Kategoria: Kirjallisuuden Nobel

Hämärän maat ja kuolema aamunkoitteessa

by

11.3.2010

18:48

Leave a comment on Hämärän maat ja kuolema aamunkoitteessa

Kirjallinen estetiikka, Kirjallisuuden Nobel, Kirjallisuuspalkinnot, Maailmankirjallisuus, Psykologinen romaani, Romaanin kieli

, , , , ,

Kapkaupungissa 1940 syntynyt J.M.Coetzee tunnetaan rotuerottelun vastustajana. Hänen kirjansa pääsivät julkisuuteen Etelä-Afrikassa vasta, kun 1983 julkaistu Michael K:n elämä palkittiin Bookerilla. Häpeäpaalu toi toisen Bookerin 1999, ja Nobel napsahti kohdalle 2003. Coetzeen esikoinen, Hämärän maat julkaistiin 1974 ja suomennettiin pari vuotta sitten. Olen juuri lukenut kirjan.

Alkuperäisväestöä, Kalahari, Etelä-Afrikka

Parisataasivuinen Hämärän maat sisältää kaksi pienoisromaania ja kirjailijan jälkisanat. Vietnam-projekti kertoo miehestä, joka laatii raporttia USA:n psykologisen sodankäynnin yksikössä. Työn edetessä hänen oma mielensä alkaa murtua. Toinen osa, Jacobus Coetzeen kertomus kuvaa uudisraivaajien tutkimusretkeä Hyväntoivonniemellä 1760-luvulla.

Kummassakin tarinassa on kyse väkivallasta ja niistä psykologisista keinoista, joilla vihollisen mieli ja identiteetti murretaan. Vietnam-projekti on propagandaa paperilla, Jacobus Coetzeen kertomus kuvaa kauppakomppanian etuja tavoittelevan retkikunnan alkuperäisväestöön kohdistuvaa raakaa alistamista ja väkivaltaa.

Coetzee ei moralisoi eikä osoittele, jälkimmäistä tarinaa lukiessa mieleeni nousi Camus´n Sivullisen avainkohtaus, josta kirjoitin blogiin viime lokakuussa. Hämärän maat -romaanin julman ja raakalaismaisen kohtauksen kirjallinen estetiikka yltää uskomattomaan tehoon ja jää mieleen kiertämään vielä pitkään lukemisen jälkeen, kenties jollain tavoin koko loppuelämän ajaksi. Näin alkaa kirjan viimeinen luku:

”Hyökkäsimme heidän leiriinsä aamunkoitteessa, klassisten sotatieteilijöiden suosittelemana ajankohtana, sädekehänämme aamurusko joka enteili myrskyisää iltapäivää. Tyttö, sievä lapsi menossa joelle kalebassi pään päällä, oli ainoa sielu näkyvissä, vaikka ilma kantoikin toisten, näkymättömien ihmisten ääniä. Hän kuuli kavioiden kapseen, kohotti katseensa, parahti ja pani juoksuksi pidellen yhä kalebassia pään päällä, mikä oli merkittävä suoritus. Laukaus, sellainen mutkattoman asiallinen joita olen aina ihaillut, osui hänen lapaluittensa väliin ja paiskasi hänet maahan kuin hevosen potkusta. Tuo ensimmäinen selvä kuolema maankamaralla, sen vaatimaton kaiuttomuus, kierähtää aikanaan kovana ja puhtaana kuin marmorikuula ulos kuolevista aivoistani. Sinua en petä, kaunis kuolema, minä vannoin, ja nelistin kylään, missä ensimmäiset tyrmistyneet hahmot tuijottivat majojen oviaukoista. Kun siihen lisätään suoraan ilmaan kohoava aamusavu ja ensimmäisen ruumiin kimppuun kiitävät kärpäset, kuvaelma on valmis.”

Ruotsin akatemia – huomio, huomio!

by

23.1.2010

13:37

16 kommenttia artikkeliin Ruotsin akatemia – huomio, huomio!

Aforismit, Kirjallinen estetiikka, Kirjallisuuden Nobel, Maailmankirjallisuus, Runous, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , , , ,

Mirkka Rekolaa voi pitää esimerkkinä maailmanluokan kirjailijasta, joka on jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Media ei ole häntä omakseen ottanut, ja elämisen peruskysymyksiä luotaavat tekstit olisivat vaatineet lukijoilta syventymistä ja omaa ajattelua.

