Kategoria: Moderni kuvataide

Todella järkyttävän upeeta!!!

by

29.2.2012

16:48

2 kommenttia artikkeliin Todella järkyttävän upeeta!!!

Kulttuuripolitiikka, Kulttuuritapahtumat, Kuulumisia kauempaa, Kuvataiteilijat, Moderni kuvataide, Sivistys

, , ,

Operaattori mainostaa sivuillaan kännykän prepaidia: ”Katso järkyttävät lataustarjoukset”. Mitä suuremmat sanat, sitä mitättömämpi asia. Mainokset kiihdyttävät kielen inflaatiota. Pysytään siis asiassa vaatimattomasti, mutta tiukasti.

Centro de Arte Contemporáneo de Malaga

Saan ystävältä sähköpostin, jossa hän ”vaatii” tutustumista Centro de Arte Contemporáneo de Malagan näyttelyyn. Yhteenveto ensin: näyttelykokonaisuus on parasta mitä olen vuosiin nähnyt. Taide ei ole sekunti- tai senttipeliä, mutta olen vaikuttuneempi kuin edellisistä näkemistäni ”maailmantähdistä” Subodh Guptasta tai Michael Borremansista.

Andy Warholl, CAC Málaga 2012.

CAC Málagan näyttely jakaantuu kolmeen: Jerónimo Elespe tekee miniatyyrikuvia, joihin latautuu tehoa, kun ne sijoitetaan yhteen valtavan kokoiseen saliin. Apocalipsis -kokoelmassa on töitä mm. Warholilta, Anselm Kieferiltä ja Louise Bourgeoisilta.

William Kentridge, helmikuu 2012, Malaga

Suurimman tilan tässä Wau-arkkitehtuuria karttelevassa museossa saa William Kentridge. Käyttäisin otsikon ilmaisua jos kehtaisin. Kentrige on syntynyt Johannesburgissa 1955. Näyttelyesite kuvaa häntä yhdeksi aikamme arvostetuimmista taiteilijoista.

Tunnustan, etten ole Kentridgen töitä aiemmin tuntenut. Taitelija on varsinainen yleisnero, joka tekee animaatioita, kollaaseja, printtejä, veistoksia, mosaiikkeja ja näyttämöprojekteja. Itse hän kuvaa kaiken lähtevän piirtämisestä.

William Kentridge, Malaga, helmikuu 2012.

Jonkin uuden ja oman kehittäminen on taiteessa oleellista. Nyt esillä olevista Kentridgen töistä luettelo käyttää nimeä ”tapestries”. Täsmällistä käännöstä on vaikea löytää, ehkä kyseessä ovat gobeliinin sukuiset kuvakudokset. Materian tuntu on vahva. En ole ennen nähnyt mitään vastaavaa. Taiteilija itse sanoo: ”They are like portable murals”.

Tuntuu käsittämättömältä, että tarkat työt on käsin kudottu. Käytössä ovat studiot Swazimaassa ja Johannesburgissa. Poliittinen ja kulttuurisidonnainen historia kietoutuu töiden tematiikkaan. Jos William Kentrige osuu kohdalle, taiteilijaa ei kannata ohittaa.

Ulkona iskee vastaan toinen todellisuus. Turisteilta rahaa keräävät ihmispatsaat ovat tuttu näky. Tämä kaveri on poikkeuksellisen taitava. Ehkä tanssin opiskelija, jonka asennot uhmaavat painovoiman lakeja.

Malaga, helmikuu 2012

Local Police saapuu ja katkaisee performanssin. Ei lupaa. Maassa, jossa on liki viisi miljoonaa työtöntä, joitain säädöksiä voisi katsoa läpi sormien. Mutta saattaa olla, että tässäkin olisi tarvittu ”voitelurahaa”. Minua pitää toppuutella, etten kerro poliiseille mitä mieltä olen aktiivisesta yrittämisestä luovuttamisen sijaan.

