Blogit ja postaukset – Juha Siro | Mitä tapahtuu todella

Runo Herralle, omistus Päivi Räsäselle

27.6.2019

14:13

Leave a comment on Runo Herralle, omistus Päivi Räsäselle

Blogit ja postaukset, Kulttuuritapahtumat, Runous, Sivistys, Usko ja uskomukset

Helsinki Pride 2019, Päivi Räsänen, Raamattu, Satakieli!, Seksuaalisuus

Helsinki Pride 2019 on Suomen suurin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kulttuuri- ja ihmisoikeustapahtuma. Tilaisuuksia järjestetään viikon 24.–30.6. aikana yli sata.

Kuva Marttojen kotisivut. Svengi-essu -logo, designed by Juha Siro

Päivi Räsänen on mm. Kristillisdemokraattien kansanedustaja ja entinen ministeri sekä puolueensa puheenjohtaja, koulutukseltaan lääkäri, joka kotisivuillaan mainitsee kirjoittaneensa ”useita kirjoja elämän syvistä kysymyksistä.”

Räsänen kirjoitti avoimen kirjeen arkkipiispa Tapio Luomalle. En linkitä sitä tähän. Hänen kymmenen päivän takainen twiittinsä kiteyttää olennaisen: ”Kirkko, jonka jäsen olen, on ilmoittanut olevansa SETA:n Helsinki Pride 2019 virallinen kumppani. Miten kirkon oppiperusta, Raamattu, sopii yhteen aatteen kanssa, jossa häpeä ja synti nostetaan ylpeyden aiheeksi?…”

Olen ihmetellyt tätä uskovien lähes luonnotonta kiinnostusta lähimmäisten seksuaaliseen suuntautumiseen. Omien ennakkoluulojen ”takuumiehiksi” haetaan Jumalaa ja Jeesusta. Raamatun ristiriitaisesta maailmankuvasta poimitaan pinseteillä syntejä, joista sopii tuomita lähimmäisiä.

Väite siitä, että homous olisi oma valinta, johtaa outoon paradoksiin. Voisiko ihminen (Räsänen) olla lesbo, jos noin vain päättäisi valita niin? Planeetallamme elää liki 8 miljardia ihmistä eikä takuulla yhtään samanlaista. Seksuaalisuuden skaala on kirjava.

Otan esimerkin Yhdysvalloista, jotta saadaan laajempaa perspektiiviä. William Instituten raportin mukaan vuonna 2011 aikuisväestöstä noin 9 miljoonaa ihmistä oli homoja, lesboja tai biseksuaaleja. Mitä se merkitsee maailman mitassa. Onko Jumala tehnyt noin paljon sekundaa ja syrjittäviä yksilöitä?

Julkaisin oheisen runon kokoelmassani Satakieli! (Like 2008). Nyt se tuntuu entistäkin ajankohtaisemmalta. Teksti on kuunneltavissa myös sävellettynä äänirunona kotisivuillani. (Listan kahdeksasta tekstistä viimeisenä. Linkki.)

Herra siunaa ja varjele meitä. Valista meille kasvosi

ja ilmesty meille iltalehtien lööpeissä ja kohulehtien

kansikuvissa, sillä Sinä loit meidät kaikki kuvaksesi

vaikka jotkut väittävät, että olet tehnyt myös sekundaa.

Me olemme yhtä kuin sinä. Tai toisinpäin. Sinä olet

yksi ja ainoa: et musta etkä valkoinen, et hyvä etkä

paha, et Vapahtaja etkä murhaaja, väärämielinen tai

oikeudenmukainen. Yhtä hyvin äiti, joka tappoi lapsensa,

kuin julkkis, joka tilittää syöpäänsä. Sinä olet homo ja

hetero, et miinuslaskun tulos, vaan kaiken summa.

Herra kuule meitä ruumiisi ja veresi nimessä, siunaa

jokapäiväinen valmisruokamme ja pyhitä pahvilaatikkoviini,

sillä meidän on nälkä ja meitä janottaa. Herra varjele meitä

vihollisilta ja vääräuskoisilta, äläkä jätä meitä terroristien

käsiin, niin kuin mekään emme lakkaa puolustamasta Sinua.

Herra siunaa ja varjele meiltä kaikilta, jotka eivät tunne

tarkoitustasi – Herra anna meille rauha nimesi tähden.

………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Piispa, emerita Irja Askola: ”He ovat väärässä”

2. Usko omaan hyvyyteen on pelottavaa?

3. Puolustaako Perjantairuno Juudasta?

………………………………..

