Isojen kustannustalojen ovi on käynyt runoilijoille entistä ahtaammaksi. Toisaalta digipainon mahdollisuudet ovat poistaneet kustannuskynnyksen kokonaan. Omakustanteen, palvelukustanteen, tarvepainatuksen ja perinteisen kustantamisen rajat liukuvat toistensa lomaan.
Kansien väliin painettujen runokokoelmien nimikemäärät ovat räjähtäneet kasvuun. Muutaman viikon takaisen kirja-arvionsa yhteydessä Hesarin kriitikko Mervi Kantokorpi kyseli, kuka kaiken runouden lukee? Mielessäni vilahti yhtäläinen ajatus. Samassa muistin Gösta Ågrenin Finladia-palkinnon jälkeisen haastattelun yli kahdenkymmenen vuoden takaa.
Ennen palkintoa Ågrenin runokokoelmien levikki oli ollut 70 kappaleen luokkaa. Eikä se siitä merkittävästi ole kasvanut. Sitaattini menee ulkomuistista, mutta tällainen oli runoilijan ajatus: ”Joka ylenkatsoo runokokoelmien pientä levikkiä, mitä hän oikeastaan halveksii? Persoonallisuutta, ainutlaatuisuutta ja yksilöllisyyttä. Eihän kukaan meistä halua olla samasta puusta veistetty kuin muut.” Ehkä Ågrenin näkemys on niin hyvä, että runokokoelmien tulvasta on syytä olla vain iloinen.
Yle jakoi Tanssivan karhunsa aprillipäivänä. Palkintoa tavoitteli viisi ehdokasta ja Helena Sinervo veti pisimmän korren jo toistamiseen kokoelmallaan Väärän lajin laulut. Finlandia napsahti vuonna 2004 romaanista Runoilijan talossa.
Selailin juuri Sinervon esikoiskokoelmaa Lukemattomiin (wsoy 1994) ja mietin miten jostain kaikki aina alkaa. Takakannen sisäpuolelle olin liimannut Hesarin kritiikin: ” Lukemattomiin takertuu ajoittain esikoiselle tyypillisiin rosoisuuksiin ja töksäyttelyihin, mutta kokonaisuutena runot kulkevat luontevasti.” Eroottinen kuva kuitenkin arveluttaa kriitikkoa: ”Ekspressiivisellä kuvastolla Sinervo hakee tehoja ja kielensä rajoja. Minusta seuraava lyö lievästi yli: Kun nyt rupesin veistämään aikaa, / sidottuna, käsiraudoissa, / baaritiskille ammuttu nymfi / nahkakorsetissaan.”
Ajatukset ylilyönneistä taitavat olla yhtä muuttuneita kuin koko runous. Sinervon kokoelma oli minulle aikanaan tärkeä. Olin juuri kuullut hänen lukevan livenä otteita vielä julkaisemattomasta kokoelmastaan. Kun sain kirjan käteeni, se tuli luettua laakista moneen kertaan. Otetaan esimerkiksi runo, joka täyttää hyvin erään puolueen halveksiman postmodernin perinteen ja kallistuu jo kokeellisen runon suuntaan. Ja onhan siinä enteellisesti se karhu. Juuri tanssiin lähdössä.
”Tyttö on niin terve, että kuume / nostaa hänet puuhun. / Soidintanssin helma ärsyttää tutkijoita, / arabialaista kalligrafiaa muistuttava päärme, / väärä purenta kuin hauella. / Tytön temput kirjataan osaksi identiteettiä, / otetaan kassista eväät ja keitetään kahvit. / Laulusta irtoavat hampaat, joskus näin tästä unta, / kita halkeaa ja nielusta kumpuaa jäykkä loitsu, / pitkään samassa asennossa maannut karhu / vaatii uhria ja pyhitystä / kovempaa rytmiä.”
