Tusinaproosan tunnusmerkki?

Otsikkoni provosoi ja vetää mutkat suoriksi. Tekstin kelvottomuuden tai kehut ratkaisee tiettyyn pisteeseen saakka instituutio tai henkilö, jolla on valtaa saada näkemyksensä yleiseen tietoisuuteen. Karkeina esimerkkeinä vaikkapa Ruotsin akatemian Nobel-komitea tai valtakunnallisen päivälehden kriitikko.

Faktiset suureet määritellään, punnitaan ja mitataan, vain makuasioista voidaan kiistellä. Ja vain lukija on oman todellisuutensa jumala ja tuomari, jolla on valta päättää mistä pitää.

Itse löydän proosaa lukiessa nopeasti pari asiaa, jotka saavat minut heittämään kirjan kesken. Lauseenvastikkeiden yletön käyttö tuo tekstiin väkisin väkerretyn sävyn. Tästä joskus enemmän. Nostan päivitykseen yleisemmän maneerin: johtolauseen, joka alleviivaa asiaansa turhaan ja teennäisesti.

Johtolause tarjoaa tulkinnan sitaatille. Lauseen subjekti ilmaisee alkuperäisen tekstin esittäjän ja verbinä on kommunikaatioverbi. Esimerkiksi: sanoa, kertoa, väittää, esittää, todeta…

Yliviritettyjä johtolauseita löytää yhtä hyvin taannoin Finlandia-palkitusta teoksesta kuin lentokenttäpokkareista. Kaivan esimerkkini Sujata Masseyn kansainvälisestä Rei Shimura -dekkarisarjasta. Olkoonkin, että teksti aavistuksen paranee edetessään, heitin lukemisen sikseen sivulla 188.

Useimmiten repliikin perään ei tarvita johtolausetta. Dialogissa riittää ilmaisu ”sanoi”. Minulle repliikin jälkeisten johtolauseiden korostus on tusinaproosan merkki: ”Hugh sanoi hilpeästi / rouva Chapman sopersi / nainen sanoi sydämellisellä äänensävyllä / herra Yamamoto kiljahti / Yuki visersi koulutytön englannillaan / Yuki tuhahti / Taro mutisi / hän lisäsi lujasti / minä käänsin urheasti / rouva Yamamoto pulputti innostuneesti…”

Selitys ja ylimääräinen osoittelu pilaa tekstin kuin tekstin. Jouko Tyyrin tiivistys sopii tähänkin hyvin: ”Salakuljeta huutomerkki tekstiin niin voit jättää sen pois”

Negaation jälkeen vastapainoa. Luvun alla on George Saundersin novellikokoelma Joulukuun kymmenes (suom. Markku Päkkilä). Omaperäisintä ja kiinnostavinta lyhytproosaa, jota olen aikoihin lukenut. The Wall Street Journalin kriitikon sanoin: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.”

Näin yksinkertaisesti Saunders käsittelee johtolauseita:

Se oli kamala juttu mitä teille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.

Paljon pahemmin, äiti sanoi.

Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.

Te teitte oikein, äiti sanoi.

Hyvin toimittu, isä sanoi.

…………………………………………………….

EKSTRALINKISSÄ

Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa

Kuinka kirjoittaa roomaani viikossa

Kirjailijat tuottavat tekstiä eri tahtiin. Olen joskus kyennyt parempaankin vauhtiin, nyt romaanikäsistä syntyy liuska päivässä. Se merkitsee noin neljän tunnin työtä ja kahtatuhatta merkkiä – puoltatoista valmiiksi taitetun kirjan sivua, jonka olen kirjoittanut kolmeen-neljään kertaan. Lähdetyöt ja tietojen hankinta ottavat lisäksi oman aikansa. Postauksen lopussa mainittu Georges Simenon kykeni kirjoittamaan romaanin viikossa. Päivän teksti on kierrätys kolmen vuoden takaa. Tulevissa postauksissa mukana mm. György Falydyn hieno klassikkoromaani Iloiset päiväni helvetissä.

……………………………………………………………………………

Harvoin yksien kansien välistä löytyy tietoa, huumoria, sivistystä, esseististä maailmankuvan hahmotusta ja kirjallista briljanssia yhtä paljon kuin Enrique Vila-Matasin ”romaanista” Bartleby ja kumppanit.

Vila-Matasin luoma hahmo alkaa jäljittää kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka kärsivät ”Bartlebyn oireyhtymästä”. Herman Melvillen romaanihahmo Bartlebyllä oli vakiovastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin: ”Mieluummin en.”

