Walt Whitmanin jouluevankeliumi: ”Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin.”

Edellisestä päivityksestä on vierähtänyt ennätyspitkään. Syynä työhuoneen muutto uuteen osoitteeseen. Ja sen myötä viikkojen urakka. Nyt joulupäivitys tulee kertauksena. Walt Whitmanin (1819 – 1892) ihmisyyden julistus on tänäänkin mitä ajankohtaisin ja näyttää yhä tärkeämmäksi käyvän. Ekstralinkistä löydät joulupukin tarinan. Miten tuntemamme punanuttu on suomalaisen taitelijan Coca-Colan markkinointikampanjaa varten luotu hahmo.

Kuva: Wikimedia

Walt Whitman (1819-1892) on runoilija, joka nosti tavallisen yksilön taiteensa lähteeksi. Oma minä riittää maailmankirjallisuudeksi. Whitman sekoitti ylevän ja yksinkertaisen. Raamatullisuuden ja roskan. Miten olla äärettömän ylpeä ja käsittämättömän nöyrä? Miten kirjoittaa yksinkertaisesti ja suoraan niin, että tekstiin latautuu elämän inhimillisyys kaikkineen? 

Ars longa, vita brevis. Taide pitkä, elämä lyhyt. Vanhana latinistina tekisi mieli kääntää: Taide kantaa kuoleman ylitse. Evankeliumi, kuten tiedetään, merkitsee ilosanomaa. Ja ihmiskunnan ilosanoma, voima, lohtu, virkistys ja ikuinen elämä – sehän syntyy taiteista. Juuri nyt minulle riittää jouluevankeliumin haasteeksi Whitmanin teksti hänen Valittujen runojensa kokoelmasta. Suomennos Markus Jääskeläisen.

”Walt Whitman, maailmankaikkeus, Manhattanin poika, / rauhaton, lihallinen, himokas, kova syömään, juomaan ja naimaan, / ei mikään haaveilija, ei miesten eikä naisten yläpuolelle, heistä syrjään asettuva, / ei vaatimaton eikä röyhkeäkään.

Ruuvatkaa lukot irti ovista! / Nostakaa ovetkin saranoiltaan! / Hän joka halveeraa ketä tahansa, halveeraa minua, / ja kaikki mitä tehdään tai sanotaan palaa lopulta minuun.

Lävitseni kuohahtelee inspiraation virta / sen vuokset ja luoteet.

Lausun maailmanalun tunnussanan, näytän demokratian merkin. / Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin. / Minun kauttani monet mykät viipyilevät äänet, / loputtomien sukupolvien vankien ja orjien äänet, / sairaiden, epätoivoisten, varkaiden ja kitukasvuisten äänet / valmistautumisen ja kasvuaikojen äänet, / tähtiä yhdistävien lankojen, kohdun ja sperman, / päähän potkittujen ihmisten oikeuksien, / epämuodostuneiden, mitättömien, tylsien, typerien, halveksittujen, / ilman usvan, lantapalloja pyörittävien kovakuoriaisten.

Minun kauttani kielletyt äänet, / seksin ja himon äänet: / peiteltyjen äänien päältä riisutun peitteen, / saastaiset äänet muutan puhtaiksi.

En paina sormia huulilleni, / pidän sisälmyksiä yhtä salonkikelpoisina kuin aivoja ja sydäntä, / parittelu ei ole minusta sen rivompaa kuin kuolema.

Minä uskon lihaan ja himoon. Näkeminen, kuuleminen, tunteminen ovat ihmeitä, / ja jok´ikinen ruumiini osa, sen pieninkin nipukka on ihme.

Olen jumalallinen sisältä ja ulkoa, pyhitän kaiken mihin kosken ja mikä minua koskettaa, / näiden kainalokuoppien aromi hienompi kuin rukous, / tämä pää enemmän kuin kirkot, raamatut ja kaikki uskot.

Jos jotakin palvon enemmän kuin mitään niin omaa ruumistani koko laajuudessaan, jokaista sen osaa, / tätä läpinäkyvää muottia, joka olen minä! / Teitä varjoisat kielekkeet ja ulkonemat! / Sinua, lujan miehekäs auranterä! / Sitä mikä minussa tulee muokatuksi!

Sinua paksu mahlani maitovirta joksi elämäni riisuutuu! / Sinua, rinta joka painut toista rintaa vasten! / Teitä aivojen salatut poimut! / Sinua vesien huuhtoma kalmojuuri! säikky lehtokurppa, kahden munan tarkasti vartioitu pesä! / Teitä, pään hapsottavat heinät, parta, lihakset! / Sinua vaahteran noruva mahla, miehekkään vehnän säikeet! / Sinua, aurinko, olet niin avokätinen! / Sinua, usva joka vuoroin valaiset ja varjostat kasvoni! / Teitä hikinorot ja ihon kaste! / Sinua tuuli, jonka kevyesti kutittavat sukuelimet sivelevät ihoani! / Teitä aavat lihaksikkaat pellot, elävän tammen oksat: sinä mutkaisten polkujen hellä laiskimus! / Kädet joihin olen tarttunut, kasvot joita olen suudellut, sinua kuolevainen jota olen joskus koskettanut!

Olen lääpälläni itseeni, minussa on niin paljon, kaikki niin mehevää, / olen innoissani jokaisesta hetkestä ja kaikesta mitä tapahtuu, / en tiedä mihin jalkani vievät, en tiedä mistä keksin haluta jotakin, / en sitä miksi tunnen ystävyyttä ja saan sitä osakseni.

Minä seison kuistin portailla aamulla, kummastelen / onko todellakin näin, että saan enemmän iloa ikkunaan paistavasta päivänsinestä kuin kirjojen metafysiikasta. / Katsella auringonnousua! / Hauras valonsäde karkottaa suunnattomat uniset varjot / ilma maistuu hyvältä kitalaellani.

