Minä-Minä vai Sinä-Sinä?

Tämän aamun Hesarissa toimittaja haastattelee Sebastian Faulksia Lontoossa. Mies on yksi Britannian suosituimpia kirjailijoita. Hänen romaaninsa Engelby on juuri julkaistu suomeksi.

Haastattelussa kirjailija kertoo miten tietoisuuden olemus oli alkanut kiinostaa häntä jo edellisen romaaninsa Human Traces aikana. Hän sanoo riemastuneesti haastattelijalleen: ”Identiteetti, minuus – kukaan ei tiedä, onko sitä edes olemassa.” Useimpien neurologien mielestä käsitys minuudesta on vain ”välttämätöntä fiktiota”.

Huomenna julkaistavan kirjani takakansitekstissä lukee: ”Kuka meidän identiteettimme määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?” Ihmeellisiä ovat ajatusten tiet. Tai sitten ei. Tottakai kirjailija ihmisen olemusta pohtii. Aiheeseen keskittyvän romaanin kirjoittaminen onkin jo eri juttu.

Sitten asiaan, joka on vaivannut mieltäni. Blogia aloittaessani päätin, ettei tästä saa tulla mitään Minä-Minä -foorumia. Jo edellä luetusta voi päätellä, että toisin kävi. Kirjani julkkareiden jälkeen korjaan kurssia ja lisään Sinä-Sinää.

Aforismit

Kuten olen kertonut, työtilani on vanhassa ja ainutlaatuisessa Suomen Trikoon punatiilitehtaassa Pyynikillä. Saa nähdä kenet kuvataiteilijoista tavoitan ensimmäisenä kertomaan muutaman sanan työstään. Ehkä se on naapurin metalligraafikko, jonka kanssa meillä on ollut kuvaa ja sanaa yhdistäviä projekteja.

Myös jutun kuvan tyyppisiä aforismeja on luvassa silloin tällöin. Lopuksi terveiset viktoriaanisen ajan Lontoosta Oscar Wildelta (1854 – 1900)  ”Jos ei pysty lukemaan kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen, ei ole mitään järkeä lukea sitä ollenkaan.”

MARILYNIN HIUSPINNIN JULKISTUS

 

Tapahtumien yö järjestetään Tampereella torstaina 6.8.2009.

Romaanini Marilynin hiuspinni julkistetaan Aketeemisen kirjakaupan haastattelussa klo 22.00, joka täten ystävällisenä  K U T S U N A  ilmoitetaan.

Haastattelutilaisuuden jälkeen epäviralliset jatkot ovat kirjakaupan ”naapurissa” ravintola Katupojassa, Aleksanterinkatu 20. 

Tarjoilut omalla vastuulla. Ei ohjelmaa. Sen sijaan ihmisiä, kuulumisia ja kirjallisia keskustelunaiheita. Jos liikut tapahtumien yössä  T E R V E T U L O A ! 

Kuva Henrik Malmström. (Fotofinlandian III palkinto 2008.)

Mietin keväällä millaisen kannen haluaisin uuteen kirjaani. Huomasin Hesarissa jutun Fotofinlandialla palkituista kuvaajista. Henrik Malmströmin mustavalkoisissa kuvissa tehoaa pelkistetty ja käsinkosketeltava tunnelma. Otin yhteyttä ja sain kuvan käyttööni. Erityisesti minua viehättää otoksen sensitiivinen lataus, joka saattaa ilmentää yhtä hyvin iloa kuin suruakin. Tekstillä on tilaa asettua kansien väliin monesta kulmasta katsottuna.

Kustantajani Liken sivuilta ja omilta kotisivuiltani löytyy kirjan lukunäyte sekä tietoa edellisistä julkaisuista.

KAUPPA, KIRJASTO, KIRPPIS JA KIERRÄTYS

 

Ystäväni sanoo aina ettei sikaa kannata ostaa säkissä – eikä kirjaa lukematta. Vasta hyväksi todettu kirja kannattaa ostaa omaksi.