Vila-Matas kaivaa historiasta todelliset ja kuvitellut kieltäymyksen kirjailijat, jotka ovat päättäneet olla kirjoittamatta tai kärsivät kirjoittamisen mahdottomuudesta: Cervantes, Beckett, Rimbaud, Pessoa, Musil, Joubert, Kafka… Bartleby ja kumppanit tarjoaa teksteissään luomisen tuskaan tai tuskattomuuteen riemastuttavia ja syvältä viiltäviä näkökulmia:

”Mutta paradoksaalisesti kirjoituskyvyttömätkin luovat kirjallisuutta. Kuten Marcel Bénabou sanoo teoksessaan Miksi en ole kirjoittanut ainoatakaan kirjoistani: Hyvä lukija, älä missään nimessä kuvittele, että kirjat joita en ole kirjoitanut eivät olisi mitään. Päinvastoin (tulkoon se kerralla selväksi) ne ikään kuin väreilevät maailmankirjallisuuden taustalla.”

Vila-Matasin kirja keskittyy kirjoittamisen toivottomuuteen tai turhuuteen, mutta sekin vaatii vastapainon. Porukasta erottuu Georges Simenon, jonka energisyys oli käsittämätöntä. Vuodesta 1919 vuoteen 1980 hän julkaisi 190 romaania eri salanimillä, 193 omalla nimellään, 25 omaelämäkerrallista teosta, yli tuhat kertomusta ja tilkkeeksi sanomalehtiartikkeleita.

Vuonna 1929 Simenon kirjoitti uskomattomat 41 romaania: ”Aloitin aamulla aikaisin, yleensä kuuden maissa, ja lopetin iltapäivän päättyessä. Se tiesi kahta pullollista ja 80 sivua.”

Simenon kehitti itselleen oman metodin, jota alkoi hioa yhä nopeammaksi: ”Kun aloitin, minulta meni kaksitoista päivää kirjan kirjoittamiseen, oli kyseessä Maigret tai ei, ja kun ponnistelin tiivistääkseni tekstiä lisää, poistin kirjoituksesta kaikki ylimääräiset koristeet ja detaljit, siihen meni vähitellen enää yksitoista päivää, kohta kymmenen, sitten yhdeksän. Ja nyt olen ensimmäistä kertaa päässyt seitsemän päivän tavoitteeseeni.”

Simenonia ei pidetä ”kioskikirjailijana”. Kirjoja on käännetty 55 kielelle ja myyty maailman mitassa liki puolitoista miljardia. Piippua polttelevasta ja calvadosia naukkailevasta komisario Maigretista on tehty ties miten monta elokuvaa ja tv-sarjaa.

Tasan ei käy luomisen lahjat, mutta vanhan taiteilijaystävän sanoin, jotka olen täällä ennenkin tainnut mainita: ”Joku tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

…………………………………………………………………………..

Enrigue Vila-Matas, palkittu espanjalainen kirjailija. Syntynyt Barcelonassa 1948. Bartleby ja kumppanit on julkaistu 2000, Anu Partasen suomennos Basam booksin kustantamana 2007.

Georges Simenon syntyi Belgian Liegessä 1903, kuoli Lausannessa Sveitsissä 1989. Ensimmäinen Maigret ilmestyi 1931, ja kirjailija jatkoi sarjaa 1972 saakka.

Kuinka kirjoittaa romaani viikossa?

Harvoin yksien kansien välistä löytyy tietoa, huumoria, sivistystä, esseististä maailmankuvan hahmotusta ja kirjallista briljanssia yhtä paljon kuin Enrique Vila-Matasin ”romaanista” Bartleby ja kumppanit.

Vila-Matasin luoma hahmo alkaa jäljittää kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka kärsivät ”Bartlebyn oireyhtymästä”. Herman Melvillen romaanihahmo Bartlebyllä oli vakiovastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin: ”Mieluummin en.”

Georges Simenon: Maigret.

Vila-Matas kaivaa historiasta todelliset ja kuvitellut kieltäymyksen kirjailijat, jotka ovat päättäneet olla kirjoittamatta tai kärsivät kirjoittamisen mahdottomuudesta: Cervantes, Beckett, Rimbaud, Pessoa, Musil, Joubert, Kafka… Bartleby ja kumppanit tarjoaa teksteissään luomisen tuskaan tai tuskattomuuteen riemastuttavia ja syvältä viiltäviä näkökulmia:

”Mutta paradoksaalisesti kirjoituskyvyttömätkin luovat kirjallisuutta. Kuten Marcel Bénabou sanoo teoksessaan Miksi en ole kirjoittanut ainoatakaan kirjoistani: Hyvä lukija, älä missään nimessä kuvittele, että kirjat joita en ole kirjoitanut eivät olisi mitään. Päinvastoin (tulkoon se kerralla selväksi) ne ikään kuin väreilevät maailmankirjallisuuden taustalla.”