Rekola on runoissaan ja aforismeissaan osoittanut kielen kauneuden ja sen hämmästyttävät ilmaisumahdollisuudet. Hänen tekstejään lukiessa nousee ensin mieleen tavanomaisin tulkinta. Kohta jo toinen – ja sitten kolmas. Lopulta sanat ovat yhtä liikettä, kun lukijan ajatus kulkee eri merkitysten välillä. Runojen energiasta tulee osa lukijan ajatusprosessia.

Andrei Tarkovski, elokuvasta Peili, 1974

Kirjallisuuden saama huomio perustuu yhä voimakkaammin julkkiskulttuuriin, jossa tekijä kerää sanottavaansa suuremman huomion. Näin Rekola kertoo itse havahtuneensa ”saman” kysymyksen äärellä: ”Ja sitten minä olen kysymässä Häntä niin kuin vaatisin tekijää esiin. Minusta tämä Jumalan kyseleminen alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kunnialliselta. Mutta se on maailman tapa: tekijä kiinnostaa enemmän kuin työ. Me huudamme Jumalaa esiin tästä maailmankaikkeudesta sen sijaan että ihmettelisimme tätä mikro -ja makrokosmosta. Ja avaruutta toisissamme ja itsessämme.”

Rekola julkaisi 1954 esikoiskokolmansa Vedessä palaa. Vuonna 2007 julkaistu Vesi on maailman muisti on kahdeskymmenesviides lenkki Rekolan johdonmukaisena jatkuneeseen runo -ja aforismituotantoon. Jos hakisin Rekolalle sukulaissielua maailmanluokan lyyrikoista, nousee mieleen Tomas Tranströmer, joka on ollut kestosuosikki Nobel-spekulaattoreiden listoilla. Kummankin lause luottaa laveuden sijasta syvyyteen ja äänekkyyden asemasta hiljaisuuteen.

Länsimaisen ajattelun logiikassa teorioiden on oltava toteen näytettävissä. Tyhjyys on tila, josta on pyrittävä pois ja välitilat on ohitettava nopeasti matkalla päämäärään. Rekolan runous kyseenalaistaa tämän ajattelun. Pysähtymisestä ja tyhjyyden kokemisesta tulee portti maailman tulkinnan loputtomiin mahdollisuuksiin. Rekolan runoudessa toteutuu outo yhtälö, hänen tekstinsä on yhtä aikaa yleismaailmallista ja tulee silti lukijaa liki, suorastaan hänen sisälleen. Minästä tulee sinä ja sinästä minä. Maailma tapahtuu suhteessa toiseen. ”Ei kukaan elä tätä yksin”, hän kirjoittaa.

Myös aforistiikka kietoutuu Rekolan runouteen. On kuitenkin syytä unohtaa mielikuvat aforismeista terapeuttisina ikiaikaisen viisauden kiteytyminä. Rekolan aforistiikka on kehotus ajatella itse, mutta ei jäädä yhden tulkinnallisen totuuden vangiksi. Rekolan teksteissä kartetaan abstraktia ilmaisua. Kirjoittamisen ja oivaltamisen ilo ovat aina läsnä. Olkoonkin, että runot monitulkintaisuudessaan saattavat koetella keskittymiskykyä. Rekola pistää arvioitsijat kovan paikan eteen. Hänen kielensä analysointi kielen keinoin saattaa johtaa kryptiseen sanahelinään, joka lopulta pimentää sen, mitä oli tarkoitus valaista.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjoissaan olevansa vakuuttunut, että tulevaisuudessa hämmästyttävimmät löytönsä ihmiskunta tulee tekemään ajan ulottuvuudesta. Rekola on sanonut kokeneensa Tarkovskin ajattelun itselleen läheiseksi. Runoilijan säkeet tekevät tutkimusmatkoja uusiin ulottuvuuksiin ja niissä aika on monin tavoin läsnä. Runoilija toistaa usein miten vuosi on paikka. Aika ja tila yhdistyvät.

SNILLE OCH SMAK

”Nerous ja hyvä maku” Teksti täydentää Ruotsin akatemian tunnusta. Josko siellä Nobelkomiteassa seurataan tätä blogia, pistäkää Rekolan nimi muistiin. Muille kiinnostuneille suosittelen Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo. Monihahmotteisuus Mirkka Rekolan runoudessa. Saatavissa painettuna kirjana (SKS). Pienen terminologiaan tutustumisen jälkeen antoisaa luettavaa.

Niin kauan kuin tämä jätemylly pyörii

minun alkemiani on tarpeen, etkö ymmärrä,

jotta vesi on vettä, viiniä viini.

Kun kerran olet kuut ja auringot,

anna niiden peilit, uskalla,

mitään ei ole ellet tahdo,

ne menevät sinussa sisäkkäin, se on tähti.