Kirjastoa tärkeämpää kulttuurin lähdettä ei ole. Ainakaan toistaiseksi. Ostan silti paljon kirjoja. Hyvin harvoin uusia ja täysihintaisia. Tänään hankin Kirjatorilta kolme Lars Saabye Christensenin romaania Velipuoli. Intensiivinen tarina, joka palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla 2002. Vajaa vuosi sitten olin ostanut samoja kirjoja 11 kappaletta. Enempää ei sillä kertaa ollut. Maksoin niistä viisi euroa kappale. Nyt sain kolme kympillä. Tyylikäs postikortti kuorineen maksaa enemmän. Voiko ystäville ja tutuille olla kirjaa parempaa tervehdystä…

Torit, divarit ja kirppikset ovat luku sinänsä. Kuvassa eilinen saalis Punaisen ristin konttikirppikseltä: 

kirppiskirjat

Elia Kazan, Sopimus elämän kanssa. Olen lukenut tarinan miehestä, joka hylkää amerikkalaisen unelman. Kahden euron pokkari lähtee kiertoon. Kazan teki komeasta romaanistaan myös elokuvan.

Raymond Chandler, Syvä uni. Aloittelen dekkaritaivalta kulttiklassikosta ohjeenani Chandlerin omat sanat: ”Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei olekaan; on vain taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän.”

Margaret Atwood, Oryx ja Crace. Menköön tämäkin, kun tunnustusten alkuun on päästy: en ole lukenut nobelistilta ainuttakaan kirjaa kokonaan. Kokeillaan tätä geeniteknologiasta kertovaa utopiaa. Kahden euron riski on naurettavan pieni.

Patrick Süskind, Parfyymi. Hyvin kirjoitettua viihdettä ei ole syytä halveksia. Olen lukenut maailmanvaltiaan tuoksua tavoittelevan miehen tarinan, mutta kirja lähtee mukaan seuraavalle, joka älyää kysäistä kesäluettavaa.

Mikael Niemi, Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Maagista realismia Tornionjokilaaksosta. Jos Marquez asuisi arktisella seudulla, teksti saattaisi olla Niemen veroista. Olen lukenut, mutta parin euron kirja oli pelastettava kiertoon.

Onpas tekstini käynyt kirjalliseksi. Teen seuraavan blogauksen jostain aivan muusta. Vaikkapa rituaaliteurastuksesta. Voiko siitäkään sanoa mitään sivuamatta kirjallisuutta?

PIENIÄ UUTISIA

Black Dahlia-posterPoistuin työpöydän takaa viikoksi ja kalastelin         Granvikin vesillä. Perhettä oli mukana, mutta merellä vain mies, soutuvene ja virveli. Vieheinä ahvenkuvioinen Krokodil, vihreä/kulta Inkoon lusikka ja Abu Reflex Spinnaren lippa. Saalis surkea. Kuusi kalaa: kolme haukea, loput ahvenia. Silloin, kun tuuli yltyi yli 20 metriin sekunissa oli paras pysyä mökissä. Sitten tärkeämpiin asioihin.

Sain kommentteja aiemman postauksen dekkariallergiaani. Suurin osa tuli suoraan sähköpostiini, joten muutama kommentti tähän muillekin. Tunnustettava on, että James Ellroyn Musta Dahlia on lukematta. Korjaan puutteen heti, kun näyttelijätär Elizabeth Shortin selvittämättömästä murhasta kertova kulttikirja kävelee vastaan. Hyvien kirjojen kohdalla niin käy. Tilaisuus pitää vain osata tunnistaa. Divarissa tai Kirjatorilla. Luvun jälkeen osa saa lähteä jatkamaan matkaa, joku pesiytyy kotihyllyyn pysyvämmin.

Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä sai parikin suositusta. Olen lukenut, mutta muistijälki ei ole kummoinen. Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä sen sijaan on hieno romaani. Tässä kirjassa Nesser on ollut erityisen ovela. Kirjaa alkaa epäillä ”dekkariksi” vasta lopun lähestyessä. Paul Austerin New York trilogiasta olen tutustunut vain Lasikaupunkiin. Mieluisampaa luettavaa oli viime vuonna julkaistu Sattumuksia Brooklynissä, vaikka sekään ei yltänyt edellisen postaukseni kymppiin.

Aloitin muinoin Michael Dibdinin Kuollutta laguunia. Kesken jäi. Se estää tarttumasta miehen muihin kirjoihin. Suositusten kiinnostaviksi nimiksi nousivat Karin Fossum, Ingrin Frimansson, John le Carre ja esikoisteoksestaan Hiljainen kylä palkittu Andrea Maria Schenkel. Noin aluksi. Lukuaika kaventuu kohta, sillä taistelen joka päivä oman käsikirjoituksen aloittamista vastaan. Ehkä teksti käynnistyy vasta uuden kirjan ilmestymisen jälkeen. Marilynin hiuspinni julkaistaan Tampeeen Akateemisen kirjakaupan haastattelutilaisuudessa tapahtumien yönä 6.8. klo 22.00. Tekstinäytteeseen voit tutustua kotisivuillani. Aiheesta myöhemmin lisää.