Lopuksi viiden viikon yhteenveto: kohta on vaimon rahat syöty ja juotu Andalusiassa. On aika keskittyä seuraaviin siirtoihin.

Aivan outoa – kaksi kuvaa ja yksi runo

by

22.9.2011

19:15

1 kommentti artikkeliin Aivan outoa – kaksi kuvaa ja yksi runo

Kirjoittamisen ideat, Kritiikit, Kuvataiteilijat, Moderni kuvataide, Runous

, , ,

Kiehtovassa taiteessa on aina salaisuus. Jotain outoa ja hämmentävää. Ei koskaan vastausta vaan kysymys. Taide on kahdenvälinen sopimus, tekijän ja kokijan. Jos taiteilija selittää työnsä valmiiksi, hän aliarvioi kykyjään ja vastaanottajaa.

Soisin kirjan jatkuvan lukijan päässä viimeisen pisteen jälkeen. Jäävän vaivaamaan. Haluaisin kuvaa katsottuani jäädä setvimään sen salaisuutta. Vain siten jaksan palata uudelleen johonkin sellaiseen jota en koe kertakäyttöiseksi.

Michaël Borremans: Chost II, 2009

Belgialainen kuvataiteilija Michaël Borremans (s.1963) on kovassa nosteessa. Parhaillaan hänen taulujaan voi nähdä Helsingin Taidehallissa. Borremans ponnistaa kuvataiteen perinteestä ja tuo siihen selittävyyden sijaan kysymyksen elementin. Noin brutaalisti pelkistettynä.

Käytin allaolevan tekstin materiaaliin myös ajatuksia Borremansin näyttelykritiikeistä. Nopean kuvan taiteilijan intensiteetistä saa myös Googlen kuvahaulla, harmi vain että useimmat kuvat ovat resoluutioltaan onnettomia. Päivän säkeet siis tekeillä olevasta 365 tekstin kokoelmasta Babel.

Michaël Borremans: Automat I, 2008.

Outous ei koostu yksittäisestä vaan kaikesta

muusta mikä sen ympärillä elää,

S. Freud käytti saksankielen sanaa unheimlich

kuvatakseen asioita, jotka voivat samanaikaisesti

olla tuttuja sekä outoja ja aiheuttaa

pelon ja epämukavuuden tunteita.

M. Borremansille riittää hienoinen aavistus:

taiteilija kuvaa maalaustensa mallit kuin unessa,

usein takaapäin ja ajatuksiinsa vaipuneina,

naiset ovat nostaneet hiuksensa ylös

ja paljastaneet niskansa

kuva näyttää kauhistuttavan avoimelta – ja sulkeutuneelta

huomaat toivovasi että nainen kääntyisi

ja voisit nähdä hänen silmänsä.

”Jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu.”

by

30.6.2011

14:37

2 kommenttia artikkeliin ”Jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu.”

Kirjallinen estetiikka, Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Kuvataiteilijat, Moderni kuvataide

, , , ,

Lupasin lisää tietoa edellisessä jutussa mainitsemastani ”Kolmijalkaisesta miehestä”. Mika Waltari kirjoittaa pienoisromaanissaan Neljä päivänlaskua, miten hän päätti hankkia taulun ja lähti Otto Mäkilän kotiin sitä ostamaan.

Antaa kirjailijan itsensä kertoa mikä taulussa saa hänen romaaninsa alter egon rakastumaan maalaukseen. Waltari kirjoittaa tekstiinsä myös taiteilijan repliikin, jonka voi olettaa kuvaavan hyvin Otto Mäkilän ajatuksia oman taiteensa perusteista.

Otto Mäkilä: Kolmijalkainen mies.

