Ablaatio, kivittäminen, ruoskinta, amputaatio, ¡ kaipaan erotiikkaa!

Malagan keskustassa, Renfen päätepysäkiltä noustessa, maisemaa hallitsee kaksi kerrostalon kokoista maalausta. Ne on tehty aivan CAC:n, Malagan modernin taiteen museon taakse.

Huomiota kannattaa hakea, sillä museossa on esillä kovan luokan kattaus. Pieni keskussali esittelee jenkkitaiteilija KAWSin. Nimimerkin takaa löytyy Brian Donelly, joka tunnetaan kuvanveistäjänä, kuvataiteilijana, graafikkona sekä lelujen ja vaatteiden suunnittelijana. Näyttelyn Mikki Hiiren serkut ovat mustaksi petsattua puuta, suurimmalla korkeutta kuusi metriä. Vaikuttavaa.

KAWS, CAC, Malaga, hutikuu 2014.
KAWS, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.

Eniten tilaa saa espanjalainen El Roto, hän on kuuluisa satiirisista kuvistaan, joita julkaistaan lehdissä ja kootaan kirjoiksi. Näyttelysalien seinät täyttyvät sadoista oivalluksista, jotka liittyvät kokonaisuuden nimeen: ”Apocalipsis”. Osa piirroksista on maalattu seinän kokoiseksi burkhaan puetun naisen tapaan. Tekstin suomennos on otsikossa. Ablaation ymmärtäisin tässä tapauksessa merkitsevän silpomista.

El Roto, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.
El Roto, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.

Loput saleista on täytetty eri tekijöiden töillä. Nappaan esimerkiksi malagalaissyntyisen Dadi Dreucolin. Suoraan seinään maalatut työt ovat hänen ensimmäinen varsinainen näyttelynsä. Ennen museoprojektia hän on ollut tuntematon katutaiteilija, joka on toteuttanut varhaisimmat työnsä jo 11 vuotiaana.

Dadi Dreucol, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.
Dadi Dreucol, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.

Dreucol liityy persoonallisesti ”urbaaniartistien” ketjuun, jonka keulakuvana on esiintynyt brittitaiteilija Banksy. (Hänen kuviaan muutaman kuukauden takaisessa jutussa: linkki) Lopuksi valistunut veikkaukseni: ”urbaanitaiteen” eri muodoista, variaatioista ja johdannaisista tulee kehittymään lähivuosikymmeninä visuaalisen taiteen kasvukärki ja kovin juttu.

Dreucolin mies, joka esiintyy näyttelyn töissä, nosti hymynkaretta huuleen. Partaheppuhan on aivan ilmetty Esko Valtaoja.

Perjantairuno istuu ihmisten nenälle ja koiran kuonolle

Perjantairuno ponnistaa muutaman vuoden takaa. Tampereen kaupunginkirjasto tilasi kirjanmerkkisarjan. Hyvä ja kulturelli idea, minulle mukava työ. Sain runoilijoiden tekstit, joihin pengoin kaupungin taidekokoelmista sopivat kuvat.

Kirjanmerkit, Tampereen kaupunginkirjasto
Kirjanmerkit, Tampereen kaupunginkirjasto

Valitsen postaukseen tänään oman tekstini, koska siihen kiertyy kaikuja edellisestä jutusta. Elämä on haurasta materiaa. Jos keho ei toimi kuten pitää, mieli seuraa helposti perässä. Ja toisin päin. Meille on kuitenkin annettu mahdollisuus katsoa itsellemme tapahtuvia asioita monesta mielikuvituksen kulmasta.

Runon kuvapariksi löysin Pälvi Hannin hienon akvatintavedoksen Salaharakka.

Pälvi Hanni: Salaharakka

Eihän ihminen voi uskoa

miten tuskan voi hylätä muotoa muuttamalla,

valita verkkosilmät ja kimaltavat siivet,

niin hauraan muodon, että elämä litistyy

yhteen kämmenen iskuun.

Minä istun ihmisten nenälle ja koiran kuonolle.

Flyygeli soi, sellon pehmeä sävel.

Pihassa tärkeilee harakka, hätistää

kauran jyviä nokkivat tiaiset tiehensä.

Ikkunan lasi kerää lämpöä, kaikki näkyy läpi.

On kirkasta.

………………………………………..