Koko lyttyyn painunut radallaan kulkeva maailma kimmahtaa hiljaa, / viattomasti pystyyn, erittää raikasta huurua, kääntyy kohti horisonttia.

Jokin mitä en näe tökkää himokkaan piikkinsä yläilmoihin, / kirkkaiden mehujen meret kostuttavat taivaan. / Maa ja taivas lepäävät raukeina jokapäiväisen yhdyntänsä jälkeen – / ja juuri silloin minulle heitetään haaste idästä pääni yläpuolelta, / ivallinen pilkkahuuto: yritäpä nyt olla oman elämäsi herra!”

………………………………………

Blogin ekstralinkki

Perinteinen jolupukkipostaus: ”Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit.”

Valepukki – Suomessa laittomasti ja ilman papereita

Yksinäisyys, ahdistus ja Salaisuuksien tie

Päivitys on venähtänyt poikkeuksellisen pitkään. Tärkein syy taitaa olla editointikierrokselle rankasti myöhässä lähtenyt romaanikäsis. Kevään syistäni ei sen enempää – kesän kääntyessä syksyyn, minua on ahdistanut muiden muassa uuden työhuoneen haku. Pyynikin trikoon taide- ja kulttuuriyhteisössä vierähti yli 20 vuotta, ja ennen vuodenvaihdetta ”viimeisenkin mohikaanin” on lähdettävä.

Suuri osa ystävistä löysi tilat Nokialta, Nanson entisestä tehdaskiinteistöstä. En lähtenyt mukaan, koska työrytmini on sellainen, että aamut menee lukiessa – aloitan työhuoneella vasta puolilta päivin ja teen usein yli iltakahdeksan. Silloin olisi kurjaa lähteä kaukaa kotiin, varsinkin julkisilla.

Työhuone on myös kustannuskysymys. ”Toimistohotellit” tippuvat listalta heti. Löysin uuden paikan vanhan keilahallin yläkerrasta. Surkeassa, tuskin edes asumiskunnossa oleva hylätty kaksio. Kun tempaan uudet matot muovilattioiden päälle, ripustan taulut ja peilit, revin verhot alas, pesen ikkunat ja suunnittelen valaistuksen, uskon viihtyväni. Ja mikä parasta, puiden välistä vilkkuu Näsijärvi.

Seuraava romaanini käsittelee oikeassa olemisen tarvetta ideologioiden ja uskonkäsitysten kautta. Matskua on Aabrahamin pyhiltä lapsilta, luterilaisilta, katolisilta, helluntailaisilta, islamisteilta ja Isisin visiosta – keskusteluissa kotonani ovat istuneet vapaakirkkolaiset, Jehovan todistajat mormonit ja lestadiolaiset… nationalismi ja rasismi kiertyy mukaan arkeen, josta lopulta kasvaa trillerimäinen rakkaustarina mustan naisen ja valkoisen miehen välille.

Tämmöisetkin rivit päätyivät romaanikäsiskseen Lao-Tsen (s. 604 eKr.) kirjasta Tao-Te-Ching Salaisuuksien tie. Käytössäni oli Toivo Koskikallion käännös vuodelta 1951. Nyt on vielä hankittava suomeksi kirjoittavan natiivin, TaoLinin vuonna 2018 julkaistu tulkinta. Teos on Raamatun jälkeen maailman eniten painettu kirja. Tyhjyyden filosofia ja antautuminen kaiken edessä viehättää myös minua:

Kuva sivulta: thebamboosea.wordpress.com

”Ojennan käteni kohti yöpöydän kirjapinoa. Se leviää lattialle ja kurotan poimiakseni päällimmäisen: Lao-Tse. Salaisuuksien tie. Nimiölehdellä Ex Libris: Leonora Sirén. Pegasos siivilleen kohoamassa, ohjissa liehuvahiuksinen, alaston nainen. 

Avaan kirjan satunnaiselta sivulta: Älä halveksi kenenkään asuinpaikkaa äläkä pidä kenenkään syntyperää halpana. Kun et sinä halveksi toista, niin kukaan ei halveksi sinua. Pyhä ihminen on viisas, mutta ei sillä ylpeile, tuntee arvonsa, mutta ei sillä kerskaa. Rohkeus yhdessä uhkarohkean kanssa vie kuolemaan. Rohkeus yhdessä varovaisuuden kanssa vie elämään. Näihin kahteen sisältyy voitto tai tappio. Taivaan toimintatapa on tämä: se ei riitele ja on kuitenkin hyvä voittamaan, ei puhu ja on kuitenkin hyvä vastaamaan. Ei kutsu ketään, ja kuitenkin kaikki rientävät sen luokse. Taivas näyttää saamattomalta mutta on kuitenkin johdonmukainen. Taivaan verkko on avaran suuri, silmukat ovat harvassa, mutta kukaan ei pääse niiden lävitse. Suuren suuri on Tao, kaiken yläpuolelle kohonnut ääretön tyhjyys. Sillä on kirkkaus ja rauha eikä se kuitenkaan ole mitään.”

Kuva sivulta: japonski horoskop

Loppukevennys. Taulukko kiinalaisen horoskoopin symbolieläimistä. Sieltä löydät oman kumppanisi. Tuskin totta, mutta on hauska hakea oma kuvaus netistä. Itse olen jänis.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

2. Perjantairuno kysyy mitä onni on?

…………………………………….

Näin sielu perataan esiin

Mainitsin edellisessä päivityksessäni abstraktit ja suuret sanat, joita kirjailijan ei tulisi käyttää. Sielu on sellainen. Sydän siinä rajoilla. Lupasin kuitenkin esimerkin, jonka olen täällä ennenkin jakanut. Näin nobelisti perkaa esiin suuren sanan tarkan merkityksen.

