Täyden palvelun itsemurhatoimisto

Jacgues Rigaut (1898–1929) oli ranskalainen dada-runoilija ja surrealistinen kirjailija, joka päätyi nuorena itsemurhaan provokatiivisena ja ”taiteellisena” tekona: ”Itsemurhan tulee olla elämäntehtävä. /…/ Koko olemus hinkuu toimintaa, joka kääntyy ihmistä itseään vastaan, jos tuo onneton ei osaa keksiä sille päämäärää.”

Jacques Rigaut 1922. (Man Ray 2015 Trust / ADAGP 2024, image: Telimage, Paris)

Rigaut kirjoitti vailla kokoavaa tavoitetta: lehtijuttuja, muistiinpanoja ja irrallisia tekstiluonnoksia. Niistä koottu pieni painos julkaistiin ensi kerran 1934. Vasta 1970 Martin Kay toimitti kattavan laitoksen, joka sisälsi myös julkaisemattomat tekstit ja kirjeenvaihdon. Suomentaja Janne Salo kokosi teoksen pohjalta kokoelman Täyden palvelun itsemurhatoimisto (Palladium Kirjat 2024). Kirjassa on myös Sami Sjöbergin kirjoittamat jälkisanat, jotka valottavat ajan henkeä: Dadaa, surrealistista ja antitaiteellista vallankumousta. 

Itsemurha oli yksi dadan taidekumouksen tarkoituksellisista paradokseista: ”Vain taitelija voisi tappaa itsensä taidetekona. Tämä elämän ja kuoleman rajoilla temppuileva hahmo tarvitsi yleisön, jotta itsetuhon eleellä olisi esteettistä arvoa.” Dadaismi syntyi ensimmäisen maailmansodan aikaiseen moraalityhjiöön ja vaikutti kuvataiteessa, kirjallisuudessa ja teatterissa vuosina 1916–1923. Dadan kausi oli lyhyt, mutta perintö pitkä: ready-made, futurismi, kubismi, kollaasi, surrealismi ja provokatiivinen taide ovat yhä tuttuja. Ja toki kaikki muistavat yhä Marcel Duchampin taidenäyttelyyn signeeraaman pisuaarin vuonna 1917.

Kuva HS 10.4.2016. (Dada 100-vuotta)

Rivit Itsemurhatoimiston takakannesta: ”Pariisilainen dadaisti, nuorena itsensä ampunut Jagues Rigaut ei tahtonut jättää jälkeensä mitään, mutta jotain jäi: kylmänviileitä ja kuolinvoimaisia kirjoituksia itsemurhan houkutuksista, ikävästä, epätodellisuuden kokemuksesta sekä elämän perimmäisestä merkityksettömyydestä.” Näinkin voi lähestyä ikuisuuskysymystä elämän tarkoituksesta.

Rigautin tekstit ovat lyhyitä ja fragmentaarisia. Useimmiten johonkin yksittäiseen teemaan otsikoituja tai siitä ketjutettuja ajatuksia. Välillä tekstit ovat kitkerän käänteisiä aforismeja: ”Jumala näyttää hapanta naamaa, hän kadehtii ihmisen kuolevaisuutta. Ilouutinen: persoonallisuuden kato on ainut tunnetila, joka minulla on jäljellä.”

Kuva teoksesta, sivu 74.

Elämästä luopumisen teema kulkee vaimeammin tai voimakkaammin koko teoksen läpi: ”Ihminen, jota vastoinkäymiset ja ikävä karttavat voi pitää itsemurhaa kaikkein pyyteettömimpänä tekona – ellei sitten kuolema herätä hänessä ylen määrin uteliaisuutta. En kuollaksenikaan tiedä milloin ja miten olen saattanut ajatella näin, mikä toisaalta ei vaivaa minua. Mutta jos jotain, on se teoista ainakin absurdein: fantasiaa kukkeimmillaan, unenkin ylittävää kursailemattomuutta, myöntyvyyttä puhtaimmillaan.”

Myös visuaalisuus saattaa välähtää tekstissä puhtaan dadan hengessä: ”Olen flyygeliin kiivennyt Antikristus hattuna gramofonin torvi. Rehvakkaasti pompin päälläni Pera Palacen aulaan ja pyöritän jänisräikkää isovarpaillani. Herra siunatkoon teitä, kuutamon aasit!”

Jacques Rigautin 80-sivuinen tekstikokoelma on tärkeä, dokumentaarinen teos, joka valottaa aikansa taiteen käännekohtaa, jonka vaikutukset elävät yhä. Se toimii myös inspiroivana vastavoimana valmiiksi ajatellulle ilmaisulle. Näinkin voi kirjoittaa!

……………………………..

Ekstralinkit

1. Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

2. Lisää Dadaa: Hans Arp ja Pilvipumppu

……………………………..

Rakkautta, kaipausta ja tuskaa viidellä rivillä

Eija Aromaa on julkaissut kokoelman Välähdys hämärässä. Variaatioita Izumi Shikibun runoista (Basam Books 2022). Kirja on hänen kuudes runoteoksensa. Esipuheessaan hän kertoo tunteneensa sukulaisuutta Shikibuun vuosien ajan: ”Kuka tuo nainen oli? Miksi hän valitsi minut? Vai varastinko Itzumit itselleni? Otinko röyhkeästi omikseni? Ei, se meni juuri päinvastoin. Itzumi anasti minut.

Tulee mieleen myös Mia Kankimäen kokemus. Hän jätti 38-vuotiaana päivätyönsä ja lähti jäljittämään tuhannen vuoden takaista, japanilaista Heian-kauden hovinaista Sei Shōnagonia: ”Yli kymmenen vuotta sitten aloin vaihtaa ajatuksia 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin kanssa. Luin hänen teoksensa Makura no shi eli Tyynynaluskirja jollain japanilaisen kirjallisuuden kurssilla ja rakastuin oitis.” Kankimäen kirja kuvaa tuhannen vuoden takaista elämää laajemmin. Minun on helppo tunnistaa edesmenneiden kanssa keskustelu – juttelenhan itsekin heidän kanssaan ehtimiseen.