”Näin vihdoin taulun, jossa oli sinistä ja harmaata ja kolmijalkainen mies ja hänen kaksijalkainen toverinsa, jotka molemmat olivat juuri astuneet tuolle puolen kaiken olevan ja katselivat empien ympärilleen epäröiden mihin suuntaisivat kulkunsa, koska mikään heidän ympärillään ei enää ollut sellaista mihin he olivat tottuneet. Rakastin suuresti tätä taulua heti nähdessäni sen, sillä minulla oli tunne kuin olisin nähnyt sen jo aikaisemmin ja tuntisin sen, niin kuin usein tapahtuu nähdessä jotakin, joka on todella hienoa ja jota voi rakastaa.

Sen tähden minut valtasi omistamisen himo, kuten omistamisen himo aina ennemmin tai myöhemmin valtaa rakastajan, ja iloitsin siitä että minulla oli naulakauppiaana ansaitsemiani varoja vielä jäljellä voidakseni ostaa tämän taulun, vaikka se oli ihmeellisyydessään täydellinen ja virheetön ja siksi pelotti minua, kuten kaikki täydellinen pelottaa ihmistä jonka elämän tähden on pakko tottua vain epätäydelliseen, vajanaiseen ja virheelliseen.

Taiteilija sanoi: Minun taiteeni on luonut ihmisen kosminen yksinäisyys. Minun näkyni puhkeavat keskeltä maailmankaikkeuden jäätävää yksinäisyyttä, eikä koskaan ole paluuta sitä tieltä jolle olen lähtenyt, sillä äärettömyydessä kohtaavat toisensa kaikki samansuuntaiset suorat ja suorinkin viiva kaartuu äärettömyydessä.

Kenties tauluni edustavat orvon ja lohduttoman aikakauden romantiikkaa, ja ihmiset sanovatkin että jäähileet kalisevat pitkin heidän selkäänsä, kun katselevat taulujani. Niin sanovat ne, jotka jotakin ymmärtävät, mutta muut sanovat että olen sekapäinen ja hullu. Mutta jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu.”

Futuristirunoilija Vladimir Majakovski sanoi: ”Runous on joka päivä uudelleen rakastettua sanaa.” Waltarin teksti osoittaa miten läheinen suhde hänellä oli myös kuvaan. Kuva ja sana ovat oikeastaan sama asia. Taiteena niillä on yhteinen pyrkimys: läpäistä se turha kuona, jota kertyy syvempien tietoisuuden prosessien päälle.

Mikä yhdistää kotimaan kauhuromantikkoa ja New Delhin herrasmiestä?

by

1.4.2011

19:12

3 kommenttia artikkeliin Mikä yhdistää kotimaan kauhuromantikkoa ja New Delhin herrasmiestä?

Kulttuuritapahtumat, Kuvataiteilijat, Moderni kuvataide, Tyyli

, , , ,

Jos et asu Tampereella, tee tikusta asiaa tai tule vaikka vasiten katsomaan kaksi taidenäyttelyä. Näet yhdellä iskulla kotimaisen komeetan ja kovassa nosteessa kiitävän kansainvälisen tähden.

Anna Tuori: Into the wood I Made (2009)

Anna Tuorista tehtiin Vuoden nuori taiteilija viime tingassa. 1976 syntyneellä ikäraja alkaa olla tippaa vaille täysi. Kuvataideakatemiasta ja Pariisista oppinsa ammentaneen Tuorin ura on jo kovassa kuosissa, vaikka häntä ei vielä ”suuren yleisön” suosikkina voi pitääkään. Eikä tarvitsekaan. Useimmiten julkisuus imee polttoaineensa taiteen ulkopuolisista ”ansioista”.

Vuoden nuori taiteilija saa stipendin ja mahdollisuuden yksityisnäyttelyyn Tampereen taidemuseossa. Tila on suuri, mutta Tuori ottaa sen haltuun komeasti. Aiempia töitä on haalittu Ruotsia ja Tanskaa myöten. Taitelija itse asuu ja työskentelee tällä hetkellä Helsingissä.

