Maailmankirjallisuus – Juha Siro | Mitä tapahtuu todella

Rumpujen kaupunki – nobelistin novellit

2.4.2025

18:12

Leave a comment on Rumpujen kaupunki – nobelistin novellit

Kirjallisuuden Nobel, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Novellit, Suomennokset, Suosikkikirjat

Nobel 2018, Olga Tokarczuk, Rumpujen kaupunki

Vuonna 2014 kirjoitin tähän blogiin puolalaisen Olga Tokarczukin romaanista Alku ja muut ajat. Heti alkuun kerroin, että ”Valistunut veikkaukseni on, että hänelle myönnetään kirjallisuuden Nobel. Jollei tänä vuonna, niin sitten seuraavana, tai sitä seuraavana…” Ennustukseni toteutui neljän vuoden kuluttua, 2018.

Vuonna 2007 tein vielä kirjallisuuskritiikkejä Aamulehteen ja kirjoitin sinne pitäväni kanadalaista Alice Munroa omana ehdokkaanani. Meni kuusi vuotta, Nobel osui hänen kohdalleen 2013. Juttujen pointti on siinä, että meillä ei novellille ole koskaan suotu korkeinta kirjallista arvostusta. Toisin on maailmankirjallisuudessa.

Olga Tokarczukin novellikokoelma Rumpujen kaupunki, julkaistiin puolankielisenä vuonna 2001. Tapani Kärkkäisen suomennos saatiin 2023 (Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö). Sivuja 330, yhteensä 19 novellia.

Jos novellin perinteinen ilmaisumuoto karsitaan äärimmilleen, jako jää kahteen: Tšehovilainen ja Borgesilainen. Kun Raymond Carver ja kumppanit pohjustivat novellin uutta nousua, heidän ilmaisuaan alettiin kutsua nimellä ”Dirty Realism”. Useimmat lajityypin kirjailijat eivät tästä pitäneet. ”Short Stories” olisi riittänyt heille hyvin. Alice Munro poisti määreestä vielä ensimmäisen sanan, hänen novellinsa ovat vain ”Stories”, kertomuksia.

Tokarczukin Rumpujen kaupunki ei ole sukua minkään edellä mainitun kirjallisen genren kanssa (jos sellaista on edes tarpeen määritellä). Teoksen novellit liikkuvat eräänlaisessa elämän välitilassa. Kirjailija käyttää yhtä hyvin ”näytä, älä selitä” -menetelmää, kuin sisäisten tuntemusten valaisua. Tapahtumat ja tunnetilojen kuvaukset ovat hiuksenhienossa balanssissa ja tarina rakentuu lukijan mielessä, hänestä kasvaa osallinen kirjailijan kertomukseen. Ensimmäinen novelli, ”Avaa silmät, olet kuollut”, on tästä malliesimerkki. Kun lukijan mielestä tekstissä ei ala tapahtua, hän kävelee kertomukseen sisään ja pistää tuulemaan.

Novelleissa on koko ajan läsnä jotain selittämätöntä, joka avautuu lukijalle vasta tarinan viime riveillä. Ei ehdottomana maksiimina, vaan oivalluksena koko novellin ajatuksesta ja ytimestä. Viimeinen, niminovelli osoittaa meille, miten elämään jäävät saavutukset ja ”kuolemattomuus” ei ole aina henkinen tunnusteko – se voi olla myös fyysinen.

Suosikkitekstini saattaa olla ”Kuukausi Skotlannissa”, vain kuudentoista sivun mittainen novelli. Tarina vaikuttaa hyvin omakohtaiselta, mutta siihen alkaa kiertyä näkökulma, joka jää elämään lukijan mieleen. Kirjailijan sanoin: ”Kun kirjoittaa itsestään, syntyykin ihan jokin toinen.”

Ihminen ajattelee ja käsittelee tunteitaan usein totutun kaavan mukaan. Tokarczukin teksteillä on kyky muuttaa tuota näkökulmaa ja esittää tuttuja asioita yllättävistä kulmista. Novellien äärellä oma ajattelu laajenee ja oivallukset aktivoituvat.

………………………………….

Ekstralinkit

1. Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti

2. Lisää novelleista: George Saunders, ja mikä erottaa kirjailijat toisistaan?

……………………………..

Mitä merkitsee tekemättömyyden taito?

by Juha Siro

4.7.2024

16:16

Leave a comment on Mitä merkitsee tekemättömyyden taito?

Filosofia, Kiinalainen kulttuuri, Kulttuuri, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Sivistys, Tietokirjat

Aviador, Kiinalainen kulttuuri, Laozi ja tekemättömyyden taito, Tao Lin, Taolaisuus

Tao Linin tuore teos Laozi ja tekemättömyyden taito (Aviador 2024) on ollut yöpöydän luvussa jo muutaman viikon. Ikiaikaista kulttuuria, filosofiaa ja tietoa tiivistettynä parinsadan sivun mittaan. Tällaista kirjaa ei voi yksinomaan lukea – pitää edetä ajattelemalla, assosioimalla ja ydinkohtia kertaamalla.

Kirjan takakansi tiivistää sisältöä: ”Suomessa pitkään asuneen kirjailija Tao Linin teos tarjoilee lukijalle kansantajuisen syväanalyysin kiinalaisen ajattelun ikiaikaisista juurista ja siitä, miten keskeisimmän kiinalaisen ajattelijan Laozin kehittämä taolaisuus heijastuu nykyään Kiinaan ja kiinalaisiin. Nyt ilmestyvä Laozi ja tekemättömyyden taito sekä valottaa historiaa että näyttää konkreettisesti taolaisuuden ytimen, aktiivisen tekemättömyyden: sen, ettei yrittämällä yritä toteuttaa tarkkaa suunnitelmaa, vaan antaa elämän toteuttaa itseään. Tämän oivaltaminen auttaa sekä avartamaan käsitystä Kiinan ikivanhasta kulttuurista että ymmärtämään talousmahtiaan ja suurvalta-asemaansa kasvattavan Kiinan toimintaa.”

Keskeisemmältä olemukseltaan kirja avaa taolaisuuden filosofiaa kahden peruskäsitteen kautta: ”Daoa on pidetty tulkintana esimerkiksi luonnonlaista, luonnollisesta järjestelmästä, luonnon seuraamisesta, luojasta, maailmankaikkeudesta, sekä ylipäänsä kaikesta, mitä on. Itse sana Dao tarkoittaa tietä, polkua.

Käsitteen De on taas tulkittu tarkoittavan niin sisäistä voimaa, sielua kuin hyvyyttäkin, ja sitä pidetään daon seuraajana, vastaanottajana, aineellistumana ja ruumiillistumana. Kirjaimellisesti sana de tarkoittaa moraalia ja hyvettä.”