Teksti kokoelmasta Elämän tarkoitus (Like 2002)

Toinen runo tulee Joseph Brodskyltä. Totalitaristinen järjestelmä murtaa taitelijansa, nobelistikin tuomittiin aikanaan pakkotyöhön. Kolmen vuoden takainen juttu kertoo mitä mieltä maanpaon valinnut Brodsky oli elämästä. (linkki)

Samoissa hommissa: minä ja Andy Warhol

Sara Hildénin taidemuseo Tampereella tarjoaa Suomen mielenkiintoisimmat näyttelyt. Viikonloppuna avautui Andy Warholin (1928 – 1987) An American Story, jossa on esillä n.200 teosta taiteilijan keskeisiltä vuosilta. Pop-taiteen ikoniin voi tutustua 28.5. saakka.

Sara Hildén 7.2.2014. Walter Guadagnini, toinen näyttelyn kuraattoreista

Hildénin edellinen näyttely oli Ellen Gallagherin, josta Hesari kirjoitti: ”Jos katsot vain yhden taidenäyttelyn, vuodessa, valitse tämä.” Sitaatti on ulkomuistista tempaistu, mutta asia tulee selväksi. Juttuni Gallagherista löytyy tästä.

Sara Hildén 7.3.2014

Warhol veti avajaisiin tavallista enemmän väkeä. Se oli odotettua, sillä nyt on sekin nähty, että henkilökohtainen kutsu pyydettiin esittämään ovella. Ensimmäistäkään kuvaa en ehtinyt ottaa, kun valvoja pyysi pistämään kameran pois. Pressikortti auttoi asiassa, mutta määräys on outo, kun liki jokaisella vieraalla on kamerapuhelin. Vahdi siinä sitten.

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Warholin työt ovat ikonisen tuttuja, enkä ruodi niitä tässä enempää. Mukana on kuitenkin harvinaisempaa valokuvamateriaalia, filmejä, taitelijan tekemiä levykansia ja loppuvaiheen abstrakteja töitä. Hildénin näyttelykokonaisuus pistää katsomaan toistettuja teemoja uusin silmin.

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Kun Warhol sekoitti krääsän korkeakulttuuriin, taide muuttui käänteentekevästi. Ja tämä mieheltä, joka väitti ettei ole taitelija lainkaan. No, samaltakin lankulta ollaan Andyn kanssa ponnistettu elämän pyörteisiin. Olemme kummatkin jossain nuoruuden vaiheessa hääräilleet tavaratalon näyteikkunalla somistushommissa.

Sara Hildén 7.3.2015

……………………………………………….

Otsikkokuvassa Walter Guadagnini, toinen näyttelyn kuraattoreista.

Ekstrana juttu, jossa vuoden nuori taiteilija Anna Tuori Tampereen taidemuseossa ja intialanen Subodh Gupta Hildénillä huhtikuussa 2011. Linkki

………………………………………………

Maailmanluokan juttuja

Tampere tarjoaa tiukkaan tahtiin maailmanluokan taidenäyttelyitä. Tässä muutama avajaiskuvani Ellen Gallagherin näyttelystä AxME. Näyttelyn nimi on mustien slangia ja merkitsee: ”Kysy minulta.” Laaja retrospektiivi oli esillä Lontoon Tate Modernissa ja jatkaa Sara Hildénin taidemuseolta Münchenin Haus der Kunstiin tammikuussa 2014.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Vapriikissa on esillä Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet, Tampereen taidemuseossa Gordon Watkinsonin Euroopassa ja USA:ssa kiertänyt valokuvanäyttely Bauhausin perinnöstä. Mainitsen vielä toukokuisen Thomas Schütten Frauen -näyttelyn Hildénillä. Schütte on kuvanveistäjä ja yksi aikamme tunnetuimmista nykytaiteilijoista.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Ellen Gallagherin (s.1965) taide käsittelee tiivistettynä kahta asiaa: totta ja tarua. Totuuden otsikon alla käsitellään Yhdysvaltojen afroamerikkalaisen väestön historiaa, sitä miten ”afrikkalainen ihminen muuttui amerikkalaiseksi mustanaamaksi”. Taruja visualisoivat sarjat kuvaavat merenalaisen mantereen asukkaita ja fantasiaolentoja. Myytit ovat saaneet alkunsa orjalaivojen ajoilta, aaltoihin hypänneet tai heitetyt jatkavat elämäänsä Drexciyalla, mustan Atlantiksen maailmassa.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Gallaherin estetiikka on tiukkaa, aihe kerrallaan hän työstää kokonaisuuksia, joissa näkyy aikaa vievän työn valtaisa määrä. Tärkein työväline on kirurgin veitsi. Tekniikka on omaperäinen, usein kaksiulotteinen tai kerroksellinen, paperileikkauksissa herkkä ja läpinäkyvä.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Kysyttyjen näyttelyiden saaminen tänne vaatii osaamista ja hyviä suhteita avainhenkilöiden ja merkittävien museoiden kesken. Juttuni on muistutus tamperelaisille ja tänne suuntaaville, älkää ohittako hienoja näyttelyitä.