Anna Tuori: Blow Out Your Candles, Laura (2010)

Tuorin maalaukset ovat hyvin tarinallisia. Nimet antavat kirjallisia viitteitä, mutta ei niitä välttämättä tulkintaan tarvita. Töiden äärellä oma mieli alkaa välittömästi askarrella kuviin kertomusta. Aavetaloja, kummituspuita, hohtavasilmäisiä tyttöjä ja kauhuromantiikkaa. Jokainen työ on kuin lasipalloon suljettu salainen maailma. Mielikuvissaan sen saattaa ottaa käteen ja ravistella: lunta sataa.

Kuva: Marko Melto

Tampereen taidemuseon tiilimakasiinista on Sara Hildénin betoniarkkitehtuurin äärelle vain pari pulterin heittoa. Intialainen Subodh Gupta on täyttänyt salit veistoksilla ja maalauksilla. Alakerran videolla hän pesee suihkussa päältään pyhän lehmän lantaa. Ehkä rituaalilla on delhiläiselle, Biharin köyhällä maaseudulla syntyneelle ja entiselle katuteatterin näyttelijälle erityisen läheistä symboliikkaa.

Gupta on ensisijaisesti kuvanveistäjä. Hän käyttää kiiltäviä teräsesineitä, useimmiten arkisia intialaisia ruoka-astioita, ja kasaa niistä monumentaalisia hahmoja: jättiläismunia, valtavia pääkalloja… liikkuvan kaupungin pienoismalleja. Töihin latautuu uskonnollista ja kantaaottavaa symboliikkaa.

Kuva, HS/Touko Hujanen

Ei ole lainkaan outoa hakea yhtymäkohtaa Tuorin ja Guptan taiteelle. Kumpikin lataa töihinsä tarinallista sisältöä. Guptalla se on suorempaa, Tuorilla meditatiivisempaa. Lopuksi pieni episodi Guptan näyttelyn reilun kuukauden takaisista avajaisista:

Tuolit täyttyvät ja seinänvierillä seisotaan. Pormestari puhuu virkamiesten pyöreitä ja pitkiä virkkeitä ja kehuu kaupunkia. Intian suurlähettilään puhe on lyhyt, muodollinen ja rutikuiva. Samassa puhujapöntön takaa ehtii saliin vanha nainen ja etenee vaivalloisesti kohti tuolien riviä. Pikkutakkiin, kaulahuiviin ja nokian kumisaappaisiin sonnustautunut taiteilija Gupta on heti tilanteen tasalla: hän nousee ja tarjoaa paikkansa vanhukselle. Kyllä herrasmies on herrasmies joka tilanteessa.

Selkeät sanat – parempi mieli

by

15.9.2010

20:14

7 kommenttia artikkeliin Selkeät sanat – parempi mieli

Kirjoittamisen ideat, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Lehtileikkeet, Moderni kuvataide, Suomen kieli, Tyyli

, , , , ,

Viikon takaisessa Hesarin artikkelissa kerrotaan miten ”Kuvataiteessa tuotetaan valtavat määrät tekstiä, jota katsojan on vaikea ymmärtää.” Esimerkiksi näin: ”Valokuvallinen indeksi on osoittautunut todellisuussuhteen takaajan sijaan ennemminkin johonkin intensiteettiin osoittavaksi eleeksi.”

Tähdet kertovat komisario Palmu. Ohjaus Matti Kassila 1962.

Taiteilija väittää pyrkineensä runolliseen selkeyteen, joka lähiluvulla aukeaisi kenelle tahansa. Kaisa Heinäsen jutussa selkokieleen perehtynyt taidehistorioitsija Satu Itkonen suomentaa virkkeen: ”Valokuva ei viittaa näkyvään todellisuuteen – ennemminkin se tavoittelee jotain voimaperäistä näkyvän todellisuuden takana.

Jari Julan tm-gallerian näyttelytekstin selkiyttämisen kanssa Itkosenkin on nostettava kädet pystyyn. Ei onnistu. ”Teokset ovat kuvia mitättömyyksistä, niiden mitättömyys sisältää kaiken tarpeellisen tarpeettomuuteen pääsemiseksi. Ja tarpeettomuuden tilassa jokainen päämäärä on halkeama, paratiisista karkoitus.”