Wisława Szymborska, kuva: Joanna Helander

Vastoin veikkauksia (kuten aina) puolalainen runoilija Wislawa Szymborska (1923–2012) nappasi kirjallisuuden Nobelin 1996. Hänen jälkeensä runolle koitti poikkeuksellisen pitkä, kolmentoista vuoden kuiva kausi, aina vuoteen 2011 ja Tomas Tranströmeriin (1931–2015) saakka.

Ruotsin akatemia ei hevin lähde avantgardistisen kirjallisuuden kelkkaan. Runoistaan Pulizerin pokannut ja usein nobelveikkauksissa mainittu John Ashberykin ehti menehtyä ja jäi ilman. Szymborska kirjoitti esseitä ja käänsi ranskankielistä runoutta, mutta kirjallisuuden kuningaspalkintoon hän ylsi vain reilun parinsadan ”realistisen” runon tuotannolla.

Kielen ja ilmaisun äärimmäisenä tiivistäjänä Szymborska on siis oikea henkilö vastaamaan kysymykseen kliseistä. Siitä miten suuret ja abstraktit sanat haukkaavat koko kakun kerralla, eikä jäljelle jää yhtikäs mitään.

Kokoelmassaan Loppu ja alku (1993) Szymborska rakentaa kokonaisen runon sanan SIELU ympärille. Tai oikeammin, kartettava sana tulee vasta kaiken päätöksenä, tarinallisen tekstin avaimena.

Runo on nobelistille ominainen, arkisen niukalla kielellä etenevä, mutta lopulta ”suuren kertomuksen” sisäänsä kehivä. Teksti ottaa heti kontaktia ja osaa myötäelää lukijansa kanssa. Riveillä puhuu ensin minä, kohta jo me.

Rivi riviltä Szymborska perkaa ensin tekstistä turhat pois ja zoomaa aivan pieneen. Eettisen tutkielman lopputuloksena on klisee, joka onkin yllättäen saanut tarkan, perustellun ja koko elämän eksistenssiä kuvaavan merkityksen. Käännös on hänen luottosuomentajansa Martti Puukon.

EI MITÄÄN LAHJAKSI

Ei mitään lahjaksi, kaikki on lainaa. / Hukun yli korvieni nouseviin velkoihin. / Minun on pakko / maksaa itselläni itsestäni / antaa elämästä elämäni.

Niin on säädetty / että sydän on palautettava / ja maksa / ja erikseen joka ainut sormi ja varvas.

On liian myöhäistä hylätä jo tehty sopimus. / Velkani otetaan minulta / yhdessä nahkani kanssa.

Kuljen maailmalla / muiden velallisten joukossa. / Joitakin painavat pakolliset / siipien osamaksuerät.

Toiset joutuvat, halusivatpa sitä tai eivät, / maksamaan takaisin joka ainoan lehden.

Velkojen puolella / on meidän joka ainut kudoksemme. / Ainuttakaan värekarvaa, ainuttakaan kasvinvartta / ei voi säilyttää ikuisesti.

Luettelo on täsmällinen / ja näyttää siltä, / että meille ei ole jätetty yhtään mitään.

En voi muistaa / missä, milloin ja mitä varten / annoin jonkun / avata nimissäni tuon tilin.

Kutsumme sitä vastaan esitettyä vastalausetta / sieluksi. / Se onkin ainut asia / mikä ei ole mukana luettelossa.

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1.Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä

2. Tomas Tranströmer

………………………………….

Hyvä suomentaja on kuin antiikin puolijumala Prometheus!

Olen lukenut itävaltalaiselta Thomas Bernhardilta (1931–1989) romaanit: Hakkuu – Muuan mielenkuohu, Syy, Haaskio ja viimeksi hänen vajaa vuosi sitten suomennetun esikoisteoksensa Pakkanen. (Teos) Romaani ilmestyi 1963 ja teki Bernhardista kotimaassaan kiistellyn hahmon. Kaikki eivät modernistia ja ”pilkkakirvestä” ymmärtäneet. Jotkut osasivat arvostaa heti. Ingebor Bahmann kirjoitti: ”Vuosien ajan on pohdittu, miltä uusi voisi näyttää. Tässä se nyt on, uusi.”

Thomas Benhard. Kuva elpais.com

Bernhard on kaiken ulkopuolelle asettuva, totaalinen outsider ja nihilisti – kirjailijana yhteiskunnan sekä yksilön arvojen ja ajatusten kyseenalaistaja. Omaperäisellä otteellaan hän on varannut kirjallisuuden kentältä itselleen tontin, jolle kukaan muu ei voi plagioimatta astua. Etäistä sukulaisuutta voisi hakea José Saramagon (Nobel 1998) tajunnanvirrasta ja sivujen mittaisista virkkeistä.

Jos ei ollut Bernhard ”profeetta omalla maallaan”, laajempi näkökanta pitää häntä yhtenä tärkeimmistä toisen maailmansodan jälkeisistä kirjailijoista. Netistä löytyy Bernhardin henkilötietoa hyvin. Kirjat kirkastuvat lukemalla, niille erittäin vahva suositukseni. Tämänkertainen päivitykseni kääntää fokuksen suomennoksiin.

Tarja Roinila, kääntäjien valtionpalkinto 2010. Kuva: Turun Sanomat, Markku Ojala

Bernhardin bibliografiasta löytyy noin 60 julkaisua: proosaa, lyriikkaa, näytelmiä. Kuusitoista teosta on suomennettu, tekijöinä Olli Sarrivaara ja Tarja Roinila. Ja mikä mielenkiintoisinta, viimeksi lukemani esikoisteoksen lopussa on Roinilan jälkisanat: Kova pakkanen Otteita suomentajan työpäiväkirjasta. Kaksikymmentäkahdeksan sivua, joiden lukemista suosittelen kaikille, jotka eivät osaa arvostaa kääntäjän työtä alkuperäistekstin veroiseksi. 