Blogin 694 päivitystä. Lue tasan kymmenen vuoden takainen juttu: Kauniita naisia

by Juha Siro

13.6.2019

14:11

Leave a comment on Blogin 694 päivitystä. Lue tasan kymmenen vuoden takainen juttu: Kauniita naisia

Blogit ja postaukset, Kirjoittamisen ideat, Kulttuuri, Lukeminen, Sivistys

Anni Lahtinen, Juha Siro, Mitä tapahtuu todella, Riina Katajavuori

Huomasin juuri, että olen pitänyt blogia tasan kymmenen vuotta. Kirjoitin ensimmäisen päivityksen 31.5.2009. Tänään juttuja on kertynyt 694. Merkkimäärällä laskettuna noin 5,4 keskimittaista romaania. Olen tavoitellut eräänlaista rihmastoa, jossa aiheiden välille kehkeytyy yhdistäviä polkuja.

Tein aikanaan kritiikkejä Aamulehteen, jossa vaatimuksena oli ennalta määritelty merkkimäärä. Sama meno jatkuu. Jos asia on pitkä, teen siitä useamman päivityksen. Juttu pitää pystyä nielaisemaan kertahaukkauksella.

Itselleni blogin pitäminen on antanut vireyttä asioihin perehtymiseen ja lukemiseen. (Juttu Thomas Bernhardista ja Tarja Roinilan suomennoksista on tulossa.) Päivän kunniaksi juttu 13.6.2009. Ekstralinkeissä lisää ensimmäisiä päivityksiä.

Kuvassa Kirjailija -lehden ja Parnasson uusimpien numeroiden kannet. Kauniita kirjailijoita. Ikäerosta huolimatta. Ja juuri sen tähden. Anni Lahtinen täytti alkuvuodesta 95 vuotta. Riina Katajavuori on häntä 54 vuotta nuorempi.

Väittävät, että sisäinen kauneus ratkaisee. Totta. Poikkeavien näkökulmien hakeminen, uutta luova ajattelu ja analyyttisen intohimoinen suhde omaan ammattiin luovat hehkua koko olemukseen. Asenne säteilee kummankin naisen kasvoilta.

”Nyt en tiedä mitä minulle kuuluu, jos en kirjoita”, Katajavuori sanoo haastattelussaan. Niin se on: valmiiksi ajateltua on maailma täynnä, joku muu on miettinyt jo kaiken puolestamme, vaikka muuta kuvittelisimme. Kannattaa punnita mikä on omaa, mikä muilta kyseenalaistamatta omaksuttua.

Katajavuorelle lisäpisteet myös siitä, että hän nimeää John Ashberyn toiseksi häntä itseään innostavista runoilijoista. Mies mahtuu minunkin top-kymppiini. Innostavaa tekstiä lukiessa, olo tuntuu luovalta vaikka ei itse saisi aikaan riviäkään.

Tuoreeseen Parnassoon mahtui myös kirjoittamani juttu tekijänoikeuksista. Ei niinkään vakava, ehkä paremmin osoitus siitä, että päivänkohtaisia kysymyksiä kannattaa usein katsoa laajemmalta kantilta.

Anni Lahtisen kanssa kävi näin: hänen syntymäpäivänsä aikoihin mietin, miten koleasti unohduksen tuuli pyyhkäisee niiden yli, joita median makea mesi ei ruoki. Ajattelin, että Annista pitäisi tehdä juttu Kirjailija -lehteen. En uskaltanut. On ideoita, jotka on syytä luovuttaa parempiin käsiin. Pyysin Annin ystävää, kirjailija Anneli Toijalaa kirjoittamaan tekstin. Hyväksi onneksi hän suostui.

Otin Annista kuvat kantta varten. Sen jälkeen istuimme yhdessä kahville: minä, Anni ja Anneli. Ja vieläkin, viittä vaille sadan vuoden iässä Annin silmiin syttyi aivan erityinen palo, kun hän kertoi riemusta minkä esikoiskirjan julkaisupäätös aikanaan sai syttymään.

Kirjailija ei pääse koskaan ajatuksistaan eroon. Hänen ammattinsa, jos mikä, on Kutsumustyötä.

……………………………

Blogin ekstralinkit

1. Blogin ensimmäinen juttu: professoreiden naismaku ja Marilyn Monroe

2. Rahatonta runoilijaa varottava!

3. Michael Jacksonin kuolema – Peter Pan elää!

4. Kesän paras kulttuuritapahtuma

……………………………..