Aromaan kirja koostuu eri kokoelmista suomennetuista tankarunoista. Runon mitta on 31 tavua viidessä säkeessä: 5, 7, 5, 7, 7. Perinteen mukaan kolme ensimmäistä säettä muodostavat tapahtuman, tunnelman tai luonnon kuvauksen. Kaksi viimeistä liittyy rakkauteen, kohtaloon, kaipaukseen, eron tuskaan tai kuolemaan.

Eija Aromaa, kuva: Ilkka-Pohjalainen, Jarno Pellinen

Izumin aikakauden hovietikettiin kuuluivat uskonnolliset ja seremonialliset menot. Runoja kirjoitettiin, lausuttiin ja vaihdettiin jokaisen tapaamisen johdosta. Aromaa kirjoittaa: ”Olen pyrkinyt tuomaan runojen hengen tähän päivään. Olkoot nämä variaatioita Izumi Shikibun runoista. Hän kertoo tehneensä käännökset englannin kielestä, mutta saaneensa tärkeää editointiohjausta Kai Niemiseltä. 

Kokoelman runoihin on usein liitetty lyhyt selvitys tekstin taustasta: Nähdessään jonkun pitävän viuhkaani ministeri Michinaga kysyi kenen se on. Kun hän kuuli että se on minun, hän otti sen ja kirjoitti siihen ”kevytmielisen naisen viuhka”. Minä vastasin:

Joku ohittaa

rakkauden ja joku

ottaa sen vastaan.

Portinvartijanako

tuomitset valintoja?

Terävä vastaus kävisi tänäänkin, tuhat vuotta myöhemmin. Välähdys hämärässä käsittelee kuitenkin eniten kahden rakastavan tai kaipaavan ihmisen suhdetta. Tanka voi olla silti kirpeän aforistinen:

Kumpi parempi:

kaukainen rakastaja

jota ikävöit

vai päivittäinen jolta

et kaipaa enää mitään?

Aromaan suomennoskokoelma on kiinteä kokonaisuus, jossa tunnelma pitää johdonmukaisesti. Lukemisen jälkeen kirja vietti vielä pitkän tovin yöpöydälläni selailtavana ja kääntelin sivuille koirankorvia. Rakkauden draamaan voisi käyttää romaanin mitan – tai sen voi tiivistää pokkarin kokoon, jossa joka sivulla on vain viisi lyhyttä riviä.

……………………………………..

Blogin extralinkit

1. Mia Kankimäki, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

2. Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää

……………………………………….

Kansainvälisyydestä Kyläpääskyihin – maailma muuttuu kustantamo kerrallaan

Pari vuosikymmentä sitten kirjallisuuden kustannuskenttä oli asemansa vakiinnuttaneiden toimijoiden ”hallussa”. Ympärillä oli harmaata aluetta, jossa muutama idealisti aloitteli kustannustoimintaa. Muun muassa Like lähti kasvuun 1990-luvun taitteessa. Tänä päivänä tilanne on tyystin toinen. Useat, pienet kustantamot mahdollistavat vähälevikkisen laatukirjallisuuden julkaisemisen.

Parisenkymmentä ”pienkustantamoksi” luettavaa tekijää toimii niukin kuluin ja hyödyntää vetäjiensä vahvaa työpanosta. Enostone julkaisee nobelisti (2020) Louise Glückin tuotantoa. Palladium ja ntamo julkaisivat äskettäin Kari Aronpuron suomentaman W.G. Sebaldin merkittävän esikoiskokoelman Luonnon mukaan. Kustannusliike Parkko julkaisee käännettyä, maailmanluokan runoutta: T.S. Elliot, Dylan Thomas, Paul Celan, Octavio Paz… Näistä myöhemmin lisää.

Aivan ääripäässä toimii BoD, joka painaa kirjan tekijän tiedostoista. Painosmäärän rajoitusta ei ole – mutta yhtä vähempää tuskin kannattaa teettää. Työpöydälleni kertyy suurempien ja pienenpien kustantajien kirjoja, joita toivotaan nostettavaksi blogiin. Se on hyvä. Valitettavaa vain se, että en ole ehtinyt päivittää näitä sivuja niin usein kuin pitäisi. Toivotaan tähän parannusta.

Päivälehdet ovat karsineet kirjallisuuskritiikkejä. Näyttävimmät jutut tehdään usein ”henkilövetoisina tarinoina”. Kun ajattelen lukijoiden keskivertoa, ymmärrän valitun linjan oikein hyvin. Vastapainoksi netistä voi lukea kirja-arvioita kymmeniltä alustoilta. Sieltä löytyy harvoin ”ammattikriitikoita”, mutta ei auta väheksyä lukijoiden vertaiskokoemusta. 

Olen usein toistanut edesmenneen ystävän huokauksen: ”Ollapa yksi runo ja sille yksi lukija.” Nostan tähän kolme kirjaa ja jokaisesta näytteeksi yhden runon. Runokokoelma on näiden kirjojen kohdalla vajanainen määre. Jokainen kirja on vahvasti temaattinen kokonaisuus. Pitäisi siis puhua runoteoksista.

Seppo Järvinen on pitkänlinjan, usealta eri kustantajalta julkaissut kirjailija. Hänen teoksensa Talvikirjeitä (Otava 1989) teki aikanaan runoudesta innostuneeseen mieleeni vahvan vaikutuksen. Nyt käsilläoleva kokoelma Repliikkejä kuiskaajankopista, Intian runot 1988 – 2021, on viime vuoden puolella Kyläpääskyt Kirjojen julkaisema. Intian luostarit antavat säkeille askelmerkit. Runo nimeltä Gekko.

”1. Iltahämärän kirkossa kaksikymmentä / veljeä rukouksen katumusharjoituksessa / yllä lumenvalkoiset kurtat, jumalkyyhkysillä / Olisipa vaeltajalla usko! / Säikähtänyt gekko livahtaa turvaan / Marian viitan alle.

2. Niinimatolle leijuu enkelin / musta siipisulka      poimi se / teroita ja kirjoita / palmunlehväarkille / unien risteysasemat / syntisäkin / sisältö pienintäkään sirpaletta / unohtamatta

3. Tämä on / viattomuuden Laki / äitisi kohdussa syntynyt / vapaa tahto”

Pirkanmaalainen Jussi Rusko on julkaissut aiemmin kymmenen runoteosta. Kaikille on ominaista tarkka arjen havainnointi, oivalluksien kiteytys ja huumori. Eräpäivää väistellessä (Palladium 2021) tilittää nykyhetkeä ja elettyä elämää karhean ilon ja haikean luopumisen hengessä.