Laozi itse eli 500-luvulla eaa ja hoiti Zhou-dynastian kuninkaallista kirjastoa. Valtakunnan hiipuessa hän lähti vaeltamaan kohti länttä ja kohtasi lopulta rajavartija Yin Xin, joka pyysi Laozin muistinpanot itselleen. Näin kiinalaisen filosofian perusteos, noin 5000 sanaan tiivistetty Daodejing jäi elämään jälkipolville. Xi itse lausui saamansa tekstin kymmenentuhatta kertaa, saavutti sisäisen vilpittömyyden ja ikuisen elämän.

Kannatan Laozin ja Daon näkemyksiä. Mikä tähän aikaan sopisi paremmin: ”Pitää suuren mielikuva / kaikki taivaan alla on kanssakäymistä. / Kanssakäymisessä ei tehdä vahinkoa, / se on turvallista, rauhallista ja vakaata.” Ja hyvä ohje päivän klikkiuutisiin ja sos-median ärhäköihin kommentteihin: ”Taitava ihminen ei väitä; / joka väittää ei ole taitava.”

Ehdottomien mielipiteiden aikana on hyvä kääntyä Laozin ja Daon puoleen: ”Toistumalla Dao toimii, / heikkous on daon voima. / Dao on tyhjä. loputon. / vaikka sitä käytetään, se ei tyhjene eikä täyty. / Viisas ei kokoa. / Kun toimii toisten hyväksi, / saa itse enemmän; / kun antaa muille lisää, saa itse lisää.”

Olen epäillyt Jumalan konkretisointia ja ”Luojan” sanomisten kirjaamista pyhiin teksteihin, joista ihmiset niitä tulkitsevat kulloisenkin tarpeensa mukaan. Käsittämättömien asioiden kohdalla on kyse narratiiveista, symbolisista kuvauksista. ”Suuri dao, muodoton, / synnyttää ja ravitsee taivaan ja maan; / suuri dao, haluamaton, / kuljettaa ja liikuttaa aurinkoa ja kuuta; / suuri dao, nimetön, / kasvattaa ja elättää kymmentätuhatta oliota; / en tiedä sen nimeä, / vastahakoisesti nimitän sitä daoksi.”

Tekemättömyyden taito jakautuu kuuteen osaan: Tarinoita Laozista, Viisauden varhaisperinne, Daodejing – valittuja otteita, Laozi uskonnollisessa taolaisuudessa, Myyttisiä klassikkoja, Taolaisia puheita. Tao Lin on tehnyt merkittävän kulttuurityön. Vahva suositus.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Lisää aiheesta: päivitys kahden vuoden takaa

2. Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

……………………………..

Mikä on ihmiskunnan tarkoitus?

by Juha Siro

7.6.2023

14:45

Leave a comment on Mikä on ihmiskunnan tarkoitus?

Elokuvat, Esseet, Kulttuuri, Maailmankirjallisuus, Taide Neuvostoliitossa

Andrei Tarkovski, Kari E. Turunen., Martyrologia, Stalker

Kirjoitan parhaillaan teoksen esipuheeksi esseetä ihmisen identiteetin kokemisesta. Työpöydän kulmalla on pino lähdekirjallisuutta: Milan Kundera Petetyt testamentit, Vilma Hännisen väitöskirja Sisäinen tarina, elämä ja muutos, Thorwald Dethlefsen Hyvä ja paha, Max Frish Minä en ole Stiller… Andrei Tarkovskiin on tullut palattua usein: Martyrologia, Päiväkirjat 1970 –1981 (Mabuse 1989). Olen nostanut kirjan blogiin aiemminkin, mutta näinä aikoina sitaatti elokuvasta Stalker havahdutti taas: ”Ihmiskunta on olemassa siksi, että loisi taideteoksia.”

Olen aina pitänyt Tarkovskia nerona. Omassa työssään hän tarttui vain elämän ja kuoleman kysymyksiin, vähempi ei hänen aiheekseen riittänyt. Tarkovski teki kaiken päinvastoin kuin Hollywoodissa. Ei ennalta arvattavaa sankaritarinan kaavaa, jossa roisto ja verisen vääryyden kärsinyt kunnian mies ajetaan kaksintaisteluun ja hyvä kukistaa pahan. Ei mitään katsojan puolesta valmiiksi ajateltua.

Tarkovskin elokuvat raottavat ovia outoihin ja salaisiksi jääneisiin todellisuuksiin ja saavat katsojat pohtimaan elämänsä kysymyksiä itse, erityisesti omaa identiteettiään ja kysymystä: Kuka minä olen? Suomalainen filosofian professori Kari E. Turunen kiteyttää oman persoonan ulkoistamisen kirjassaan Ikävaiheiden kriisit: ”Vaikka tuntuu narsistisesti kipeältä, on suuri onni, että yksilö ei ole minkään arvoinen; tiedottomat siteet kirpoavat. Ihmisolemus ei pyhity itsestä, vaan itsen ulkopuolelta, itsen vaiettua.”

Tarkovski kirjoittaa muistiinpanoissaan: ”On etsittävä ja kehitettävä periaatetta, jolla jokaiseen katsojaan voisi vaikuttaa yksilöllisesti, siten että esitys saisi privaatin, yksityisen luonteen (kuten kirjallisuuden, maalaustaiteen, runouden ja musiikin alalla). Lähtökohtana voisi olla se, että katsojalle esitetään mahdollisimman vähän, niin että hän joutuu tämän vähäisen perusteella muodostamaan käsityksensä lopusta, kokonaisuudesta. Tälle ajatukselle pitäisi käsitykseni mukaan elokuvataiteen rakentua.”

Tarkovski tutki elokuvissaan ihmisen mahdollisuuksia moraalisesti oikeiden ratkaisujen tekemiseen. Ne, joilla valta oli Tarkovskin elinaikana, koettivat vaientaa hänet kaikin keinoin. Heille olisi ollut mieluisampaa käyttää ohjaajaa omien tavoitteidensa ajamiseen. Komsomolskaja Pravdassa kirjoitettiin vuonna 1980: ”Andrei Tarkovski on lahjakas, enkä millään tavalla salaa harmiani sen vuoksi, että hän tekee elokuvia ns. eliittiyleisölle. Kuinka iloisia olisimmekaan, jos saisimme häneltä nähtäväksemme elokuvan, jossa hän käsittelee tärkeitä nykyhetken ja menneisyyden ongelmia, jotka huolestuttavat miljoonia ja ovat kaikkien ymmärrettävissä.” Valta ja taide eivät liene olleet hedelmällisessä yhteistyössä sitten 1500-luvun Firenzestä alkunsa saaneen kultakauden, jonka seurauksena renessanssitaiteen helmet luotiin.