Lopuksi pari pointtia:

1. Printtihesari teki Gallagherista aukeaman ennakon. Tässä nettijutun linkki.

2. Tampere täyttää tänään 234 vuotta. Vuoden takaisen runon/jutun kaupungin perustajasta löydät linkistä.

Perjantairuno: politiikkaa ja poetiikkaa

Esko-Juhani Tennilä, Lapin pitkäaikaisin kansanedustaja (1975 – 2011) ja vasemmistopoliitikko on julkaissut muistelmansa nimellä Toppari Arkadianmäellä. Sopii entiselle jalkapalloilijalle.

Vuonna 1971 Tennilä kertoi haastattelussa miten taistolaiset kommunistit pyrkivät käymään RUK:n saadakseen johtajakoulutusta sosialistista vallankumousta varten. Samana vuonna värikäs poliitikko julkaisi esikoisteoksensa Maailma punaisempi.

Tennilän tuore teos on seitsemästoista. Hän on julkaissut runoja, muistiinpanoja, ja lastenkirjoja. Muistelmat on puettu runon muotoon. Persoonallinen anekdootti, mutta pikaisen selaamisen perusteella kaunokirjallisia arvoja tekstistä on vaikea tavoittaa. Ehkä ei ole ollut tarkoituskaan.

Runokokoelma Esko-Juhani Tennilä. Taidehallin kutsun maalaus Tarmo Paunu.

Arvioidessa poliitikkoa poeettana, esimerkki pitää hakea aiemmasta tuotannosta. Kaivan kaksi kuriositeettia kotihyllystä: Rakastanhan minä tätä maata (Pohjoinen 1985) ja Metsän väristä en väittele enää (Otava 1996).

Tennilän runot ovat proosamaisia ideologian julistuksia, jossain välähtää luontokuva, useimmiten aatteelle alisteinen sekin. Teksteistä tiivistyy runon muotoon puettuja mielipiteitä, jotka tyhjenevät kertaluvulla.

Runo ajaa huonosti poliittisia päämääriä, sen tehtävä on toisaalla: näyttää maailma sellaisesta kulmasta, jota lukija ei ole osannut edes kuvitella. Runo voi tarjota myös lohtua ja toivoa. Tai kiihottaa mielikuvitusta muita stimulansseja tehokkaammin.

Hain tähän Tennilän runon kolmesta syystä. 1. Edesmenneen ystäväni sanoin: ”Olen edelleen sitä mieltä, että myös huonoja runoja tarvitaan.” 2. Yksi blogini teemoista, Unohdettujen runojen klinikka antaa valituille teksteille uuden elämän. Arvotuksen sijaan niissä voi olla jotain muuta kiinnostavaa, kuten ajankuva. 3. Kuvan ja sanan yhdistäminen tuo yllättäviä assosiaatioita: tulos on enemmän kuin osiensa summa.

Tennilän kirjan ja runon parina on Taidehallin kutsukortissa Tarmo Paunun maalaus Helle. Paunun näyttely Taidehallissa 20.4. – 26.5. Siitä kerroin enemmän reilun viikon takaisessa postauksessani.

RUNO KAUPPIAAN KORVISTA

Kauppiaalla on eloisat korvat.

Bachin konserttoa kuunnellessa

ne lotjottavat välinpitämättöminä

konsertti-ilmeelle tärkättyä päätä vastaan,

mutta kaupassa ne ovat hyvin eloisat.

Hiljaisuuden jatkuessa pitempään

korvat valuvat alakuloisena kaulusta kohti.

Mutta heti oven käydessä

ne ponnahtavat iloisesti hörölleen.

Niitä nykii malttamaton odotus.