Perjantain kannustuspäivitys!

by Juha Siro

31.5.2019

18:40

1 kommentti artikkeliin Perjantain kannustuspäivitys!

Blogit ja postaukset, Kirjallinen huumori, Kirjalliset näyttämöt, Lukeminen, Suomen kieli

Alastalon salissa, Volter Kilpi

Vajaa vuosi sitten, viime kesäkuussa FB-sivuille perustettiin haasteryhmä: Luetaan porukalla Alastalon salissa! (linkki) Porukkaa lähti mukavasti mukaan. Suoritin itse haasteen elokuun loppuun mennessä. Tämä on kannustuspäivitys niille, joilta homma on vielä kesken syystä tai toisesta.

Tein lukemastani viisi päivitystä blogiin. Lukemaansa piti avata eri kulmista. Kokosin linkit tähän. Kesälukemiseksi suositellaan kliseisesti dekkareita. Mikäs siinä. Vaihtoehtona – tai lisäksi voisi lukea Volter Kilpeä. Ehkä nyt on aikaa raapaista Alastalot loppuun, tai lähteä mukaan aivan alusta!

1. ”Meillä miehillä ei ole sulkatankoa heilauteltavana takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain meno”

2. Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen!

3. ”Rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä”

4. ”Väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdenperän sydänperseissä”

5. ”Perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille”

Päiväkirjastani: Tarkovski, Nalle Puh ja Nasu

by Juha Siro

8.3.2019

13:24

Leave a comment on Päiväkirjastani: Tarkovski, Nalle Puh ja Nasu

Blogit ja postaukset, Kirjoittamisen ideat, Päiväkirjat

Andrei Tarkovski, Martyrologia, Nalle Puh, Päiväkirjat

Monet meistä pitävät päiväkirjaa. Jotkut hyvinkin ahkerasti. Muutama päivä sitten aihe kimmautti sos-mediassa pitkän keskusteluketjun. Kuvassa oli 39 päiväkirjaa säntillisesti järjestettynä ja numeroituna. Omani olen säännönmukaisesti hävittänyt niin tyystin, että jäljellä on vain vuoden 2001 kirja. Liki 400-sivuinen, kilon painoinen, kovakantinen jötkäle.

Kurkkasin mitä olen tasan kahdeksantoista vuotta sitten kirjoittanut. Nappaan päivän merkinnöistä tähän muutaman rivin. Ehkä vastakkaiset maailmat ottavat kipinää toisistaan.

”Kaikki vaatii tietoa, perehtymisen vaivaa. Intuitiota ja intoa. Ethän voi unelmoida asiasta, johon mielikuvituksesi ei riitä. Niin moni asia jää kokemisen ja järjen ulottumattomiin – mutta ne ovat. Andrei Tarkovsin Martyrologia Päiväkirjat 1970–1981 luettu loppuun eilen. Sivut tuli käänneltyä koirankorville ja ahkerasti alleviivailtua. Tarkovski sanoo: Tulevaisuudessa ihminen tulee tekemään suurimmat löytönsä ajan ulottuvuudesta.”

Samana päivänä olen pohtinut myös runon orgaanisen kasvun periaatetta puiden tapaan. Ja liimannut viereen muutaman tekstirivin rivin leikkeen Milnen Nalle Puhista.

”Tuuli oli vastassa ja Nasun korvat liehuivat päässä kuin liput kun hän ponnisteli eteenpäin, ja tuntui, että oli kulunut monta tuntia ennen kuin hän sai korvansa Puolen Hehtaarin Metsän suojaan ja ne nousivat taas pystyyn kuuntelemaan hieman hermostuneesti myrskyn ulvontaa puiden latvoissa.

– Ajatteles, jos joku puu kaatuisi kun olemme sen alla!

– Ajatteles jos ei kaadu, sanoi Puh pitkään harkittuaan.”

Päivän postaus on tänään lyhyt. Blogin aiemmista ekstralinkeistä löydät painavampaa asiaa päiväkirjoista.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Tarkovski – rivejä neron päiväkirjasta

2. Hitler ja Etty Hillesumin päiväkirja

……………………………..

Blogissa jo 647 juttua – tuoreimpana kahden loistavan kirjan suositus!

by Juha Siro

4.1.2019

16:47

Leave a comment on Blogissa jo 647 juttua – tuoreimpana kahden loistavan kirjan suositus!