Elokuvaohjaajan päiväkirjoista voi havaita miten paljon hän luki ja kirjasi ylös ”viisaudet”, jotka häneen syvimmin vaikuttivat. Nerous ei siis ole ainoastaan annettu ominaisuus, vaan kyky oppia ja soveltaa ennen meitä eläneiden kokemuksia. Tarkovski tunsi yhtä hyvin antiikin kirjallisuutta kuin sen jälkeisiä ajattelijoita. Hän on tehnyt usein muistiinpanoja Montaignen esseistä ja esimerkiksi Henry Thoreaulta. Hän on kirjannut muistiin idän filosofiaa Laotselta: ”Heikkous on suurta, voima on mitätöntä. Syntyessään ihminen on heikko ja taipuisa. Kuollessaan hän on voimakas ja kova. Kasvaessaan puu on taipuisa ja pehmeä, mutta kun se on muuttunut kuivaksi ja karkeaksi, se kuolee. Kovuus ja voimakkuus ovat kuoleman seuralaisia.”

Stalker on elokuva, jota täytyy varjella liialta katsomiselta. Lumous saattaisi särkyä. Joku kuva on piirtynyt muistiin iäksi ja se riittää. Koira kuralammikon kuvajaisessa, musta bakeliittipuhelin, joka soi. Liikkuva vesilasi putoamaisillaan pöydän reunalta. Elokuvan varsinainen tarina on Arkadi ja Boris Strugatskin romaanista pelkistetty äärimmäisen yksinkertaiseksi ja samalla arvoitukselliseksi: kolme miestä pyrkii eristetyllä vyöhykkeellä sijaitsevaan huoneeseen, jossa kaikkien toiveiden on mahdollista käydä toteen.

Yksi miehistä on kirjailja, hän lausuu elokuvassa seuraavan repliikin: ”Ihminen kirjoittaa siksi, että kärsii ja epäilee. Hänen täytyy koko ajan todistaa itselleen ja muille, että on jonkin arvoinen.” Tarkovski itse oli runoilijan poika. Yhdessä kohtauksessa Stalker lausuu runon, jossa kiteytyy ihmisen mahdottomuus ottaa vastaan onnea, koska saadessaan hän haluaa aina vain enemmän.

Kesäkin meni / kuin ei olisi ollutkaan / päivänpaiste lämmittää / mutta sekään ei riitä / kaikki mikä voi täyttyä / lankesi käsiini / kuin viisilehtinen apila / mutta sekään ei riitä / ei mennyt hukkaan / paha eikä hyvä / valo alati paloi / mutta sekään ei riitä / elämä otti huostaansa / pelasti ja hoivasi / olin onnen poika / mutta sekään ei riitä / lehtiä ei kärventynyt / oksia ei katkennut / päivä on lasinkirkas / mutta sekään ei riitä

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Mietin yhä, miten täällä tulisi elää?

2. Minä! Mikä minä?

…………………………………….

Rakkautta, kaipausta ja tuskaa viidellä rivillä

by Juha Siro

19.1.2023

19:13

Leave a comment on Rakkautta, kaipausta ja tuskaa viidellä rivillä

Maailmankirjallisuus, Pienkustantajat, Runous, Sivistys, Suomennokset

Basam Books, Eija Aromaa, Mia Kankimäki, Shikibu Izumi, Tankarunous

Eija Aromaa on julkaissut kokoelman Välähdys hämärässä. Variaatioita Izumi Shikibun runoista (Basam Books 2022). Kirja on hänen kuudes runoteoksensa. Esipuheessaan hän kertoo tunteneensa sukulaisuutta Shikibuun vuosien ajan: ”Kuka tuo nainen oli? Miksi hän valitsi minut? Vai varastinko Itzumit itselleni? Otinko röyhkeästi omikseni? Ei, se meni juuri päinvastoin. Itzumi anasti minut.

Tulee mieleen myös Mia Kankimäen kokemus. Hän jätti 38-vuotiaana päivätyönsä ja lähti jäljittämään tuhannen vuoden takaista, japanilaista Heian-kauden hovinaista Sei Shōnagonia: ”Yli kymmenen vuotta sitten aloin vaihtaa ajatuksia 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin kanssa. Luin hänen teoksensa Makura no sōshi eli Tyynynaluskirja jollain japanilaisen kirjallisuuden kurssilla ja rakastuin oitis.” Kankimäen kirja kuvaa tuhannen vuoden takaista elämää laajemmin. Minun on helppo tunnistaa edesmenneiden kanssa keskustelu – juttelenhan itsekin heidän kanssaan ehtimiseen.

Aromaan kirja koostuu eri kokoelmista suomennetuista tankarunoista. Runon mitta on 31 tavua viidessä säkeessä: 5, 7, 5, 7, 7. Perinteen mukaan kolme ensimmäistä säettä muodostavat tapahtuman, tunnelman tai luonnon kuvauksen. Kaksi viimeistä liittyy rakkauteen, kohtaloon, kaipaukseen, eron tuskaan tai kuolemaan.

Eija Aromaa, kuva: Ilkka-Pohjalainen, Jarno Pellinen

Izumin aikakauden hovietikettiin kuuluivat uskonnolliset ja seremonialliset menot. Runoja kirjoitettiin, lausuttiin ja vaihdettiin jokaisen tapaamisen johdosta. Aromaa kirjoittaa: ”Olen pyrkinyt tuomaan runojen hengen tähän päivään. Olkoot nämä variaatioita Izumi Shikibun runoista. Hän kertoo tehneensä käännökset englannin kielestä, mutta saaneensa tärkeää editointiohjausta Kai Niemiseltä.

Kokoelman runoihin on usein liitetty lyhyt selvitys tekstin taustasta: Nähdessään jonkun pitävän viuhkaani ministeri Michinaga kysyi kenen se on. Kun hän kuuli että se on minun, hän otti sen ja kirjoitti siihen ”kevytmielisen naisen viuhka”. Minä vastasin:

Joku ohittaa

rakkauden ja joku

ottaa sen vastaan.

Portinvartijanako

tuomitset valintoja?

Terävä vastaus kävisi tänäänkin, tuhat vuotta myöhemmin. Välähdys hämärässä käsittelee kuitenkin eniten kahden rakastavan tai kaipaavan ihmisen suhdetta. Tanka voi olla silti kirpeän aforistinen:

Kumpi parempi:

kaukainen rakastaja

jota ikävöit

vai päivittäinen jolta

et kaipaa enää mitään?

Aromaan suomennoskokoelma on kiinteä kokonaisuus, jossa tunnelma pitää johdonmukaisesti. Lukemisen jälkeen kirja vietti vielä pitkän tovin yöpöydälläni selailtavana ja kääntelin sivuille koirankorvia. Rakkauden draamaan voisi käyttää romaanin mitan – tai sen voi tiivistää pokkarin kokoon, jossa joka sivulla on vain viisi lyhyttä riviä.