Siinä olet, kaltaisesi,

tuskaa et väistä, et etsi omaasi,

en minä lohduta sinua sillä.

Sinulle oli tuttua Solaris, Peili, Stalker;

ei ole samantekevää missä näet minut.

Älä sano hyvästi,

kuka on noussut meistä, kuolleista,

aamusta asti minä olen puhunut sinulle

ja mitä minä kirjoitan,

maailmanlopun jälkeistä runoutta,

se on jättänyt sinut, sinä olet jäänyt.

Mirkka Rekola, kokoelmasta Kuutamourakka 1981


CAMUS´N ALBERTTI JA FINGERPORIN HEIMO

by

14.10.2009

18:30

3 kommenttia artikkeliin CAMUS´N ALBERTTI JA FINGERPORIN HEIMO

Kirjallisuuden Nobel, Sarjakuvat

, , , ,

Saatan syyllistyä tekijänoikeusrikkeeseen. Muutaman päivän takainen Fingerporin Heimo Hesarissa oli kuitenkin niin hauska, että tuikkaan sen tähän Camus´n romaanitekstiin johdattavaksi kuvaksi. Hauskuus ei tee minusta syyntakeetonta, mutta koko jutun aihe lähti sarjakuvan stripistä.

fingerpori

Albert Camus (1913–1960, nobelisti 1957) edusti ranskalaisessa kirjallisuudessa metafyysistä naturalismia. Suomeksi sanottuna suuntaukselle lienee ominaista keskittyä kohtalon filosofiaan ja moraalikysymyksiin. Sivullinen -romaanin tapauksessa moraali on sen näennäistä puuttumista. Ahdistuneessa eksistensissään kirjan kertoja, Meursault, sanoo ettei millään ei ole merkitystä. Kaikki on samantekevää… hän on Sivullinen.

Eksistenssi on paitsi olemista, myös Ei-olemista. Camus´n kirjassa poissaolon tunne kasvaa intensiiviseksi läheisyydeksi. Lukijalle tulee tunne, että hänen pitäisi puuttua päähenkilön valintoihin. Aivan kuin teatterissa istuva lapsi alkaa jännän paikan tullen huudella paljastuksia ja ohjeita näyttelijöille.

Romaanin avainkohtauksessa kertoja tappaa rannalla kohtaamansa arabin sen kummempia suunnittelematta, hän vain ajautuu tilanteeseen. Romaanin käsikirjoitusversion alkuperäisenä nimenä oli  ”Onnellinen kuolema.”  Se viittaa kirjan viimeiseen toiveeseen ja päähenkilön valintaan, joka ylittää elämän tarkoituksen. Säästetään lakoninen loppu niille, jotka eivät ole nobelistin pääteosta lukeneet.

Lainaan tähän kirjan käännekohdan ja Meursault´n rikoksen kuvauksen. Ei moraalista pohdintaa, vain teko. Kenties tämä on juuri sama sivu, joka riitti Fingerporin Heimolle. Itse luen kohtauksen aika ajoin uudelleen koska kestävässä taiteessa on aina salaisuus, joka ei lopullisesti aukea. Vähän lähemmäksi ydintä voi silti aina yrittää.

”Ajattelin, että minun tarvitsisi tehdä vain puolikäännös, ja asia olisi sillä selvä. Mutta takanani tunki kokonainen aurinkoa väreilevä ranta. Otin muutaman askeleen lähdettä kohti. Arabialainen ei hievahtanut. Hän oli kuitenkin vielä aika kaukana. Hän näytti hymyilevän, mutta se johtui ehkä kasvoille lankeavista varjoista. Odotin. Auringon paahtava hehku tavoitti poskeni, ja tunsin hikipisaroita kertyvän kulmakarvoihini. Aurinko paistoi niin kuin sinä päivänä, jona olin haudannut äidin, ja kuitenkin silloinkin, särki ennen kaikkea otsaani, jossa kaikki suonet takoivat ihon alla. Tuon paahteen vuoksi, jota en enää kestänyt, liikahdin eteenpäin. Tiesin, että se oli typerää, etten vapautuisi auringosta askelen verran siirtymällä. Mutta otin askelen, yhden ainoan askelen eteenpäin. Ja sillä kertaa arabialainen veti puukkonsa pystyyn kohottautumatta ja ojensi sen auringossa minua kohti. Teräksestä kimposi valosuihku, ja tuntui kuin otsaani olisi osunut pitkä, säihkyvä terä. Samalla hetkellä kulmakarvoihini kertynyt hiki valahti luomiini ja peitti ne haalealla ja tiheällä harsolla. Silmäni sokenivat tuon kyynel- ja suolaverhon takana. En tajunnut enää muuta kuin otsallani helisevät auringon symbaalit ja epäselvänä säihkyvän säilän, joka sinkoutui edessäni olevasta puukosta. Tuo polttava miekka jäyti luomiani ja tunki kirveleviin silmiini. Silloin kaikki alkoi huojua. Meri päästi sakean ja tulikuuman henkäyksen. Tuntui kuin koko taivaan avaruus olisi auennut satamaan tulta. Koko olemukseni jännittyi, ja käteni kouristi revolveria. Liipaisin antoi perään, sormeni hipaisi perän sileää vatsaa, ja silloin, kuivan ja samalla huumaavan paukauksen kajahtaessa se alkoi. Ravistin pois hien ja auringonpaisteen. Käsitin tuhonneeni päivän tasapainon, poikkeuksellisen hiljaisuuden rannalla, jossa olin ollut onnellinen. Sitten laukaisin vielä neljä kertaa elottomaan ruumiiseen, johon luodit upposivat huomaamatta. Ja oli kuin olisin kopauttanut neljä kertaa lyhyesti onnettomuuden oveen.”