Ateena, Blogit ja postaukset, Kirjallisuus, Lukeminen, Romaanin kieli, Suosikkikirjat

Alastalon salissa, Emma Puikkonen, Eurooppalaiset unet, Kirkkaus, Riitta Jalonen

Blogin kertyi viime vuonna yli viisikymmentä päivitystä. Ei järin paljon, mutta tekstiä kuitenkin ”laihan” romaanin verran. Kirjallisuutta, kuvataidetta, elokuvaa, yleistä kulttuuriasiaa – ja tietysti mausteeksi kalastusta.

Vuoden ensimmäinen aihe on yksinkertainen. Suosittelen vakavasti kahta kirjaa, jotka ehtivät olla lukulistallani jo jonkin aikaa. Ateenassa työskenneltyjen joulunalusviikkojen myötä kävi hyvä tuuri. Kummatkin kirjat löytyivät residenssin kirjahyllystä ja päätyivät yöpöydän lukupinoon.

Riitta Jalonen julkaisi romaaninsa Kirkkaus Tammen kustantamana 2016. Emma Puikkonen julkaisi samana vuonna episodiromaaninsa Eurooppalaiset unet (wsoy). Kirja ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Kumpikin kirja täyttää kansainväliset mitat tiukimmillakin kriteereillä arvioitaessa. Kirjat jäivät residenssin hyllyyn, joten nostan tähän vain lyhyet luonnehdinnat.

Kirkkauden pohjatarina kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924 – 2004). Kirjailija diagnostisoitiin skitsofreenikoksi, jolle annettiin ”hoitona” yli 200 sähkösokkia. Hänelle piti tehdä lobotomia, joka peruttiin, kun kirjailijan ensimmäinen novellikokoelma sai kansallisen kirjallisuuspalkinnon. Riitta Jalonen kokee kirjoittajana sielujen sukulaisuutta ja kaivautuu Framen nahkoihin ja kuvaa hänen kimurantin matkansa maailmanmaineeseen.

Eurooppalaiset unet kuvaa lähihistorian merkittäviä tapahtumaepisodeja, jotka alkavat yllättäen ketjuuntua ja liittyä toisiinsa. Gdanskin telakalla lakkoillaan, Berliinin muuri murtuu. Murroskohtien tapahtumat sysäävät liikkeelle utopian, joka antaa ihmisille rohkeutta ja toivoa.

Kumpaakin, sinänsä aivan eri lähtökohdista ammentavaa teosta yhdistää loistelias kielenkäyttö. Ei yhtään huonoa tai epävarmaa lausetta kummassakaan kirjassa. Kieli on kirjailijan tärkein työvälinen – ilman sen briljanssia ei ole mitään. Kun myös rakenne ja tarina on kunnossa, päästään Romaanitaiteen kirjoittajan Alex Matsonin ihanteeseen muodosta, jota hän piti kirjallisen teoksen tärkeimpänä ominaisuutena.

Vielä pari huomiota blogin yhteenvedosta. Sisällössä on tällä hetkellä 647 juttua, jotka jollain tavoin rihmastoituvat ja linkittyvät toisiinsa. Lopun ekstralinkeistä löytyy aina aiempia, päivitysten aihetta laajentavia ja syventäviä tekstejä.

Juttujen ja arvioiden lähdetyöt ottavat oman aikansa. Luin kesällä Volter Kilven Alastalon salissa. Tuhannen sivun urakasta piti tehdä viisi päivitystä, jotta sai edes jollain tavalla raapaistua klassikon sisältöä ja olemusta. Ekstralinkeissä jutut aikajärjestyksessä. Jos et ole kirjaa vielä lukenut, kyllä päivityksistä jo hajulle pääsee.

………………………………….

1. ”Meillä miehillä ei ole sulkatankoa heilauteltavana takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain meno”

2. Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen!

3. ”Rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä”

4. ”Väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdenperän sydänperseissä”

5. ”Perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille”

………………………………….

Ruumiin hiili on yksinkertaisesti hiiltä, mielen tulella poltettua

by Juha Siro

20.3.2018

18:53

3 kommenttia artikkeliin Ruumiin hiili on yksinkertaisesti hiiltä, mielen tulella poltettua

Blogit ja postaukset, Kustantajat

Musta runokirja, Pyynikin Trikoo

Muutto venytti blogin päivitystä poikkeuksellisen pitkään. Kuten kerroin aiemmin, Pyynikin Trikoon kiinteistö harjun kupeessa on myyty saneerausyhtiölle. Työ kestää vuosia ja valmista tulee vaiheittain. Edellisen työtilan ikkunat antoivat etelään. Nyt katsellaan pohjoiseen, kohti harjun jyrkintä rinnettä.