Työpäiväkirjassa on merkintöjä puolentoista vuoden ajalta. Alussa Roinila kertoo elämänsä vaikeimmasta käännöstyöstä: Bernhardin Amras, kolmen pienoisromaanin kokonaisuus, josta hän oli tehnyt yksitoista versiota! Pakkasessa on nelinkertainen määrä tekstiä ja ensimmäinen päiväkirjamerkintä päättyy toteamukseen: ”Pelottaa.”

Seuraavissa merkinnöissä ollaan jo Straelenin kansainvälisessä käännöstyöpajassa keskustelemassa tekstin ongelmakohdista. Roinila tarjoaa myös esimerkkejä, miten hänen ensimmäiset käännösvirkkeensä ovat hioutuneet yhä terävämmiksi.

”En halvaannu, koska kieliero ei ole kääntämisen ydintä, ei ’käännösongelmien’ lähde”, Roinila kirjoittaa. ”Inhoan sanaa ’käännösongelma’ juuri siksi, että sitä usein käytetään juuri kielten rakenne-erojen problematisointiin: voi kauhea, mitä nyt tehdä, kun suomessa ei ole konjunktiivia? No, pitää kirjoittaa Pakkanen suomeksi. Kyllä suomi keinot keksii.”

Roinila kaivaa esiin myös alkuperäistekstin sanoja, jotka jäävät vaivaamaan ja vaativat huomiota yhä uudelleen: ”Teksti sanoo: katso tätä sanaa! Ja tätä! Katso miten kielen osat törröttävät. Katso mitä kielelle on tapahtunut; se on pommitettu hajalle. Ja on kuin jokainen sana pitäisi nyt keksiä uudelleen (niinhän minun pitääkin).”

Pakkanen on sirpaloitunut kirja, jossa ”juonta” riittää vain nimeksi. Olen käännellyt 360-sivuisen romaanin koirankorville ja tehnyt merkintöjä marginaaleihin – teksti on täynnä kirkkaita, liki aforistisia havaintoja ja kokonaisuus kulkee niiden varassa. Kääntäjän on luettava itsensä sisään tekstin ja kirjailijan ajatusmaailmaan. Lopputuloksena on itsenäinen taideteos.

Mitä olisi maailmankirjallisuus, tai vähäisempikin teksti, ilman tarkasti aistittua, sisäistettyä ja luovaa käännöstä. Loistavasti suomennetun tekstin aistii muutamasta sivusta, vaikka ei alkuperäistä kieltä osaisikaan. Mitä enemmän luen, sitä suuremmaksi kasvaa kunnioitukseni kääntäjien ammattitaitoa kohtaan. Suomentaja on kuin antiikin puolijumala Prometheus, joka varasti jumalilta tulen ja luovutti sen ihmisten käyttöön. 

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kaijamari Sivillin upea käännösnäyte. 

2. Yhdeksän vuoden takainen juttu: Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

…………………………………

Vuoden Kääntäjäkarhu – sekä suosituksia Kari Aronpuron edellisistä töistä!

YLE on jakanut vuosittain, 1994 alkaen, Tanssiva karhu -runopalkinnon kotimaiselle teokselle, sekä Kääntäjäkarhun ansiokkaasta suomennoksesta. Ensin mainitun sai tänä vuonna Stina Saari kokoelmastaan Änimling. Kari Aronpuro palkittiin Ezra Pound käännöksestään Pisan Cantot.

Kari Aronpuro

Cantot huomautuksineen, katsauksineen ja epilogeineen on järkälemäinen, liki 400-sivuinen teos. Kirja lepäilee yöpöydälläni koirankorville käänneltynä. Piti nostaa teos tänne, mutta tyydyn kustantajan sivuilta löytyvään erinomaiseen esittelyyn (Linkki).

Nostan sen sijaan päivitykseen blogin aiempia tekstejä Aronpuron tuotannosta. Ensin tasan kuuden vuoden takainen Hans Magnus Enzensberger -käännös. Ja ekstralinkeissä lisää. Kari on ollut minulle esikuva ja ”mentori” monin tavoin. Hän on vaikuttanut suuresti siihen, että minusta on kehittynyt kirjailija.

…………………………………………………………..

Kari Aronpuro (s.1940) on yksi Suomen palkituimmista kirjailijoista. Bibliografiasta löytyy yli kolmekymmentä teosta. Esikoisteos, Peltiset enkelit ilmestyi 1964.

Aronpuro on tehnyt usean runokokoelmansa loppuun käännöksiä arvostamiltaan runoilijoilta. Tuoreina töinään hän on suomentanut kaksi merkittävää kokoelmaa, ruotsalaisen Werner Aspenströmin Vuosikertomus, runoja kuudelta vuosikymmeneltä ilmestyi 2011. Hans Magnus Enzensbergerin MAUSOLEUMI puolestaan tänä keväänä, kummatkin ntamon kustantamina.

Enzensberger (s.1929) on monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, Saksan sodanjälkeisen runouden kenties merkittävin tekijä. Hän on mukana myös yhteistyöhankkeessa Die Andre Bibliothek, jonka julkaisuista on Die Zeit -lehden mukaan kasvanut ”maailman kaunein kirjasarja”.

Yli kymmenen vuoden takaisessa haastattelussaan Enzensberger kertoo, ettei ole runoilijana pitänyt avantgardisista kokeiluista: ”En ole koskaan ollut kiinnostunut sanaleikeistä tai dekonstruktiosta.” Hän pitää yhtenä esikuvistaan William Carlos Williamsia, jonka runoudessa yhdistyvät tunteet ja älyllisyys.