Kohta ne saavatkin kuulla kauppiaiden mielimusiikkia.

Kassakoneen iloista kilinää.

Varaslähtöjä II

Viime lauantai: jatkan työhuoneella romaanikäsistä, joka on kulkenut Los Angelesin kujalle, Taiwan Seafood & Fish companyn rapistuneille kulmille. Kadun päässä väreilevät pilvenpiirtäjien haamut, joita nousevan auringon säteet alkavat terävöittää.

Teksti takkuaa ja kurkkaan naapurin pajaan. Sauli Iso-Lähteenmäki on aloittamassa Valkeakosken sairaalan tilaamaa työtä ja pohjustaa alumiinilevyjä. Vastapäisen ateljeen Petri Niemelä on saanut pakattua Müncheniin De Martino Galleriaan lähtevän näyttelynsä.

Tarmo Paunu: Sibelius, 2011

Seuraavassa työhuoneessa on tiukka tempo. Tarmo Paunu nitoo maalattuja kankaita kehyksiin, kuplamuovi kahisee ja pakattuja töiden välissä mahtuu tuskin kulkemaan. Tarmon liki 80 maalauksen kokoelma avaa Taidehallin uuden, Vuoden taiteilija -näyttelysarjan. Vielä maanantai ja tiistai tiukkaa ripustusta, avaus yleisölle keskiviikkona 20.4.

Tarmo Paunu: Keitä te olette, mistä mä tulin, 2012.

Tarmon työt pursuavat huumoria, ihmettelyä ja elämäniloa. Sumeilemattomalla otteellaan Paunu vie valitsemansa tyylilajin aivan äärirajoille. Hän tekee myös päivityksiä taidehistorian ikoneista. Toivottavasti ehdin katsomaan Rakkaudesta -näyttelykokonaisuuden Taidehallissa ja kirjoittamaan tänne muutaman rivin lisää.

Tarmo Paunu: Pagan Couple, 2011.

Palaan työpöydän taakse. Vastapäisen seinän takaa tuskin erottuva klassinen musiikki paljastaa, että myös Viggo Wallensköld työskentelee. Näin hänen töitään muutama viikko sitten Taidemuseo Emmassa. En tiedä mitä uutta juuri nyt on tulossa. Romaanikäsikseni ei etene puolta liuskaa enempää, mutta tunnen vilauksen verran hetkeen tarttumisen taikaa. Pyynikin punatiilitehtaalla taiteilijat muuttavat maailmaa, ja olen jollain tavoin siinä osallisena.

……………………………………………………………………..

Tarmo Paunun Rakkaudesta –näyttely Helsingin Taidehallissa 20.4.-26.5.2013. http://taidehalli.fi/

Kuvat: Sibelius, 2011. Keitä te olette, mistä mä tulin, 2012. Pagan Couple, 2011.

Perjantairunossa aina jokin kämmen haluaa levätä pakaran päällä

En minä ymmärrystä hae, selityksistä puhumattakaan. Lukiessa etsin sitä, mitä ei ole kirjoitettu. Runo ei ole peli eikä teoria, vaikka niin moni teksti keskittyy vääntelemään omaa naamaansa peilin edessä.

Samuli Heimonen, Kynsi (2009)

Rajansa kaikella. En odota sähkömieheltä hyvää suoritusta takan tekijänä, en kirvesmieheltä koristemaalarin taitoja. Yksi naulaa ulkovuorausta ja toinen kaakeloi kylppäriä. Kaikkia tarvitaan talon tekoon.

Jonkin tekstin talossa viihtyy paremmin kuin toisessa, vaikkei vikaa olisi kummassakaan. Se tunne, että olisi kuin kotonaan. Eikä olisi yksin, vaan runon takaa löytyisi Joku. Että se olisi todeksi tehty, vaikka olisi hullu ja näyttäisi takin hihasta tipahtaneelta. Tai kokemuksista kasatulta.

Olli Heikkonen julkaisi kokoelmansa Jakutian aurinko vuonna 2000 ja nappasi sillä Hesarin esikoispalkinnon. Perjantairuno tulee kokoelmasta Jäätikön ääri, joka julkaistiin 2007. Heikkonen on varioinut kielirekisteriään, tässä teoksessa se on sukua Sirkka Turkan teksteille, hyvällä tavalla.