Vila-Matasin kirja keskittyy kirjoittamisen toivottomuuteen tai turhuuteen, mutta sekin vaatii vastapainon. Porukasta erottuu Georges Simenon, jonka energisyys oli käsittämätöntä. Vuodesta 1919 vuoteen 1980 hän julkaisi 190 romaania eri salanimillä, 193 omalla nimellään, 25 omaelämäkerrallista teosta, yli tuhat kertomusta ja tilkkeeksi sanomalehtiartikkeleita.

Vuonna 1929 Simenon kirjoitti uskomattomat 41 romaania: ”Aloitin aamulla aikaisin, yleensä kuuden maissa, ja lopetin iltapäivän päättyessä. Se tiesi kahta pullollista ja 80 sivua.”

Simenon kehitti itselleen oman metodin, jota alkoi hioa yhä nopeammaksi: ”Kun aloitin, minulta meni kaksitoista päivää kirjan kirjoittamiseen, oli kyseessä Maigret tai ei, ja kun ponnistelin tiivistääkseni tekstiä lisää, poistin kirjoituksesta kaikki ylimääräiset koristeet ja detaljit, siihen meni vähitellen enää yksitoista päivää, kohta kymmenen, sitten yhdeksän. Ja nyt olen ensimmäistä kertaa päässyt seitsemän päivän tavoitteeseeni.”

Simenonia ei pidetä ”kioskikirjailijana”. Kirjoja on käännetty 55 kielelle ja myyty maailman mitassa liki puolitoista miljardia. Piippua polttelevasta ja calvadosia naukkailevasta komisario Maigretista on tehty ties miten monta elokuvaa ja tv-sarjaa.

Tasan ei käy luomisen lahjat, mutta vanhan taiteilijaystävän sanoin, jotka olen täällä ennenkin tainnut mainita: ”Joku tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

…………………………………………………………………………..

Enrigue Vila-Matas, palkittu espanjalainen kirjailija. Syntynyt Barcelonassa 1948. Bartleby ja kumppanit on julkaistu 2000, Anu Partasen suomennos Basam booksin kustantamana 2007.

Georges Simenon syntyi Belgian Liegessä 1903, kuoli Lausannessa Sveitsissä 1989. Ensimmäinen Maigret ilmestyi 1931, ja kirjailija jatkoi sarjaa 1972 saakka.

Mitä lomalla luettaisiin?

Mitä voisi lukea laiturinnokassa lomapäivänä? Mihin on syytä suhtautua varauksella? Jälkimmäiseen kysymykseen on helpompi vastata. Kaivoin hyllystä Mika Waltarin kootut pienoisromaanit, joita kirjailija itse tosin kutsui pitkiksi novelleiksi. Luin Fine van Brooklynin uudelleen, mutta jo alkulehdillä aloin punnita olisiko murrosiän patetian kirkastama kuva pitänyt jättää muistojen kultaamaksi. Waltarin ajankuvaan istuva moralisointi tuntuu nyt naiivilta. Kertoja asettaa oman siveellisyytensä kyseenalaiseksi nautittuaan puoli pulloa viiniä tai juotuaan lasillisen olutta. Toisaalta mietin miten Waltarin tekstien ”vihamielisen” naiskuvan avain saattaa olla juuri kyseisessä kertomuksessa.

Lukemista rantalaiturille, kesä 2010

Sitten muutama sana hyvin erityylisistä romaaneista. Niccolo Ammaniti on mainittu yhdeksi Italian merkittävimmistä nykykirjailijoista. Suomeksi v. 2008 julkaistu Taivaan ja maan väliltä sai Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stegan. Ammaniti kirjoittaa erittäin hallitusti ja vetävällä näkökulman vuorottelutekniikalla, mutta myös laskelmoivasti. Teksti on sukua toimintaelokuvalle, jonka aihe viistää sosiaalipornoa.

Kritiikkini tueksi tarvitsen esimerkin. En innostu myöskään Pirjo Hassisen romaaneista, joissa kaikista kohtauksista puristetaan viimeinenkin pisara. Kun teksti on yliviritettyä, lukija turtuu maksiimiin eikä mikään enää tunnukaan oikein miltään. Lainaan taannoisesta postauksestani Outi Heiskasen repliikin uudelleen: ”Mitä kirjalliseen makuuni tulee, niin mitä pitkäveteisempi kirjailija sen kiinnostavampaa se on minulle! Suosikkejani ovat mm. James Joyce ja Franz Kafka.” Meillä on osin eri suosikit, mutta sama maku.