”Junat ovat hiljaisia / mutta kuljetun matkan ilo / on kadonnut / Päivä sulkeutuu ja avautuu / epätäydellisen muistini ansiosta / pidän oikeutenani olla erimieltä / enemmän kuin samaa mieltä / Ärsyttää vaillinaisuuteni / ja raakilemaiset sanani / jotka föhntuulen siivittäminä / kurkottavat valoa kohti / Suljetuin silmin kuvittelen / jo elettyä uudeksi”

Irene Piippola on kotoisin Tornionjokivarresta. Pitkänlinjan kulttuuritoimija, kirjoittaja ja kääntäjä (saame, ruotsi). Pesemättömät (Palladium 2022) on teos, jossa pohjoinen on vahvasti läsnä jokivarren elämässä ja puheessa. Meänkieli antaa mausteen yleiskielen oheen. Lars Leevi Lestadiuksen puhuttelu ja ”ojentaminen” saa humoristisia ja nautittavia sävyjä kakkosluvussa, jossa ”Met nappaamma sinut ja puristamma reisien välhiin”. Teksti on kuuden sivun mittainen, joten nappaan tähän väkevän näytteen.

”Meän hamheitten alle mahtuu / useampiki saarnaaja / Meissä virtaa kuuma punanen veri / Hiukset kasvava kohisten / Net tarraava kiini sinusta ko kärhöt / Ai ai tuntuukos / Met olema liha jota sie himosit / ja sitten kielsit / ja kirosit / Nyt olet meän maassa / Met olema kaltaisia, tyttäriä ja vaimoja / Met autama / ihmisnaisia ja net meitä / Piämä hyät välit / vaikka niilä raukoila / istuva miehet / pöyänpäässä / Sie taisitki pölätä meitä? / Pölkäsit että teän naiset pukeva / värikhäät vaatheet ja varsikengät niinko met / Tuova itteänsä tykö”

 ……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Kari Aronpuro ja Kääntäjäkarhu

2. Vastaus kysymykseen, Mitä on taide?

…………………………………….

Taitava ihminen ei väitä; joka väittää ei ole taitava

Viisi vuotta sitten tutustuin kiinalaisen filosofian perusteokseen LAOTSE TAO TE CHING. Tein blogiin päivityksen sarkastisella otsikolla: ”Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa? Itse Laotsen kirja teki syvän vaikutuksen. Teos on suomennettu useaan otteeseen ja ensimmäinen, johon tutustuin, oli Toivo Koskikallion käännös vuodelta 1950, jonka Heikki Saure myöhemmin modernisoi. Sittemmin myös Pertti ja Kai Nieminen ovat tehneet suomennoksen kahteen otteeseen. Raamatun jälkeen Tao Te Ching on maailman eniten painettu kirja.

Kun huomasin, että kiinalaissyntyinen TaoLin oli viimeistelemässä uutta käännöstä, tilasin kirjan häneltä heti suoraan. Sain sen signeerattuna 19.4. Kustantajana Arktinen Banaani. TaoLin (s.1967) on muuttanut Suomeen 1997. Hän on julkaissut aiemmin suomeksi kaksi romaania, kolme runokokoelmaa ja novellikokoelman. Tulossa on myös uusi romaani.

Risto Ahti on kirjoittanut tuoreen teoksen takakanteen lyhyen luonnehdinnan kirjasta ja kääntäjästä: ”Tao Te Ching on kiinalaisen filosofian suuri ja pieni perusteos. Tao käsitteenä on sivistyneelle ihmiselle tuttu. Harvemmin puhutaan Lao Tsen toisesta periaatteesta Te:stä.

TaoLin, kuva Wikipedia

TaoLin, teoksen suomentaja, on erinomainen esimerkki Te:n toiminnasta. Hän on opiskellut suomen kielen ja julkaissut suomenkielisiä teoksia – Te edustaa Taon käytännöllistä puolta. Suomen kieli ja kiina ovat etäisiä toisilleen, mutta Tao ja Te sopivat yhtä hyvin kiinalaisen kuin suomalaisenkin ajattelun ytimeen. TaoLin on kääntänyt teoksen raikkaasti ja yksinkertaisesti – mystinen käy käsitettäväksi, toiminnallinen ymmärrettäväksi.”

 

Taon oppi on paradoksaalista ja käsittelee kysymyksiä usein dualismin kautta: mitä Tao on… ja mitä se ei ole. Kristillinen käsitys ei mahdu Taoon, sillä se ei suhtaudu maailmaan ulkopuolella olevan itsenäisen persoonan kautta. Maailma on virrannut Taosta ja on sen eräs ilmenemismuoto. Tao itse on tuntematon. Koska Tao on taivaan ja maan äiti, niin jumalaa voidaan pitää Taon poikana. Tao on ollut olemassa ennen jumalaa, elämä itse on Taosta lähtöisin ja sen toiminta on luonnonmukaista, itsestään tapahtuvaa. Noin 2500 vuotta sitten kirjatut ajatukset toimivat yhä tänään ja tässä hetkessä. Toivottavasti esimerkin viimeinen rivi yhä toteutuu.

TaoLin on kirjoittanut teokseen loppusanat, joissa hän kertoo suomennostyöstä, tyhjyyden ja Taon olemuksesta – ja myös itsestään. ”Sokrateen mukaan tie totuuteen käy itsetuntemuksen kautta. Jeesukselle totuuden tunteminen on Jumalan tuntemista. Taon seuraajalle totuuden tunteminen on Taon tuntemista itsetuntemuksen kautta.”

Viime sanoikseen TaoLin kirjoittaa: ”Kymmenen vuotta itseni etsimisen jälkeen luovun siitä, mitä ajattelen olevani, ja tulen siksi, mitä voin olla. Olen kotona ja olen syntynyt uudestaan. Olen onnellinen.” 

Minulla itselläni on vielä matkaa. Kunhan muistaisin edes tämän juttuni otsikoksi valitsemani rivit – siitä olisi hyvä jatkaa. Koirankorville käännelty Tao Te Ching saa yöpöydän pinossa pysyvän paikan. Vahva suositus.