Hans Magnus Enzensberger

Enzensberger korostaa haastattelussaan, miten runoudesta puhuttaessa tehdään edelleen turha kahtiajako tunteiden ja älyn välillä. ”Älyn merkitystä tunteille ei vieläkään osata oikein tunnustaa ja tajuta, oivaltaa.”

Enzensbergeriltä on aiemmin käännetty kaksi nuortenkirjaa, esseekokoelma ja Markku Inton suomentama ja Sammakon kustantama Runoja 1950 – 2000. Mausoleumi julkaistiin 1976, nyt käsillä oleva käännös on eurooppalaisen runouden merkkitapaus, teos johon on latautunut ”ikuisuusarvoa”.

Kyse ei ole runokokoelmasta, vaan teoksesta. Mausoleumi näyttää, millaiset ovat runon kielelliset ja kirjalliset mahdollisuudet. Saatesanoissaan Aronpuro kuvaa tekstejä balladeiksi edistyksen historiasta. Enzensberger ”sanoutuu irti perinteisistä eeppisen runouden konventioista. Hän ei noudata totuttuja kieli- ja ajatteluvaateita.”

Mausoleumissa kirjailija läpivalaisee kolmenkymmenenseitsemän läntisen perinteen ”suurmiehen” myytit: kirjailijoita, kirjanpainajia, lääkäreitä, matemaatikkoja, keksijöitä, tilastotieteilijä, taikuri, tutkimusmatkailija, taloustieteilijä, diktaattori…

Tekstien satiiri on viiltävää ja tuo totuttuihin näkemyksiin uusia kulmia. Mikä on oikein ja mikä väärin? Mikä aitoa, mikä väärennettyä? Miten moraali joustaa ja muuttuu historian peilaamana? Enzensbergerin omin sanoin: ”Suuruudenhulluus on tauti, josta ei parane nopeasti.”

Lainaan kulttuurifilosofi ja mediatutkija Marshall McLuhanin kuuluisinta lausetta: ”Väline on viesti.” Mausoleumin väline on runo. Viesti on se, että historian henkilöitä näin syvältä luotaavaa teosta ei olisi voinut muun kaltaisella kielellä kirjoittaa. Teksti on kuin aseen liipasin, josta painettaessa laukeaa jotain suurempaa.

Mausoleumi on innostava teos, kielellisen intensiteettinsä lisäksi se herättää kiinnostusta kuvaamiinsa henkilöihin ja pistää penkomaan tietoa: Giovanni Piranesin grafiikka, käykö se yksiin tekstin kuvausten kanssa? Oliko Charles Darwin rajoittunut ja laiska autisti? Mitä mietti V.M. Molotov eläkepäivinään? Entä Alain Turingin luonnekuva, matemaattisen neron, joka kutoi käsineensä itse.

Kääntäjän saatesanoissa kysytään Mitä on historia? Mitä on edistys, ja mitä seuraamuksia on länsimaisen kulttuurin edistyksellä? Aronpuro mainitsee myös poikkeuksellisen pitkästä suhteestaan Enzensbergerin runouteen. Olisi vaikea kuvitella Mausoleumille luontevampaa ja tarkemmin työhönsä suhtautuvaa suomentajaa, varsinaista sukulaissielua.

Mausoleumi palauttaa uskoani runoutta suurempaan runouteen. Pitkien ja proosamaisten tekstien massasta on vaikea valita esimerkkiä, mutta tarjoan tähän viimeiset säkeet runosta, joka ajoittuu ”quattrocentoon”, eli myöhäiseen keskiaikaan. Kuten arvaattekin, kyseessä on metallityömies ja keksijä Johann Gutenberg.

Gensfleish, vanha peilintekijä Mainzista, / saamamiesten velkoma, puolisokea, ei suitsutukselle tuoksuen, vaan / vernissalle ja noelle / haisten. Hän häipyi sulan metallin / höyryyn. Tämä tässä, musta / valkoisella paperilla, jäi jäljelle: / Keinotekoisen kirjoittamisen taito, / quattrocenton lyijyinen jälkimaku

…………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ” Minä kirjoitan kissalle” Aronpuron Aspenström käännös

2. William Carlos Williams ja Nerouden lyhyt oppimäärä

3. Aronpuron tiukka trilogia. ”Kokemus on jotain, jossa itse muututaan.”

…………………………………….

Vapauttava viesti ihmiskunnalle!

Otsikko Hesarissa torstaina 21.3.2019: ”Isis tappaa tryffelinetsijöitä Irakin aavikolla” Neljännessivun juttu kertoo Isisin taistelijoiden rippeistä, jotka kiertelevät Irakin aavikoilla ja sieppaavat ihmisiä: ”Yleensä sunnimuslimeilta vaaditaan lunnaita, ja sitten heidät vapautetaan. Shiiat tapetaan. Isis pitää shiiamuslimeita vääräuskoisena.”

Kuva sivuilta: Tekniikka & Talous.

Päivityksessäni ei ole uskontojen vastakkainasettelua. Uutinen toisaalla arvioi, että joka viideskymmenes katolisen kirkon pappi on pedofiili. Kristinuskon historia on verinen, nykyään Raamatun ”oppien” nimissä harjoitetaan myös henkistä väkivaltaa ja eriarvoistamista. Kyllä ihminen tietää mikä on Jumalan tahto ja tarkoitus. 

Keräilen taas sekalaisia lehtileikkeitä uuden romaanikäsiksen lähteiksi. On luettava myös faktaa, fiktiota ja… runoa. Myös koko sen ajan kun kirjoitan – kuinka kauan siihen sitten kuluukin. Perusidea säilyy, mutta itse tarina voi kehiä mukaansa ennalta arvaamattomia asioita.