Sitten vastakkainen kirja. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on top-kympissäni ja pysyy. Hänen romaaninsa Ole luonani aina julkaistiin suomennoksena v. 2005. Tarttuessani siihen juuri, olin aluksi hyvin hämmentynyt. Aihe ja eleetön teksti ei tuntunut etenevän, enkä ymmärtänyt mihin Ishiguro pyrki. Lopulta neljänsadan sivun matkaa voi vain ihailla. Tuloksena on hitaasti tihenevä kertomus, jossa lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä. Kun rautalangasta vääntäminen jätetään sikseen, romaanin maailma ja muistijälki painuu lähtemättömän syvälle. Ishiguron humaani aihe ja tulevaisuudenkuva on poikkeuksellinen. Suosittelen.

Vielä pari sanaa Paul Austerista. Vuonna 2008 julkaistu Sattumuksia Brooklynissä on kohtuullinen kirja. Näennäisestä kepeydestään huolimatta kelpo kesäluettavaa. Austerin Lasikaupungin luin vuosia sitten, enkä oikein saanut siihen makuani. Nyt käteen sattui koko New York -trilogia pokkaripainoksena. Korjaan käsitykseni. Luettuni yhdessä Lasikaupungin, Aaveita ja Lukitun huoneen, huomaan miten nerokkaasti Auster trilogiansa rakentaa. Kirja on monisyinen ihmisen identiteetin kuvaus, jossa kaikki näkökulmat kääntyvät päälaelleen. Teemat ovat selvästi sukua Saramagon hienolle romaanille Toinen minä. Lopuksi siis kaksi suositusta.

Itse olen lomaillut vain päivän silloin, toisen tälloin. Uusi romaanikäsis syntyy hitaasti, mutta innostuneesti. Vanhassa tehdaskiinteistössä sijaitsevan työhuoneeni etuihin tosin kuuluu rantalaituri kivenheiton päässä, kuten kuvasta näkyy.

PIENIÄ UUTISIA

Black Dahlia-posterPoistuin työpöydän takaa viikoksi ja kalastelin         Granvikin vesillä. Perhettä oli mukana, mutta merellä vain mies, soutuvene ja virveli. Vieheinä ahvenkuvioinen Krokodil, vihreä/kulta Inkoon lusikka ja Abu Reflex Spinnaren lippa. Saalis surkea. Kuusi kalaa: kolme haukea, loput ahvenia. Silloin, kun tuuli yltyi yli 20 metriin sekunissa oli paras pysyä mökissä. Sitten tärkeämpiin asioihin.

Sain kommentteja aiemman postauksen dekkariallergiaani. Suurin osa tuli suoraan sähköpostiini, joten muutama kommentti tähän muillekin. Tunnustettava on, että James Ellroyn Musta Dahlia on lukematta. Korjaan puutteen heti, kun näyttelijätär Elizabeth Shortin selvittämättömästä murhasta kertova kulttikirja kävelee vastaan. Hyvien kirjojen kohdalla niin käy. Tilaisuus pitää vain osata tunnistaa. Divarissa tai Kirjatorilla. Luvun jälkeen osa saa lähteä jatkamaan matkaa, joku pesiytyy kotihyllyyn pysyvämmin.

Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä sai parikin suositusta. Olen lukenut, mutta muistijälki ei ole kummoinen. Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä sen sijaan on hieno romaani. Tässä kirjassa Nesser on ollut erityisen ovela. Kirjaa alkaa epäillä ”dekkariksi” vasta lopun lähestyessä. Paul Austerin New York trilogiasta olen tutustunut vain Lasikaupunkiin. Mieluisampaa luettavaa oli viime vuonna julkaistu Sattumuksia Brooklynissä, vaikka sekään ei yltänyt edellisen postaukseni kymppiin.

Aloitin muinoin Michael Dibdinin Kuollutta laguunia. Kesken jäi. Se estää tarttumasta miehen muihin kirjoihin. Suositusten kiinnostaviksi nimiksi nousivat Karin Fossum, Ingrin Frimansson, John le Carre ja esikoisteoksestaan Hiljainen kylä palkittu Andrea Maria Schenkel. Noin aluksi. Lukuaika kaventuu kohta, sillä taistelen joka päivä oman käsikirjoituksen aloittamista vastaan. Ehkä teksti käynnistyy vasta uuden kirjan ilmestymisen jälkeen. Marilynin hiuspinni julkaistaan Tampeeen Akateemisen kirjakaupan haastattelutilaisuudessa tapahtumien yönä 6.8. klo 22.00. Tekstinäytteeseen voit tutustua kotisivuillani. Aiheesta myöhemmin lisää.

Lopuksi merkittävä uutinen. Suosittelin aiemmin kraanavettä pullotetun veden sijaan. Ja näin kävi: ”Australialainen Bundanoon pikkukaupunki näyttää maailmalle esimerkkiä, miten juomalla kraanavettä voi säästää sekä lompakkoaan että ympäristöä. Bundanoo on kieltänyt tiettävästi ensimmäisenä kaupunkina maailmassa pulloveden myynnin.”