……………………………………………………………

Älä mene rantaveteen, missä kivet kalkattavat

jäätä vasten, toisiaan vasten, älä sumun silmään,

sen katse on syvä ja vimmainen. Mene syvemmälle,

mene västäräkit olkapäillä, laulua ei ole koskaan liikaa.

Mene kauas, mene kauemmas, että voin hipaista

kulmakarvojasi, höyhenenpehmeää olkapäätä.

Mene niin kuin saari, pajunkissasaari joka ääneti

peittyy aaltoihin. Mene, sillä hellyyttä on aina liikaa,

aina jokin kämmen haluaa levätä pakaran päällä,

aina jokin suu kuin sipuli hamuaa suudelmaa.

Mene nyt, että näkisin miltä näytät,

kun perkaat reittäsi kaislikon läpi

jääkarpalot kulmakarvoilla.

Mene nyt, että näkisin sinut selvästi.

………………………………………………………

Kuva Galleria Heinon sivuilta: Samuli Heimonen: Kynsi, 2009.

Perjantairunon ruhtinasilmaa. Ylivoimaista!

Suljin silmäni kirjahyllyn edessä ja heilautin taikasauvaa. Lattialle kopsahti kirja ja poimin se käteeni. Kysyin siltä miksi? Ja kirja vastasi: ”Eräänä päivänä vastaani tuli kubistinen maalaus, hajalle siroteltu ja koossa yhtä aikaa.”

Picasso: Le Matador Mougins 1970.

Miten se minuun liittyy, kysyin. ”Maailma on suuri Ehkä, ja ihminen sen pyhä kärsimysnapa. Siksikö varjolle puhkeaa silmät kuin riikinkukon tulisulat? – sanat joilla ei aina ole loogista mutta jokin muu, rajumpi yhteys”, kirja sanoi.

Avasin kirjan umpimähkään: anna minulle jokin merkki, että tiedän ja uskon, sanoin.

”Yksin sen kanssa

Pianon ääni pimeässä,

mistä se tulee?

Puistossa on valo kuin

kuolema

Yksin

sydämeni jäisille näkee,

murskattakoon sanat!

Murskattakoon kieli,

minun lihani miekka!

Ylivoimaista!

pimeässä valkoisilla vuorilla, yksin

yksin sen

sateenvasaroiman

rautahäkin – ”

……………………………………………………….

Raakel Liehu julkaisi kokoelmansa Kubisseja vuonna 1992, ennen hakukonerunouden ja nyt uusiksi kuviteltujen kokeilujen aikaa, vahvasti tietoisena dadan ja taiteen perinnön jatkumosta. Runojen kieltä ja kokoelmaa lävistää jännite, joka kestää.

”Minä levitän käteni:

Tänne vapaata ruhtinasilmaa!”

………………………………………………………

Maalaus: Picasso, Le Matador Mougins (1970)

………………………………………………………

Perjantairuno: huhtikuun suudelmat ja miljoonan kruunun kukat

Garnegie Art Award on taidepalkinto, jolla kannustetaan ja tuodaan esiin pohjoismaista kuvataidetta. Sponsorina toimii sijoituspankki AB Garnegie. Tuorein palkinto ojennettiin Heikki Marilalle viime syksynä. Miljoona kruunua merkitsee reilua 100 000 euroa.

Heikki Marila. Garnegie Art Award 2011.

Marila (s.1966) päivittää taiteen traditioita ja hakee niihin uusia näkökulmia. Palkitut työt ovat sukulaissieluja 1600-luvun hollantilaisille kukka-asetelmille. Ne liittyvät asetelmamaalauksen pitkään jatkumoon. Lajiin liitetyt viitteet latinan sanoista ”Memento mori” (muista kuolevaisuutesi) nousevat Marilan töistä mieleen ilman alleviivaamista.

Asetelmista käytetään monta nimeä. Ranskalaisten ”Nature morte” (kuollut luonto) on pysähtynein. ”Still life” ja ”Stilleben” sentään sisältävät hiljaiseloa ja aavistettavan elämän värinää.

Heikki Marila: Kukat XL, öljy kankaalle.

Marila ottaa homman haltuun räväkämmin ja maalauksellisemmin. Töistä säteilee sellaista elämän ja katoavaisuuden energiaa, etteivät ne tahdo kankaalla pysyä. Symboliikka ja traditioon kiinnittyminen antavat töille kaikupohjaa.