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Yoshida Kenkō ja ”Elämää isommat kliseet”

2. Paikka jossa kaikilla on samat käsitykset on nimeltään helvetti

…………………………………

Nobelisti Louise Glück – vaikeeta ja helppoo

Blogi on päivittänyt poikkeuksellisen pitkin välein. Muut hommat on haukanneet aikaa. Tulevana syksynä julkaistavan romaanin kanssa on enää viimeinen skarppauskierros käymättä. VALOVUOSI on kustantajan katalogin mukaan ”Syksyn sykähdyttävin romaani”. Tästä lisää myöhemmin. 

Louise Glück, kuva Sigrid Estrada/Library of Congress

Ehdin viimein nostamaan tänne Louise Glückin, kirjallisuuden nobelistin vuodelta 2020. Viime vuoden nobelistia Abdulrazak Gurnahin teoksia ei ole vielä suomennettuina julkaistu. Glückin tekstejä on käännetty esseekokoelmaan ja runoantologiaan, Anni Sumari on kääntänyt kokonaiset runokokoelmat nimellä Uskollinen ja hyveellinen yö sekä Talvisia reseptejä kollektiivista. Kummatkin on kustantanut Enostone. Runojen kustantaminen on riskialtista kulttuurityötä. Vaikka kyseessä olisi nobelisti, on hyvin epävarmaa, saadaanko kuluille katetta.

Yhdysvaltalainen Glück (s.1943) on palkittu aiemmin useasti. Hän on julkaissut kolmetoista runokokoelmaa ja kaksi esseeteosta. Talvisia reseptejä kollektiivista -kokoelman takakannessa Jani Saxell kirjoittaa: ”Glükin runoista löytyy arkisia ihmeitä, mutta vasta sitten, kun tuulentuvat ja romanttiset illuusiot on revitty maan tasalle.” Ja Miikka Laihinen: ”Vaikeita ilmaisukeinoja kaihtava tyyli synnyttää psykologisen pohjavireen omaavia, novellimaisen kertovia runoja.”

On helppo olla fiksujen kriitikoiden kiteytyksistä samaa mieltä. Oma lukukokemukseni kiteytyy päivitykseni otsikkoon. Glück kirjoittaa äärimmäisen yksinkertaista kieltä, jopa ilmaisultaan lattean toteavalta vaikuttavaa. Vasta tarkempi lähiluku alkaa avata ”syvyyksiä” rivien takana.

Talvisia reseptejä kollektiivista on varsin erikoinen nimi kirjalle. Nimiruno kertoo taustan: ”Joka vuosi talven tullessa miehet lähtivät / metsiin keräämään sammalta jota kasvoi / tiettyjen katajien pohjoispuolella.” Sammalta käytettiin, maustettiin ja pistettiin ”virkistävien talvivoileipien” väliin. ”Kirja sisältää / reseptejä vain talven varaksi, jolloin elämä on kovaa. Keväällä / kuka tahansa pystyy valmistamaan hyvän aterian.”

Itselleni kokoelma vaati kolme lukukertaa: ensimmäinen hämäävän helppo, toinen aavisteleva ja kolmas syventävä. ”Oivallus, siskoni sanoi. / Nyt se on tässä. / Mutta pimeydessä on vaikea nähdä. / Jalansija täytyy löytää / ennen kuin sen päälle laskee painonsa.”

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Nobelisti ja Maailmanlopun sota

2. Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

………………………………….

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

Ystävä poikkesi työhuoneella työasioissa. Hoidettiin hommat ja juotiin kahvit. Hän kertoi aikanaan päivittäneensä kirjailijayhdistyksen kotisivuja. Kuolleita listalta poistettaessa heräsi monta kysymystä, päällimmäisenä, kuka muistaa henkilön kirjailijana – tai osaa nimetä jonkin hänen teoksensa. Sama kohtalo on lopulta liki kaikilla. Kuolemattomia kiteytyy kovin harvasta. 

Ajatuksiini vaikuttaa juuri nyt myös yöpöytälukemiseni. Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Niin pohdittavaa tekstiä, että nostan teoksen blogiin aikanaan. Edellä mainituista syistä – plus muista – päätin summata tähän muutaman, mielestni olennaisen pointin kaunokirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Mistä kannattaa kirjoittaa?

Kaikesta. Kirja herää eloon tekijän ja lukijan yhteistyönä. On hyvä, että makuja on monia. Sellaista teosta ei ole vielä kirjoitettu, josta kaikki pitäisivät. Oma mielipiteeni on, että taitelija – kuvan tai kirjainten kanssa työskentelevä – tekee aina omakuvaansa. Aihetta ja tyyliäkin vaihtaessaan varioi itseään loputtomiin.

Minulle kirjoittaminen merkitsee aina jonkin ”mahdottoman” yrittämistä, tavalliset asiat me jo osataan – tai opitaan muualta. Toivon, että teksti ja kielellinen ilmaisu olisi tarinaansa isompi. Ruotsin nykykirjallisuuden kärkinimiin kuulunut Torgny Lindgren (1938 – 2017) sanoi haastattelussaan: ”Halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

Tein tänne jutun 26.8.2014 otsikolla ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”. Neljä vuotta myöhemmin ennustukseni toteutui ja puolalainen Olga Tokaczuk kuittasi Nobelinsa. Hänen teoksissaan on tarinallisuutta tuskin nimeksi. Kaiken kattaa loistelias ja suvereeni kielen hallinta. Rakenteen taustalla leijuu koko ajan jotain aavistettavaa, joka lävistää lukijan tajunnan tehokkaammin kuin suora kerronta.

Vielä esimerkki yhdysvaltalaiselta Raymond Carverilta (1938 – 1988). Hänet luetaan runojensa lisäksi nykynovellin tärkeimmäksi uudistajaksi. Ei juonellisia tarinoita, vaan ”Short cuts”, leikkeitä elämästä, jotka jäävät lukijan mieleen oudosti kiertämään. Pidin kauan tietokoneeni näytön kantissa muistilappua hänen ohjeestaan: ”Älä selitä.” Ja toinen lainaus Carverilta: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

René Magritte: The Family objects, 1928

Kenelle kannattaa kirjoittaa?

Erik Satie (1866 – 1925) myös kirjoitti säveltäjäntyönsä ohella. Silva Kauko on suomentanut hänen lyhyen, fragmentaarisen teoksensa Muistinsa menettäneen muistelmat. Satie viis veisasi kohderyhmäajattelusta ja nimesi yhden sävellyssarjansa: ”Todella veteliä preludeja koiralle”. Omalaatuinen nero ylsi kuolemattomien kirjoihin.

