Kun kuulet pari ensimmäistä piano-akordia, et voi erehtyä. Jos säveltäjän nimi ei heti muistu mieleen, hän on Erik Satie. Ja biisi on Gymnopédie No.1. Kun tekee jonkin asian täysin totutusta poikkeavalla tavalla, tulos jää laakista mieleen.
Olen usein lainannut muutamaa riviä Raymond Carverin esseestä. Juttu pitää paikkansa kaiken lajin luovassa työssä ja leikissä: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”
Satie (1866 – 1925) sai kuvataiteista impressionistisia vaikutteita musiikkinsa. Hän kirjoitti myös absurdeja, lyhyitä tarinoita, joiden omaleimaisuudelle on vaikea löytää vertailukohteita. Kenties Daniil Harms, Jorge Luis Borges tai unkarilainen István Örkény minuuttinovelleineen voisivat olla sukulaissieluja.
Kapakkapianistista ja Pariisin konservatorion ”laiskimmasta oppilaasta” kehkeytyi lopulta vuosisadan vaihteen nuorten avantgardistien esikuva. Elämäntyyli vahvisti boheemin mainetta: ”Ja kaikki minua kohdannut onnettomuus on Musiikin syytä. Siitä taiteesta on ollut minulle enemmän haittaa kuin hyötyä: se on saattanut minut riitoihin monen tärkeän, erittäin arvokkaan, vähintäänkin sivistyneen, täysin kunnollisen ihmisen kanssa.”
Satie asui muutaman neliön kopissa, jonka ovi ei mahtunut aukeamaan sänkyä siirtämättä. Hän hankki seitsemän samanlaista samettipukua ja käytti niitä aina tyyliään vaihtamatta. Hän perusti myös oman kirkon, jonka ainoa jäsen hän itse oli. Hänen erikoisin sävellyksensä lienee Vexations, kahdeksantoista nuotin melodia, joka on tarkoitettu toistettavaksi 840 kertaa peräkkäin. Esitys kestää vuorokauden.
Otso Kantokorpi, kulttuurikentän moniottelija, toimittaja, kriitikko, tietokirjailija… perusti 1994 kustannusosakeyhtiö jack-in-the-boxin, joka toimi vuoteen 2003 saakka ja julkaisi viisitoista kirjaa. Ehkä merkittävin julkaisu oli nobelveikkauksiinkin yltäneen John Ashberyn Vuokaavio, modernin runouden järkälemäinen merkkipaalu Leevi Lehdon suomentamana.
Vuonna 1996 Kantokorven kustantamo julkaisi Erik Satien Muistinsa menettäneen muistelmat, jonka Silva Kauko suomensi. Ohut kirja, viisikymmentäseitsemän sivua, parikymmentä juttua. Satien tarinoita on dramatisoitu näyttämölle, kirjan voisi vielä löytää divarista tai kirjastosta.
Otsikossa mainittu preludin nimi on tyypillistä Satien parodiaa. Kun hänen sävellyksiään moitittiin muodottomiksi, hän alkoi säveltää ”Päärynänmuotoisia kappaleita”. Säveltäjän työkalupakki on kaikille sama, samoin kirjailijan äänteelliset aakkoset (tai kuvasymbolit). Kyse on assosiaatiokyvystä, elementtien ja asioiden yllättävästä yhdistämisestä. Satien esimerkkitarina on lyhyt. Minua se huvittaa suuresti. Siinä on jotain enemmän kuin silkassa huumorissa:
HUIMAUKSESTA
”Ollessani kerran maalla erään ystäväni kanssa puhuimme huimauksesta. Ystävääni ei ollut koskaan huimannut. Havainnollistin hänelle huimausta monta kertaa muta täysin tuloksetta. Ystäväni ei kyennyt ymmärtämään ahdistusta, jonka voi tuntea nähdessään katontekijän työskentelevän korkealla. Kaikille huomautuksille, joita minä esitin, ystäväni vain kohautti olkapäitään, mikä ei ole kovin kohteliasta eikä kovin ystävällistä.
Äkkiä näin rastaan, joka istahti oksan päähän, korkean oksan, vanhan oksan päähän. Eläimen asento oli mitä vaarallisin… Tuuli huojutti vanhaa oksaa, johon eläinparka takertui pienin kouristunein käsin.
Käännyin seuralaiseni puoleen ja sanoin: – Katsokaa, tuo rastas saa minut kananlihalle ja minua alkaa huimata. Nopeasti, kannetaan patja puun alle, sillä jos lintu menettää tasapainonsa, se katkaisee varmasti selkänsä.
Ja tiedättekö, mitä ystäväni vastasi?
Kylmästi,… yksinkertaisesti: – Olette pessimisti.
Ihmisten vakuuttaminen ei ole helppoa.
………………………………
Blogin aiemmat ekstralinkit:
1. Musiikkia ja assosiaatioita: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”
2. ”Joidenkin henkilöiden elämään alkaa kasautua Kristus-efektiä”
………………………………
………………………………