……………………………………..

Blogin extralinkit

1. Mia Kankimäki, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

2. Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää

……………………………………….

Taitava ihminen ei väitä; joka väittää ei ole taitava

by Juha Siro

6.5.2022

13:53

1 kommentti artikkeliin Taitava ihminen ei väitä; joka väittää ei ole taitava

Filosofia, Kiinalainen kulttuuri, Kulttuuri, Maailmankirjallisuus, Sivistys, Suomennokset, Suosikkikirjat

Arktrinen Banaani, Laotse, Risto Ahti, Tao Te Ching, TaoLin

Viisi vuotta sitten tutustuin kiinalaisen filosofian perusteokseen LAOTSE TAO TE CHING. Tein blogiin päivityksen sarkastisella otsikolla: ”Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa? Itse Laotsen kirja teki syvän vaikutuksen. Teos on suomennettu useaan otteeseen ja ensimmäinen, johon tutustuin, oli Toivo Koskikallion käännös vuodelta 1950, jonka Heikki Saure myöhemmin modernisoi. Sittemmin myös Pertti ja Kai Nieminen ovat tehneet suomennoksen kahteen otteeseen. Raamatun jälkeen Tao Te Ching on maailman eniten painettu kirja.

Kun huomasin, että kiinalaissyntyinen TaoLin oli viimeistelemässä uutta käännöstä, tilasin kirjan häneltä heti suoraan. Sain sen signeerattuna 19.4. Kustantajana Arktinen Banaani. TaoLin (s.1967) on muuttanut Suomeen 1997. Hän on julkaissut aiemmin suomeksi kaksi romaania, kolme runokokoelmaa ja novellikokoelman. Tulossa on myös uusi romaani.

Risto Ahti on kirjoittanut tuoreen teoksen takakanteen lyhyen luonnehdinnan kirjasta ja kääntäjästä: ”Tao Te Ching on kiinalaisen filosofian suuri ja pieni perusteos. Tao käsitteenä on sivistyneelle ihmiselle tuttu. Harvemmin puhutaan Lao Tsen toisesta periaatteesta Te:stä.

TaoLin, teoksen suomentaja, on erinomainen esimerkki Te:n toiminnasta. Hän on opiskellut suomen kielen ja julkaissut suomenkielisiä teoksia – Te edustaa Taon käytännöllistä puolta. Suomen kieli ja kiina ovat etäisiä toisilleen, mutta Tao ja Te sopivat yhtä hyvin kiinalaisen kuin suomalaisenkin ajattelun ytimeen. TaoLin on kääntänyt teoksen raikkaasti ja yksinkertaisesti – mystinen käy käsitettäväksi, toiminnallinen ymmärrettäväksi.”

Taon oppi on paradoksaalista ja käsittelee kysymyksiä usein dualismin kautta: mitä Tao on… ja mitä se ei ole. Kristillinen käsitys ei mahdu Taoon, sillä se ei suhtaudu maailmaan ulkopuolella olevan itsenäisen persoonan kautta. Maailma on virrannut Taosta ja on sen eräs ilmenemismuoto. Tao itse on tuntematon. Koska Tao on taivaan ja maan äiti, niin jumalaa voidaan pitää Taon poikana. Tao on ollut olemassa ennen jumalaa, elämä itse on Taosta lähtöisin ja sen toiminta on luonnonmukaista, itsestään tapahtuvaa. Noin 2500 vuotta sitten kirjatut ajatukset toimivat yhä tänään ja tässä hetkessä. Toivottavasti esimerkin viimeinen rivi yhä toteutuu.

TaoLin on kirjoittanut teokseen loppusanat, joissa hän kertoo suomennostyöstä, tyhjyyden ja Taon olemuksesta – ja myös itsestään. ”Sokrateen mukaan tie totuuteen käy itsetuntemuksen kautta. Jeesukselle totuuden tunteminen on Jumalan tuntemista. Taon seuraajalle totuuden tunteminen on Taon tuntemista itsetuntemuksen kautta.”

Viime sanoikseen TaoLin kirjoittaa: ”Kymmenen vuotta itseni etsimisen jälkeen luovun siitä, mitä ajattelen olevani, ja tulen siksi, mitä voin olla. Olen kotona ja olen syntynyt uudestaan. Olen onnellinen.”

Minulla itselläni on vielä matkaa. Kunhan muistaisin edes tämän juttuni otsikoksi valitsemani rivit – siitä olisi hyvä jatkaa. Koirankorville käännelty Tao Te Ching saa yöpöydän pinossa pysyvän paikan. Vahva suositus.

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Yoshida Kenkō ja ”Elämää isommat kliseet”

2. Paikka jossa kaikilla on samat käsitykset on nimeltään helvetti

…………………………………

Nobelisti Louise Glück – vaikeeta ja helppoo

by Juha Siro

6.4.2022

14:29

Leave a comment on Nobelisti Louise Glück – vaikeeta ja helppoo

Amerikkalainen runous, Kirjallisuuden Nobel, Kirjallisuuspalkinnot, Kustantajat, Maailmankirjallisuus, Suomennokset

Anni Sumari, Enostone, Louise Glück, Talvisia reseptejä kollektiivista

Blogi on päivittänyt poikkeuksellisen pitkin välein. Muut hommat on haukanneet aikaa. Tulevana syksynä julkaistavan romaanin kanssa on enää viimeinen skarppauskierros käymättä. VALOVUOSI on kustantajan katalogin mukaan ”Syksyn sykähdyttävin romaani”. Tästä lisää myöhemmin.

Louise Glück, kuva Sigrid Estrada/Library of Congress

Ehdin viimein nostamaan tänne Louise Glückin, kirjallisuuden nobelistin vuodelta 2020. Viime vuoden nobelistia Abdulrazak Gurnahin teoksia ei ole vielä suomennettuina julkaistu. Glückin tekstejä on käännetty esseekokoelmaan ja runoantologiaan, Anni Sumari on kääntänyt kokonaiset runokokoelmat nimellä Uskollinen ja hyveellinen yö sekä Talvisia reseptejä kollektiivista. Kummatkin on kustantanut Enostone. Runojen kustantaminen on riskialtista kulttuurityötä. Vaikka kyseessä olisi nobelisti, on hyvin epävarmaa, saadaanko kuluille katetta.

Yhdysvaltalainen Glück (s.1943) on palkittu aiemmin useasti. Hän on julkaissut kolmetoista runokokoelmaa ja kaksi esseeteosta. Talvisia reseptejä kollektiivista -kokoelman takakannessa Jani Saxell kirjoittaa: ”Glükin runoista löytyy arkisia ihmeitä, mutta vasta sitten, kun tuulentuvat ja romanttiset illuusiot on revitty maan tasalle.” Ja Miikka Laihinen: ”Vaikeita ilmaisukeinoja kaihtava tyyli synnyttää psykologisen pohjavireen omaavia, novellimaisen kertovia runoja.”