Myös Perjantairunossa on kyse symboliikasta ja olemassaolon metaforasta. Ajatus mahtuu yhtälailla muutamaan kuukauteen kuin sataan vuoteen. Vain elämän kierto on ikuista.

Huhtikuisen perjantain runo löytyy kokoelmastani Satakieli! (Like 2008)

………………………………………………………….

HULLU PUUTARHURI

huhtikuun hanki hupenee

maan poveen painuvat

sen märät suudelmat

kunnes kevät synnyttää

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

keskellä kesää kaikki on

päivän selvää

ennen talvea tulee

sadon korjaaja

ja elon leikkaaja

Todella järkyttävän upeeta!!!

Operaattori mainostaa sivuillaan kännykän prepaidia: ”Katso järkyttävät lataustarjoukset”. Mitä suuremmat sanat, sitä mitättömämpi asia. Mainokset kiihdyttävät kielen inflaatiota. Pysytään siis asiassa vaatimattomasti, mutta tiukasti.

Centro de Arte Contemporáneo de Malaga

Saan ystävältä sähköpostin, jossa hän ”vaatii” tutustumista Centro de Arte Contemporáneo de Malagan näyttelyyn. Yhteenveto ensin: näyttelykokonaisuus on parasta mitä olen vuosiin nähnyt. Taide ei ole sekunti- tai senttipeliä, mutta olen vaikuttuneempi kuin edellisistä näkemistäni ”maailmantähdistä” Subodh Guptasta tai Michael Borremansista.

Andy Warholl, CAC Málaga 2012.

CAC Málagan näyttely jakaantuu kolmeen: Jerónimo Elespe tekee miniatyyrikuvia, joihin latautuu tehoa, kun ne sijoitetaan yhteen valtavan kokoiseen saliin. Apocalipsis -kokoelmassa on töitä mm. Warholilta, Anselm Kieferiltä ja Louise Bourgeoisilta.

William Kentridge, helmikuu 2012, Malaga

Suurimman tilan tässä Wau-arkkitehtuuria karttelevassa museossa saa William Kentridge. Käyttäisin otsikon ilmaisua jos kehtaisin. Kentrige on syntynyt Johannesburgissa 1955. Näyttelyesite kuvaa häntä yhdeksi aikamme arvostetuimmista taiteilijoista.

Tunnustan, etten ole Kentridgen töitä aiemmin tuntenut. Taitelija on varsinainen yleisnero, joka tekee animaatioita, kollaaseja, printtejä, veistoksia, mosaiikkeja ja näyttämöprojekteja. Itse hän kuvaa kaiken lähtevän piirtämisestä.

William Kentridge, Malaga, helmikuu 2012.

Jonkin uuden ja oman kehittäminen on taiteessa oleellista. Nyt esillä olevista Kentridgen töistä luettelo käyttää nimeä ”tapestries”. Täsmällistä käännöstä on vaikea löytää, ehkä kyseessä ovat gobeliinin sukuiset kuvakudokset. Materian tuntu on vahva. En ole ennen nähnyt mitään vastaavaa. Taiteilija itse sanoo: ”They are like portable murals”.

Tuntuu käsittämättömältä, että tarkat työt on käsin kudottu. Käytössä ovat studiot Swazimaassa ja Johannesburgissa. Poliittinen ja kulttuurisidonnainen historia kietoutuu töiden tematiikkaan. Jos William Kentrige osuu kohdalle, taiteilijaa ei kannata ohittaa.

Ulkona iskee vastaan toinen todellisuus. Turisteilta rahaa keräävät ihmispatsaat ovat tuttu näky. Tämä kaveri on poikkeuksellisen taitava. Ehkä tanssin opiskelija, jonka asennot uhmaavat painovoiman lakeja.

Malaga, helmikuu 2012

Local Police saapuu ja katkaisee performanssin. Ei lupaa. Maassa, jossa on liki viisi miljoonaa työtöntä, joitain säädöksiä voisi katsoa läpi sormien. Mutta saattaa olla, että tässäkin olisi tarvittu ”voitelurahaa”. Minua pitää toppuutella, etten kerro poliiseille mitä mieltä olen aktiivisesta yrittämisestä luovuttamisen sijaan.

Lopuksi viiden viikon yhteenveto: kohta on vaimon rahat syöty ja juotu Andalusiassa. On aika keskittyä seuraaviin siirtoihin.