Muutto ei ole vain tavaroiden siirtoa, vaan kaiken vuosien mittaan kertyneen karsimista. Hommaan kului vaimon jelppaamana tiukat kolme viikkoa. Nyt on kalusteet ja koneet kohdallaan, sähköt, valot ja muutkin viritykset paikallaan.

Edellisessä työtilassa vierähti 17 vuotta. Kun muuton saa soviteltua aikatauluihin, se on lopulta hyvä juttu – eräänlainen ”puhdistus”, ehkä myös jonkin uuden alku. Nähtäväksi jää. Palaan tähän vielä, vaikka päivityslistalla on paljon muutakin mielenkiintoista, mm. ”Kiinan kadotetut tyttäret, Muhammad Ali” ja kirjallisuuden kiristynyt kustannuspolitiikka, josta Hesarikin kirjoitti tänään.

Kustannustoimittajani ehti jo kysellä uuden romaanikäsiksen editointiversion perään. Nyt sekin on tulostettu ja postitettu eilen. Tänään tuntuu, että mehut on miehestä aika tarkkaan puristettu. Lyhyen postauksen lopuksi muutama säe. Otin hyllystä Mustan runokirjan ja nappasin ensimmäisen tekstin joka sivuilta avautui.

V ä i t ö s v a l o s t a

Valosta en halua väitellä, vaikka teoreetikot

tuhlasivat mustetta paperille

jo ennen Aurinkokuninkaan kuolemaa.

Pohjoisen valossa kasvaneena kärsii

todellisuudesta:

kun mitään ei ole, on kaikki.

Säteet taittuvat prismoista ja peileistä,

ei ole kuvaa ilman valoa, ei edes omaa.

Ruumiin hiili on yksinkertaisesti hiiltä,

mielen tulella poltettua.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Neljän vuoden takainen juttu ja pako putkiremontin alta: ”Hyvän ja pahan taistelu”

2. Hotakainen kirjoittaa kirjaa Kimi Räikkösestä. Blogin päivitys kuuden vuoden takaa: ”Kari Hotakainen ja Buster Keaton”

…………………………

Julkinen teurastus: ”mielenkiinnottomia idioottihenkilöitä ja ikuisia mitättömyyksiä”

by Juha Siro

24.10.2017

16:42

Leave a comment on Julkinen teurastus: ”mielenkiinnottomia idioottihenkilöitä ja ikuisia mitättömyyksiä”

Blogit ja postaukset, Journalismi, Kritiikit, Lehtileikkeet

Kriitikot, kritiikit

Siivoilin leikemappeja. Käsiini osui useita vuosia sitten tallennettu kritiikki, jota rankempaa ja ilkeämpää en ole sittemmin lukenut. Lainaan sen tähän. Se on julkaistu maan toiseksi suurimmassa päivälehdessä. Kirjan kustantaja on maamme suurin. Kirjailijaa en kerro sen paremmin kuin teosta tai kriitikon nimeä. Kirjailija julkaisee edelleen. Kriitikko on toivottavasti ”kasvanut ihmisenä ja arvostelijana”.

Animaatioelokuva Rottatouille: Disney & Pixar, 2007

En tunne monta ihmistä, joka lukee aktiivisesti kaikki kirjallisuuskritiikit useammasta lehdestä. Se antaa suhteellisuudentajua. Ihminen, joka lukee satunnaisesti yhden kritiikin saa helposti kokonaisuudesta vääristyneen kuvan. Olkoon tällä kertaa esipuhe lyhyt ja lainaus pitkä. Arvio on hyvä lukea jos kuvittelee jonkun saaneen työstään erityisen huonoa palautetta. Tässä kylmää kyytiä kustantajalle, kollegoille, kirjailijalle (ja kirjailijoille) plus kaikille lukijoille:

”En arvioi X:n teosta kustantajan, takakansitekstin tai sen perusteella miten lukutaidottomat sitä lukevat tai tulevat lukemaan. Näiden lähestymistapojen sijasta vedän jälkistrukturaaliset kumihansikkaat käsiini puristellakseni rumimpia finnejä (suomalaisuuksia) X:n teoksesta. Hoito voi tehdä kipeää mutta se saattaa myös auttaa ja kaunistaa.

