Kuolemattomien kirja ja yhdeksän sivun kritiikki

Runo on ”kritiikkiherkkä” laji. Useimmiten niin, että arvioita ei tule. Lohduttautua voi ranskalaisen, renessanssin ajan kirjailija-filosofin, Michel de Montaignen (1533 – 1592), eurooppalaisen ”esseistiikan isän” mielipiteellä: ”Minulle riittää yksikin lukija, riittää vaikka ei olisi ketään.” No, kaikki on suhteellista, Montaignen Esseet löytyvät kotihyllystä ja nykyrunoilija kohtaa lukijoita – monesti kritiikkiäkin, netissä.

Itse löysin ilahduttavasti Kuolemattomien kirjan kritiikin tuoreesta Tuli & Savu Runouslehdestä printtiversiona. Arviosta teki erityisen tekstin mitta: yhdeksän ja puoli sivua. En ole törmännyt koskaan vastaavaan, 128-sivuisessa lehdessä on reilusti muutakin asiaa ja kahdeksan runoteoksen kritiikki. Tekstin mittaa selittää, että myös aikaisempaa tuotantoani käsiteltiin sikäli, kun se sivuaa tuoretta julkaisua.

Nettikritiikit ovat jo syksyltä Kulttuuritoimituksen ja Runografin alustoilta. ”Kirjailija Juha Siron suurin ansio on sen valtavan kulttuurisen perinnön aukaisemisessa, joka periytyy meille läntisestä kulttuurihistoriasta. Sanojen rajallisuus olevaisen ja tuntemattoman kuvaajana ei ole Juha Sirolle ongelma. Hän tekee Kuolemattomien kirjassa sen, johon vain taitavin sanankäyttäjä pystyy: avaa meille ovet uuteen todellisuuteen.” (Kulttuuritoimitus)

Pier Bruegel vanhempi: Metsästäjät talvimaisemassa (1565).

Yllättäen Tuli & Savun sekä Runografin kriitikot päätyvät saman runon nostoon ja vertaavat sitä modernismin klassikkoon William Carlos Williamsin runoon, joka on myös tehnyt tekstin Bruegel vanhemman maalauksesta Metsästäjät talvimaisemassa (1565) Williams on suosikkilistallani – blogistakin löytyy juttu – mutta ko. runo ei ollut minulle ennestään tuttu. Tässä omat assosiaationi maalauksesta:

Bruegelin (1525 – 1569) maalauksen runo Kuolemattomien kirjasta.

Kotikissan päiväkirja on tuorein, vuoden vaihteessa julkaistu koko perheen pienoisromaani. Siitäkin löytyy runoa, mutta Miauuu! – koko kirja on kissan kirjoittama, olen sen vain maukukielestä kääntänyt luettavaan asuun. Uusi romaanikäsis jatkuu liuskalta 136, mutta etenee hitaasti. Sanoisin, että mitä helpompi ja ”läheisempi” aihe, sen vaikeempaa siitä on tehdä ”kirjallisuutta”.

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Juhan kotisivut

2. Palladium Kirjat

3. Tuli & Savu

4. William Carlos Williams blogissani

………………………………………..

Nainen ja kottarainen

Aamulla ensimmäiseksi hierojalle. ”Huollossa” pitäisi käydä useammin, turha kärsiä niskavaivoista, jotka voisi hoitaa ennakkoon. Ja huomenna kohti merta. Se onkin ensimmäinen kalareissu koko vuonna.

Kuva: Kalv.org
Kuva: Kalv.org

Blogin päivitys tarjoaa nyt niukkuuden estetiikkaa. Hain tekstiksi jotain hyvin yksinkertaista. Kun en halunnut haikuja sen paremmin kuin tankojakaan, tehtävä ei yllättäen ollut helppo. Varsinkin, kun halusin pitää kiinni William Carlos Williamsin teesistä: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja asioita, älä sotkeudu ideoihin.”