Työhuoneen hyllyssä on Walt Whitmanin (1819 -1892) Valitut runot Markus Jääskeläisen suomentamana ja Sammakon vuonna 2007 julkaisemana. Whitmania on helppo pitää yhtenä historian suurimmista humanisteista. Hän kirjoitti ajatuksensa ja manifestinsa runoiksi. Esikoisteostaan Leaves of Grass, hän laajensi ja täydensi ja julkaisi siitä yhä uusia versioita kuolemaansa saakka: ”Kirjoitan tätä jotta tavoittaisin sinut / joka luet tätä sadan, monen sadan vuoden päästä, / sinut joka et ole vielä syntynyt.”

Kuva: Library of Congress

Whitmanin teos on ylistyslaulu yksilölle, vapaudelle ja tasa-arvolle. Kaikki nostetaan yhtä arvokkaiksi riippumatta sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä tai uskonnosta, iästä tai ulkonäöstä. Riveiltä huokuu rajaton kiinnostus ja kiitollisuus itse elämään.

Olen kirjoittanut tänne ennenkin Whitmanista ja hänen vaikutuksestaan maailmankirjallisuuteen. Miksi nostan hänet blogiin uudelleen? Koska hänellä on vastaus Jumalan olemuksesta koko ihmiskunnalle. Näin simppeliä on yhteisen ymmärryksen ja rauhan saavuttaminen. Säkeet valittujen runojen tekstistä nro 48.

”Olen sanonut ettei sielu ole enemmän kuin ruumis / ja olen sanonut ettei ruumis ole enemmän kuin sielu / eikä mikään, ei edes Jumala ole suurempi kuin oma itse, / ja hän joka kävelee kilometrinkään ilman myötätuntoa kävelee / kohti hautaansa käärinliinat yllään /…/ ja sanon kaikille miehille ja naisille: seiskää rauha sielussanne / vakaasti miljoonien maailmankaikkeuksien edessä.

Ja ihmiskunnalle sanon: älä ole utelias Jumalan suhteen. / Sillä minä joka olen utelias kaikesta en ole utelias Jumalasta. / (Minkään pituinen lista määritelmiä ei voisi ilmaista millainen rauha / minulla on Jumalan ja kuoleman suhteen.)

Minä kuulen ja näen Jumalan jokaisessa esineessä mutta en ymmärrä / Häntä vähimmässäkään määrin, / enkä käsitä kuka voisi olla ihmeellisempi / kuin minä itse.

Miksi haluaisin nähdä Jumalan mieluummin kuin tämän päivän? / Näen jotain Jumalasta kaikkina vuorokauden tunteina ja joka hetki / näen Jumalan miesten ja naisten kasvoissa ja omissa kasvoissani / kun katson peiliin, / löydän kadulta Jumalan jättämiä kirjeitä ja kaikissa / on allekirjoituksena Jumalan nimi / mutta jätän ne paikoilleen koska tiedän / että minne tahansa menenkin / löydän niitä jatkuvasti.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa

2. Terrence Malickin vastaus Jumalalle

……………………………..

Lue sata klassikkoa tunnissa: ”Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma.” 

Perjantain päivitys on tiukkaan pakettiin puristettu. Ulkomitat 12 x 14,5 cm. Sivuja sata. Pehmeäkantinen ja pokkaria pienempi formaatti sopii sisältöön, josta löytyy sivistystä ja outoa huumoria. Takakansi kertoo näin: ”Pistä paremmaksi kuin Paavo Väyrynen – lue koko kirjallisuuden kaanon yhdessä tunnissa. Lukeneisuuden osoittaminen ei tämän helpommaksi tule!”

100 klassikkoa tunnissa on Avaimen kustantama tuore julkaisu. Tekijän, Vesa Sisätön mukaan: ”Pahinta mitä kirjallisuudelle on tapahtunut sitten Alexandrian kirjaston palon.” Sisättö on kirjailija ja toimittaja. Wikipedian teosluettelosta löytyy reilut parikymmentä merkintää. Mies on tehnyt myös Hesarin kirjallisuuskritiikkejä ja kehuu ”Joskus lukeneensa jopa kokonaisen kirjan alusta loppuun.”

Esipuheessaan tekijä kiteyttää: ”Teos tiivistää maailmankirjallisuuden klassikot Odysseiasta Da Vinci-koodiin virkkeiksi, jotka jaksaa naputella Twitteriin, Facebookiiin ja muihin sosiaalisen median kanaviin. Sisällön lisäksi kustakin klassikosta kerrotaan knoppi, jolla voi loistaa baaripöydässä tai Facebebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä. Lopuksi kukin klassikko tulkitaan ja tuomitaan yhdessä virkkeessä. Kätevää!”

Uteliaisuus ja nauru vauhdittaa lukemista, ja siihen tuskin tunti menee. Mitä löytyy vielä lukemattomista klassikoista – miten tutut kirjat on kiteytetty. Vaikkapa Sofi Oksasen Puhdistus esitellään näin: ”MITÄ Naisille tapahtuu ikäviä asioita Neuvostoliiton aikana ja sen jälkeen. KNOPPI Parhaan salaliittoteorian mukaan Puhdistuksen olisikin kirjoittanut Suomen viihdeteollisuuden huippuammattilaisten työryhmä. TUOMIO Jos etsit luettavaksesi hyvän mielen romaania, se ei ole tämä.”

Analyysit aloittaa Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille: ”Alussa maapallo tuhoutuu, sitten asiat menevät huonompaan suuntaan.” Lopuksi sadas tiivistys ja Wirginia Woolfin romaani Majakka: Ramsayn perhe tärii majakalle lähtöä kymmenen vuotta. Mukana tajunnanvirtaa.”

