Kuolema etelämantereella

Kirjoittajakoulutuksessa kehotetaan kirjoittamaan aisteille. Runoilijoita varoitetaan liian abstrakteista ilmauksista. Kieltolistan kärjessä ovat: Sielu, Rakkaus ja Kuolema. Sana Minä ei ole hyvä. Verbi voittaa adjektiivin. Ja vielä: on arveluttavaa kirjoittaa itse kirjoittamisesta. Ja kun säännöt on kutakuinkin sisäistetty ne voidaan rikkoa.

Kapteeni Robert Falcon Scott

Amerikkalainen Robert Peary retkikuntineen saavutti maailman pohjoisimman pisteen 1909. Etelänapa oli vielä valloittamatta ja retkeä alkoivat suunnitella brittilaivaston upseeri Robert Falcon Scott ja norjalainen tutkimusmatkailija Roald Amundsen.

Kun Scott ehti perille 18.1.1912, hänen pettymyksensä oli musertava. Norjan lippu oli pystytetty etelänavalle vain reilua kuukautta aiemmin 14. joulukuuta 1911. Traagisella paluumatkalla koko Scottin retkikunta menehtyi. Kolme viimeistä miestä vain 18 kilometrin päähän pelastavasta tukikohdasta.

Tuskin olin oppinut lukemaan, kun lainasin löytöretkeilijöiden tarinat: Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka ja Kapteeni Scottin viimeinen matka. Scottin päiväkirja päättyy hänen kuoleman hetkillä kirjoittamiinsa riveihin, jotka on otsikoitu: ”To my widow”. Traaginen viesti löytyy Usa Today:n sivuilta.

Scottin retkikunta etelämantereella 1911-1912

Kohtuullisen mutkan kautta pääsen takaisin asiaan. Runoilija Ottó Orbán (s.1936) on kirjoittanut paljon itse runon kirjoittamisesta. Lueskelin juuri antologiaa Valolieriön alla, viisi unkarilaista runoilijaa (suom. ja toim. Hannu Launonen ja Béla Jávorszky, wsoy 2000) ja sieltähän se löytyi, löytöretki Etelänavalle elämän metaforana… ja terveiset Scottille. Proosaruno on niin jylhän komea, että sietää tulla tähän lainatuksi.

156. sonetti

”Ammatti on sormenpäissäni, voin kirjoittaa mitä tahansa, mutta en samaa kuin tämän päivän nuori runoilija. Voin uudistaa kaiken, jos haluan, juuri minä olen uudistaja, tuskin se, jonka edessä on tuliruusu verhiö ammollaan ja joka taivaanrannan umpikujien ja harhateiden välistä etsii kohti kuuta kiemurtelevaa, huimaavaa polkua, runoa.

Eläminen on niin kuin johtaisi löytöretkeä Etelänavalle; ensin kuluvat loppuun matkatavarat, sitten uupuvat vetokoirat ja lopuksi me itse uuvumme – jos olemme eläneet oikein, olemme luihin ja ytimiin saakka sitä mitä olemme.

Voimmeko vaatia kapteeni Scottia tilille hänen päiväkirjansa tyylin perusteella? Niin tai näin: meidän täytyy silti tuntea nahoissamme tuulen tikarit, kipunoiva pakkanen…

Olen vanha kettu, antologioiden kauhu, ovela runoilija: yhtä aikaa viisas ja narrimainen, ja kolmannes minusta on Jumalaa itseään, niin kuin vanha kummajainen Zelk tai myrskyssä harhaileva kuningas Lear.”

9 Replies to “Kuolema etelämantereella”

  1. Hei,
    tuo Orbán oli taas sellainen oman hyllyn löytö. Antologia, joka oli jäänyt pintapuoliselle luvulle. Niin käy monesti varsinkin runon kanssa. Se mikä ei tänään puhuttele, voi olla merkityksellistä huomenna.

    Viime ajat on tullut luettua liki silkkaa proosaa. Siitäkin tekisi mieli tehdä tänne huomioita, mutta aikanaan. Oma käsis vie aina päivästä ne ”parhaat” tunnit. Joku kertoo välttelevänsä lukemista oman kirjoitusproggiksensa aikana. Mulle se ei käy, joka päivä pitää myös lukea.