Kuva: BirdLife Suomi / Jorma Tenovuo
Kuva: BirdLife Suomi / Jorma Tenovuo

Lopulta löysin etsimäni Kalevi Seilosen toimittamasta kokoelmasta Toistasataa runoilijaa (Tammi 1989), johon hän on kerännyt suomennoksia 60-luvun kulttuurilehdistä. Teksti Cees Buddingh & Karel Schippers. Suomennos Heimo Pihlajamaa.

L I N T U

Suuren päivälehden toimittaja sai kerran puhelinsoiton vanhalta naiselta, joka kysyi: ”Voisitteko sanoa minulle, mikä tuo lintu on joka on tuossa taloni edustalla? Toimittaja vastasi: ”Kottarainen.”

…………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä isompaa asiaa: ”Mitä on taide, entä estetiikka?”

…………………………………………………..

Nerouden lyhyt oppimäärä

Harva rohkenee tunnustaa omia ansioitaan julkisesti. Kissanhännän nostajia katsotaan alta kulmain. Meilläpäin ”Ei tehrä tästä ny numeroo”, tai kannustusta omakehuun saa korkeintaan käänteisesti: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”

William Carlos Williams

Nihil Interitin käännössarjassa julkaistiin vuonna 1999 William Carlos Williamsin (1883 – 1963) runoja Markus Jääskeläisen suomentamana. Williamsin ensimmäinen kustannettu kokoelma ilmestyi 1917. Yhtymäkohdat Ezra Poundiin, Marianne Mooreen ja Wallace Stevensiin olivat ilmeisiä. Kaikki he ravistelivat amerikkalaista runoutta perinpohjin ja painoivat sormenjälkensä myös eurooppalaiseen modernismiin.

Williamsin kirkkaaksi leikatut runokuvat liikuttavat tunteita enemmän kuin sentimentaalinen maalailu. Hän sanoo itse: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja esineitä, älä sotkeudu ideoihin.” Williamsin käännösvalikoiman nimi on Kevät ja kaikki. Sen esipuheessa Anselm Hollo kertoo miten Williamsin runoissa tiivistyy proosaa paremmin ja taloudellisemmin, tyylikkäämmin ja monipuolisemmin se, mistä elämässä viime kädessä on kysymys.

Olen karttanut blogissani kritisointia, kirjallisuuden ja muidenkin ilmiöiden. En silti malta olla huomioimatta tämänaamuisen Hesarin kritiikkiä Juhani Ahvenjärven tuoreesta Liituvarjo -kokoelmasta. Siinä kriitikko näkee Ahvenjärven tekstin minimalismina, jossa ”Oikein mikään ei rohkaise perehtymään.” Tarjoillaan siis hänelle yksi modernin runon kuuluisimmista klassikoista vuodelta 1923. (Ehkä Williams on oikeassa, tämän päivän postmoderni runo usein sotkeutuu ja sokeutuu itsetarkoituksellisiin ideoihinsa.)

Punaiset kottikärryt

niin paljon / on kiinni /  sadeveden lasittamista /  punaisista / kottikärryistä / valkoisten kanojen / vierellä.

Annetaan vielä Williamsin kertoa mistä nerouden pohjimmainen olemus kumpuaa. Sehän on silkkaa iloa! Runon nimi on Danse russe.

Jos minä kun vaimoni nukkuu / ja vauva ja Kathleen / nukkuvat / ja aurinko on tulenvalkoinen kiekko / silkkisumussa / hohtavien puiden yllä, / jos minä pohjoishuoneessani / tanssin alasti, irvokkaasti peilin edessä / heiluttaen paitaa pääni ympäri / ja laulan pehmeästi itselleni: / ”Olen yksin, yksin. / Synnyin olemaan yksin, / minun on paras olla niin!” / Jos ihailen käsivarsiani, kasvojani, / olkapäitäni, kupeitani, takapuoltani / laskettuja keltaisia kaihtimia vasten: / kuka voi sanoa etten / ole perhekuntani onnellinen nero?