Suositus: hyvää ja peilaavaa huumoria, joka saataisi innostaa lukemaan lukemattomia klassikoita. Lopuksi nappaan takaisin postaukseni otsikkoon. Numero 13, Albert Camusin Sivullinen: ”MITÄ Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma. KNOPPI The Curen ensisingle Killing an Arab (1979) on saanut inspiraationsa Sivullisesta. TUOMIO Lukiolaisen tulee rakastaa Sivullista, mutta jos vielä 40-vuotiaanakin on lukiolainen, on syytä alkaa lukea enemmän.”

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Albert Camus ja Fingerpori

2. Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

………………………………….

”Väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdeperän sydänperseissä”

Muutaman viikon urakka muiden puuhien ohella on valmis! Olen lukenut Alastalon salissa!

Näin sanoo kirjan takakansitekstissä kirjallisuudentutkija ja Suomen kirjallisuuden historian (1981) julkaissut Kai Laitinen: ”Tämä vuonna 1933 ilmestynyt romaani kuuluu suomalaisen kirjallisuuden parhaisiin saavutuksiin. Sen edelle tai rinnalle voidaan asettaa vain pari muuta suomalaista teosta, Kiven Seitsemän veljestä  ja Joel Lehtosen Putkinotko. Ulkomaisina vertauskohtina Kilven yhteydessä on mainittu modernin proosan mestarit James Joyce ja Marcel Proust.”

Kuva: Paraisten kotiseutumuseo.

Kahdessa edellisessä jutussa käsittelin hieman Kilven metaforia ja romaanin rakennetta. Kilven tärkein elementti on kuitenkin itse kieli. Voisi sanoa, että hän on luonut kokonaan oman ja jäljittelemättömän kielen, jolle kaikki muu on romaanissa alisteista.

Kilven teksti on kerrosteista, yhtä aikaa tiheää pintaa, paksua välifyllinkiä ja sisävuoria: sama asia kerrotaan yhä uusin ja loputtomin vertauksin. Eikä tässä vielä kaikki! Koko romaani rakentaa toisteista näkökulmien rihmastoa. Kun Alastalon tytär Siviä kantaa kuuman totivesikannun saliin hänen ajatuksensa ovat tarinan keskiössä, kohta jo Härkäniemen tuumailussa mitä keskelle lattiaa jätetylle kannulle tulisi tehdä – tapahtumaa pohtivat myös muut ja kerronnan edetessä kannun ympärillä pyörähdetään vielä useamman kerran.

Kilven ilmaisu koostaa kirjakieltä, murreilmaisuja, yhteisön sanontatapoja, uudissanoja ja yllättäviä assosiaatioita: ”…ja niinpä oli ollut ehtymätön mannan vuoto Alastalon huulilta, ja väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdenperän sydänperseissä.”

Kuva elokuvasta Ulkosaarelaiset/Kansallisfilmografia.

Alastalon salissa on läpeensä patriarkaalinen romaani. Naisen osaksi jää vain kaksi stereotypiaa. Katselle alistettu ja mieltä kiihdyttävä ihastelun kohde: ”Flikkaihminen Siviäkin kuitenkin sentään vain on ja tyttöastia, vaikka vihastunutkin ja syystä suutuksissaan tukanmartoa myöten!” Toinen naiskuva on ehtivä ja kaikesta huolehtiva emäntä:

”On kepsava antura emännän ja kiepsava hameen helma, kun on nopsakas nopea ja vanha vikkelä, lieve vauhdissa ja kori kokolla, kieli kantimilla ja silmäpari akkunavahtina, sana kierimässä pavun poukkimin, huomio harpalla kirpun hyppimin, hyrrä ja kerä, kärppä hameissa ja sukkula jalkaterillä, emäntä ja Alastalon Eevastiina!”

Mainitsin jo aiemmin Pukkilan, jonka luonteen särmä kipunoi koko romaanin mitan. Hänenkin ajatustensa fokusta tarkennetaan aivan viime sivuille saakka. Kilven romaanin syvin olemus kietoutuu isäntien sosiaalisiin suhteisiin, varakkuuteen ja rahaan, joka määrää elämisen järjestyksen: ketä kunnioitetaan ja kuunnellaan, kenen sana painaa, kuka on yhteisten hankkeiden arvoinen luottomies.

Kuva: Rauman merimuseo.

”Joku kaupunki kuuluu sinun juttujesi mukaan olevan Lübeck, vieläkös sinulle siellä rahaa tyrkytetään enempi kuin julkeat kotiin laahata /…/ Eivätkös teillä silläpuolen Tuurveden jo pian ala pohjimmaiset rahat mädäntyä laareissa, kun päälle ja päälle vaan kootaan entisten niskaan! Kukas teistä silläpuolella on äveriäin, sinä pitkä, vai Alastalo paksu, vai Härkäniemi selkäleveä, vai tunnonpuntari ja munaskuiden tutkija Langholma leukavaakoineen ja förmyntarisilmineen?”

……………………………….

Suomalaisuuden tarinaa määrittää raivaajahenki ja teollistumisen vauhdittama hyvinvointi. ”Alussa oli suo kuokka ja Jussi.” Tai Toivo Pekkasen paatos romaanissa Tehtaan varjossa. Saatan tehdä ensi viikolla vielä Alastalon salista yhden jutun, jossa katsotaan laajemmin yhteiskuntaa ja kokonaisuuden kaarta.

………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Göran Shildt ja purjehdus Välimeren maisemiin.

2. Borges ja todellisuuden mittakaava.

………………………………

Täällä puhutaan suoraan Paholaiselle

Blogi päivittää lyhyesti. Uuden romaanin editoitu versio lähti eilen kustantajan markkinointi-ihmisten lukuun. Kannen tekijä ja tiedotus pääsevät tutustumaan liki lopulliseen versioon. Itse lähden huomisaamuna viikon lomalle.