Aloittakaamme kielestä, joka on runsaat sata vuotta vanhan eltaantuneen kuolan peitossa. Teosta voisi helposti luulla parodiaksi tai pastissiksi 1800-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden pahimmista paatoksellisista paiseista, mutta se ei ole edes sitä. X käyttää täysin vailla ironian ja automatisoitumisen tajua kieltä, joka uhmaa lahjakkaimpienkin ruumiinpesijöiden elvytysyrityksiä: ”hekuma”, ”syntisäkki”, ”olemus”, ”kirottu” jne.

…Teos toistaa itseään eli siinä soi kriitikoidemme kansallishymni: ikävystyttävä monotonisuus, jota heillä on tapana kutsua eheydeksi. X:n tekstin voi määritellä myös skitsotekstin symmetriseksi vastakohdaksi, neuroottisen lukkiutuneeksi tekstiksi. Se on asetelmallista lähes huonoimmalla mahdollisella tavalla. Yhden lukukerran jälkeen tekstiin ei ole mitään syytä palata. Teos kuuluu niihin, joihin perehtyessään pätevä kriitikko tulee kadehtineeksi tavallisen lukijan vapautta lopettaa lukeminen.

Pahinta on ehkä se, että stillkuvat on tungettu täyteen yhtä mahtipontista kuin jälkeenjäänyttäkin pohdiskelua, joka naiiviutensa puolesta sopisi ponitallikirjoihin. Yleissivistys olisi lääke näihinkin vaivoihin. Naurettavimpia ovat taiteeseen liittyvät ajatteluyritykset, joista tapaa aloittelevien taideopiskelijoiden, ikuisten mitättömyyksien ja moraalisten pseudovähemmistöjen koko sanavaraston: Taide! Elämä! Totuus! Pahuus! Jumaluus! Ooh!

Teoksen huvittavin tahaton ristiriita lienee siinä, että X:n teksti yrittää uskotella mielenkiinnottomien idioottihenkilöidensä olevan mm. poikkeavia lahjakkuuksia tai pahoja ihmisiä. Jos kirjallisuus on X:lle itselleen yhtä tärkeää kuin hänen päähenkilöilleen, suosittelen pitkäaikaista pidättäytymistä rakkaasta kirjoittamisharrastuksesta.

Piinallisimmillaan X on pinnistellessään peruskoulun yläasteen uskonnonkirjan ja XX:n uusimman kirjan tasoisessa oivalluskyvyttömässä diletanttibuddhalaisuudessa. Teokseen sisältyvistä huonosti valituista kirjallisuusviittauksista voi hyvällä tahdolla antaa arvosanan: kirjallisuuden historian puolitoista opintoviikkoa, tyydyttävät tiedot.

X:llä on siis kaikki mahdollisuudet nousta kriitikoiden suosikiksi, sillä hänen kirjoituskyvyttömyytensä on juuri oikeassa suhteessa kriitikoiden enemmistön lukutaidottomuuteen: matalaan tiedontasoon ja vuosisadan takaisen esteettiseen hahmotukseen.

Teos on niin kieleltään, muodoltaan kuin sisällykseltään pahinta kitschiä, mutta mitä siitä, täytyyhän XXX:n kaltaisilla olla teoksia, joita ylistää ja kiittää. Kokeellisuudesta vieläpä. Ehdotankin seuraavan esteettisiä ja älyllisiä syvyyksiä turhaan tavoittelevan X:n rillumareikirjan nimeksi Guinea Pig.”

……………………………………………..

Funtsin päivitystäni pitkään, paskaa on turha levittää. Lopputulos lienee kuitenkin se, että kriitikon oma pätemisen- ja alemmuudentunne on ennen kokemattoman syvä. Seuraavassa päivityksessä onkin sitten vuoro puhua oikeilla nimillä ja kehua eräs henkilö oikein kunnolla!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta”

2. Hirsipuussa vastustajat hiljenee

…………………………………………….

Henkilökohtaista – totta vai toiveajattelua?

by Juha Siro

22.9.2017

12:31

Leave a comment on Henkilökohtaista – totta vai toiveajattelua?

