Popin kuningas kuoli. Hyvää matkaa kärsimysten kirkastamalle sielulle, vilpittömästi. Michael Jacksonin musiikki oli minulle aina yhdentekevää. Osanotto niiden suruun, jotka eivät näe sankariaan kiertueella, joka katkesi ennen alkuaan.
Musiikki on yksi välikappale matkalla kohti kiteytymistä maailmanlaajuiseksi ikoniksi. Picasso räjäytti kuvat. Vuonna 1889 syntynyt Chaplin teki elokuvia, James Joyce käytti sanaa. Ja vain sitä. Hänen Odysseuksestaan on paha tehdä juoniselostusta.
Joidenkin henkilöiden elämään alkaa kasautua Kristus-efektiä, joka johtaa väistämättömään tuhoon. Kuolemattomia tulee vain oikealla hetkellä kuolleista. Sokrateen myrkkymalja kiehtoo meitä yhä. Ja Ateenan senaatin typeryksien väärä tuomio.
Mikä on kiinnostavaa Michael Jakcsonin myytissä? Yhdellä sanalla ilmaistuna se on Klisee. Sana tarkoittaa kulunutta ideaa tai ilmaisua. Varsinainen polttopiste on syvemmällä. Millaiset asiat ja ihmiset kykenevät luomaan kliseen timantin? Eivät ainakaan tyhjät ja merkityksettömät.
Paradoksaalista kyllä, itseään suuremmiksi kasvaneet tähdet eivät enää tunnista itseään – eipä silti, emme me muutkaan. Hesarin (27.6.09) Jackson -jutun kainalossa Jukka Petajä kirjoittaa: ”Peter Panin roolin omaksunut maailman myydyimmän levyn tehnyt muusikko ja tanssija ei itsekään tiennyt kuka hän oli.”
Koskeeko Petäjän kommentti vain kuuluisuuden kirkastamia tähtiä? Tähän kannattaa liittää Marilyn Monroen kommenti: ”Ennen elin kokemaani todellisuutta, nyt päiväni täyttävät muiden kokemukset niin, että on vaikea erottaa mikä on minua itseäni, mikä muuta pölyä.”
Mitä me haluamme? Takuulla tarinoita ja satuja. Maailma on sanalla tehty, luomiskeromuksesta lähtien. Michael Jackson on liittynyt kuolemattomien kerhoon. Styks -virran ylitettyään Prinsessa Diana toivottaa hänet tervetulleeksi ja Narkissos ohjaa elämän tarkoitusta tavoitelleen Staran loputtoman lähteen luokse.