On helppo olla fiksujen kriitikoiden kiteytyksistä samaa mieltä. Oma lukukokemukseni kiteytyy päivitykseni otsikkoon. Glück kirjoittaa äärimmäisen yksinkertaista kieltä, jopa ilmaisultaan lattean toteavalta vaikuttavaa. Vasta tarkempi lähiluku alkaa avata ”syvyyksiä” rivien takana.

Talvisia reseptejä kollektiivista on varsin erikoinen nimi kirjalle. Nimiruno kertoo taustan: ”Joka vuosi talven tullessa miehet lähtivät / metsiin keräämään sammalta jota kasvoi / tiettyjen katajien pohjoispuolella.” Sammalta käytettiin, maustettiin ja pistettiin ”virkistävien talvivoileipien” väliin. ”Kirja sisältää / reseptejä vain talven varaksi, jolloin elämä on kovaa. Keväällä / kuka tahansa pystyy valmistamaan hyvän aterian.”

Itselleni kokoelma vaati kolme lukukertaa: ensimmäinen hämäävän helppo, toinen aavisteleva ja kolmas syventävä. ”Oivallus, siskoni sanoi. / Nyt se on tässä. / Mutta pimeydessä on vaikea nähdä. / Jalansija täytyy löytää / ennen kuin sen päälle laskee painonsa.”

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Nobelisti ja Maailmanlopun sota

2. Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

………………………………….

Kesäklassikko – eroottista intohimoa ja platonista rakkautta!

by Juha Siro

22.7.2021

18:55

Leave a comment on Kesäklassikko – eroottista intohimoa ja platonista rakkautta!

Kirjallisuus, Maailmankirjallisuus, Psykologinen romaani, Romaanin kieli, Suomen kieli

Juhani Aho, Paolo Giardano, Papin rouva

Välipostaus, vaan ei vähäinen. Olen kirjoittanut Juhani Ahon romaanista jo aiemmin. Nyt päivitetty versio. Työn alla blogiin on vielä meillä julkaisematon Paolo Giordanon romaani ”Jopa taivas on meidän”. Tiiliskiven luku-urakka on edennyt vasta reilut 300 sivua, mutta nousee tänne aikanaan.

Kesäklassikko tulee 128 vuoden takaa. Juhani Aho julkaisi romaaninsa Papin rouva 1893. Luin kirjan neljä vuotta sitten ja hämmästyin miten ajankohtainen, tuore ja aistivoimainen sen tarina on. Maailmankirjallisuutta millä tahansa kriteereillä punnittuna. Kaikkea sitä, mikä ohittaa yksinkertaisen kielen, osoittelevat johtolauseet ja lauseenvastikkeet. Tässä teille syvään sukeltavan psykologisen romaanin malliesimerkki.

Rafael Koskimies kirjoitti 50-vuotispainoksen esipuheessa: ”Ihmiskohtaloita kotoisesta ympäristöstä yleiseurooppalaiseen valaistukseen siirrettyinä ja siinä tutkittuina.” Tapahtumat kiteytyvät muutamaan kesäviikkoon ja tragedian jännite kasvaa sivu sivulta.

Tyynelän pappilan kesäidylliin saapuu pastori Aarnion ja hänen vaimonsa Ellin vieraaksi miehen vanha opiskelutoveri Olavi Kalm. Seuraa tukahdutetun rakkauden täyttymyksen odotus ja ikuinen kaipuu. Tunne siitä, miten ihminen jää väärin valitun elämänsä vangiksi.

Kolmiodraama käsittelee ”kiellettyä” rakkautta. Osa aikalaiskritiikeistä piti Papin rouvaa siveettömänä. Romaani kuvaa vastentahtoiseen avioliittoon ajautuneen naisen tunteet niin syvästi, herkästi ja monisyisesti, että niiden fyysinen täyttymys latistaisi tarinan jännitteen.

Papin rouva kasvaa tarinansa yli myös kuvaukseksi naisen asemasta yhteiskunnassa ja omassa suljetussa yhteisössään. Satakaksikymmentä vuotta on muuttanut aviollisia asetelmia paljon. Tunteet, halut ja mielenliikkeet ovat kuitenkin yhä samat. Vain niihin suhtautuminen on muuttunut.

Osa aikalaiskritiikeistä oivalsi Ahon psykologisen kuvauksen taitavuuden. O.E. Tudeer kirjoitti Valvojassa 1894: ”Kuinka hienotajuisesti Aho osaa tunkeutua kuvattavaansa, naissielun salaperäiseen tunne-elämään, kuinka ihmeen notkeasti hän antautuu sen hienoimpiakin väreitä seuraamaan.” Tässä romaani kaikille niille, jotka epäilevät kirjailijan kykyä asettua eri sukupuolten asemaan.

Ahon romaania on kuvattu ”suomalaisen kirjallisuuden Madame Bovaryksi”. Epäilemättä Papin rouvassa on suoraa autobiografiaa kirjailijan omista tunnekuohuista, ”itsetunnustusta”, kuten Koskimies juhlapainoksen esipuheessa kirjoittaa. Flaubert puolestaan sanoi romaanistaan suoraan: ”Emma Bovary, c’est moi – Minä olen Emma Bovary.”

Vahva suositus kesälukemistoon. Huomioikaa painokseni ainutlaatuisen hieno kansitaide. Myöhemmät versiot eivät yllä lähellekään sen tyylikkyyttä. Harmi, ettei painoksessa ole tekijää mainittu.

Oma kesäni on kulunut ”helvetin voipuneena” ja uutta voimaa etsiessä. Työpöydällä lojuu yhä romaanikäsis viimeistelyä vailla, ja mielessä kiertää kaksi uutta proggista. Koko perheen pienoisromaani Oiva ja aikasormus on aivan kohta kaupoissa ja kirjastoissa. Se tietää keikkoja ja kirjamessuja. Myös YLE Radio 1 teki juuri haastattelun, mutta siitä lisää, kun tulos on kuunneltavissa. Merelle ja kalahommiin pitäis päästä… Kirkkaita kesäpäiviä ystävät!

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

…………………………………………..

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

by Juha Siro

4.3.2021

19:45

Leave a comment on Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

Ammatit, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Psykologinen romaani, Romaanin kieli, Suomennokset

Cormac McCarthy, Erik Satie, Francois Hirsch, Olga Tokarczuk, Raymond Carver, Torgny Lindgren, Werner Aspenström

Ystävä poikkesi työhuoneella työasioissa. Hoidettiin hommat ja juotiin kahvit. Hän kertoi aikanaan päivittäneensä kirjailijayhdistyksen kotisivuja. Kuolleita listalta poistettaessa heräsi monta kysymystä, päällimmäisenä, kuka muistaa henkilön kirjailijana – tai osaa nimetä jonkin hänen teoksensa. Sama kohtalo on lopulta liki kaikilla. Kuolemattomia kiteytyy kovin harvasta.