Blogit ja postaukset, Journalismi, Perjantairuno

Eeva -lehti, Juha Siro

Minulla on ystävä, joka vuodattaa blogiinsa avoimesti kaiken: taakse jättämänsä nuoruuden alkoholismin, sinkkunaisen seksuaalisen käyttäytymisen, himot ja halut. Vahvuudet ja heikkoudet, oivallukset, opit ja kasvun paikat. Pari vuotta sitten hän sanoi minulle: ”Juha, voisit päivittää blogiasi henkilökohtaisemmin.”

Juttu muistui mieleen, kun tyhjensin työhuoneen hyllyä ja käsiin sattui toistakymmentä vuotta sitten Eevaan tehty haastattelu. Ensimmäisen aukeaman otsikko ei vieläkään pidä paikkaansa. En osaa sitä ”valheena” nähdä, paremminkin toiveajatteluna. Tavoiteltavana tilana, jollaisena haluaisi itsensä kokea. Ilmiö on yleinen, takavuosina julkkiskaartiin noussut taiteilija ilmoitti olevansa absolutisti. Muutaman päivän kuluttua lööpit kertoivat tappeluista juovuksissa.

”Suurimpia haasteitani on ollut oppia vain olemaan”. Tuskin toteutuu tässä elämässä, enkä osaa sitä enää tavoitellakaan. Voin vain kaivaa asenteesta hyvät puolet. Työhuone ja keskeneräiset hankkeet ovat ankkurini, jotka pitävät elämän järjestyksessä. Ilman niitä korkkaisin varmasti punkkupullon joka päivä ja olisin potentiaalista kamaa siltojen alle. Tein työhuoneeni oveen kyltin: Huvittelu kuluttaa meitä, työ antaa meille voimia!

Tuskin alan päivittää henkilökohtaisemmin, teen juttuja entisen päivälehtikriitikon taustalla: toisten aikaansaamien elämysten puntarointia tiukkaan, keskimäärin 3500 merkin formaattiin puristettuna.

Olemisen aihe on itselleni ajankohtainen myös siksi, että uusi romaanikäsis kiristyy kalkkiviivoille. Tapani on tehdä homma ”valmiiksi” ja antaa vasta sitten kustannustoimittajan lukuun. Siitä on toki matkaa julkaisuun, mutta paikka on tiukka, eikä siitä selviä kuin uudella käsikirjoituksella, jonka alku ja ajatukset ovat jo koneella odottamassa.

Poimin tähän lehtihaastattelun traumojen seasta muutaman rivin. (tasa-arvokeskustelusta huolimatta – tai juuri sen vuoksi) Ne taitavat kuvata jotain sellaista, joka on itsessäni totta ja pysyvää: ”Olen usein pohtinut, mitä on olla mies. En ole koskaan hävennyt tunnustaa, että minussa on myös paljon naista. Se ei vähennä miehisyyttäni millään tavalla, päinvastoin. Minulle esteettisyys ja soppakauha ovat paljon mieluisampia kuin ruuvimeisseli ja jakoavain. Ruuvit ja naulat eivät tottele minua niin kuin jotakuta toista.”

Ja tällaisetkin rivit on tullut julkaistua kauan sitten:

Minua ei rakasteta

vahvuuksien vuoksi,

vaan heikkouksien.

Ajattelen rautaa ja terästä,

metalli kämmenelläni on kova

ja kilahtava harkko.

Kun siitä työstetään jousi,

se antaa periksi.

Jos siitä hiotaan kellon ratas,

se liikkuu ja elää.

…………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Sydämen ohitusleikkaus

2. Sata tuntia ilman viiniä

…………………………………………

Arkinen päivitys

by Juha Siro

20.7.2017

18:33

Maailmanmaineeseen haudan takaa

by Juha Siro

4.4.2017

14:52

Leave a comment on Maailmanmaineeseen haudan takaa

Blogit ja postaukset, Kirjallisuuspalkinnot, Maailmankirjallisuus, Psykologinen romaani, Suomennokset, Suosikkikirjat

Bazar, John Williams, Stoner

Edellinen päivitykseni nosti sos-mediassa keskustelua ”ikärasismista” kirjailijoita kohtaan. Tulenkantajien kirjallisuuspalkinto vientiponnisteluineen ”nuorille, kauniille ja rohkeille” on paikallaan. Tarkempi pointtini oli, ettei kirjaa (ja kirjailijaa) ole olemassa ilman näkyvyyttä. Harva kyselee kirjaa kaupasta tai lainastosta aivan sokkona.

Mutta – kuten sanoin, tärkeintä on kirjoittaa ja luottaa työhönsä. Nostan tähän uudelleen parin vuoden takaisen päivityksen. Kaikki on mahdollista.