Lopuksi merkittävä uutinen. Suosittelin aiemmin kraanavettä pullotetun veden sijaan. Ja näin kävi: ”Australialainen Bundanoon pikkukaupunki näyttää maailmalle esimerkkiä, miten juomalla kraanavettä voi säästää sekä lompakkoaan että ympäristöä. Bundanoo on kieltänyt tiettävästi ensimmäisenä kaupunkina maailmassa pulloveden myynnin.”

MITÄ TÄNÄÄN LUETTAISIIN?

 

Ennalta arvattavien asioiden vuodenkierto lehdistössä alkaa näin: jo ennen uutta vuotta päivälehtien takasivut täyttyvät tapaninpäivän ”Kinkunsulatustanssien” ilmoituksista. Heti perään ammutaan täyslaidallinen ”lööppilaihduttajien” reseptivinkkejä. 

Kun aurinko sulattaa lumeen ensimmäisen pienen pälven, alkaa painonpudotuksen loppukiri: ”Vielä ehdit bikinikuntoon kesäksi”. Ja kevään kunniaksi lehtien yleisönosastot täyttyvät koiranpaskojen paheksujista. Tätä tilkitään tasaisin välein valituksilla yhä pahenevasta Suomen kielen rappiotilasta.

Päivän pidentyessä pakollinen jutun aihe koskee ”mediatuttujen” henkilöiden lomalukemisia. Usean varma vastaus kuuluu, että kesällä tarvitaan kevyttä ja helposti sulavaa. Siis dekkareita.

Ystävät hyvät, tehdään vaihtokauppa. Suositelkaa minulle hyviä dekkareita. Uskon vielä vilpittömästi, että niitäkin on. Mankellin Kennedyn aivot luin loppuun väkisin. Samoin Håkan Nesserin Ewa Morenon jutun. Keskenheitettyjen lista on pitkä. Yhtään Liza Marklundia en ole päässyt alkua pidemmälle.

Ei auta vaikka kirja olisi vain etäisesti sukua dekkarille. Ruiz Zafón Carlosin tekele, Tuulen varjo, saa levätä rauhassa. Kaduttaa, että uhrasin aikaani yli puolen välin. Umberto Econ Ruusun nimi oli ennalta arvattavuudessaan kliseisen lattea. Da Vinci -koodi sai luovutusvoiton.

alice-munro

Mitä itse suosittelen? Kanadalainen novellisti Alice Munro palkittiin askettäin kansainvälisellä Bookerilla. Kolme syytä lukusuositukseen:

1. Korvataan keveys lyhyydellä, mutta ei oteta painoa pois. Novellisti tekee niin syvältäkäyviä tarinoita, että harva romaanikirjailija yltää samaan.

2. Suoraan palkintoraadin perusteluista: ”Alice Munron lukeminen tarkoittaa, että joka kerta oppii jotain sellaista mitä ei ole aikaisemmin ajatellut.”

3. Munro käyttää monikerroksista kieltä, jonka vivahteet kääntäjä Kristiina Rikman tavoittaa hienosti. 

Eipä silti, en ole itsekään lukenut Munron kaikkia käännettyjä kokoelmia. Kyllä ne aikanaan antikvariaateista vastaan tulevat. 

Muutaman päivän takaisessa Hesarissa kesän lukukysymystä oli laajennettu: ”Mikä on kesän paras kulttuuritapahtuma?” Pidin Anja Snelmanin vastauksesta. Omenapuita lukuunottamatta hetki on aina helposti käsillä. Kirjan voi kukin valita makunsa mukaan. 

”Kesän ehdottomasti paras kulttuuritapahtuma on kiireetön hetki kahden omenapuun väliin viritetyssä riippukeinussa, kirja kädessä.”

KORSKEETA KULTTUURIA – JA VÄHÄN VAATIMATTOMAMPAA

 

Kun maailmantähti karauttaa kiertueelle, pitää lastata ensin neljätoista rekkaa. Konserttia edeltävänä aamuna itse Artisti nousee yksityissuihkariinsa. Ja mikäs siinä. Väkeä virtaa stadionin täydeltä ja kuulijat ostavat omat pilettinsä.

P o r i  J a z z  1 9 7 9 : muistan hämärästi leirintäalueen vankkuriteltan ja Kirjurinloudon loputtoman liejun. Kun se alkoi tunkea kenkiin, me sateessa uitetut koirat nousimme lautapenkeille seisomaan ja taputimme tahdissa B. B. Kingille.