Ajatuksiini vaikuttaa juuri nyt myös yöpöytälukemiseni. Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Niin pohdittavaa tekstiä, että nostan teoksen blogiin aikanaan. Edellä mainituista syistä – plus muista – päätin summata tähän muutaman, mielestni olennaisen pointin kaunokirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Mistä kannattaa kirjoittaa?

Kaikesta. Kirja herää eloon tekijän ja lukijan yhteistyönä. On hyvä, että makuja on monia. Sellaista teosta ei ole vielä kirjoitettu, josta kaikki pitäisivät. Oma mielipiteeni on, että taitelija – kuvan tai kirjainten kanssa työskentelevä – tekee aina omakuvaansa. Aihetta ja tyyliäkin vaihtaessaan varioi itseään loputtomiin.

Minulle kirjoittaminen merkitsee aina jonkin ”mahdottoman” yrittämistä, tavalliset asiat me jo osataan – tai opitaan muualta. Toivon, että teksti ja kielellinen ilmaisu olisi tarinaansa isompi. Ruotsin nykykirjallisuuden kärkinimiin kuulunut Torgny Lindgren (1938 – 2017) sanoi haastattelussaan: ”Halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

Tein tänne jutun 26.8.2014 otsikolla ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”. Neljä vuotta myöhemmin ennustukseni toteutui ja puolalainen Olga Tokaczuk kuittasi Nobelinsa. Hänen teoksissaan on tarinallisuutta tuskin nimeksi. Kaiken kattaa loistelias ja suvereeni kielen hallinta. Rakenteen taustalla leijuu koko ajan jotain aavistettavaa, joka lävistää lukijan tajunnan tehokkaammin kuin suora kerronta.

Vielä esimerkki yhdysvaltalaiselta Raymond Carverilta (1938 – 1988). Hänet luetaan runojensa lisäksi nykynovellin tärkeimmäksi uudistajaksi. Ei juonellisia tarinoita, vaan ”Short cuts”, leikkeitä elämästä, jotka jäävät lukijan mieleen oudosti kiertämään. Pidin kauan tietokoneeni näytön kantissa muistilappua hänen ohjeestaan: ”Älä selitä.” Ja toinen lainaus Carverilta: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

Kenelle kannattaa kirjoittaa?

Erik Satie (1866 – 1925) myös kirjoitti säveltäjäntyönsä ohella. Silva Kauko on suomentanut hänen lyhyen, fragmentaarisen teoksensa Muistinsa menettäneen muistelmat. Satie viis veisasi kohderyhmäajattelusta ja nimesi yhden sävellyssarjansa: ”Todella veteliä preludeja koiralle”. Omalaatuinen nero ylsi kuolemattomien kirjoihin.

Kari Aronpuro on suomentanut runoilija Werner Aspenströmin (1918 – 1997) tekstejä. Arvostettu kirjailija istui aikanaan Ruotsin kuninkaallisen akatemian tuolilla n:o 12. Kun häneltä kysyttiin kenelle hän kirjoittaa, Aspenströmin vaivaanutunut vastaus oli: ”Minä kirjoitan kissalle. Sen saat painaa kursiivilla. Kenen tai minkä sijaisena hän toimii, sitä en tiedä.” Karilta sain sittemmin tietää, että kissan nimi oli Tempus.

Itse en ole koskaan halunnut ajatella kenelle kirjoitan. Minä en ole aihetta valinnut, vaan aihe minut. Legendan mukaan Hollywoodissa elokuvakäsistään kauppaavan on osattava tiivistää ”Isolle pomolle” koko juttu viiteen lauseeseen. Noinkin saatan ajatella, tosin en tarvitse viittä lausetta. Romaaniin Marilynin hiuspinni (Like 2009) riitti aikanaan yksi: Kuka minä olen – ja kuka sen voi määritellä? Aihe lähti lukemastani sosiaalipsykologian väitöskirjasta ja alkoi itse kehiä materiaalia ympärilleen.

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kaksikymmentä vuotta, enkä ole koskaan ajatellut myyntituloja. Jonkin verran sivuduuneja on tullut tehtyä leipätöiksi. Samoin saan kiittää julkisen- ja yksityisen sektorin apurahajärjestelmiä. Edellä mainitsemani Torgny Lindgrenin sanoin: ”Kirjoittaminen ei ole ammatti, vaan tapa elää.” Virke ei sulje pois sitä, että jotkut kirjailijat kykenevät saamaan tällä työllä pääasiallisen elantonsa.

Työkalupakki

Olen sanonut, että runoilijasta voi tulla kelpo prosaisti, hyvin harvoin toisin päin. Kielellinen ilmaisu on kaiken edellytys. Jos se ei toimi, mikään ei toimi. Ajattelen näin sekä lukijana että kirjoittajana. Kielellinen ”estetiikka” ei vaadi aina draamallista ja ”juonellista” otetta. Kirkas kieli kantaa, huono tappaa hyvänkin tarinan. Proosa saa olla fragmentaarista, ei ”kiinni naulattua”. Niin elämäkin on. Muistijälki jää vain sellaisesta tekstistä, joka askarruttaa ja aktivoi omaa ajattelua. Kirjoittaja ja lukija rakentavat kirjan yhdessä.

Palaan vielä kuolemattomiksi kiteytyneisiin – tai ainakin sellaisiin, jotka vielä hetken lähtönsä jälkeen muistetaan. Ikuisuutta varten kirjoittamisen kaavaa ei ole. ”Pyhää kolminaisuutta” olen esittänyt lähtökohdaksi: kieli, rakenne ja tarina. Nimenomaan tuossa järjestyksessä. Yhdessä ne muodostavat kirjallisuudentutkija Alex Matsonin (1888 – 1972) teoksessaan Romaanitaide kaipaaman Muodon.

Ja kun kaikki kyseenalaistetaan, muistan edesmenneen kuvataiteilijaystäväni määritelmän: ”Yksi tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

Lukijana oman top kymppi -listani kärkipaikoilla on edelleen Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin, monesti blogissa mainittu. Kokonaisuudesta muodostuu Kristusmyyttiin verrattava metatarina hyvän ja pahan taistelusta. Nobelin kanssa saattaa tulla kiire, kirjailijalla on ikää jo 87 vuotta. Loistavan suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill.