Asiantuntijaystäväni, jonka kanssa teimme päivityksiä kotisivuihini sanoi, ettei kuvittele enää itseään tyhmäksi törmätessään vaikeaselkoisiin sovelluksiin netissä. ”Jätän ne kylmästi silleen. Tekijän velvollisuus on huolehtia käytön helppoudesta.”

Olen aina teknisten laitteiden kanssa hukassa. Käyttöohjeiden lukemista ei kannata edes yrittää. Tekemällä oppii parhaiten. Tästä lähtien kieltäydyn myös taiteesta, joka tarvitsee henkisiä kainalokeppejä vakuuttaakseen olevansa merkittävää ja hienoa. Jos teos ei avaudu ilman kirjallista ohjetta, olkoon. Vakavasti otettavat esseet omasta työstä ovat erikseen. Ja valitettavan harvassa.

Abstraktit ja suuret sanat koettavat haukata koko maailman kerralla. Arkiset ja pienet ovat täsmällisiä ja tarkkoja. Naula uppoaa lautaan paremmin kuin vasara.

Performanssitaiteessa kuvailun koukeroisuus saattaa olla yleisintä. Näin luonnehditaan Irma Optimistin teosta Kertaluvun kieli (Order Language) ”Lähtökohtana kuvallinen avaruus ja pisteiden liike, sijainnit ja tapahtuma, jonka prosessi ilmenee sellaisenaan. Paikka elää valmiustilan, purkamisen, yhteyden ja eron kautta. Kesto 20 min.”

En voi sanoa, onko taiteilija itse laatinut tekstin. Laitoin sen talvella talteen sähköpostikutsusta, jossa oli useamman taiteilijan teoskuvaus. En ymmärtänyt yhtäkään. Sen sijaan kävin sunnuntaina Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa kahdentoista taiteilijan yhteisnäyttelyn Olotila OK! Taitelijoiden päämäärien kuvaukset olivat selkeitä ja näyttely mielenkiintoinen. Suosittelen.

Polanski, petos ja Walter Knollin kalusteet

by

15.4.2010

11:00

4 kommenttia artikkeliin Polanski, petos ja Walter Knollin kalusteet

Ammatit, Elokuvat, Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Kuvataiteilijat, Moderni kuvataide, Tyyli

, , , , , , , , ,

Kävin viikonloppuna katsomassa Roman Polanskin uuden leffan. The Ghost Writter on varma suoritus, mutta klassikkoksi se ei kykene kiteytymään. Moraalisten valintojen syövereitä luotaava kansainvälinen agenttitarina osuu silti ajan hermoon hyvin. Ja tottakai kaiken takana häärii jälleen CIA.

Haamukirjoittajan roolissa Ewan McGregor

Haamukirjoittajan roolissa Ewan McGregor, Britannian ”ex-pääministeri Adam Langia” näyttelee Pierce Brosnan. Hänen vaimonaan Olivia Williams tekee eleettömän ja hienon roolityön, elokuvan parhaan. Tarina perustuu Robert Harrisin romaaniin. Leffan käsis toimii ja onnistuu karttamaan juonen ennalta-arvattavuudet. Se ei sorru omaan näppäryyteensä vaan säilyttää uskottavuuden illuusion loppumetreille saakka.

The Chost Writter ja Ewan McGregor

Mutta, mutta… pimeässä katsomossa nautin asiasta, joka alkaa varastaa yhä enemmän huomiotani. Viis siitä, että elokuvassa on ”tuotesijoittelua”, Adam Langin talo on upea ja askeettinen betoniarkkitertuuri istuu karuun maisemaan. Alan odottaa sisäkuvia, Walter Knoll -kalusteet sopivat miljööseen hiton hyvin. Hemmetti… miksei tauluja näytetä paremmin! Osa niistä voisi olla Mark Rothkon, vilahtiko tuossa Anselm Kiefer? Voisiko talossa olla aito Jasper Johns. Ollaanko jonkin keräilijän kodissa vai onko kuvauksiin haalittu tusinatauluja? Hitto, näyttäkkää nyt siitä kämpästä mahdollisimman monta nurkkaa!