V u o nn a  2 0 0 9  Pori Jazz tarjoaa Tähtipassia. ”Se on täydellinen yhden vuorokauden kulkukortti vieraille, jotka haluavat kokea mahdollisimman paljon samana päivänä – isännän kera tai itsekseen.” Passilla pääsee kaikkiin konserttipaikkoihin yhden päivän ja yön aikana. Siihen kuuluu myös tervetulotilaisuus ja päivällinen Vip-kylässä. ”Huom. Ruokajuomat eivät sisälly hintaan.” Passin hinta: 340 eur./hlö. 

Kulttuurillakin on taipumus paisua ja pönäköityä. Hyvin monella asialla ja organisaatiolla on. Ei minua enää Poriin saa. Parhaita muistoja ei kannata pilata.

Toisenlaisiakin elämyksiä on. Isoja rahoja jaettaessa saattaa kulttuuriyhdistyksille kierähtää pöydältä muutama kolikko. Lisäksi tarvitaan ihmisiä, jotka junailevat tilaisuuksia silkasta sydämen ilosta ja innostuksesta asiaan.

Edellisessä postauksessa mainitsemani kesäyön Suisto-runoklubi Hämeenlinnassa täytti monia odotuksia. Siitä päätellen, että väkeä saapui paikkalle niin, että sisätilojen täytyttyä ulkoa sai lopulta vain seisomapaikkoja.

suisto-klubi-24609

Runoilija ja kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen juonsi illan. Johanna Venho luki tekstiä uusimmasta kokoelmastaan Tässä on valo. Luin otteen elokuussa julkaistavasta kirjastani ja Kari Aronpuro esitti intensiiviset Kavafisin ja Borgesin teksteihin kirjoittamansa pastissirunot. Larin Köysti -seura toi terveisensä ja illan päätti Janne Laurilan lyyrinen kitara.

Jos jotain ymmärrän, tunnelma oli nautittava. Illan hinta yleisölle 0 euroa. Mutta huomattava on, että täälläkin kuulijat saivat itse maksaa juomansa.

MIESKALENTERI

Hesan kaupunginkirjaston Sanojen ajasta löydät Joulupukille vastapainoa juhannukseksi. Kirjalliseen kalenteriin on valittu 21 kirjailijalta runoja ja proosakatkelmia, jotka eri tavoin käsittelevät miehiä: isien ja poikien kohtaamisia, miehiä sukupolvien ketjussa, urheilun maailmaan sukeltaneina ja naissuhteitaan miettimässä. Mukana on myös miehen määritelmiä, naisen katsetta ja muistoja.

Kilauta kalenteriin tästä. 

haavamies

Juha on saanut numerokseen nelosen. Olisi kliseistä sanoa sitä koulumuistoksi. Sitä se kuitenkin on. Voitin numerolla Aleksanterin alakoulun luokanopettajan arpomat kirkkokonserttiliput. Osasin silloin iloita niistä enemmän kuin tänä yltäkylläisyyden aikana, jota talouden taantumaksi väitetään.

Lopuksi mainos: keskikesän runoilta wanhana juhannuksena eli kesäpäiväntasauksen jälkeen keskiviikkona 24.6. Hämeenlinnan verkatehtaan Suisto-klubilla.

Runoilijat kesäyössä: Johanna Venho, Kari Aronpuro, Juha Siro sekä lyyrinen muusikko Janne Laurila

Tervetuloa! Ei pääsymaksua.

Järjestää Vana-66 ja Suisto.

KAUNIITA KIRJAILIJOITA

Kuvassa on Kirjailija -lehden ja Parnasson uusimpien numeroiden kannet. Kauniita kirjailijoita. Ikäerosta huolimatta. Ja juuri sen tähden. Anni Lahtinen täytti alkuvuodesta 95 vuotta. Riina Katajavuori on häntä 54 vuotta nuorempi.

Väittävät, että sisäinen kauneus ratkaisee. Totta. Poikkeavien näkökulmien hakeminen, uutta luova ajattelu ja analyyttisen intohimoinen suhde omaan ammattiin luovat hehkua koko olemukseen. Asenne säteilee kummankin naisen kasvoilta.

kirjailijat-anni-ja-riina

”Nyt en tiedä mitä minulle kuuluu, jos en kirjoita”, Katajavuori sanoo haastattelussaan. Niin se on: valmiiksi ajateltua on maailma täynnä, joku muu on miettinyt jo kaiken puolestamme vaikka muuta kuvittelisimme. Kannattaa punnita mikä on omaa, mikä muilta kyseenalaistamatta omaksuttua.