Annetaan McCarthyn ranskalaisen kääntäjän Francois Hirschin summata lopuksi mistä kielessä ja kirjoittamisessa on kysymys: ”McCarthyn kääntäminen olisi mahdotonta jos et rakasta kieltä, sanoja, niiden sävyjä, niiden tummaa lumoavaa voimaa. Miksi? Koska McCarthy on runoutta. Eeppistä, lyyristä, mikä nimi sille nyt annetaankin. Runoutta.”

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Aspenström ja Harmaavarpusen projekti

2. Tärkeät kirjani – keikka kirjastossa Siirin ja Terhin kanssa 24.8.2018

…………………………………….

Kirja, joka odotti minua liki kaksituhatta vuotta

by Juha Siro

27.1.2021

15:17

1 kommentti artikkeliin Kirja, joka odotti minua liki kaksituhatta vuotta

Aforismit, Filosofia, Kulttuuri, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Sivistys

Basam Books, Itselleni, Lao-Tse, Marcus Aurelius, Stoalaisuus

Kirjojen ystävällä on ongelma. Niin paljon jää lukematta. Toisaalta, sellaisenkin mielipiteen olen kuullut, että viisisataa tarkoin valittua kirjaa riittää yhdelle elämälle. Ja rohkeimmat väittävät, että 1880 julkaistu Dostojevskin viimeiseksi jäänyt romaani Karamazovin veljekset kertoo kaiken mitä elämästä ja ihmissuhteista tulee tietää. Muiden muassa Sigmund Freud ja Jean-Paul Sartre ovat kertoneet romaanin vaikutuksista ajatteluunsa.

Minulle kirjan julkaisuajankohta ei ole millään tavoin tärkeä. Ei ole kiirettä muodostaa mielipidettä tuoreesta tai palkitusta kirjasta – vaikka voi niinkin käydä. Lohduttava ajatus on, että oikeat kirjat osuvat aikanaan kohdalle. Ja vaikkei niistä kaunista kaarta syntyisikään, jokainen avaa uusia maailmoja. Ajatelkaas, miten ihmeellistä on, että voit lukea mihin tulokseen elämästä ja jumaluudesta kiinalainen filosofi Lao-tse tuli seitsemännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Vahva suositus myös hänen kirjalleen Tao-te-king.

Postaukseni pointti on kuitenkin Marcus Aureliuksen mietekirja ITSELLENI (Basam Books 2019, 7.painos). Aurelius oli filosofi ja Rooman keisari, joka hallitsi imperiumia vuodet 161 – 180. Hän kuoli ruttoon ennen kuin ehti täyttää 59 vuotta. Aureliuksen hallitessa Rooman valtakunta oli laajimmillaan. Hän ei antanut vallan turmella itseään, vaan pyrki karttamaan itsevaltaisuutta ja vaalimaan poliittista vapautta.

Aureliuksen kirja on odotellut kärsivällisesti kohta kaksituhatta vuotta, ja itse olen ollut tietoinen, että se on jossain vaiheessa luettava. Nyt se on tehty. Reilut kolmesataa sivua, mutta ei ihan nopsaa luettavaa. Piti muodostaa omia mielipiteitä ja väitelläkin keisarin kanssa. Lopputulos on positiivinen ja yhä ajankohtaisemmaksi käy, kun seuraa tämän päivän poliitikkoja, jotka hirttäytyvät omaan vallanhaluunsa.

Näin kirjoittaa keisari Aurelius: ”Ensinnäkin: älä toimi päämäärättömästi äläkä ilman kiintopistettä. Toiseksi: älä pidä kiintopisteenä mitään muuta kuin yhteisöllistä päämäärää. Kaikki mikä hyödyttää kokonaisuutta, on aina kaunista ja oikea-aikaista. Ellei asiasi ole totta, älä sano sitä.”

Aureliuksen filosofia kumpusi stoalaisuudesta, joka korostaa ihmisen tekoja puheiden sijaan. Ihmisen hyveet ovat onnellisuuden avain. Mielen tyyneys, viisaus ja moraali vievät todelliseen vapauteen. Stoalaista eivät johdata herkästi vaihtuvat tunteet vaan tiedon hankintaan perustuva mielenrauha. Stoalaiset uskoivat silti kohtaloon ja Jumalan (jumalien) läsnäoloon käsillä olevassa maailmassa.

Stoalaisuuden mukaan kaikki ihmiset ovat ”hulluja”. Eivät lääketietellisessä, maniaksi määritellyssä mielessä, vaan koska he ovat tietämättömiä todellisesta hyvästä ja pahasta ja toimivat hallitsemattomien tunneimpulssien mukaan. Ainoastaan stoalaisen viisauden saavuttanut ei ole hullu.

Aureliuksen teos (suom. Marke Ahonen) koostuu kahdestatoista ”kirjasta” ja selitysosuudesta, jossa on viittauksia muiden filosofien ajatteluun ja antiikin ajan maailmankäsityksiin. Keisari ei tarkoittanut teostaan julkaistavaksi, vaan itselleen, henkilökohtaisiksi muistiinpanoiksi ja ohjeikseen. Klassikko näyttää miten stoalaisen etiikan teoria muuttuu hänen elämässään käytännöksi.

Filosofi on numeroinut muistiinpanonsa. Lyhimmillään ne ovat tiukkoja aforismeja, pisimmilläänkin vain parin sivun mittaisia. Kaikkea sävyttää yhteisöllisyys, moraali, elämän ymmärryksen tavoittelu ja sen ohikiitävyyden hyväksyminen.

Kirjalle vahva suositus ”yöpöytälukemiseksi”. Muutama sivu kerrallaan muun ohessa. Tekstilainausten hakeminen runsaudenpulassaan on vaikeaa. Olen käännellyt sivut koirankorville, joten napataan vain neljännestä kirjasta kaksi perättäistä muistiinpanoa.

25. ”Koeta, miten sinulta käy hyvän ihmisen elämä, sellaisen, joka on mielissään siitä, mitä on kaikkeudesta osakseen saanut, ja tyytyy omaan oikeudenmukaiseen toimintaansa ja hyväntahtoiseen mielenlaatuunsa.”

26. ” Älä häiritse itseäsi. Ole yksinkertainen. Tekeekö joku väärin? Hän tekee väärin omaksi vahingokseen. Kävikö sinulle jotenkin? Kävi hyvin. Kaikki tapahtuva on alusta alkaen määrätty kaikkeudesta sinun kohtaloksesi ja kehrätty sinun osaksesi. Ylipäätään: elämä on lyhyt. Käsillä oleva tulee käyttää hyödyksi järjellä ja oikeudella. Ole selväpäinen levähtäessäsi.”

………………………………………

Blogin ekstralinkki

1. Runossa maailman kuuluisin kirjailija kuolee

2. Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa?

……………………………………..

Walt Whitmanin jouluevankeliumi: ”Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin.”

by Juha Siro

23.12.2020

16:32

Leave a comment on Walt Whitmanin jouluevankeliumi: ”Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin.”