Kari Aronpuro on suomentanut runoilija Werner Aspenströmin (1918 – 1997) tekstejä. Arvostettu kirjailija istui aikanaan Ruotsin kuninkaallisen akatemian tuolilla n:o 12. Kun häneltä kysyttiin kenelle hän kirjoittaa, Aspenströmin vaivaanutunut vastaus oli: ”Minä kirjoitan kissalle. Sen saat painaa kursiivilla. Kenen tai minkä sijaisena hän toimii, sitä en tiedä.” Karilta sain sittemmin tietää, että kissan nimi oli Tempus.

Itse en ole koskaan halunnut ajatella kenelle kirjoitan. Minä en ole aihetta valinnut, vaan aihe minut. Legendan mukaan Hollywoodissa elokuvakäsistään kauppaavan on osattava tiivistää ”Isolle pomolle” koko juttu viiteen lauseeseen. Noinkin saatan ajatella, tosin en tarvitse viittä lausetta. Romaaniin Marilynin hiuspinni (Like 2009) riitti aikanaan yksi: Kuka minä olen – ja kuka sen voi määritellä? Aihe lähti lukemastani sosiaalipsykologian väitöskirjasta ja alkoi itse kehiä materiaalia ympärilleen.

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kaksikymmentä vuotta, enkä ole koskaan ajatellut myyntituloja. Jonkin verran sivuduuneja on tullut tehtyä leipätöiksi. Samoin saan kiittää julkisen- ja yksityisen sektorin apurahajärjestelmiä. Edellä mainitsemani Torgny Lindgrenin sanoin: ”Kirjoittaminen ei ole ammatti, vaan tapa elää.” Virke ei sulje pois sitä, että jotkut kirjailijat kykenevät saamaan tällä työllä pääasiallisen elantonsa.

René Magritte: Decalcomania, 1966

Työkalupakki

Olen sanonut, että runoilijasta voi tulla kelpo prosaisti, hyvin harvoin toisin päin. Kielellinen ilmaisu on kaiken edellytys. Jos se ei toimi, mikään ei toimi. Ajattelen näin sekä lukijana että kirjoittajana. Kielellinen ”estetiikka” ei vaadi aina draamallista ja ”juonellista” otetta. Kirkas kieli kantaa, huono tappaa hyvänkin tarinan. Proosa saa olla fragmentaarista, ei ”kiinni naulattua”. Niin elämäkin on. Muistijälki jää vain sellaisesta tekstistä, joka askarruttaa ja aktivoi omaa ajattelua. Kirjoittaja ja lukija rakentavat kirjan yhdessä. 

Palaan vielä kuolemattomiksi kiteytyneisiin – tai ainakin sellaisiin, jotka vielä hetken lähtönsä jälkeen muistetaan. Ikuisuutta varten kirjoittamisen kaavaa ei ole. ”Pyhää kolminaisuutta” olen esittänyt lähtökohdaksi: kieli, rakenne ja tarina. Nimenomaan tuossa järjestyksessä. Yhdessä ne muodostavat kirjallisuudentutkija Alex Matsonin (1888 – 1972) teoksessaan Romaanitaide kaipaaman Muodon.

Ja kun kaikki kyseenalaistetaan, muistan edesmenneen kuvataiteilijaystäväni määritelmän: ”Yksi tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

Lukijana oman top kymppi -listani kärkipaikoilla on edelleen Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin, monesti blogissa mainittu. Kokonaisuudesta muodostuu Kristusmyyttiin verrattava metatarina hyvän ja pahan taistelusta. Nobelin kanssa saattaa tulla kiire, kirjailijalla on ikää jo 87 vuotta. Loistavan suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill.

Annetaan McCarthyn ranskalaisen kääntäjän Francois Hirschin summata lopuksi mistä kielessä ja kirjoittamisessa on kysymys: ”McCarthyn kääntäminen olisi mahdotonta jos et rakasta kieltä, sanoja, niiden sävyjä, niiden tummaa lumoavaa voimaa. Miksi? Koska McCarthy on runoutta. Eeppistä, lyyristä, mikä nimi sille nyt annetaankin. Runoutta.”

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Aspenström ja Harmaavarpusen projekti

2. Tärkeät kirjani – keikka kirjastossa Siirin ja Terhin kanssa 24.8.2018

…………………………………….

Yksinäisyys, ahdistus ja Salaisuuksien tie

Päivitys on venähtänyt poikkeuksellisen pitkään. Tärkein syy taitaa olla editointikierrokselle rankasti myöhässä lähtenyt romaanikäsis. Kevään syistäni ei sen enempää – kesän kääntyessä syksyyn, minua on ahdistanut muiden muassa uuden työhuoneen haku. Pyynikin trikoon taide- ja kulttuuriyhteisössä vierähti yli 20 vuotta, ja ennen vuodenvaihdetta ”viimeisenkin mohikaanin” on lähdettävä.

Suuri osa ystävistä löysi tilat Nokialta, Nanson entisestä tehdaskiinteistöstä. En lähtenyt mukaan, koska työrytmini on sellainen, että aamut menee lukiessa – aloitan työhuoneella vasta puolilta päivin ja teen usein yli iltakahdeksan. Silloin olisi kurjaa lähteä kaukaa kotiin, varsinkin julkisilla.

Työhuone on myös kustannuskysymys. ”Toimistohotellit” tippuvat listalta heti. Löysin uuden paikan vanhan keilahallin yläkerrasta. Surkeassa, tuskin edes asumiskunnossa oleva hylätty kaksio. Kun tempaan uudet matot muovilattioiden päälle, ripustan taulut ja peilit, revin verhot alas, pesen ikkunat ja suunnittelen valaistuksen, uskon viihtyväni. Ja mikä parasta, puiden välistä vilkkuu Näsijärvi.

Seuraava romaanini käsittelee oikeassa olemisen tarvetta ideologioiden ja uskonkäsitysten kautta. Matskua on Aabrahamin pyhiltä lapsilta, luterilaisilta, katolisilta, helluntailaisilta, islamisteilta ja Isisin visiosta – keskusteluissa kotonani ovat istuneet vapaakirkkolaiset, Jehovan todistajat mormonit ja lestadiolaiset… nationalismi ja rasismi kiertyy mukaan arkeen, josta lopulta kasvaa trillerimäinen rakkaustarina mustan naisen ja valkoisen miehen välille.