John Williamsin Stoner on romaaniksi harvinainen tapaus. Kanteen poimittu The New Yorkerin lainaus väittää: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”. Kansipaperin liepeestä löytyy lisäksi usean kirjailijakollegan suositus. Monesti koettuja markkinointikeinoja, mutta tässä tapauksessa olen valmis allekirjoittamaan ne.

Williamsin romaani ilmestyi Amerikassa jo vuonna 1965. Stoner sai kohtuulliset arviot, myikin, mutta teos vaipui nopeasti suurelta yleisöltä unhoon. Romaanin uusi elämä ja maailmanmenestys alkoi Europasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun kirja käännettiin useille kielille. Bazar on julkaissut nyt Stonerin Ilkka Rekiaron käännöksenä.

Asetelma ei ole ennen kokematon. Haluan mainita tässä yhteydessä unkarilaisen Sándor Márain romaanin A gyertyák csonkig égnek, jonka hän julkaisi 1948. Sosialismin aikainen kritiikki lyttäsi teoksen, eikä se muuallakaan lentoon lähtenyt. Viidenkymmen vuoden kuluttua romaani heräsi henkiin ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen vuonna 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Tarkalla lähiluvulla Williamsin ja Márain romaaneista voi löytää tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Blogi ei nosta arvioihinsa sisältöselostuksia tai juonireferaatteja. Ne avautuvat mahdolliselle lukijalle romaanin myötä oikeassa kontekstissaan. Listaan suositukseeni muutaman kiteytyksen Williamsin romaanin menestyksen syistä: mitä Stoner on – ja mitä se ei ole.

1. Williamsin kieli välttää kaikkea korostusta ja alleviivausta. Kerronta ei hae mitään itsensä ulkopuolelta, räväkkyyden tai tekstillisen briljanssin sijaan Stoner tarjoaa äärimmäisen levollisia lauseita, jotka kuljettavat kerrontaa pienin elein.

2. Romaanin rakenne on yksinkertainen. Kronologinen kerronta toimii ilman ennakointeja, takaumia tai tarkoituksellisesti tehtyjä tihentymiä. Ei laskelmoituja ”gliffhangereita” lukujen loppuun, yllätyskäänteitä, jotka toimisivat lukemisen kiihokkeina. Päähenkilön elämänmittainen tarina soljuu tasaisen vastustamattomasti käänteistään huolimatta.

3. Päähenkilö Stoner on arkinen, alistuva, työtä ja arvojaan kunnioittava mies, josta muodostuu eräänlainen antisankari. Williams valitsee objektiivisen, kaikkitietävän kertojan ja pääsee lukijan nahkojen alle ”minäkertojaa” paremmin. Lukija alkaa kokea voimakasta samaistumista, kuin seuraisi kertojan kanssa tapahtumia paikan päällä.

4. Romaanin jännite syntyy vastavoimista. Stonerin hiljainen ristiriita ulottuu elämän lähtökohtiin, työhön, tavoitteisiin, avioliittoon, tyttäreen… onnellisuudeksi tulkittavia hetkiä on harvassa, pysyvän rakkauden mahdollisuudestakin on luovuttava ympäristön paineiden vuoksi. Kirjan tarinalliset ainekset ja käänteet ovat vähäiset, tulos syvästi koskettava ja inhimillinen. Myötätunto ja kunnioitus ovat sanoja, jotka lukemisen jälkeen nousevat mieleen.

5. Stonerin tarjoamaa elämystä voisi punnita monesta kulmasta: päähenkilöiden asetelmista löytyy tiettyä kliseisyyttä, tarinasta patetiaa ja melodraamaa. Romaania voisi halutessaan nimittää ”lukuromaaniksi”, ilmaisua millään tavoin väheksymättä. Edellä mainituista syistä huolimatta, ja myös niiden tähden, Stoner jäänee pysyvästi kirjallisuuden historiaan. Omalla listallani Williamsin teos heilahti aivan kärjen tuntumaan. Ja on syytä uskoa, että se pitää siellä paikkansa.

…………………………………………..

John Williams syntyi Teksasissa 1922, palveli toisen maailmansodan aikaan Intiassa ja Burmassa ja teki elämäntyönsä tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa. Hän oli yksi luovan kirjoittamisen opetuksen pioneereista. Williams kuoli 1994.

……………………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

2. Runo, Tomas ja Nobel

…………………………………………..