Kirjallisuuden Nobel 2009

by

9.10.2009

17:16

3 kommenttia artikkeliin Kirjallisuuden Nobel 2009

Keskitysleirit, Kirjallisuuden Nobel, Totalitarismi

, , , , , ,

Tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajalla, Herta Müllerillä on ollut kivinen tie tuleville Ruotsin akatemian järjestämille illallisille joulukuiseen Tukholmaan. Hän syntyi 1953 Romaniaan, josta Nicolae Ceasescu alkoi rakentaa totalitaristista poliisivaltiota 1970-luvun taitteessa. Ihmisille järjestettiin sellaiset olot, että monille kansalaisille itsemurha oli vain vapauttava vaihtoehto.

Herta Müller, nobelisti 2009

Muutama rivi Herta Müllerin romaanista Sydäneläin (Tammi 1996). ”Jokainen meistä mietti mielessään, miten ystävät voisi jättää tekemällä itsemurhan. Ja syytti heitä, vaikkei koskaan ääneen, että joutui ottamaan huomioon heidät eikä siksi mennyt niin pitkälle. Sitten jokainen muuttui omahyväiseksi ja vieritti vaikenemisellaan toisen niskaan syyn siitä että hän ja he eivät olleet kuolleita vaan elivät.”

Kirjassa ei hyvin käy. Neljästä nuoresta kaksi tekee itsemurhan, kaksi ponnistelee viimein Saksaan. Müller itse pääsi loikkaamaan länsi-Berliiniin miehensä kanssa vuonna 1987. Luin romaanin Sydäneläin melko pian sen ilmestyttyä. Tämän päivän muistikuva siitä on ahdistava. Niin on varmasti tarkoituskin. Ehkä tunne on kuitenkin estänyt tarttumasta nobelistin kahteen muuhun suomennokseen.

Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. J.M. Coetzee palkittiin Nobelilla 2003. Hänen alistamisen ja mielivallan kuvauksiaan olen jaksanut lukea useampia. Coetzeen Barbaarit tulevat on yksi maailmankirjallisuuden parhaita yksilöön kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden kuvauksia.

Pysytään vielä hetki sorron aiheessa ja viime vuosien nobelisteissa. Vuonna 2002 palkittu Imre Kertész on kesitysleirikuvauksissaan eeppisempi ja ”kaunokirjallisempi” kuin edelliset. Viime vuoden J.M.G. Le Clézio jo niin utuinen, että hänen romaaninsa Harhaileva tähti jäi minulta kesken. Palkintolistojen ulkopuolelta suosittelen Tadeuz Borovskin romaania Kotimme Auschwitz. Kirjailija kuvaa keskitysleiriä kiihkottoman neutraalisti. Hän selvisi sieltä hengissä, mutta paradoksaalista kyllä, päätyi itsemurhaan 28-vuotiaana 1951.

Mutta takaisin Mülleriin. Se, että muut kärsivät mielivaltaisissa järjestelmissä ja diktatuureissa johtuu aina yhdestä ihmisestä. Müller ilmaisee asian yksinkertaisesti pakoa suunnittelevien ihmisten suulla: ”Me emme halunneet lähteä maasta. Emme halunneet astua Tonavaan, emme nousta ilmaan, emme tavarajuniin. Me menimme pusikkoiseen puistoon. Edgar sanoi: Jos oikea henkilö joutuisi lähtemään, kaikki muut voisivat jäädä maahan.”