Tämmöisetkin rivit päätyivät romaanikäsiskseen Lao-Tsen (s. 604 eKr.) kirjasta Tao-Te-Ching Salaisuuksien tie. Käytössäni oli Toivo Koskikallion käännös vuodelta 1951. Nyt on vielä hankittava suomeksi kirjoittavan natiivin, TaoLinin vuonna 2018 julkaistu tulkinta. Teos on Raamatun jälkeen maailman eniten painettu kirja. Tyhjyyden filosofia ja antautuminen kaiken edessä viehättää myös minua:

Kuva sivulta: thebamboosea.wordpress.com

”Ojennan käteni kohti yöpöydän kirjapinoa. Se leviää lattialle ja kurotan poimiakseni päällimmäisen: Lao-Tse. Salaisuuksien tie. Nimiölehdellä Ex Libris: Leonora Sirén. Pegasos siivilleen kohoamassa, ohjissa liehuvahiuksinen, alaston nainen. 

Avaan kirjan satunnaiselta sivulta: Älä halveksi kenenkään asuinpaikkaa äläkä pidä kenenkään syntyperää halpana. Kun et sinä halveksi toista, niin kukaan ei halveksi sinua. Pyhä ihminen on viisas, mutta ei sillä ylpeile, tuntee arvonsa, mutta ei sillä kerskaa. Rohkeus yhdessä uhkarohkean kanssa vie kuolemaan. Rohkeus yhdessä varovaisuuden kanssa vie elämään. Näihin kahteen sisältyy voitto tai tappio. Taivaan toimintatapa on tämä: se ei riitele ja on kuitenkin hyvä voittamaan, ei puhu ja on kuitenkin hyvä vastaamaan. Ei kutsu ketään, ja kuitenkin kaikki rientävät sen luokse. Taivas näyttää saamattomalta mutta on kuitenkin johdonmukainen. Taivaan verkko on avaran suuri, silmukat ovat harvassa, mutta kukaan ei pääse niiden lävitse. Suuren suuri on Tao, kaiken yläpuolelle kohonnut ääretön tyhjyys. Sillä on kirkkaus ja rauha eikä se kuitenkaan ole mitään.”

Kuva sivulta: japonski horoskop

Loppukevennys. Taulukko kiinalaisen horoskoopin symbolieläimistä. Sieltä löydät oman kumppanisi. Tuskin totta, mutta on hauska hakea oma kuvaus netistä. Itse olen jänis.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

2. Perjantairuno kysyy mitä onni on?

…………………………………….

Tanskan sisällissota 2018 – 24

Kun romaanilla on räväkkä nimi, muuta otsikkoa ei juttuun kannata harkita. Kaspar Colling Nielsen julkaisi alkuperäisen teoksen 2013. Aula & Co, Katriina Huttusen suomennoksen kuluvan vuoden syyskuussa.

Nielsen on noussut tanskalaisen nykykirjallisuuden kirkkaimpaan valokeilaan: kirjailija, elokuva- ja tv-käsikirjoittaja, joka työskentelee lisäksi lehtorina Copenhagen Business Schoolissa. Rahan liikkeet ovat myös romaanissa monin tavoin tärkeässä roolissa.

Kirjan lähtökohta on mitä mielikuvituksellisin. 475-vuotias tanskalaismies kertaa elämäntarinaansa 350-vuotiaalle bordercollielleen Geoffille, joka on oppinut puhumaan ja lukemaan: ”Geoff on paras ystäväni. Vaikka hän onkin hämmästyttävän älykäs ollakseen koira, hän ei ole menettänyt koiralle tyypillistä lojaaliutta.”

Kantasoluterapian avulla päähenkilö ja hänen koiransa ovat saavuttaneet ikuisen nuoruuden ja elämän. Päivät kuluvat ystäväpiirin orgioissa, tarinoidessa, menneiden muistelussa ja 350 vuotta aikaisemmin riehuneen sisällissodan syitä punnitessa.

Tanskan sisällissota 2018 – 24 on dystopia ja samalla viiltävä kuvaus omasta ajastamme, eriarvoistumisesta ja luokkajaosta, joka johtaa sotaan: ”Kriiseistä ja sosiaalisista levottomuuksista sukeutui ajan myötä toisenlainen, ruumiillisempi ja väkivaltainen yhteenotto, joka oli uinunut sukupolvien ajan, nimittäin luokkataistelu. /…/ Ehkä sotaa tarvitaan silloin tällöin muistuttamaan meille, keitä me olemme, ennen kuin voisi syntyä jotain uutta. 

Kaspar Colling Nielsen. Kuva: Miklós Szabó.

Absurdi tarina on mustalla huumorilla silattu. Tärkein elementti on kuitenkin ajan kuvaus ja ennusmerkit, jotka saattaisivat kuljettaa meitä pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihanteen murenemiseen: ”Kukaan meistä ei sodan alussa tiennyt, mihin kaikkeen me kykenisimme. Kukaan ei tiennyt, mitä sotaan lähteminen merkitsi, mitä prosesseja se synnyttää ihmisessä, ja kun se selvisi kaikille, oli jo liian myöhäistä.”

Kierrokset ovat kovilla heti ensi sivusta lähtien. Alle kolmekymppinen poliitikko mestataan yleisön edessä. Ruumista häväistään ja pää isketään paalun nokkaan: ”Tunsin suurta tyydytystä nähdessäni omahyväisen poliitikon teloituksen, mutta tuntemani ilo ei ollut vapauttavaa. Tämä ei suinkaan ollut loppu. Tämä oli vasta alkua.”

Nielsen tarjoaa rankan tulevaisuudenkuvan. Globaalisti katsoen se on jo totta, tai toteutumassa monessa yhteiskunnassa. Mutta ei kirja meitä täysin vaille toivoa jätä: ”Hyvinvointi ja vauraus ovat paras suoja sotaa ja konfliktia vastaan. Sen tiesivät ne, jotka olivat kokeneet toisen maailmansodan. Sen vuoksi he perustivat EU:n. He ymmärsivät, miten herkkä ja hauras rauha on ja mitä sen tuhoamiseksi tarvitaan.”