Amerikkalainen runous, Kirjallinen estetiikka, Maailmankirjallisuus, Runous, Sivistys, Usko ja uskonnot

Evankeliumi, Joulupukki, Walt Whitman

Edellisestä päivityksestä on vierähtänyt ennätyspitkään. Syynä työhuoneen muutto uuteen osoitteeseen. Ja sen myötä viikkojen urakka. Nyt joulupäivitys tulee kertauksena. Walt Whitmanin (1819 – 1892) ihmisyyden julistus on tänäänkin mitä ajankohtaisin ja näyttää yhä tärkeämmäksi käyvän. Ekstralinkistä löydät joulupukin tarinan. Miten tuntemamme punanuttu on suomalaisen taitelijan Coca-Colan markkinointikampanjaa varten luotu hahmo.

Walt Whitman (1819-1892) on runoilija, joka nosti tavallisen yksilön taiteensa lähteeksi. Oma minä riittää maailmankirjallisuudeksi. Whitman sekoitti ylevän ja yksinkertaisen. Raamatullisuuden ja roskan. Miten olla äärettömän ylpeä ja käsittämättömän nöyrä? Miten kirjoittaa yksinkertaisesti ja suoraan niin, että tekstiin latautuu elämän inhimillisyys kaikkineen?

Ars longa, vita brevis. Taide pitkä, elämä lyhyt. Vanhana latinistina tekisi mieli kääntää: Taide kantaa kuoleman ylitse. Evankeliumi, kuten tiedetään, merkitsee ilosanomaa. Ja ihmiskunnan ilosanoma, voima, lohtu, virkistys ja ikuinen elämä – sehän syntyy taiteista. Juuri nyt minulle riittää jouluevankeliumin haasteeksi Whitmanin teksti hänen Valittujen runojensa kokoelmasta. Suomennos Markus Jääskeläisen.

”Walt Whitman, maailmankaikkeus, Manhattanin poika, / rauhaton, lihallinen, himokas, kova syömään, juomaan ja naimaan, / ei mikään haaveilija, ei miesten eikä naisten yläpuolelle, heistä syrjään asettuva, / ei vaatimaton eikä röyhkeäkään.

Ruuvatkaa lukot irti ovista! / Nostakaa ovetkin saranoiltaan! / Hän joka halveeraa ketä tahansa, halveeraa minua, / ja kaikki mitä tehdään tai sanotaan palaa lopulta minuun.

Lävitseni kuohahtelee inspiraation virta / sen vuokset ja luoteet.

Lausun maailmanalun tunnussanan, näytän demokratian merkin. / Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin. / Minun kauttani monet mykät viipyilevät äänet, / loputtomien sukupolvien vankien ja orjien äänet, / sairaiden, epätoivoisten, varkaiden ja kitukasvuisten äänet / valmistautumisen ja kasvuaikojen äänet, / tähtiä yhdistävien lankojen, kohdun ja sperman, / päähän potkittujen ihmisten oikeuksien, / epämuodostuneiden, mitättömien, tylsien, typerien, halveksittujen, / ilman usvan, lantapalloja pyörittävien kovakuoriaisten.

Minun kauttani kielletyt äänet, / seksin ja himon äänet: / peiteltyjen äänien päältä riisutun peitteen, / saastaiset äänet muutan puhtaiksi.

En paina sormia huulilleni, / pidän sisälmyksiä yhtä salonkikelpoisina kuin aivoja ja sydäntä, / parittelu ei ole minusta sen rivompaa kuin kuolema.

Minä uskon lihaan ja himoon. Näkeminen, kuuleminen, tunteminen ovat ihmeitä, / ja jok´ikinen ruumiini osa, sen pieninkin nipukka on ihme.

Olen jumalallinen sisältä ja ulkoa, pyhitän kaiken mihin kosken ja mikä minua koskettaa, / näiden kainalokuoppien aromi hienompi kuin rukous, / tämä pää enemmän kuin kirkot, raamatut ja kaikki uskot.

Jos jotakin palvon enemmän kuin mitään niin omaa ruumistani koko laajuudessaan, jokaista sen osaa, / tätä läpinäkyvää muottia, joka olen minä! / Teitä varjoisat kielekkeet ja ulkonemat! / Sinua, lujan miehekäs auranterä! / Sitä mikä minussa tulee muokatuksi!

Sinua paksu mahlani maitovirta joksi elämäni riisuutuu! / Sinua, rinta joka painut toista rintaa vasten! / Teitä aivojen salatut poimut! / Sinua vesien huuhtoma kalmojuuri! säikky lehtokurppa, kahden munan tarkasti vartioitu pesä! / Teitä, pään hapsottavat heinät, parta, lihakset! / Sinua vaahteran noruva mahla, miehekkään vehnän säikeet! / Sinua, aurinko, olet niin avokätinen! / Sinua, usva joka vuoroin valaiset ja varjostat kasvoni! / Teitä hikinorot ja ihon kaste! / Sinua tuuli, jonka kevyesti kutittavat sukuelimet sivelevät ihoani! / Teitä aavat lihaksikkaat pellot, elävän tammen oksat: sinä mutkaisten polkujen hellä laiskimus! / Kädet joihin olen tarttunut, kasvot joita olen suudellut, sinua kuolevainen jota olen joskus koskettanut!

Olen lääpälläni itseeni, minussa on niin paljon, kaikki niin mehevää, / olen innoissani jokaisesta hetkestä ja kaikesta mitä tapahtuu, / en tiedä mihin jalkani vievät, en tiedä mistä keksin haluta jotakin, / en sitä miksi tunnen ystävyyttä ja saan sitä osakseni.

Minä seison kuistin portailla aamulla, kummastelen / onko todellakin näin, että saan enemmän iloa ikkunaan paistavasta päivänsinestä kuin kirjojen metafysiikasta. / Katsella auringonnousua! / Hauras valonsäde karkottaa suunnattomat uniset varjot / ilma maistuu hyvältä kitalaellani.

Koko lyttyyn painunut radallaan kulkeva maailma kimmahtaa hiljaa, / viattomasti pystyyn, erittää raikasta huurua, kääntyy kohti horisonttia.

Jokin mitä en näe tökkää himokkaan piikkinsä yläilmoihin, / kirkkaiden mehujen meret kostuttavat taivaan. / Maa ja taivas lepäävät raukeina jokapäiväisen yhdyntänsä jälkeen – / ja juuri silloin minulle heitetään haaste idästä pääni yläpuolelta, / ivallinen pilkkahuuto: yritäpä nyt olla oman elämäsi herra!”

………………………………………

Blogin ekstralinkki

Perinteinen jolupukkipostaus: ”Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit.”

Valepukki – Suomessa laittomasti ja ilman papereita