Katajavuorelle lisäpisteet myös siitä, että hän nimeää John Ashberyn toiseksi häntä itseään innostavista runoilijoista. Mies mahtuu minunkin top-kymppiini. Innostavaa tekstiä lukiessa olo tuntuu luovalta vaikka ei itse saisi aikaan riviäkään.

Tuoreeseen Parnassoon mahtui myös kirjoittamani juttu tekijänoikeuksista. Ei niinkään vakava, ehkä paremmin osoitus siitä, että päivänkohtaisia kysymyksiä kannattaa usein katsoa laajemmalta kantilta.

Anni Lahtisen kanssa kävi näin: hänen syntymäpäivänsä aikoihin mietin miten koleasti unohduksen tuuli pyyhkäisee niiden yli, joita median makea mesi ei ruoki. Ajattelin, että Annista pitäisi tehdä juttu Kirjailija -lehteen. En uskaltanut. On ideoita, jotka on syytä luovuttaa parempiin käsiin. Pyysin Annin ystävää, kirjailija Anneli Toijalaa kirjoittamaan tekstin. Hyväksi onneksi hän suostui.

Otin Annista kuvat kantta varten. Sen jälkeen istuimme yhdessä kahville: minä, Anni ja Anneli. Ja vieläkin, viittä vaille sadan vuoden iässä Annin silmiin syttyi aivan erityinen palo, kun hän kertoi riemusta minkä esikoiskirjan julkaisupäätös aikanaan sai syttymään.

Pappi voi heittää kaavun yltään ja käädyt kaulastaan. Kirjailija ei pääse koskaan ajatuksistaan eroon. Hänen ammattinsa, jos mikä, on Kutsumustyötä.

Maalaishiiri vai kaupunkilaishiiri

Kaipasin kymmenen vuotta omia nettisivuja. Nyt ne ovat tässä. En viitsi mainita kliseistä sanontaa suutarista, koska se on itsestään selvää.  Blogini nimi on Saarikoskelta lainattu. Hän julkaisi vuonna 1962 runokokoelmansa Mitä tapahtuu todella.

Kannattaa aina kääntää asiat päälaelleen – varmuuden vuoksi. Yhteiskunnallisuuden ohella Saarikosken runous zoomasi pieniin asioihin. Sienten poimintaan tai pihassa hyppelevään harakkaan. Noin karkeasti ilmaistuna. Olennaista oli nähdä asiat toisin. Tulen jättämään blogissani Vanhaset ja Isä Mitrot muiden huoleksi. Kirjallisuus ja kritiikit saavat osansa. Samoin kuvataide. Työskentelen Tampereella Suomen Trikoon vanhassa punatiilitehtaassa, josta löytyy huippunimiä ja nousevia tähtiä. Myös heidän työnsä ja ajatuksensa nousevat näille sivuille.

Ensin kuitenkin hatunnosto oikeustieteen tohtorille. Viikon takaisessa Aamulehden liitteessä oli juttu Aulis Aarniosta. Mies on renessanssinerojen sukua: mm. tutkijaprofessori, yli 40 teosta ja 12 näytelmää julkaissut kirjailija, entinen Tampereen Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitoksen johtaja, kansainvälinen luennoitsija ja maailmanlaajuisen Tampere-klubin perustaja. ”Järjestö on nostanut keskiöön modernin yhteiskunnan polttavat pulmat, ennen muuta demokratian ja sen toimivuuden.”

Sitten tärkein asia, eli lehtijutun lopetus, Klinge vastaan Aarnio. ”Kevennyksenä todettakoon, että vaikka molemmat olemmekin Topeliuksen miehiä, makutottumuksillamme on ainakin yksi ero… Matti Klinge asettaa Brigitte Bardotin naisidolina Marilyn Monroen edelle. Panen haisevan vastalauseen. Olen Marilynin miehiä.” Niin on allekirjoittanutkin – sattuneesta syystä.

marilyn1

Aarnio on asunut pitkään Kangasalla. Tyylissä on muutenkin maanläheisyyttä ja suoraa konstailemattomuutta. Poolopaita ja Koisolta ostettu klubitakki. Matti Klinge tuskin juo edes aamukahviaan ilman kokopukua, valkoista paitaa ja solmiota. Miten menikään vanha satu kaupunkilaishiirestä ja maalaishiirestä. Eivätkös sympatiapisteet ropisseet jälkimmäisen pussiin?