Joskus tarvitaan äärimmäistä fiktiota kuvaamaan totuutta ja herättelemään lukijaa.

…………………………………

Blogin ekstralinkit

1. ”Lupaathan tappaa itsesi”

2. ”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa.”

…………………………………

Hyvä suomentaja on kuin antiikin puolijumala Prometheus!

Olen lukenut itävaltalaiselta Thomas Bernhardilta (1931–1989) romaanit: Hakkuu – Muuan mielenkuohu, Syy, Haaskio ja viimeksi hänen vajaa vuosi sitten suomennetun esikoisteoksensa Pakkanen. (Teos) Romaani ilmestyi 1963 ja teki Bernhardista kotimaassaan kiistellyn hahmon. Kaikki eivät modernistia ja ”pilkkakirvestä” ymmärtäneet. Jotkut osasivat arvostaa heti. Ingebor Bahmann kirjoitti: ”Vuosien ajan on pohdittu, miltä uusi voisi näyttää. Tässä se nyt on, uusi.”

Thomas Benhard. Kuva elpais.com

Bernhard on kaiken ulkopuolelle asettuva, totaalinen outsider ja nihilisti – kirjailijana yhteiskunnan sekä yksilön arvojen ja ajatusten kyseenalaistaja. Omaperäisellä otteellaan hän on varannut kirjallisuuden kentältä itselleen tontin, jolle kukaan muu ei voi plagioimatta astua. Etäistä sukulaisuutta voisi hakea José Saramagon (Nobel 1998) tajunnanvirrasta ja sivujen mittaisista virkkeistä.

Jos ei ollut Bernhard ”profeetta omalla maallaan”, laajempi näkökanta pitää häntä yhtenä tärkeimmistä toisen maailmansodan jälkeisistä kirjailijoista. Netistä löytyy Bernhardin henkilötietoa hyvin. Kirjat kirkastuvat lukemalla, niille erittäin vahva suositukseni. Tämänkertainen päivitykseni kääntää fokuksen suomennoksiin.

Tarja Roinila, kääntäjien valtionpalkinto 2010. Kuva: Turun Sanomat, Markku Ojala

Bernhardin bibliografiasta löytyy noin 60 julkaisua: proosaa, lyriikkaa, näytelmiä. Kuusitoista teosta on suomennettu, tekijöinä Olli Sarrivaara ja Tarja Roinila. Ja mikä mielenkiintoisinta, viimeksi lukemani esikoisteoksen lopussa on Roinilan jälkisanat: Kova pakkanen Otteita suomentajan työpäiväkirjasta. Kaksikymmentäkahdeksan sivua, joiden lukemista suosittelen kaikille, jotka eivät osaa arvostaa kääntäjän työtä alkuperäistekstin veroiseksi. 

Työpäiväkirjassa on merkintöjä puolentoista vuoden ajalta. Alussa Roinila kertoo elämänsä vaikeimmasta käännöstyöstä: Bernhardin Amras, kolmen pienoisromaanin kokonaisuus, josta hän oli tehnyt yksitoista versiota! Pakkasessa on nelinkertainen määrä tekstiä ja ensimmäinen päiväkirjamerkintä päättyy toteamukseen: ”Pelottaa.”

Seuraavissa merkinnöissä ollaan jo Straelenin kansainvälisessä käännöstyöpajassa keskustelemassa tekstin ongelmakohdista. Roinila tarjoaa myös esimerkkejä, miten hänen ensimmäiset käännösvirkkeensä ovat hioutuneet yhä terävämmiksi.

”En halvaannu, koska kieliero ei ole kääntämisen ydintä, ei ’käännösongelmien’ lähde”, Roinila kirjoittaa. ”Inhoan sanaa ’käännösongelma’ juuri siksi, että sitä usein käytetään juuri kielten rakenne-erojen problematisointiin: voi kauhea, mitä nyt tehdä, kun suomessa ei ole konjunktiivia? No, pitää kirjoittaa Pakkanen suomeksi. Kyllä suomi keinot keksii.”

Roinila kaivaa esiin myös alkuperäistekstin sanoja, jotka jäävät vaivaamaan ja vaativat huomiota yhä uudelleen: ”Teksti sanoo: katso tätä sanaa! Ja tätä! Katso miten kielen osat törröttävät. Katso mitä kielelle on tapahtunut; se on pommitettu hajalle. Ja on kuin jokainen sana pitäisi nyt keksiä uudelleen (niinhän minun pitääkin).”

Pakkanen on sirpaloitunut kirja, jossa ”juonta” riittää vain nimeksi. Olen käännellyt 360-sivuisen romaanin koirankorville ja tehnyt merkintöjä marginaaleihin – teksti on täynnä kirkkaita, liki aforistisia havaintoja ja kokonaisuus kulkee niiden varassa. Kääntäjän on luettava itsensä sisään tekstin ja kirjailijan ajatusmaailmaan. Lopputuloksena on itsenäinen taideteos.

Mitä olisi maailmankirjallisuus, tai vähäisempikin teksti, ilman tarkasti aistittua, sisäistettyä ja luovaa käännöstä. Loistavasti suomennetun tekstin aistii muutamasta sivusta, vaikka ei alkuperäistä kieltä osaisikaan. Mitä enemmän luen, sitä suuremmaksi kasvaa kunnioitukseni kääntäjien ammattitaitoa kohtaan. Suomentaja on kuin antiikin puolijumala Prometheus, joka varasti jumalilta tulen ja luovutti sen ihmisten käyttöön. 

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kaijamari Sivillin upea käännösnäyte. 

2. Yhdeksän vuoden takainen juttu: Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

…………………………………

Vuoden Kääntäjäkarhu – sekä suosituksia Kari Aronpuron edellisistä töistä!

YLE on jakanut vuosittain, 1994 alkaen, Tanssiva karhu -runopalkinnon kotimaiselle teokselle, sekä Kääntäjäkarhun ansiokkaasta suomennoksesta. Ensin mainitun sai tänä vuonna Stina Saari kokoelmastaan Änimling. Kari Aronpuro palkittiin Ezra Pound käännöksestään Pisan Cantot.

Kari Aronpuro

Cantot huomautuksineen, katsauksineen ja epilogeineen on järkälemäinen, liki 400-sivuinen teos. Kirja lepäilee yöpöydälläni koirankorville käänneltynä. Piti nostaa teos tänne, mutta tyydyn kustantajan sivuilta löytyvään erinomaiseen esittelyyn (Linkki).