Auto suuntaa Hevonlahdelle. Sikäli osuva nimi, että se on hevonkuusessa, eli keskellä ei mitään, korvessa Varkauden ja Savonlinnan välissä. Mökin nimi on Mansikkapaikka. Helvi Hämäläinen testamenttasi sen aikanaan kirjailijaliitolle. Alkuperäinen asumus on Helvin kokoa, eli hieman leikkimökkiä suurempi. Siitä tehtiin sauna ja viereen uudisrakennus, jossa on keittiö ja väljät tilat kuudelle hengelle.

Hieronymus Bosh (1450 – 1516)

Kirjoittamisesta irrottautuminen ja kalahommat ovat jääneet tältä kesältä aivan paitsioon. Mutta nyt tärppää! Lopuksi muutama rivi tulevasta romaanista. Kustannustoimittajani laatiman takakansitekstin otsikko kysyy: Millaiseksi ihminen kasvaa pahan keskellä?

…………………………………….

”Niin kuin vuoren korkeimmalle huipulle saattaa nousta monta eri polkua, Cabrel sanoo. Ei Jumalankaan luokse ole yhtä ja ainoaa tietä. Eikä ole mitään rakkautta suurempaa. Ihmisen poika annettiin ihmisten käsiin ja he tappoivat hänet koska pelkäsivät. Kaikki tuntevat pelkoa, niin harva ymmärtää mitä on rakkaus.

Tyhjillä puheilla voi pyyhkiä perseensä, kapteeni Wray sanoo. Jos tuntee pelkoa, pitää panna toimeksi ja tehdä jotain, korulauseet kannattaa unohtaa.

Muistatko mitä Job sanoi Herralle? Cabrel kysyy.

Täällä ei keskustella Herran kanssa, kapteeni Wray sanoo. Vaan puhutaan suoraan Paholaiselle.

Ne ovat lopulta sama asia, Cabrel sanoo.”

……………………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Edellinen kerta Mansikkapaikassa

2. ”Kakkaa ja kakkuja” kirjailijaliiton Ateenan residenssi

……………………………

Terveiset tuonpuoleisesta: George Saundersin Lincoln bardossa on kirjallisuuden tuleva klassikko

George Saunders voitti romaanillaan Lincoln bardossa vuoden 2017 Man Booker -palkinnon. Tosin, kirjallisuudentutkija ja kulttuurivaikuttaja Alex Matson, jonka pääteos on Romaanitaide, pyörii takuulla haudassaan. Tai ehkä hän on yhä kuolemanjälkeisessä välitilassa, joka on Saundersin teoksen perustava idea.

George Saunders, kuva: Getty.

Lincoln bardossa on hämmentävä kirja, jotain aivan erilaista mitä on totuttu pitämään romaanimuotoon kirjoitettuna teoksena. Kuitenkin – mitä kiinnostavinta ja omaperäisintä kirjallisuutta. Ja kliseeksi kaluttua määrettä käyttääkseni: haastava.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle helmikuussa vuonna 1862. Yhdysvaltojen sisällissotaa on käyty vuosi. Presidentti Abraham Lincoln johtaa pohjoisvaltojen joukkoja ja kokee henkilökohtaisen tragedian, kun perheen 11-vuotias Willie poika sairastuu ja kuolee. Hän jää välitilaan, jota kutsutaan tiibetiläisessä traditiossa bardoksi.

Laura Lindstedtin Finlandialla palkittu Oneiron kurottaa myös tuonpuoleiseen, mutta on selkeästi narratiivinen teos. Saundersin kirja etenee 166 henkilön replikointeina ja ajatuksina. Sanan mittaisista lauseista ja pidemmistä virkkeistä muodostuu tekstin rytmi. Välillä puhujat jatkavat toistensa juttua kuin Tupu, Hupu ja Lupu. Henkilöt kertaavat elämäänsä, katuvat, riitelevät, kävelevät toistensa lävitse tai ottavat hahmoja, jotka asettuvat toistensa sisään. Jokainen merkitään tekstiin erikseen repliikkinsä jälkeen.

Romaanitekstin asettelu myötää 166 puhujan replikointia.

”Elämä” bardossa on yhtä aikaa hilpeää ja hirveää. Sieluista käydään kamppailua, jotkut ovat viettäneet uudessa olomuodossaan pidemmän ajan, toiset joutuvat siirtymään seuraavaan etappiin nopeammin:

”Yhtäkkiä meidän takaamme kuului kuin kolmen salaman räsähdyksen nopeana sarjana tuttu mutta aina selkäpiitä karmiva laukausääni, joka liittyy ainevalonlehahdusilmiöön.”

hans vollman

En uskaltanut katsoa, ketkä olivat menneet.

roger bevins iii

Kuolleita! poika huusi suorastaan riemukkaasti ja tepasteli keskelle huonetta. Kuollut, kuollut, kuollut! Se sana. Se hirvittävä sana.

hans vollman”

Saunders pirstoo proosan rakenteen, jossa ympäristön kaoottisesta todellisuudesta suodattuu repliikkejä lukijan tietoisuuteen. David Foster Wallace on sukulaissielu, mutta voisin lyödä vaikka vetoa, että Saundersin kotihyllystä löytyy John Ashberyn (1927-2017) Vuokaavio, yli 200-sivuinen runoteos, joka tempaa lukijansa keskelle hälisevää arkea, jossa lukijasta tulee kirjan toinen tekijä.

Lincoln bardossa on erinomaisen ilmeikästä kieltä, joka hyödyntää murreilmaisua ja uudissanoja, jotka assosioivat tekstiä aivan uudella tavalla. Briljantin suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill. George Saunders osoittaa mihin kirjailijan mielikuvitus ja kielen mahdollisuudet riittävät. Tässä teille tuleva klassikko.

………………………………….

1. Blogin ekstralinkissä aiempi juttu Saundersin novelleista.

2. David Foster Wallace: Kirjailija ja vastenmieliset tyypit.

………………………………….