Mitä leffasta jää? Se, miten tärkeässä roolissa on yhden sanan yksikkö- tai monikkomuoto. Yksityiskohta sopii elokuvan nimen teemaan ja sillä arvoitus lopulta ratkeaa. Mutta se talo, taulut ja kalusteet…  ne taitavat jäädä mieleen, kun tarina haalistuu. Se on elokuvaa, paino sanan viidellä viimeisellä kirjaimella.

Sanattomia tarinoita

by

10.8.2009

14:20

3 kommenttia artikkeliin Sanattomia tarinoita

Kirjat, Kuvataiteilijat, Moderni kuvataide

, , ,

Kurvatessani fillarilla työhuoneen pihaan Tapahtumien yön ja kirjanjulkkareiden jälkeisenä aamuna, Viggo-Wentzel, Renato-Bogislaus, Cathmor-Adlerwalt Wallensköld heilautti kättään hyväntuuliseen tervehdykseen. Kyllä, nimellä on mittaa. Mutta on taitelijalla sille katettakin. Tosin, taiteilijanimensä hän on lyhentänyt Viggo Wallensköldiksi.

Työhuoneensa ovella Viggo sanoi: ”Sulta on romaani tulossa.”

”Julkkarit oli eilen”, vastasin.

Kohta kuului oveltani vaisu koputus. ”Ajattelin, että voisin antaa sulle tän kirjan.”

”Kiitos, no tehdään vaihtarit”, sanoin ja nappasin hyllystä hänelle omani.

”En minä sillä”, Viggo sanoi…

Viggo Wallensköld, Invisible

Viggo on toinen seinänaapureistani. Kanssakäymistä on sen verran, että moikkaillaan. Taiteilijat ovat ahkeraa sakkia. Ainakin tässä Pyynikin Trikoon vanhassa tehtaassa. Useinmiten ihmiset puurtavat yksin omissa huoneissaan. Myös viikonloppuisin. Seinän takaa saattaa erottaa klassisia säveliä, joskus voi vaivoin tunnistaa Cesaria Evoran äänen. Tuntuu hyvältä ajatella, miten täällä syntyy koko ajan uutta, jotain ennen näkemätöntä ja kokematonta.

Viggo valittiin vuoden 2005 nuoreksi taiteilijaksi. Ehkä joku muistaa myös pienoisen kohun, joka syntyi siitä, että Viggon ja Jari Järnströmin maalaukset poistettiin viime vuonna kirkon Yhteisvastuukeräyksen taidenäyttelystä, joka käsitteli toiseutta. Kirkko karsasti taideteosten seksuaalisuutta.

En ota kantaa näyttelykuraattorin nimenomaisiin valintoihin tai kirkon(miesten) omiin pelkoihin. Jutun tärkein fokus on muualla. Viggon maalausten intensiteetti on omaa luokkaansa. Ne kuvaavat yksinäisyyttä, ristiriitoja ja oman identiteetin arvoitusta, mielensisäistä ja suljettua maailmaa.

”Maalauksen voima on sen sanattomuudessa ja salaperäisyydessä. Siinä käsitellään asioita, joista ei voi puhua. Maalaus on sanaton kertomus”, taiteilija sanoo itse.

Yksi vertailukohta Viggon maalausten voimalle löytyy Edward Hopperin tyhjyyden ja sivullisuuden kuvauksista. Selaan Viggon kirjaa, joka on saanut nimekseen Invisible. Joukossa tuttujakin töitä. Alkaa tuntua, että mies on yksi tulevista suomalaisen kuvataiteen klassikoista. Samoin kävi aikanaan Hopperille (1882-1967) Amerikassa. Mies on yksi modernin kuvataiteen suosikeistani.