Nostan sen sijaan päivitykseen blogin aiempia tekstejä Aronpuron tuotannosta. Ensin tasan kuuden vuoden takainen Hans Magnus Enzensberger -käännös. Ja ekstralinkeissä lisää. Kari on ollut minulle esikuva ja ”mentori” monin tavoin. Hän on vaikuttanut suuresti siihen, että minusta on kehittynyt kirjailija.

…………………………………………………………..

Kari Aronpuro (s.1940) on yksi Suomen palkituimmista kirjailijoista. Bibliografiasta löytyy yli kolmekymmentä teosta. Esikoisteos, Peltiset enkelit ilmestyi 1964.

Aronpuro on tehnyt usean runokokoelmansa loppuun käännöksiä arvostamiltaan runoilijoilta. Tuoreina töinään hän on suomentanut kaksi merkittävää kokoelmaa, ruotsalaisen Werner Aspenströmin Vuosikertomus, runoja kuudelta vuosikymmeneltä ilmestyi 2011. Hans Magnus Enzensbergerin MAUSOLEUMI puolestaan tänä keväänä, kummatkin ntamon kustantamina.

Enzensberger (s.1929) on monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, Saksan sodanjälkeisen runouden kenties merkittävin tekijä. Hän on mukana myös yhteistyöhankkeessa Die Andre Bibliothek, jonka julkaisuista on Die Zeit -lehden mukaan kasvanut ”maailman kaunein kirjasarja”.

Yli kymmenen vuoden takaisessa haastattelussaan Enzensberger kertoo, ettei ole runoilijana pitänyt avantgardisista kokeiluista: ”En ole koskaan ollut kiinnostunut sanaleikeistä tai dekonstruktiosta.” Hän pitää yhtenä esikuvistaan William Carlos Williamsia, jonka runoudessa yhdistyvät tunteet ja älyllisyys.

Hans Magnus Enzensberger

Enzensberger korostaa haastattelussaan, miten runoudesta puhuttaessa tehdään edelleen turha kahtiajako tunteiden ja älyn välillä. ”Älyn merkitystä tunteille ei vieläkään osata oikein tunnustaa ja tajuta, oivaltaa.”

Enzensbergeriltä on aiemmin käännetty kaksi nuortenkirjaa, esseekokoelma ja Markku Inton suomentama ja Sammakon kustantama Runoja 1950 – 2000. Mausoleumi julkaistiin 1976, nyt käsillä oleva käännös on eurooppalaisen runouden merkkitapaus, teos johon on latautunut ”ikuisuusarvoa”.

Kyse ei ole runokokoelmasta, vaan teoksesta. Mausoleumi näyttää, millaiset ovat runon kielelliset ja kirjalliset mahdollisuudet. Saatesanoissaan Aronpuro kuvaa tekstejä balladeiksi edistyksen historiasta. Enzensberger ”sanoutuu irti perinteisistä eeppisen runouden konventioista. Hän ei noudata totuttuja kieli- ja ajatteluvaateita.”

Mausoleumissa kirjailija läpivalaisee kolmenkymmenenseitsemän läntisen perinteen ”suurmiehen” myytit: kirjailijoita, kirjanpainajia, lääkäreitä, matemaatikkoja, keksijöitä, tilastotieteilijä, taikuri, tutkimusmatkailija, taloustieteilijä, diktaattori…

Tekstien satiiri on viiltävää ja tuo totuttuihin näkemyksiin uusia kulmia. Mikä on oikein ja mikä väärin? Mikä aitoa, mikä väärennettyä? Miten moraali joustaa ja muuttuu historian peilaamana? Enzensbergerin omin sanoin: ”Suuruudenhulluus on tauti, josta ei parane nopeasti.”

Lainaan kulttuurifilosofi ja mediatutkija Marshall McLuhanin kuuluisinta lausetta: ”Väline on viesti.” Mausoleumin väline on runo. Viesti on se, että historian henkilöitä näin syvältä luotaavaa teosta ei olisi voinut muun kaltaisella kielellä kirjoittaa. Teksti on kuin aseen liipasin, josta painettaessa laukeaa jotain suurempaa.

Mausoleumi on innostava teos, kielellisen intensiteettinsä lisäksi se herättää kiinnostusta kuvaamiinsa henkilöihin ja pistää penkomaan tietoa: Giovanni Piranesin grafiikka, käykö se yksiin tekstin kuvausten kanssa? Oliko Charles Darwin rajoittunut ja laiska autisti? Mitä mietti V.M. Molotov eläkepäivinään? Entä Alain Turingin luonnekuva, matemaattisen neron, joka kutoi käsineensä itse.

Kääntäjän saatesanoissa kysytään Mitä on historia? Mitä on edistys, ja mitä seuraamuksia on länsimaisen kulttuurin edistyksellä? Aronpuro mainitsee myös poikkeuksellisen pitkästä suhteestaan Enzensbergerin runouteen. Olisi vaikea kuvitella Mausoleumille luontevampaa ja tarkemmin työhönsä suhtautuvaa suomentajaa, varsinaista sukulaissielua.

Mausoleumi palauttaa uskoani runoutta suurempaan runouteen. Pitkien ja proosamaisten tekstien massasta on vaikea valita esimerkkiä, mutta tarjoan tähän viimeiset säkeet runosta, joka ajoittuu ”quattrocentoon”, eli myöhäiseen keskiaikaan. Kuten arvaattekin, kyseessä on metallityömies ja keksijä Johann Gutenberg.

Gensfleish, vanha peilintekijä Mainzista, / saamamiesten velkoma, puolisokea, ei suitsutukselle tuoksuen, vaan / vernissalle ja noelle / haisten. Hän häipyi sulan metallin / höyryyn. Tämä tässä, musta / valkoisella paperilla, jäi jäljelle: / Keinotekoisen kirjoittamisen taito, / quattrocenton lyijyinen jälkimaku

…………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ” Minä kirjoitan kissalle” Aronpuron Aspenström käännös

2. William Carlos Williams ja Nerouden lyhyt oppimäärä

3. Aronpuron tiukka trilogia. ”Kokemus on jotain, jossa itse muututaan.”

…………………………………….