Lupasin tänne vielä asiaa Guggenheimista. En muista hanketta, joka olisi aiheuttanut vastaavaa mielipiteiden vyöryä. Nyt Hesarin yleisönosastossa asiaan esittää aivan utopistisen kantansa jo Mannerheimin Lastensuojeluliiton liittovaltuuston jäsenkin.
Kun soppa alkaa kiehua yli, kattila pitää nostaa levyltä. On syytä muistaa, että blogini tarkoitus on tukea kulttuurin sisältöjä. Ei kiistoja. Hanketta ajavat leijuvat toiveidensa todellisuudessa. Vastustajilla on esittää realistisia lukuja mielipiteidensä tueksi.
Edellisestä jutustani haluan nostaa tähän uudelleen vain Leif Jacobssonin virkkeen: ”Nykytaiteessa hirveän suuri osa liikkuu instituutioiden raamien ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla kuin instituutioissa.”
Tähän sopii naurettavan yksinkertainen esimerkki, jonka lupasin. Ei siitä sovi puhua Guggiksen kanssa samana päivänäkään, mutta hanke konkretisoi Jacobssonin ajatusta taiteesta, joka on vetovoimaista, läsnä olevaa ja kaikkien helposti saavutettavissa.
Tampereelle on laadittu MasterPlan: ”kokonaisvaltainen kaupunkivalaistuksen Suuri Suunnitelma, joka lisää kaupungin persoonallisuutta ja vetovoimaa valaistuksen keinoin.” Pimeyttähän meillä piisaa – ja ihan ilman lisenssimaksuja.
Valonauha-sarjateos sisälsi viisi osiota. Kuvani ovat Pyynikiltä. Harmi vain, että teos on jo purettu. Mutta voihan ajatella, että puhun ensi vuoden tapahtumista kerrankin ajoissa. Katsoin teoksen kolme eri kertaa ja väkeä oli aina valtavasti liikkeellä.
Teos koostuu kahdesta osasta. Valosuunnittelun opiskelija Carita Elkon ”Kätketty” keskittyy näkötornin ympäristöön: ”Torni näyttäytyy katsojalle uljaana maanmerkkinä, mutta sen huipulta paljastuu katsojalle vielä vaikuttavampi näköala. Ympäröivä metsä on täynnä liikettä ja arvoituksia.”
Kokonaisuuteen liittyy myös Satu Leskisen ”Kaiut” videoteos. Elämys hyödyntää historiallisia kuvia, jotka luovat paikkaan aivan uuden ulottuvuuden jokapäiväisestä elämästä tänään ja vuosikymmeniä sitten.
Nyt kun juttuni on lipsahtanut korskeasta kansainvälisyydestä vaatimattomaan kotiseutusarjaan, on syytä hakea tähän runo. Se löytyy Markku Toivosen kokoelmasta Kuka yössä herää (Savukeidas 2006).
Siinä puhutaan Guggenheimia isommista asioista: valosta, kotiharjusta ja elämästä. Ja ennen kaikkea, runoilija Toivonen asuu Pyynikin harjun Pispalan puoleisella rinteellä, joten tuntumaa on.
VALON IKÄ
Kun planeettamme / saapuu radallaan / lähimmäs aurinkoa, / vain kahdeksan minuuttia tarvitaan,
ja harhailematta valo tavoittaa vuoret, / merten aavikot, kotiharjulla / liekehtivän rinteen: / käppyräisen männyn sylissä / nyt katselen tuulta.
On aurinkoja.
Että ihmisen silmistä / virtaava valo minut / tavoittaisi, valo, / silmien sisältä virtaava – / siihen tarvitaan koko elämä.”
………………………………..
PS. Vaikka äiti kielsi, pistän seuraavaan postaukseen jotain hyvin henkilökohtaista.