle. Turha murehtia, jos haastateltava pääsee koskettamaan lukijaa läheltä, hän hankkii kirjan. Ja se tarina – älä typistä itseäsi yhden tarinan varaan, ei sitä loputtomiin toisteta. Kyllä elämästä aina uusi kulma löytyy.
Molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus on avain hyvän jutun synnylle. Sivuutan tämän lyhyesti ja ajattelen päinvastaista esimerkkiä: Trumpin loputonta kärhämää median kanssa. Ja vielä, minäkään en pitäisi, jos haastateltava tarkistuttaisi juttua ja loputtomiin ja kirjoituttaisi sen yhä uudelleen. Faktat ovat faktoja, mutta yhteisymmärrys kaikesta muusta on aina tulkintakysymys. Ajattelen itseäni – kaikki tuntemani ihmiset näkevät minut varmasti omasta kulmastaan ja eri valossa.
Älä ole falski. Jos poliitikko kertoo painavansa duunia 24/7 ja esittää samaan hengenvetoon perheen elämänsä ykkösasiaksi, yhtälö ei taida toimia. Vilpittömyys vie pitkälle, mutta sinä itse lopulta päätät esitätkö itsekkään narsistin pahoinpitelemää uhria vai nostatko esiin jonkin merkittävän muutoksen elämässäsi. Tästä on kokemusta. Muutama vuosi sitten lehtijutun otsikkoon päätyi ”totuutena” jotain sellaista mitä en ollut – mutta mitä itsestäni toivoin ja tavoittelin.
3. Lopuksi tärkein. Entisessä elämässäni olin yrittäjä, joka vastasi myös useiden muiden työntekijöiden rahallisesta toimeentulosta. Ja siitä, että kaikki alihankkijoita myöten tekivät duuninsa sovitusti ja asiakas sai lopulta sijoitukselleen katetta. Ehkä siksi suhtaudun näihinkin juttuihin ja kirjailijan duuneihin parituhatta vuotta sitten eläneen miehen sanoin: ”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.”
Edellä oleva tahtoo sanoa, että tykkään selkeästä työnjaosta, täsmällisyydestä ja siitä, että sovitut asiat pitävät. Näin tämä on kustantamon ja kustannustoimittajani kanssa toiminut. Keskiviikon tilaisuus vielä alleviivasi markkinoinnin osuutta. He hoitavat kevään katalogin esittelyt, kirjakauppojen ennakko-ostot ja jatkon… tiedotuksen, arvostelukappaleet ja muut yhteydet medioihin.
Ja tämän tajuan hyvin: jos kirja ei muuten ensin ”lähde lentoon”, markkinointiponnistelut eivät siinä auta. Jos nostetta on, sitä voi rahallisin panoksin vauhdittaa. Nähtäväksi jää miten uuden kirjani käy. Se tietysti vaikuttaa omaan osuuteeni jatkossa. Eka siirto on suoritettu ja tuleva kirja päivitetty kotisivun kaikkiin linkkeihin. Ymmärrän hyvin heitä, joilla on enemmän keikkaa ja oma markkinointi ahdistaa. Oma julkaisutahtini on 2-3 vuotta ja yhteisölliset menot olen tarkoituksella karsinut minimiin. Katson, että osuuteni tuli hoidettua kuuden vuoden taidetoimikuntakaudella.
Lopuksi Vilja-Tuulia Huotarisen mainio veto. Hänen tuore romaaninsa Niin kuin minä heidät näin arvioitiin Hesarissa 15.11. Hän jakoi sen sos-mediaan ja kirjoitti viestin: ”Kirjailijaa monesti onnitellaan hesariarvioista, mutta kyllä se kuulkaa menee niin päin, että onnea HS, että saat meiltä teoksia!”
Blogi päivittää lyhyesti. Uuden romaanin editoitu versio lähti eilen kustantajan markkinointi-ihmisten lukuun. Kannen tekijä ja tiedotus pääsevät tutustumaan liki lopulliseen versioon. Itse lähden huomisaamuna viikon lomalle.
Auto suuntaa Hevonlahdelle. Sikäli osuva nimi, että se on hevonkuusessa, eli keskellä ei mitään, korvessa Varkauden ja Savonlinnan välissä. Mökin nimi on Mansikkapaikka. Helvi Hämäläinen testamenttasi sen aikanaan kirjailijaliitolle. Alkuperäinen asumus on Helvin kokoa, eli hieman leikkimökkiä suurempi. Siitä tehtiin sauna ja viereen uudisrakennus, jossa on keittiö ja väljät tilat kuudelle hengelle.
Hieronymus Bosh (1450 – 1516)
Kirjoittamisesta irrottautuminen ja kalahommat ovat jääneet tältä kesältä aivan paitsioon. Mutta nyt tärppää! Lopuksi muutama rivi tulevasta romaanista. Kustannustoimittajani laatiman takakansitekstin otsikko kysyy: Millaiseksi ihminen kasvaa pahan keskellä?
…………………………………….
”Niin kuin vuoren korkeimmalle huipulle saattaa nousta monta eri polkua, Cabrel sanoo. Ei Jumalankaan luokse ole yhtä ja ainoaa tietä. Eikä ole mitään rakkautta suurempaa. Ihmisen poika annettiin ihmisten käsiin ja he tappoivat hänet koska pelkäsivät. Kaikki tuntevat pelkoa, niin harva ymmärtää mitä on rakkaus.
Tyhjillä puheilla voi pyyhkiä perseensä, kapteeni Wray sanoo. Jos tuntee pelkoa, pitää panna toimeksi ja tehdä jotain, korulauseet kannattaa unohtaa.
Muistatko mitä Job sanoi Herralle? Cabrel kysyy.
Täällä ei keskustella Herran kanssa, kapteeni Wray sanoo. Vaan puhutaan suoraan Paholaiselle.