  2. Mua viehätti Antti Tuurin yhdessä haastattelussa kertoma juttu omasta lukutavastaan kirjoitusprosessiin aikana: hän aloittaa poimii vasemman puoleisen Maigret-kirjan hyllystään, luettuaan sijoittaa sen oikean puoleisimmaksi, ottaa seuraavaksi luettavaksi vasemmanpuoleisen jne. Sillä tavalla on kuulemma tullut luettua Simenonin tuotantoa useampaan kertaan läpi. Taisi olla joku vanhahko TV-haastattelu…

    Luulisin lukemisen olevan joillekin kirjailijoille hengityksen kaltaista, kirjoittamisen mahdollistavaa.

  3. Olen tuon myös kuullut. Mutta mulla onkin ”vastamyrkkyteoria”. Jos oma teksti uhkaa käydä liian abstraktiksi tai lyyriseksi, pitää lukea kalikkalausetta ja suoraa soittoa. Jos päinvastainen uhkaa, on syytä tarttua johonkin kauneuden kyllästämään ja hienovireiseen. Siellä se totuus kiemurtaa jossain keskellä.

    Kustannustoimittajani neuvo on, että kaikki abstrakti pitää lunastaa vastaavalla määrällä konkretiaa. Olen ymmärtänyt sen siten, että tekstin imu ei saa kadota. On se hämmästyttävää, että vaikkapa Carol Shieldsin tiiliskiviromaanin Sattumankauppaa ”juonen” voi tiivistää yhteen lauseeseen, ja kirjan tarinallinen jännite silti pitää.

    Ai se lause? No, vaikka näin: tasaisessa avioliitossa elävä nainen harrastaa tilkkupeittojen tekemistä ja lähtee valtakunnalliseen tilkkutyökongressiin, jossa hän melkein tekee ”aviorikoksen” – mutta ei sitten kumminkaan.

  4. No joo, kiitti kun kerroit juonen, kirja on viel lukematta… 🙂

  5. Joo, heh… Schieldsin pointti ei koskaan olekaan juonessa. Kliseisesti sanottuna matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Luin juuri Scieldsin novelleja, niissä on sama juttu, mutta kertomuksissa on aina jokin IDEA, jonka ympärille teksti kiertyy. Romaaneissa rakenne on ikään kuin kehikko, joka kirjan mittaan täytetään kertomuksella. Lopputulos näyttää siistiltä, mutta on yllättävän syvä, Schields osaa tulla vaivihkaa aivan lukijan lähelle. Tämä vetoaa minuun.

    Olen lukenut taas muutaman kirjan, joissa tekninen osaaminen on hyvää, mutta en pääse mukaan stooriin. Joku toinen pääsee… luultavasti. Mulla on aina halu kävellä suoraan tekstiin sisälle.

  6. Luen parhaillaa Riikka Pulkkisen uusinta ja siinä on jokin juju, jokin kerronnan vire, joka vie mukanaan. Lisäksi bongasin sieltä ihanan positiivisen virkkeen joka täysin opposiossa siihen mitä yleensä esimerkiksi työelämästä sanotaan. Hymyilen sille onnellisena vieläkin.

  7. Antti Tuuri mainitsee Maigret-lukemisestaan teoksessaan ”Kuinka kirjoitan romaanin”. Samassa vuonna 2004 ilmestyneessä teoksessa on kolmen sivun pituinen selvitys mm. hyvän romaanin sisältämistä tasoista otsikolla ”Mikä romaani on”. Ällistyttävän paljon asiaa muutamassa kappaleessa.

  8. Hei,
    tuo mainittu kirja löytyi kotihyllystä. Selailin sitä uudelleen ja totta vieköön, se on hyvä opus luettavaksi. Tulee ainakin selväksi miten paljon Tuuri tekee lähdetöitä romaaniensa eteen. Täytyypä tehdä kirjasta ehtiessä oma juttunsa. ”Kirjoittamisoppaissa” on monesti lähestytty tekstin tuottamista ”luovuuden” kautta. Tuuri kuvaa asian arkisen hienosti ja turhia eleitä välttäen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!